Emovere - liikutus

Vestigia terrent

2012-01-07T13:51:00.001-08:00

Luin tekstejäni vuodelta 2008 ja innostuin suuresti. Hieman samoin kuin lukiessani kotikotona siivotessa kouluaineitani 6. luokalta: vaikutelmien, oman ajattelun ja tunteiden nivomista iloiseksi tilkkutäkiksi. Ei turhaa kamaa!

Pidän merkinnöissäni kielikuvallisesti jäsentyneestä ajattelusta; miten tietyt kielelliset/taiteelliset ilmaisut johtavat minut merkitysten äärelle. Tärkeitä elämyksiä olenkin itselleni synnyttänyt pohtimalla sellaisia lauseita (lauseyhteyksineen) kuin Noli me tangere ja erityisesti Et in Arcadia ego. Latinalainen, klassinen kulttuuri ei ehkä palvele samoja tarkoituksia kuin keskiajalla - mutta se voi palvella ajatuksen selventäjänä, kuten latinan kieli kuulemma johdattaa loogiseen mielenkäyttöön.

Joululomalla minua mietitytti lause "Jäljet pelottavat" - Vestigia terrent. Se kaikuu mielessä. Mitä se tarkoittaa? Tai oikeammin: mihin merkityksiin se voisi johtaa?

Lainaus on roomalaiselta Horatiukselta, joka kertoi uudelleen kreikkalaisen Aisopoksen vanhempaa faabelia.

Läpi metsän levisi sanoma, että leijona oli sairastunut. Kaikki metsän eläimet lähtivät katsomaan sairasta kuningasta, niin kettukin. Mutta leijonan luolan suulla kettu seisahtui. Se näki monien jälkien johtavan luolan pimeään, mutta yhdetkään eivät tulleet ulos. Kettu kääntyi kannoillaan ja luikki omille teilleen. "Jäljet pelottavat", Horatius totesi.

Ilman tarinaa lause kaikuu eri tavoin kuin kertomuksen pohjalta. Jäljet... ne, jotka piirtyvät elämäsi santaan. Pelkäätkö jättää jälkiä, pelkäätkö tahrata maailmaa?

Tarinan kanssa puhumme ennaltanäkemisen lahjasta, menneisyyden ja tulevaisuuden nivomisesta yhteen sen nykyhetken kanssa, jossa seisoo luolan suulla tekemässä päätöksiä. Astuako askel, toinen, epävarmaan? Aistiako intuitiivinen varmuus epävarmuuden keskellä? Kertomus kehottaa katsomaan toisten jälkiä - välttääksemme tekemästä toisten virheitä ja ehkä myös ymmärtääksemme heitä paremmin.
(Kettu sanoi myös aikoinaan karhulle: "Nahkurin orsilla tavataan." Eli vaikka olemmekin erilaisia, lopulta kohtalomme on sama.)

Kykenemmekö asettamaan jalkamme toisten jälkiin, peilaamaan kohtaloamme toisiin? Kuten loikkiessasi lumella, hiekalla, kun yritit tajoittaa isoveljen pitkät askeleet?

Miksi et astunut pienenä katukiveyksen reunojen päälle?

Koska jäljet pelottavat.

Kieli on jälki, painettu mieleeni - kuten huulilleni suudelma.

The black canvas

2011-12-20T11:08:00.000-08:00

Jälleen vanhempaa, noin vuosi sitten kirjoitettu. Pieniä muutoksia.

"She's a black canvas", I muttered
and made my way through thorns
throat dry and hoarse

The very words I uttered
fell into those caves of eyes
white like lies

She poured the poison into my mouth
I clenched to her
tried to grasp her spine
but she broke my mind

She gave in
As the velvet became dim

She's a black canvas
All stained with the kisses of other men
And I am not one of them

Ihmiskohtaloita

2011-12-20T10:32:00.000-08:00

Löysin vanhan runon:

Tunnen miehen, joka asuu ikkunan takana

"Olisipa minulla järvi, jossa uida
valo, joka ripustaa ovelleni
tyttö, jota pitää polvellani"

hän sanoo

Joka aamu hän pesee kasvonsa
iltaisin sytyttää kynttilän
ja kuuntelee kaukaisen linnun kutsua
vieraalta maalta

Tunnen tytön
jonka punainen hame hulmuaa merkkinä
ja miehet, jotka ajavat hänen ohitseen
lukevat hänet auki

Joka yö

hänen silmänsä tottuvat pimeään mereen
ja aalto lyö, lyö, lyö
vasten väritöntä kuultavaa ihoa

Jokainen meistä on kaunis

2011-12-07T04:42:00.001-08:00

Riippumatta siitä, miltä näytetään
– se riippuu siitä, miten näköämme käytetään

* Tässä tutkin kahta: 1. Voiko otsikko olla osa runoa? ja 2. Voiko "näön" ymmärtää sekä a) näköaistina että b) ulkonakönä?

Voiko?

Aamuherääminen viileässä puutalossa

2011-11-21T14:57:00.000-08:00

.

Yön aikana myrsky oli pyyhkinyt maiseman piirteettömäksi
Ikkunan iholla valui vesinoroja
Sisältä katselin minä, läpitunkematon
Vain neutriinojen lävistämä
neutraali
Aamusta oli häivytetty virkkeiden rajat
Jätetty tauot sanojen välissä
Haihdutettu usvaksi äänteet
Unta oli jatkettu vedellä
Unelmia kiillotettu pölyllä

hiljaisten hetkien askeleet

matolla

ja puulattian raoista pilkottava pimeys

For the Winter

2011-11-13T02:12:00.000-08:00

There is coldness that does not freeze you
There is darkness that does not seize you

There is lightness that does not please you
There is warmness that does not release you

Merchandise

2011-10-21T06:53:00.000-07:00

I went into a shopkeeper's inn, as I recall
He was mean and vicious, as they use to be all

I said: "Please sir, I do not like to barter
But for one small thing I would ask for a fool
Would you have something precious, something true?"

He said: "Why, mister, I have just the TIME for you!"

culpabilité

2011-09-12T22:28:00.000-07:00

syyllisuuden tumma huntu leyhyy kasvoilleni
puhaltaisivatpa syksyn viimat sen pois, pois
sillä syvintä surua
ei verhota

Mietteitä keväiseltä kävelyltä

2011-05-09T12:15:00.001-07:00

Ihminen
seuraat polkua
koska joku on tiennyt, minne kulkea
astuessasi juurten päälle
muista, miten ne löytävät tiensä
minne ne vaeltavat

Astu askel sivuun
elämä leviää kaikkialle
kosketuksen kantaman päähän
Astu askel syrjään
kehosi kuiskuttaa: "kotiin"

Vastasit kysymällä
Minne minä kuulun
Tajusin empimättä
Minä kuulun metsään
Sielusi kuulokantaman päähän

* * *

Jos tietäisit
mitä koin metsässä tänään
pitäisit minua maailman viisaimpana ihmisenä
mutta minä
en muista enää

* * *

näkisit tytön
joka juoksee kesämekossa käsilaukku perässään viilettäen
laskee kätensä sivelemään koivun rungon sävyjä
jos sävyjä voi sivellä
ja ilmaa katsella
koivun runkojen välillä
tytön, joka kahlaa kanervankukissa
varvut eivät satuta häntä, vaan silittävät
joka tähyää järveä, katsoo taivasta
ja astelee takaperin rinteessä
näkisit tytön
kuten näkisit sormen, joka osoittaa valoa, tai lähdettä
tämäkin on totta
kuten jokainen ihminen
ja varjo sinun auringossasi

The turning of the day.

2011-03-14T10:38:00.000-07:00

The wind, the sun, the stars, the snow ; the wind.

Something was not right in me.
Something twisted and turned inside
out
of me.
Awakened by the gales
blowing from the five corners of the world
Tormented, shattered, the blunt instances of the ego
Became yet again sharper, unique
Found their desire in this mourning morning of memory.

I sighed.

*

alone, we are not much
alone, we can not touch
feel
the world turning
its cheek away from the sun
alone, we are not one

Nainen peilin takana

2011-03-08T22:47:00.000-08:00

Nainen ohittaa peilin
Katse raapii hopeakalvoa kuin kynnet teräspintaa
Kovetettu, kalloon koverrettu
Naiseuden kuva

ja ilon
hän kätkee yön syliin
kuin tumman ruusun nuppu kasteen

Edemmäs.

2011-02-06T03:47:00.000-08:00

Kirkuva väri
irvisti läpi
parkuvan olon
kaatuvan talon

Väsynyt hanki
Keihästi seipään
Parjattu vanki
Oksensi leipään

Vellova valo
karjaisi "Varo!"
Yllätkö hihnaan?
Elämän rihmaan.

Un poète à la rive d'un lac

2010-12-11T02:22:00.000-08:00

Je l'ai vu une fois
Il y avait un poète ici
Assis sur un tronc d'arbre
Il riait
Il souriait
Sous les yeux
Des lampadaires
Sur le nez
La raison d'être
Raisonnable
Resonance d'arbre
Ses gestes arbitraires
Riaient dans mes joues

Love, backwards?

2010-06-21T13:00:00.001-07:00

"Excuse me while I reconstruct myself"
said my robot, and kissed good_ bye.

I would have looked for some mirth in those eyes of hers
if the program for my mind had been developed well enough
to recall or emit

regret

I... 'tis good.

2010-06-21T03:03:00.000-07:00

Olen jälleen kirjojen ympäröimässä kodissa.

Oleminen on outo tila. Matkalla ei-mihinkään, pysähdyksissä. Joka hetki voi tarttua kansitettuun paperinivaskaan, ja se voi suunnata sinut laduille, poluille, asfalttiaavikoille, joita et koskaan kuvitellut kulkevasi. Olemisen tilassa minä etsin, hapuilen, ja kun kaikki on sikin sokin, jotta voin huomaamattani törmätä kauan haeskelemaani, tai järjestettynä, jotta voin haravoida tietoisuudellani eri maailmojen rivistöjä, verkostoja, tila auttaa minut liikkumisen ensimmäiselle portaalle. Astun tiedon portaita ylös, ylös, ja unohtamisen aikana tulen jälleen alas, alas. Missä on pyrkimykseni pysä aina samana, samana, missä tulla jälleen uudeksi, toiseksi, muuttua ja muuttaa?

Minä olen alkanut välttää olla-verbiä, koska se "ei sano mitään", pysäyttää liikeen vain adjektiivien ja nimien ristisanoiksi. Olenko sittenkin väärässä? Onko useita olemisen tiloja, ja mitä pakkomielteeni tekevät? Mihin tilaan ne minut pysäyttävät, ja mikä on mieleni tila?

Kaiken aikaa kirjat ympärilläni kertovat pyrkimyksestä eteenpäin, erään mielen järjestelystä ja matkoista, ja niin usein kuin tahtoisinkin varjella singulaarista mieltäni, minun on otettava vastaan toisten mielten mieliteot. On.

Kuinka palata nykyhetkeen?

2010-04-19T03:27:00.000-07:00

Kaulassani muistojeni helminauha
harteilla menneisyyden tumma shaali
Vanheneva shakaali
kuinka elämäsi palaset helisevät hiipiessäsi
kohti tämän päivän verevää saalista

Kun auringon valonheittimen loiste valui suuresta huoneesta hakkuuaukon takaa heittäen lumen ja oksien projektion metsän ruusunpunervalle kankaalle

2010-01-02T02:28:00.000-08:00

ja pakkasen varjo väijyi notkoissa.

La nostalgie et la mélancholie

2009-12-10T02:48:00.000-08:00

Moi, je suis un animal sauvage
J'habite une ancienne terre jeune
j'aime bouger mes jambes
sentir la force qui m'emmène vers ma proie
mais aussi
sentir la souffle de la vie
à l'extérieur, je suis votre golem
dans vos contes, les grands ouvrages
la culture, votre politesse
j'y entends des mots souffrants
des mots qui racontent des histoires.
Quand la souffle du vent me chante
Je reste fixée, mais je vole
Je vole un moment de répit, ma mémoire.

Everyday lyricism.

2009-10-21T11:42:00.000-07:00

There are days that stand still - even though you're moving
and sometimes it gives you the sense of freedom.
you drift among the fixed faces, motionless grins
You think, but your thoughts have forgotten the smell of things.

Wouldn't touch a thing, unless like a moth's wing.

Just sweep your fleet feet, the street collapses under your feet until you get to sleep.

* * *

I thought I saw thy visage in the book, touched thy paper-like skin, felt thy breath in the winter... lift mine eyes up to the sky. The melodie of thy voice, this I do miss.

Longs jours, yours
long for everything
we ever shared
my love
my nature
my simple steps on the snow
the distant humming of the wind
the breath of fresh leaves
and the sighs
miss
for a long time
I lost you for so long
I couldn't say "so long" and leave
leaving for ever alone

Seul
dans le Minuit
La guirlande de la nuit

I think you need your daughter
of the day and of the longue nuit

Kaipaan lumiukkosia
ja metsän varjoisia
marjaisia
muistoja

Ego sum
Toujours, jusqu'à la fin de mon monde.

Katso käsiisi - lucid

2009-09-28T12:26:00.000-07:00

Muistan jonkun kauan sitten kertoneen, että hän oli jostakin kuullut, miten unia hallitaan. Epämääräisyyden takaa. Kiehtovia viestejä. Tämä joku selitti, että unessa riitti, kun keskittyi ja katsoi käsiinsä; "Laske katseesi, sillä sinä olet siinä. Nosta kämmenesi kasvojesi eteen, ja tajuat. Et koskaan menettänyt hallintaa."

Vuosia myöhemmin lukaisin Carlos Castanedan "Matka Ixtlaniin" -teoksen, ja vaikka koko menestysromaani, "reportaasi" olisi suurta bluffia, uskon sen esittävän elämänfilosofiaa sellaisessa muodossa, että se on ravistellut ja ravistelee ihmisiä. Humpuuki ja rajatieto ei ole pahaksi, kun sen ottaa symboliselta kannalta. Siinä, kaiken muun ohella, mainittiin myös unessa katseen kääntäminen kämmeniin, muistaakseni yhtenä keinona, joka saattaisi toimia. Hallitsemaan unia. Minä koin valaistuksen: Tämä jonkun minulle jonakin määrittelemättömänä päivänä mainitsema huhutieto on oikeasti kirjattu johonkin yksityiskohtana; se on olemassa muunakin kuin hämäränä mieleni johteena. Vaikka nyt lukemisen muisto haalistuu, tarvitsisin taas fontin mustat railot paperissa muistaakseni, kokeakseni muiston totena..

Viime yönä katsoin unissani kämmeniin, ja siinä oli taas pelko. Hallinta? En tiedä. Olen saanut liiaksi aurinkoa. Ihoni kärvistyy, kupruilee,pelkään. Unessa katsoin sormiani ja ne olivat kuin ruskeiden pisamien kirjomia, aurinko oli nostanut iholleni pigmenttipilkkuja niin, että se alkoi värjäytyä pohjoisafrikkalaiseksi. Kävellessäni tänään katsoin käsiäni ajatellessani taas auringon voimaan, ja hämmästyin nähdessäni ne niin sileänvärisinä, muistin unen kuin kaikuna menneestä. Pelkäsin muutosta.

Ja ihmettelen, mitä minun käteni hallitsevat.

Auf Achse

2009-08-04T12:44:00.000-07:00

1.8.2009. Saapuminen Frankfurt-Hahnille. Paljon kauppoja, kylttejä, ihmisiä kesähepeneissä. Koneesta astuesssa kohtasi kuuman päivän. Kiitoradalle jyrähtäminen oli aika menoa. Mielessäni pyörii englanti, ranska, jota olen lukenut sanakirjasta mekaanisesti ja saksanpalaset. Kelloni näyttää 19:56, Saksassa se on 18:54.

It's so easy to step on to plane,

much too easy to hop off the train

still on the way you won't stay to same

if you're still travelling with your name.

Astuminen ylös taivaalle on erilaista.

Les larmes ont traversé aux mes yeux quand j'ai quitté le sol de mon pays natal.

Je suis une femme dont les habitudes ne sont pas aventurieux. Ici, encore, j'ai les pieds sur une terrain étrange.

Il me faut un peu de sommeil.

Je vais decouvrir cette aventure toute proche à moi.

runo elämästä, jolle kuolema antaa merkityksen

2009-07-23T03:22:00.000-07:00

Sanotaan, että kuolemassa
ne jotka uskovat paratiisiin, joutuvat paratiisiin
ja ne, jotka uskovat helvettiin, joutuvat helvettiin
mutta jos minä uskon ihmiseen
joudunko ihmiseen ?

Joudu jo !

Osa kaupunkia

2009-05-20T10:48:00.000-07:00

Talsiessa tulee proosarunoja, rytmiltään tasaisen hitaita kuin askel toisen eteen.

En pidä kaupungeista
jotka nostavat ihmistä korkeampia aitoja naapureiden välille
ja ohjaavat kulkemaan päivittäin samaa, sitä samaa väylää
ja kun mietit, mitä aidan taakse kuuluu
se on sitä samaa, sitä samaa

Ja oliko jotakin valittavaa?

2009-04-04T05:08:00.000-07:00

Valita reitti kotiin on kuin valitsisi elämänsuunnan.
Onko ajatusten leikki merkityksetöntä? missä välissä teeskentely ja hypoteesi muuttuu vakavaksi? Kuka näkee leikkini, kerrostuvatko niiden vaikutukset kuin rypyt leuassa, kun painaa päänsä alas...

Teen itselleni ehdotuksia:
Jos kuljet lyhyempää reittiä, olet tehokas... tehokkaampi. Ehkä hetken ehdotus roikkuu ilmassa sellaisenaan, todellinen, koherentin ajatuksen haamu. Sitten nappaan siitä, joku, jokin kahlitsija sisälläni nappaa siitä kiinni ja näpäyttää kolikon kääntöpuolen näkyviin:
Jos kuljet pidempää, hieman tuntemattomampaa reittiä, olet more familiar with different things
Ehdotukset sulautuvat yhteen, valintojen avaruus kahteen, enkä osaa kävellä takaperinkään. On mentävä kotiin kuin kirkkoon, se on rituaali ja velvollisuus. Ja ne ehdotukset: Valittuani yhden polun, en enää muista epäröintiä: Lähellä kotia tulkitsen ja tyydyn valintaani: "Joten tulen olemaan avarakatseisempi tehokkuuden kustannuksella." Aivan kuin ehdotukseni olisi koskenut suvaitsevaisuutta? Muistatko sen sävyn, muistatko miksi epäröit? (-- familiar with different things--)
Päätökset kirjoitetaan aina uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan mietit, mitä valitsit, valitsitko mitään. Niin hetken mietit, mutta useimmiten unohdat miettiä, ellet muistuta itsellesi; "kirjoita tästä!" Taas valintatilanteessa, mitättömässä, mielen kammion ehdotusten virroissa, unohdat takertua konkreettiseen, ja miksi takertuisit? Koska suhteellisuus kertoo, miten valita arvokkaasti ja todella.

Kestävyydestä

2009-04-04T04:36:00.000-07:00

Ensin se kutsuu - ja kuuntelee.
Sitten se kysyy, sitten se kaikuu.
sitten se käskee, sitten se kestää.
Sitten se vaatii ja sitten se kärsii.

Sitten se karjuu, sitten se kiduttaa.
Sitten se kirkuu, sitten se kumahtaa
ja karaisee

Se on nälkä ja pelko, kylmyys ja jano,
väsymys
ja syvä uni

Sininen ja valkoinen

2009-02-17T00:49:00.000-08:00

Aurinko nostaa pölyn sisällä ja valaisee ulkona pieneimmätkin sopet. Tallustin ensimmäistä kertaa talvikengät jalassani aamun koulutielle, ja linnut lauloivat, päivä päivältä kirkkaammin. Ilma täynnä kevään ääniä ja kuulasta valoa.

Päiväkirja kultaa kalliimpi

2009-01-29T22:16:00.001-08:00

Luoja, kylläpä on hyvä kirjata itseään ylös. --
Lueskelen parhaillaan matskua verkkotekstikurssille, ja kiinnostuin selailemaan läpi vanhoja merkintöjäni. Vuosi, pari sitten näen kirjoittamisen luovan ja riitoja ratkaisevan voiman purkautuneen bittiavaruuteen väliin väkivaltaisesti, väliin seesteisemmin. Tulin tänne lueskeltuani vaihtoon lähteneiden blogeja, ja aluksi mielessäni oli, että hyvä, kun en vielä lähtenyt. Taidan saada tulevasta opiskelijavaihdosta enemmän irti, viime syksynä rauhoituttuani ja tasapainotuttuani ja mahdollisesti tänä keväänä saatuani jotain aikaan. Huomaan tosin, että kuria on pidettävä, ja huolehdittava itsestä, vaikka sitten kirjoittamalla - viimeistään pakon painaessa niskaa.

Niin. Olen nähdäkseni kehittynyt henkisesti aina kirjoittamalla, kanavoimalla kokemukseni ja niistä kumpuavat tunteet ja aivoitukset kirjoitukseksi, jossa on oltava rakennetta, jossa on oltava logiikkaa, jossa on oltava aikaa ja säännöllisyyttä.

Nykyaikana kirjoittajien on helppo noudattaa ohjetta "kirjoita jotakin joka päivä". Ehkei se ole kauppalista vaan pikemminkin sähköposti.

Huomaan itsestäni hyviä puolia aina paremmin ajan päästä. Lukioikäisen vilkasta ajatustoimintaa, tunnemyrskyjä, ponnisteluja ja kunnianhimoa, projekteja, ihmisläheistymistä - puhumattakaan lapsuuden ja murrosikäisen onnellisista koettelemuksista - osaa arvostaa saatuaan niihin etäisyyttä. Samoin yliopistossa aloittanut, nyt hiljalleen kokoutunut ja kotiutunut ihminen hymyilee miettiväisesti menneille tuskilleen ja iloilleen. Hyrräten aika kehrää elämän lankaa, väliin karheaa, väliin silkkisen hienoa. Se saattaa sotkeutua, mutta kierin sen kerälle. Se saattaa olla kaikkea muuta kuin tasalaatuista, mutta hyvät housut siitä neuloo! Sillä elämäänsä ei tarvitse käyttää iänikuisiin villahousuihin!

^Tämä tässä oli laajennettu metafora.

Matalan auringon runo

2009-01-11T10:28:00.000-08:00

Minun siniset murheeni
ja minun punainen sydämeni
kuin jäätynyt huuli raudassa
kytevä lumi on
Aurora, nuolee varpaitani
Aurora, raapii sinisen ihonsa verille

ja minun silmieni reunat ovat punaiset
ja minun silmieni terät ovat siniset, siniset
ja minun silmieni aukot
mustat
kuin tahra, tai unohdus
muistissa

Uuden vuoden ilta

2009-01-01T09:07:00.000-08:00

Uuden vuoden aamu. Uuden vuoden päivä. Uuden vuoden ilta. Sanoisitko, että ihmiselämä voi kestää päivän ja tuntua vuodelta?

Astelin eilen hyisessä viimassa takki korvillani, tänä aamuna hyisessä aamussa, jonka viima oli laajentunut - levinnyt kaikkialle kurottuvaksi pakkaseksi.

Yöllä ohitin monta ihmispoloa, jotka kohmeisilla sormillaan söhersivät tulta ruutitikkujen päihin. Ja ulkona valmisteltiin sotaa, kun olisin vain voinut nukkua pois, pois, pois... Kutsu, kenties kevyesti lähetetty, sai kuitenkin astumaan kylmään maailmaan. Mitä löytämään...

Surutta poltettiin rahaa ja räjäytettiin ilmaan omaisuuksia, vaurauden kuolinräiskähdykset himmenivät taivaan mustuuteen. Matkallani ohitin monta varjomaista olentoa, painamassa kiireesti pieniä jälkiään lumeen, tulisten suihkahdusten sihistessä heidän kantapäillään. Ja kaikkein kauneinta oli nähdä noiden vastasyntyneiden lohikäärmeiden syöksyvän kauas korkeuteen, huojuttaen tulisia pyrstöjään - vain tavatakseen mustan yön lopun, ajan lopun, palamisen vääjäämättömän viimeisen liekin, jolloin ne luovuttaisivat riemullisesti elämänsä maahan kaivautuneelle maailmalle sinkoavina vasamina, kimmeltävinä kruunuina tai säihkyvinä tähtipilvinä.

Niin, ilotulitukset veivät katseeni yötaivaalle, ja noiden pian nousevien, pian sammuvien elämänvälähdysten takaa erotin tähtien iäisen valon, vakaan, rauhallisen, tuikkimattoman. Sinä yönä iloisen sodan pauke ympärilläni varasti niiden tuikkeen.

Kummallisen juhlan yö. Niin räiskyvä, toisaalta niin... - autio -. Kaikki nuo pienet varjomaiset ihmiset, jossakin seinien sisällä, joissakin pienissä porukoissaan, jossakin piilossa tai jossakin yksin. Mikä juhla tämä on? Miksemme kokoonnu edes hetkittäin, edes yhtenä yönä kunnolla yhteen, yhteen paikkaan, hartia toisessa kiinni hakemaan lämpöä ja puhumaan, laulamaan, katsomaan vuosien ja välimatkojen taakse perinteiden voimilla? Jokainen yksittäinen ilotulite, joka sinkoutui avaruuteen, symbolisoi minulle erillisiä, eri aikaan lähteviä, eri aikaan loistavia ihmisiä, jotka eivät kohdanneet kertaakaan täyttääkseen yhdessä yötaivaan valolla - loistavaksi hetkeksi.

Oikeastihan minusta ei ole järkevää, että yksityiset ihmiset kuluttavat varoja tuhansiin yksityisiin ilotulitepössyttelyihin, kun kaikki voisivat järjestyneesti katsoa sitä yhtä komeaa pamautusten sarjaa keskiyön tienoilla. That's it.

Juhlaperinteemme on pikkuporvarillinen, mikä juontuu osin Lutherin näkemyksistä. Joulukin on Suomessa perhejuhla, mutta ei kansanjuhla. Ihmiset eristyvät oman lähipiirin seuraan ilman yhteisiä lauluja torilla, kirkossa, käyntiä ystävien kanssa kahviloissa... Yhdistääkö mikään juhlatraditio kaikkia ihmisiä ilman ryhmärajoja? Vappu, työn juhla... näkyvimpinä tosin opiskelijat. Juhannus, keskikesän juhla... mahdollisuuksia siinäkin, mutta ihmiset lähinnä tuijottelevat kokkoja yhdessä, kukin kyläpiiri omalla tantereellaan; Onko kylähenkeä kaupungissa? Ehkä järjestetympää ohjelmaa, josta kaikki tietäisivät ja johon kaikilla olisi yhtäläinen into ja mahdollisuus osallistua, ei ole.

Kenties kuitenkin katselen ensin, millaisia ovat ne koko kansan juhlat toisaalla. Katselen sitten uudestaan tähtien jäistä kauneutta vaiteliaaseen suomalaiseen olkapäähän nojaten.

Mytologian maalauksia

2008-12-19T02:32:00.000-08:00

Mona Lisa kääntyi katsomaan uimahallin katon sammuneesta lampusta, hätkähdyttävästi iäisestä sivuprofiilistaan liikahtaneena, chiaroscuroon valettu hymy hälvenneenä. Vastaani tuli vanha mies, jonka olalla istui harmaja pöllö. Sivuutin nämä näyt mietiskellen kulttuuria, joka puhuu silmieni lävitse.

Keskity keveiden tiukujen helinään juuri kuulokynnyksen alapuolella. Satakielet laulavat illan tummissa tarhoissa.

Talven näkyjä

2008-11-27T13:30:00.001-08:00

Maan kynnet; kätkeytyneet valkeaan turkkiin

Hiljaisuus on hiipinyt yöllä metsään ja sydämeeni
Sen silmät ovat lävistäneet pimeyden
Kurkotus kylmään avaruuteen

Lumileopardin häntä on pyyhkäissyt yli maailman

N'oublie pas: В воскресенье нельзя работать

2008-11-02T03:21:00.000-08:00

Ma fenêtre est ouverte. Le soleil brille. Pourquoi reste-je ici, dans un petit cube (cube-de-cubed), petit coin?

Le soleil perce ma tête.

Regardez bien. Regardez bien dehors.

Wisdom is only inherited by learning

2008-10-30T09:19:00.000-07:00

Is this a dialogue of some sort?

I had a beautiful day today.
You wouldn't have guessed that, waking up in the dark without any dreams to get a hold on.
I think it's because I came closer to a physical boundary yesterday, pushing forward with all my will to run swift and rapid.
You didn't know what to expect - you expected everything and nothing.

I woke up in the half-dark, rose up. Brushed my teeth, ate some of my home-baked bread and my sweet, soft hemp oil. The books I was looking through summoned up memories of good old days, good old lectures and new findings, discoveries, stories. Cultures touch me like a flutter of a moth's wing. I studied my studies, learned some español, and it relieved me somehow. It relieved me to put on wool and linen and slip into warm, light boots. Ready to meet the day, I stepped outside, smelled the air. My cheeks welcomed the tiny drops of kind water, the steady light of autumn morning.

You were the first, you met the second. You chatted and warmed their hearts, you smiled and welcomed them too.
And we would sigh, when the lesson was too slow. We would not let the tiny emotions swell in and fill the places they shouldn't.

Le Conseil de l'Union Européen, le Conseil Européen, le Conseil de l'Europe sont tous les différentes choses. Organes, institutions. Regardez bien!
Mais tes yeux sont brillants, tu es bien capable, tu l'aimes - vraiment.

Ils m'ont offert du café et de quelques gâteaux doux. Le personnel de mon "institut". Le département, Oui. Eh bien. Je suis un peu perdue avec vous, parce que je ne m'ai pas senti tout à fait libre - avec vous, mes enseignants qui ne sont pas là toujours. Mais ayant pas autant de peur de me gêner je me suis contentée d'une écoute amicale. Ça suffit, n'est pas?
Je pense que tu n'as pas pu profiter de ton département. Ce sont des gens qui travaillent autre part, pas avec toi. Tu as espéré de trouver un abri - duquelle tu n'as pas besoin, remarque cela! Tu es brave, mon ami. Mais ne nous nous hâterons pas encore.

Les adultes (parce qu'un enfant est celui qui ne peut pas controler sa propre vie), ils sont partis.
Mais le garçon avec lequel je voulais toujours parler est resté. J'ai découvert un peu de son histoire. Heureusement, nous avons décidé d'aller manger. Une rencontre d'aujourd'hui, sympa, legère. Those men don't press me, those men don't push me. J'ai continué.

You did have errands, I presume, fool's errands?
But why, my friend, I had! It's just that I met some newbies, those young cute fellows. Not really met them, I guess. One of them asked me about an exam, another one about an appartement. I went to the web and what did I see? Nothing much for me. The people I met were behind my back, and I turned and talked, asked about their day. Movies, tasks, critiques and stuff. And that was all. That's all you have to do, to share and obtain. L'âme heureuse. J'ai l'obtenu. L'âme (r)éveillée.

I succeeded to put (some of ) the ce qui's and auxquelles's and après quoi's in their rightful places, and I greeted, again.

Weren't you late again, no? But I met you there, in the hall in which you swept, and you were not taken down.

Oh, I know! I noticed it again after leaving, in the cool air and free spaces. The passion for languages, for any language. For I had spoken today, I had loved the words on my tongue and had loved to hear your train of thought. A music inside me, the humming of my veins.

The inner strenght.

The outer strenght.

Never seperate the both.

Never cut yourself in pieces.

That's how you see the light in the dark. That's how you make Apollon smile.

Voiko henkilön keksiä ja omistaa?

2008-10-25T03:14:00.000-07:00

Tuuli ajaa höytyväistä vesihöyryä taivaalla, ilma on liikkeessä. Soin itselleni ilon astua ulkomaailmaan, ja tuttujen, alati muuntuvien maisemien keskellä tuuli pöyhytti mielikuvitukseni vanhat kuvat ja henkilöhahmot liikkeelle. Tunsin olevani valmis kirjoittamaan heidät eloon. Samoin rabbi Löw herätti aikanaan eloon goleminsa kirjoittamalla sen otsaan sanan אמת. Se on emet, totuus.

Ilosta ja ihmetyksestä kummunnut tarinani, uskomattomat henkilöt ja sattumat, tarina, joka on helppo elää mutta vaikea kirjoittaa. Mietin saamaani kritiikkiä joistakin rakkaista henkilöistä. Kenties tarina ei voi sellaisenaan koskaan puhjeta eroon, täydentyä unelmista elämän kaltaiseksi, mutta kenties sen ei tarvitse. Mietin suloisinta, ilkikurisinta, jännittävintä henkilöä, johoa minä ja sisareni henkäisimme elon kipinän. Millä tavoin tuo henkilö on olemassa? - Koska varmaa on, että hän on jollain tavoin olemassa. Hän syntyi varkaista ja sankareista, kuvista ja tikareista, uteliaisuudesta ja viisaudesta. Ja kas: tajusin, että henkilömme on olemassa kuin toinen ihminen, etten voi naulita hänen persoonaansa tai tekojaan paikalleen, koska hän muuttuu meidän elämämme myötä. Niinpä annan siskon pitää hänen nimensä, koska se on ollut enemmän osa sisartani alusta alkaen - ja kas, en omista ihmisiä, en omista henkilöitä.

This is a text that means little to most of you. It's sad. It shows you weren't there, you can't be always there where we write the fullest pages of our life.

Kunnallisvaalivalintaa

2008-10-24T10:35:00.000-07:00

Aktivoidun tekemällä vaalikonevalintoja ja naureskelemalla erilaisten ehdokkaiden sivuille, blogeille ja sanomisille (sekä myös uskomattomillle tv-ohjelmille, kuten Maajussin morsian, joita äitee tiiraa telkkarista). Vaalien aikaan ilmassa on pientä kilpailun henkeä, mikä on mukavaa. Vaikka toisinaan olen halunnut paistatella sillä näkyvämmällä puolella, ja yksissä vaaleissa päässytkin ääntenkalasteluun, ei se kuitenkaan ole suuremmin mun juttu. Jyväskylän ja jopa Pieksämäen nuorison, miksei myös keski-ikäistön ja vanhuston joukosta löydän kyllä ihmisiä, joiden mielipiteet vastaavat omiani mainiosti. Mutta miten löytää "oman ehdokkaan"? Se onkin kinkkisempää.

Vaikeaa on valita "valtaan" ihminen, joka osaa toimia ryhmässä, ei tahdo dominoida eikä myöskään väsähdä matkan varrella. Ilmaistakseni asian muuten kuin negaatioiden kautta - Henkilö kokee kokonaisuuden, osaa kuunnella ja ymmärtää erilaisia näkökulmia, harkitsee oman roolinsa ja laajemman tilanteen, sitoutuu edustamiseen ja laajan tietopohjan ansiosta kykenee kyllin nopeisiin päätöksiin. Kunnanvaltuustoon, presidentiksi, kansanedustajaksi, europarlamentaarikoksi tai miksi hyvänsä - tarvitaan hyviä tyyppejä. Hyvän edustajan on oltava läpinäkyvä eli rehellinen, käsikassara eli toimija.

Ihmiset olisi melkein tunnettava henkilökohtaisesti, nähtävä heidän arkinen puurtamisensa. Huomasinkin, että jyväskyläläisistä minulla olisi hyvää tietoa. Pieksämäkeläisistä ei niinkään. Täytänpä silti velvollisuuteni.

Työtä tekevän näkymättömyys

2008-10-10T23:06:00.000-07:00

She passes me by, she looks me in the eye. She comes to me and says "what would you like?" Yet she is invisible to me, my servant. The person I met is gone. For she serves only her function - and she is her function.

Ajattelin eilen tarjoilijan työtä. Keskenään rupatteleville pöytäseurueille hän on juomanlaskija, ruo'an tuoja. Ihmisenä hän on näkymätön. Agatha Christien Kortit pöydällä -romaanissa pannaan merkille tarjoilija. Tarjoilijahan kulkee jatkuvasti pöytäseurueen ympärillä, mutta häneen ei kiinnitetä huomiota. Ihmisvilinässä työtään tekevä katoaa ihmisenä.

Koskettaa se minua. Mallaanhan itsekin tuota naamiota aika ajoin kasvoilleni.

Keskiyön haamu

2008-10-02T13:55:00.000-07:00

Ensimmäiseksi täytyy kertoa, että suljettuun pienen piirin blogiin tunnustaa helposti elämän pieniä iloja. Tästäkin tulee hauskempi paikka, kunhan saan kerättyä rohkeutta ryhtyä portinvartijaksi ja lähettää kutsuja lukijoille. Tänne suorituspaine tunkee pitkän julman sormensa ja pyörittelee tekstini jähmeäksi liisteriksi.

Viime aikojen tunnelmia:

Kulttuurin monista kuteista tanssi voi yllättäen olla se parhaiten päälle istuvin. Kehollinen reagointi ja toimiminen, liikkeen tai pysähtyneisyyden kokeminen ja sitä kautta ajan ja tilan sisäistäminen ovat vaikeimmin "irroitettavissa", analysoitavissa - Ja kaikkein viimeisimpänä kehollisuutta tulisi paeta tai pelätä. Tanssi tekee hyvää, liike tekee hyvää.

Minulla on ongelma miesten kanssa. Miehet ovat vaatineet, haastaneet, kiusanneet, pakottaneet ja heitelleet huomiotani kuin puolittain puhallettua ilmapalloa - hämänneet ja hämmentäneet mieltäni ja tunteitani. En lähde erittelemään niitä lukuisia teitä, sillä jos olet kokenut jotain vastaavaa, ymmärrät minua, ja jos et, niin joskus kai ymmärrät. Kun kohtaan tytön tai naisen, kohtaan eräänlaisen sisaren - vaikka pahan sisarpuolen. Kun kohtaan miehen, kohtaan vieraan, ja pelkään, valpastun. Valmistaudun kilpailuun, jonka sääntöjä en tunne.

Köyhää satoa?

2008-09-20T11:08:00.000-07:00

Olen palannut, koska on anteeksiantamatonta jättää paikkaa, johon on jo kaivertanut jalansijansa. Tämä on tavallaan kuin ateljee, johon tulen ajoittain piirtämään maailmassa näkemiäni kuvia. Pukemaan tunteilleni tarinoiden kaapuja ja ystävien naamioita.

Voi, sääliksi käy nurkkakuntalaisuuttani. Irrottauduin lapsen huolettomuuteen palaamalla kotikotiin, tänne, missä voi kylmettää jalat kävelemällä märässä heinikossa, tänne, missä kissa astelee vastaan yli pellon ruskaisten puiden siimeksestä, missä lähistöllä on lopultakin vain yksi maantie, ei asfalttiristikkoa. Ajattelin siunatun tovin omia juttujani, joita toin mukanani, mutta joilla on koti kaikkialla: Proseminaaria ja ihania tietokonepelejä, ihania kirjoja, joita olen lukenut. Tahdon antautua tälle maailman tutkimisen projektille omassa tutkijannurkkauksessani. Silti maailman kaaos kysyy ja syö hermojani. Niille uhraan ajatuksiani. Neil Gaimanin American Godsissa ihmiset ovat kaikonneet Jumalista, jotka merkitisivät elämää ja kuolemaa, ja uhraavat aikansa viihteen julmille ja vauhdikkaille uusille jumalille. Tahdon pois siitä henkisen orjuuden tilasta, johon ajaudun kuvitellessani olevani avuksi. - Ja onhan minulla velvollisuuksia.

Koskaan ei voi lukea niin paljon ja sitä, mitä haluaisi - ja epäilemättä tämä on totta, koska olen joutunut elämään tämän uskomuksen mukaan. Minä olen aina luullut, että muut odottavat minun opiskelevan, suorittavan ja tekevän yleishyödyllisiä tekoja. Mutta en sittenkään tahdo kuolla jokapaikanhöylänä, jos se on ainoa muisto, jonka kaiverran aikaan.

Niin. Mistä tämä ajan / menetyksen / näkymättömien rajojen pohdinta, kun voisin vain pohtia pelejä ja narrtaologiaa tai syödä itseni ähkyyn, kuten kotikotona, tässä lapsellisen avuttomuuden tilassa, tulee tehtyä (ja jonka jo tein)? Lähdin toteuttamaan velvollisuuksiani, keräämään puolukoita. Silti syksy on pitkällä, ja samaan aikaan kovin nuori. Sillä korkealla aurinkoisella kunnaalla, josta oletin löytäväni punaisena lainehtivat varvikot, olikin valkoisia kukkia - kukkia, joihin mehiläinen ei ollut koskaan lennähtänyt. Sienet olivat vanhoja ja kostuneita. Tämä turha työ ja syksy, yksittäisten pienten marjojen noukkiminen sammalen uumenista, noukki myös mielestäni häpeän muistoja, syytöstä - sanoja jotka olisin voinut sanoa toisin, anteeksiantamatonta laiskuutta. Pieniä valintilanteita, jotka jätin hoitamatta tai hoidin huonosti. - Koska pitää järjestellä, olla avoin, ottaa yhteyttä, olla ajoissa. I can't say I have tried. It seems the spark has dimmed. I can't keep all the candles burning if I wish to hold merely one in the shade of my palms, close to my breast.

Niin. Koska tänä syksynä ei ollut humalluttavaa satoa ahnehdittavana, metsäretki tuntui enemmän ponnistelulta, etsimiseltä vailla löytämisen riemua, joten se myös toi vastaavia kokemuksia mieleen. Olin auttamatta myöhässä, muualla tai sairaana sadonkorjuuaikaan: Kylmyys ei ole kypsyttänyt, sade on vaivannut ja pudottanut marjat, linnut ovat ne syöneet suihinsa, eivätkä vanhat omenapuutkan jaksa kantaa hedelmää, sillä niiden kurottelevat oksat pitäisi säälittä katkoa ja ympätä nuoriin juurivesoihin, mikä taas vaatisi perehtymistä ja työtä. Jos olisin puutarhuri, ehkä oppisin lukemaan merkit ajoissa. Silloin kun olin nuori, kireä ja sinnikäs, näin turhaa ja yksinäistä vaivaa. Silti näin työni hedelmät parin viime vuoden aikana.

Onhan minulla velvollisuuksia. Kunnioittaa itseäni, esimerkiksi.

Blogien eroista

2008-08-27T10:55:00.001-07:00

Tämä areena on pysynyt viime aikoina autiona, mutta en suinkaan ole jättänyt kirjoittelemista sikseen. Päiväkirja Live Journalissa ystäväpiirin lähellä on sananmukaisesti päivittynyt melko kivasti. On mukava rupatella ja pitää kirjaa ihan vain tekemisistään. Kielellä nysvääminen ja vääntelehtiminen sekä ajatusprosessin hämärä virta, jota on mahdoton toiselle suoltaa sellaisenaan (eikä sellainen puuha olisikaan hyvä kenenkään psyykelle) tunkevat tosin haaransa helposti jokaiseen vapaaehtoiseen tekstiini. Sen takia kaipaan huolella valettuja lukion esseitä. (Tenttiesseistä tai kuukausi kurssin päättymisen jälkeen kyhätyistä opintoesseistä ei puhuta.) Niissä huomasi kehittyvänsä ihmisenä, tosin se ehkä liittyy aivojen vielä murrosiässä tapahtuviin myelinisoitumis- ja järestäytymisprosesseihin, ylimääräisten yhteyksien kuolemiseen.

Näiden kahden blogin välille haluaisin kaikista höpinöistäni huolimatta vetää painotuseron: Päiväkirja ja yhteydenpitoväline Live Journalissa ja anonyymimpi ja teemallisesti tarkentuva työpöytä Bloggerissa. Palatakseni alun metaforaan: Kaveriblogissa asiat elevät ehkä helpommin kuin eläimet luonnollisessa elinympäristössään, täällä voin ajaa ne estradin valopilkkuun, panna loikkimaa pukkihyppyjä toistensa yli ja ympäri, leikellä kliinisellä kirurgin pöydälläni ja muuta kauheaa.

Kiva pikku virhe: Kirjoitin äskeisen lauseen "asiat" ensin muotoon "siat". Mikäpä siinä. Ajatukseni ja tekoni ovatkin vähän sikamaisia, kaikkiruokaisia, hienostumattomia ja kummallisen inhimillisiä olentoja.

Mythical beings

2008-08-27T10:08:00.000-07:00

I know there is a woman in my memory, a Madonna. Sacred mother of a miraculous baby. A child grows, makes his small meaningless decisions. Makes her smile sadly, as if asking "Must you hurt me so?" I know. - There is a Father. One who tells everything you need to hear, a warm, yet forceful figure, firmly guiding hand. The fabric of my reality.

My mother's eyes, my father's hands.

You're living inside a myth. You're living in a mythical world. It's when we meet a child of the Unknown when we must battle. Does the fabric tear apart? Oh mother and father, have you ever lost a baby to the great darkness?

White death in the chalk hands

2008-08-11T11:46:00.000-07:00

Siitä, kun musiiki viimeksi kosketti minua näin, on pitkä aika. Olen kuunnellut kuutta kappaletta Polly Jean Harveyn tämän vuoden albumilta White Chalk. Se heitti minut tunteen syvyyksiin ja mielen korkeuksiin. Olen etsinyt ymmärrystä, tulkintoja ja visuaalista materiaalia ensirakastuneen innolla, niin haastatteluista kuin oman mieleni kuvastoista. PJ Harvey on aina ollut upea nainen ja upea tarinankertoja. Asettuen jokapäiväisyyttä vastaan, tarttuen oma-ehtoisesti persoonalliseen haasteeseen hän hylkäsi kitaransa ja soittaa epävarmana itselleen vierasta soitinta pianoa, sielun ikuista tulkkia. White Chalk ei kerro helppoa tarinaa. Se palaa Dorsetin kalkkikivikallioille ja mielen mustaan syöveriin. Olen toistaiseksi jättänyt tutustumasta tarkkoihin sanoituksdiin ja luottanut siihen aistisynestesiaan, jonka pelkkä kuulo avaa. Kiinnostavin tapa puhua tästä levystä on kertoa oma tarinansa; sillä samalla kun artisti luopuu omaisuudestaan esittäessään kypsyneen kappaleen, se alkaa hehkua seuraavassa maailmassa eli kuuntelijassa.

Kuulemani kappaleet tuntuvat osilta samasta tarinasta ja limittyvän toisiinsa tavallista levykokonaisuutta enemmän. Laulajan ääni hapuilee äänialansa rajoilla, murtuneena, nuorena ja viattomana kuin lapsella; vanhimpana kaikista äänistä.

Nimikappale White Chalk esittelee aikuisen ihmisen näyn juuristaan, jotka ovatkin valkoista kalkkia ja hiekkaa. Sen suurin ansio on valtava tilan tunne ja kuoleman vakaumus. Jos mietit tämän laulun lopetussäettä seuraavien kappaleiden selitysten jälkeen, ymmärrät erään tulkinnan: Hulluudesta, ihmiseksi kasvusta parantunut nainen katsoo mennyttään, käsiensä jälkiä.
Scratch my palms / There's blood on my hands

The Devil on nähdäkseni aloituskappale. Sen alku soi täydellisessä viattomuuden ja puhtauden kuorossa. Se on niin kaunis, että sydämen nuppu miltei pakahtuu, melkein puhjetessaan kukkaan. Silti laulaja kertoo oitis as soon as I'm left alone / the Devil wanders into my soul ja paljastuu pimeyden morsiameksi. Taianomainen toisto, kiihkeä rytmi, askeleet yli kuuttoman yön nummien. Nainen, kuin lapsi vielä, on lupautunut odottamaan paholaista; ja hänen elämänsä ei ole hänen omansa. Uhraus luo tuon särkyneen äänen tyyneyden, kaikuu toistuvassa, toistuvassa, toistuvan tahdin uhkassa ja ahdistuksessa.
What formerly had cheered me now seems /
Insignificant /
Insignificant

Dear Darkness puhuu ystävälle, pimeydelle. Yön peitto, kuolema, rauha. Mutta nyt on pimeän aika maksaa takaisin. Naisen raudanluja tahto perustelee taipumattomasti, kiihkotta. We've kept you in business / when everyone else was having good luck / But now it's your time, time to pay / to pay me and the one I love

Grow Grow Grow harppoo ajan läpi lastenkamarista nuoruuden tuskaisen, pistelevän ruusutarhan keskelle.
Teach me mommy / how to grow / how to catch someone's fancy / underneath the twisted oak / GROW
Viimeinen säe on kuin murina,väkivaltainen nuoren lapsen kiitävien vaikutelmien, luonnonkosketuksen jälkeen. Väliin kaikuva Teach me how to grow kuulosti niin eteeriseltä, etäiseltä, kuin saavuttamattomalta haaveelta. Mutta kasvaminen sattuu; kuin karkeat
taipumattomat oksat tunkutuisivat, repisivät lapsenmekkosi.

When Under Ether; intiimi kuin omien sydänäänien kuuntelu, laulajan entistäkin herkempi lapsenääni, hiljainen, kuin hitaasti keinuva tunnelma. Hän makaa vuoteella, vyötäröstä alaspäin riisuttuna, katse katossa.
The ceiling is moving / moving in time
Tältä tuntuu olla sairas. Silti hän kokee onnellisuutta.

The woman beside me is holding my hand / I point at the ceiling / She smiles so kind /
There's something inside me / unborn and unblessed / disappears in the ether / this world to the next / Disappears in the ether / one world to the next

Levyn ensimmäinen kertoo monien oletuksen mukaan abortista. Arvelut kaiketi vaikuttivat tulkintaani, mutta omalla tavallani: Hiljaa mielessäni kypsyi muistuma naiseta, joka synnyttää paholaisen; kuten näillä tuumilla on tapana äänetönnä siitä. The Devil, el diablo. Se syntyy pimeydestä ja tappaa kantajansa. Se raskaus kuihduttaa kehon ja keho puolestaan voi vain tappaa hirviön, koska ihmisruumis ei voi antaa sellaisen pahuuden syntyä maailmaan. When Under Ether tuo loppuun levyn tarinan, mikäli se kertoo paholaisesta. Mutta kenties se kertoo naisen vähäeleisestä taistelusta omaa pahuuttaan vastaan.

Human kindness

Raastavan suloisesti laulettu tajuaminen, ymmärrys. Pimeä Sielu avaa oven inhimillisyydelle.

The Piano on vielä tunnelmoimatta. Se on kuten muisto, tarkkojen näkyjen kudelma ja välähdys, sijoittamaton kronologiaan, loogisesti selittämätön. Muistot on tunteen musteella piirretty, joskus verilihaan kaiverrettu.

Tunteeton, huomaamaton, miltei tukahdutettu ääni : Hid away the hammer / teeth smashed in / red tongue's twitching / look inside the skeleton / Oh / Oh
Musiikissa kuuluu kuin kylmiä väreitä. Toisenlainen, neidon ääni etsii aavesormien lämpöä. Oh God I miss you kaikuu moneen kertaan. Kenet on menetetty, miksi? Mitä pahaa paholainen teki, silloin kun vielä rakastit häntä, silloin kun rakkaus ja pimeys sokaisivat sinut? Musiikin intensiteetti kasvaa, auki jähmettyneisiin silmiin tallentuu kuva kuin kylmästä kellarista.
Daddy's in the corner / rattling his keys / Mommy's in the doorway / trying to leave /
Nobody's listening
Nobody's listening
Nobody's listening
Nobody's listening

Nämä viimeiset säkeet, kuten aiemman, Jumalaakin huutavan toiston, laulaa tuo alun tukahdutettu ääni kaikunaan kirkuva kauhun sävy.

Sametinsuloinen elokuun yö

2008-08-10T13:02:00.000-07:00

Kuljin tuttua reittiä hylätyn vanhan talonpaikan pihaan. Siitä on jäljellä enää ränsistynyt korkeaharjainen navetta, mutta pihapiirin tunnelma kaikuu sellaiselle pitkäikäisen suvun englantilaiskartanolle, joita kohtaa hyvissä kaikenkattavissa ja yhteiskunnan tuskallisen tarkasti näkevissä brittiklassikoissa. Marjapensaat, ruusut ja luonnonkukat rehottavat sulassa sovussa. Komea rauduskoivu, jonka kaarnan uloin pinta tuntuu käteen pehmeältä ja hienostuneelta kuin paperipitsi, on jo menettänyt kaksoshaaransa. Kipusin sen kannon päälle luodakseni katseen länteen ja metsän verhoamalle ylemmälle tekoaltaalle. Samassa tummanpunaiset pienet hedelmät hahmottuivat näkökenttääni. Löysin vaatimattoman, yhä kukoistavan kirsikkapuun paikasta, jonka luulin tuntevani.

Keskityin noukkimaan suloisen happamuuden suuhuni. Kun laskeuduin selänteeltä, kohtasin erityisen hetken - violetin. Pilvien pumpulitupot oli kastettu hehkuvaan roosaan. Maan kylmä varjo nousi maasta usvan sävyttäen. Pimeni yhä jatkaessani tietä kotiin. Raudanlujat pilvien varjot lepäsivät taivaalla kuin zeppelinit. Vihreys vaikutti löytäneen oman valonsa. Viattomat lehtevät koivut ja majesteetilliset kuuset ympärilläni silkkiviitoissaan. Saavuin maantielle ja katsoin hämmästyen ihmisen luomaa näkymää kauas, kovaa taivaan sineä peilaavaa asfalttivuota.

Täytyy olla onnellinen, kun pohjoisen pitkä hämärä sallii ihmisen taivaltaa illan tunnelmia haistellen - pois kotoa ja takaisin. Ulkona kulkiessani kestää minulta joskus tunteja oivaltaa ja nähdä ympäristö. Hämärän rajamailla aistit herkistyvät.

--

Piakkoin sopisi kirjoittaa merkityksellisistä muistoista, koska niiden kautta olen, en määrittelemällä ja antamalla padan porista loputtomasti. Ymmärsin tämän, kun tajusin, miten harvoin olen minä: kenties todella vain vain erään ihmisen seurassa. Kaikissa muissa tilanteissa tavoitan menneisyyden, tulevaisuuden ja tahtoni harmonian vain hetkittäin. Nähdäkseni minun tulisi kertoa vaikutelmista ja kokemuksista, jotka merkitsevät. Muu kielellistyy herkästi karkeaksi yleistykseksi tai rajaukseksi. Edellinenkin kuvaus on huonosti sanottu. Oikeasti olisi riittänyt:

Löysin kirsikkapuun hylätyn talon pihasta. Se kantoi hedelmää. Taivas oli täynnä ruusunnuppuja, tummaa hopeaa ja orvokinpunaa. Vihreys oli vaiti ja minä liikuin. Halki lämpimän ilman.

Free song guide

2008-07-29T02:51:00.000-07:00

Your life - it's not like ours

It doesn't last for hours

So smell the flowers

Lady of the Lake

2008-07-17T10:18:00.000-07:00

There's a lake of worlds at the end of my jogging-way. At certain time of the year, mainly for a moment in the spring, the lake (which is actually more of a pond) gets flooded with water. Blue waves cover the deeps, the stony bank descends suddenly. When the dam is lowered, those tons of water mysteriously diasappear, continue to join other streams far away.

The abyss of the bare, naked bottom, seen from the heights of the border, may strike one as something unfamiliar - or then again, as something small, huge and familiar.

I met it on a walk with a special friend of mine. I must have been either late autumn or quite early spring. In order to free and challenge our perception and thoughts we let our tongues gibber English. We had entered an animated discussion on words and semantics. Coming to a realization of the difference between landscape and scenery proved to be important for seeing the worlds open up. Consider the word landscape: it lines out a framed and two-dimensional view, while the word scenery depicts more of the smells, sounds and feel of the surroundings.

(You may, of course, disagree. That's OK. The seperation serves more as a tool for discovering the ways of seeing. Take the difference between the art of impressionists and expressionists for example.)

Remember the Lion King? How he sees his kingdom from a high mountain rock for the first time? Remember your little yellow boots carving rivers in the sand, your great castles of sand? You have never lost your ability to fly in great heights and see far, like a pure spirit.

My eyes rested on the scenery. With awe I watched how the bottom of the lake, the sparkling brook formed and morphed right there under my eyes. It was like the River Nile in the beginning of our era. The floods had nourished the plains beside it, which were flourishing with lush grass. The current calmed down to a lakeside surrounded by jungle. The slopes of the coast bended to give space to the undulating savanna, where I could almost make out the movement of antelope herds. At the distance, where the mist was already blurring the details, I met a shadow. The quiet and dangerous canyon, where the great beasts hide, leaving their dying flesh and bones for hyenas to rip apart. Those chasms of madness should one not enter until the gaining of one's full power.

My eyes moved further and gathered the diversity, the wideness, the wilderness. Something tells me now, that if I had not had the mind's barriers to keep me from walking in the bottom of the lake (because you don't do things like that), that world would have seemed more banal. A human gains control over the world by moving through it.

Would I enter my realm that I witnessed before me, if the silver-haired maiden rose from the Lake and threw a sword into my lifted hands? -- Well. What would I do with a sword. She'd only give the realization, that the world is at the same time too huge and too small for a human to conquer, to control. For it is too beautiful, too untouched to be owned.

I returned there. On the borders of the savanna had grown brilliant trees. Either they had white, white flowers midst their crown leaves, or thousands of white birds were resting on their highest branches. The river was warm now. The animals were hidden in the scenery. I remembered my special friend.

Would I inherit the Earth? Become the Mistress of the Realm? Perhaps I cannot. So let me remain merely the Lady - of the Lake.

Wanhassa wara parempi

2008-07-17T08:59:00.000-07:00

Ihastukseni Mylène Farmerin Q.I.-kappaleeseen puhkesi kukkaan, kun luin sen suorapuheiset, hienostuneen eroottiset ja silti henkisyyttä... tai ainakin älykkyyttä ylistävät sanoitukset.
Virkeän ihmisen touhua.

Itse olen vaan liian täysi ollakseni tuottava. Täällä maatiaiskissana on kyllä aikaa herätellä hidasta, kekseliäämpää ja ennakkoluulotonta kiinnostusta. Miksi kanat munivat hedeltymättömiä munia? Tuli siis sekin päivä, jolloin tartuin hyllyssäni nököttävään Kananhoidon käsikirjaan (1951), jonka olen jo vuosikaudet ottanut esimerkiksi lasketellessani kuivaa huumoria perheemme kirjallisesta harrastuksesta. Jotain koomista ja samalla surullisen totta on tuossa maailmanlaajuiseen kriisiin ja elämäntavan syvälliseen muutokseen varautuvassa hamsterimentaliteetissa: "Sattaa tulla se aika, jolloin meidän tulee opetella kanoja kasvattamaan." M-hm. Kuulkaa profeetalliset sanat; Pian tulee aika, jolloin kirjoja on pakko lukea - jotta sivistyksemme olisi jälleen sitä mitä me olemme ja teemme, enemmän kuin myytti.

Leikin hieman Fahrenheit 451:n hengessä.

Joka tapauksessa, ottaessani selvää kanan yhteissuolesta eli kloakista ja munatiehyestä, katseeni pyyhkäisi Partiopojan kirjaa. Nyt yllättäen kiinnostuneena näistä vanhan ajan oppikirjoista otin sen vierustoverinsa, Herra Westonin hyvää viiniä kanssa alas. Tutkin ensin viinikirjaa, ja havaitsin sen englantilaisherra Theodore Francis Powysin romaaniksi, allegoriaksi siltä ajalta, kun modernisaatio eli jännittävää rinnakkaiseloa vuosisatojen kansanperinteen, maagisen todellisuuden kanssa (jos olisin Neil Gaiman, kirjoittaisin mielenkiintoisia juttuja noilta ajoilta). Teos on allegoria, ja pienet harmaat aivosoluni alkoivat toki väikkyä kiinnostuksesta, enhän ole lukenut kunnon allegorista romaania. Herra Weston on Jumala ja hänen yhtiökumppaninsa Michael arkkienkeli Michael. Folly Downin maalaiskylään he ajavat Fordilla kaupittelemaan hyvää viiniään. Vastassa on jos jonkinlaista ihmiskohtaloa. Kiva on lukea vain oman pakon alaisena, ja allegorinen rakenne on mukavaa ja viihdyttävää siirtymää tiedon tasolta toiselle.

Hirveän raskas tuntoni ja omatuntoni on hieman lievittynyt siitä tiedosta, että olen kerännyt lautaselleni kasvimaan antimia: Taittelin sipulinvarsia, tilliä ja riivin nokkosta, poimulehteä ja uutena tuttavuutena, eilispäivän kasvikirjojen lukemisista viisastuneena, jauhosavikkaa. Tuo villikasviksi odottamattoman mauton, lehdiltään pehmeä ja jauhoinen rikkaruoho on käsittääkseni varsin vitamiinipitoinen ja helppo riipiä mukaan kitkemisen lomassa.

Suosittelen! Eräs opettavaisimmista ja hyödyllisimmistä lukemistani (=selailemistani) kirjoista: Toivo Rautavaaran Mihin kasvimme kelpaavat. Oma painokseni, alaotsikolla Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta on vuodelta 1976, mutta alunperin kirja on julkaistu WSOY:n kustantamana kahtena osana vuosina 1942 ja 1943. Sota-aika palautti mieliimme monia hyödyllisiä taitoja ja osaamista, joka perustuu täydellisyyteen pyrkivään ympäristön ymmärrykseen. Teosta löytää hyvin ainakin Keski-Suomen alueen kirjastoista. Vähintään vuoden 1976 esipuhe kannattaa lukea. Siteeraan Rautavaaraa:

Raskaan sodan päätyttyä ilmeni vastavaikutus: kuluttajat, kauppa ja teollisuus eivät halunneet kuulla puhuttavaankaan mistään, mikä tuntui "korvikkeelta". Osto- ja kulutustottumukset palautuivat entiselleen, hammasmätä, sokeritauti, sydän- ja sappitaudit, jotka sodan aikana olivat melkein hävinneet, ilmestyivät taas tuhoisina. - -
Teollistunut ja kaupallistunut ruokamme on käynyt yksitoikkoiseksi ja monet kyllästyvät tehdasruokien makuun. Monissa maissa on havaittavissa, että teollisuuden ja kaupan valmiiden "mukavuusruokien" ohessa tai sijasta etsitään vaihtelua ja uusia makunautintoja kotoisesta ruuanlaitosta.

Erityisesti mieltäni kiinnittää alkuperäisen esipuheen kysymyslitanian loppu, Rautavaaran pohtiessa, mitä hyötyä luonnonkasvien tuntemuksesta on itse kullekin ammatille ja asemalle:

[E]ikö kasvitieteen opiskelijain, niin hyvin koulussa kuin yliopistossa, pitäisi ennen kaikkea oppia tuntemaan luonnonkasviemme käyttöominaisuudet ja -mahdollisuudet?

Eikö jokainen pikku koululainen esitä varsin varteenotettavan kysmyksen "mitä hyötyä tästä on" jos hänen pitää päntätä kertotaulua, sijamuotoja tai - kas vain - luonnonkasveja? Minä ainakin olisin kiinnostunut kovasti, jos oltaisiin ympäntunnilla vaikka kerätty salaattiainekset luonnosta.

Seuraavaksi: The Lady of the Lake.

Goals and needs

2008-07-15T11:26:00.000-07:00

At first, this day felt like a waste. You eat and you sleep, sit still inside and read something unimportant. You're wasted. Well then, if you get yourself to stop and look up, even move through space, you begin to move in time and in the train of thought. You find out that you have once-in-a-lifetime experiences, catch a hint of self-realization.

I remember the morning now. I was waked up by my father, which helped me remember the latest fragment of my dream. I dreamed I built up a cathedral of paper, with a mortar of mud. At the same time the cathedral was a cloak carried by my mother. She was leaving for a pilgrimage of some sort. Still, it was raining outside and I worried that the water would soften and break the cloak-cathedral; besides, I was yet to add towers to it, and wondered if I'd build them around my mothers hands.

When I went cycling I was reminded by my happy discoveries of teenager's questions, by "my book". It gets me down to acknowledge how I've let down and scattered my personal project, the story-world where my problems would be metaphorically solved. I drew my hand this morning, and found out that I get easily frustrated. Where's my patience? Where is my time?

During my healing road trip I noticed myself singing out loud, questioning myself. Of course one is able to do the things one wants. Just if - there's a reason.

Why don't you take it as your goal? Why don't you claim it as your own?

I kept repeating that, and got a somewhat curious answer.

You have been tainted by your love, you've been ashamed of who you are.

Building on these simple thoughts I continued my singing, probably with the usual amount of nonsense, and the breath of nature got to heal me once again. Now, afterwards, I ponder on how love, commitment and shame are connected to each other.

So let there be light, peace, and responsability. So I need to get up in the morning, I need to brush my teeth with care, I promised myself to walk out and look for the plant called humala before going to sleep, just to see it it's time for harvesting. This is not a must, this is a need for being friends with yourself.

Huomenta.

2008-07-15T03:48:00.000-07:00

Tuntuu kuin palaisi sorvin ääreen. 7. päivän kirjallisuudentuntemuksen tentin jälkeen elämä on ollut taas Jyväskylän Kesän kyydissä. Tämän takia myös Camus'n Sivullinen ja Hessen Arosusi odottavat alustavaa naulaamista paikalleen - tentin jälkeen oli näet pettynyt fiilis. Syntetisointi- ja sävellyskykyni eivät toimineet odotetusti.

En nähtävästi osaa tai oikein halua keskittyä muihin, pitkäkestoisimpiin elämäprojekteihin, kun festivaali astuu päivieni rytmittäjäksi. Totesin Kesän työntekijöiden loppuillallisilla täten: "Päivä on työn yksikkö."
Sitä kokee päivän kerrallaan, ja saldo olisi haalitava kassasta aina päivän päätteeksi mukaan.

Kesässä olin järkkärinä, ja mikäs sen mukavampaa. Oikeastaan se oli vallan tylsää seisoskelua, sillä auktoriteetti menee ihmismassojen keskellä, jos rupeaa jumppaamaan kesken kaiken. Kyseisen lähes viikon kestävän festivaalin yleisö on perinteisesti über-rauhallista, mitä nyt katuohjelmassa eräs innostunut heppu kävi eteläafrikkalaisen Emmanuel Lutheran Church Choiriin käsiksi. "Kesän erikoismiehet" olivat traagisesti niitä ainoita, jotka eläytyivät ohjelmaan ja sallivat itsensä bilettää. Varsinkin toisen "hengellisen" ja myöskin fyysisen Cambell Brothersin keikalla olisi suonut porukan antautuvan musiikille. Onneksi viikon sai aloittaa Ismo Alanko Teholla -poppoon parissa. Tällä keikalla näes pääsin konsertin loppumetreillä eturiviin lavan ja yleisön väliin. On aivan erikoislaatuinen elämys silmäillä euforisia katseita, jäädä sen yleisöstä huokuvan rakkauden ja keskittymisen aallon alle - vaikka se ei olekaan itseen suunnattu. Ensimmäinen "lavajärkkäröintini" oli siis sangen kiva.

Talkoolaisena saimme myös kuuden päivän muonituksen ja työn sivussa seurattua esityksiä. Varsinaisena katsojana kävin vain ranskalais-saksalaisduo Bodecker & Neanderin miimisessä esityksessä Out of the Blue. Kauhuelementit ihmisen muuttuessa kontrabassoksi ja syvä kauneus meren pauhatessa kuvastivat mielestäni hienosti mimiikan olemuksessa piilevää syvällistä käsitystä todellisuuden vieraudesta ja illuusiosta.

Kerran kuulin tarinan. Hän kertoi kohdanneensa kadulla miimikon, joka aukoi suutaan, tempoili näkymättömän laatikon sisällä, hätääntyneenä paineli käsiään ympäröiviä seinämiä vasten ja etsi katseellaan auttajaa. Hetken mielijohteesta hän käveli miimikon luo. Hän ojensi kätensä ja tapasi näkymättömän seinän.

Muuten työskentelin lähinnä paljon väkeä vetävällä tapahtumateltalla, ja vaikka esityksiin ei syventynytkään, oli kiva huomata vieraiden haltioitumisen ja huvittumisen hetket. Ennen maaotteluhenkistä (Jyväskylä vs. muu Suomi) standup-keikkaa sain kunnia olla se järkkäri, joka ei tohtinut päästää portista sisään passinsa hukannutta esiintyjää. Eipä silti, leppoisa veikko se Leikolan Ismo ja oiva viihdyttäjä. Naureskelin mukana alkuosan.

Rankinta oli hoitaa viimeistä keikkaa, sunnuntain lasten Aarresaari-tapahtumaa. Teltta oli tappavan kuuma ja minulla meni sormi suuhun vanhempien reklamoidessa veden puutteesta, kyvyttömyydestä nähdä "isojen ihmisten" takaa, loppuunmyydyistä lipuista (oli matkan takaa saavuttu), kestosta jne. Tilanteen lipsuessa hyppysistä, tiedon ollessa kateissa alkaa harmittaa. Lisäksi ansiotyöt, joihin jouduin odottamattani edellisenä iltana ja samana aamuna rasittivat vähän. Viime yönä nukuinkin kaksinkertaiset unet.

Loppubileissä oli alkomahoolia, ravintolassa syötettiin ja juotettiin, mutta jätin konjakin kuitenkin pöytään juomatta. "Ei oo siistii olla kännissä", ajattelevat kuulemma nuoret nykyään. Jees. Kyllä ne sanomalehdessä tietävät nämä jutut.

Hiprakassa hölisemisen sijaan leikin parin roudarin kanssa Nikolainkulman käytävillä. Pyörittiin, loikittiin, laskeuduttiin portaita kissakävelyllä, harjoiteltiin balettihyppyjä ja nykytanssin jalkatreeniä, pelattiin läpsyä ja varvashippaa, ja sitten köllöteltiin päät toistemme vatsoilla. Ei hassumpi tapa viettää yö. Saimme osaksemme kummastelua ("onks tää sitä parcouria?") ja sekä kiitosta että paheksuntaa hellyydenosoituksistamme julkisella paikalla ilman alkoholin merkittävää vaikutusta.

Maanantaiaamuna oli mukavaa herätä toimistoaikaan, kuuma vaan tuli pian. Tällä hetkellä yritän kertoa itselleni, ettei jatkuvasti tarvii syödä. Jotain muutakin kivaa voi tehdä! Mutta voi - ehkä minun olisi käytävä enemmän fyysisissä riennoissa ja tanssimassa bileissä. Luulen, että se tekisi ihan todella hyvää, koska kun olen ihmisten kanssa, minulla pysyy järki päässä. Yksin ollessani sorrun kohtuuttomuuksiin herkästi. Aivan liian herkästi. Lopultakin sieluni on hento ja kasvaa liian usein varjossa.

"Can music save your mortal soul?" Kulttuuri on maailman voimakkain päihde. Ilman sitä ihmisellä on vaara suistua apatiaan, koska kulttuurin tripit vievät meidät siihen tilaan, jota kuvaava sana kajahtaa mielessäni vakavasti: self-realization. Kulttuuri tarvitsee yhteisön tai pienoisimmillaan ryhmän kasvualustakseen - ja yhteisön ja yksilön varjoleikki piilottaa kysymyksiä, joihin etsin vastauksia sosiologiasta ja taiteesta, mutta turhaudun, sillä vastaukset lymilevät helpommissa, pienemmissä tarkentavisa kysymyksissä.

Tajusin muuten juuri, että käsitän maailman jälkistrukturalistisella tavalla.

Siis että merkitykset pakoilevat, nojaavat toisiinsa, verkottuvat - ei ole lopullista jumaluutta, johon pysähtyä. Minä tiedän - tajusin tämän (taas) palatessani opiskelutoverini kanssa kotiin aamuyöllä - että merkitykset hahmottuvat tummina varjoina kielen taskulampun valopiirin ulkopuolella. Esimerkki: Koita määrittää, mikä on seksuaalisuus. Koita määrittää, mikä on sukupuoli (ota huomioon eräiden kulttuurien kolmannet sukupuolet, tutkimustieto aivojen erilaiseta kemiallisesta toiminnasta miesten ja naisten välillä sekä gender ja sex). Mieti hetki, eivätkö seksuaalisuus ja sukupuoli olekin eri asioita? Voit halkaista ne erilleen esim. yhteisöllinen/yksilöllinen-erottelulla. Mikä sitten on niiden varsinainen suhde? Mikä on todellisuus ihmisten erittäin paljon toisistaan poikkeavien käsitysten ja kokemusten takana tai välimaastossa? Mikä on se hiljainen ja syvä tietoisuus, joka sinulla on siitä vyyhdistä, jota yrität käsitteellisesti pätkiä?

Taidan lukea hieman lisää kirjallisuusteoriaa, etten alkaisi ladella itsestäänselvyyksiä.

Mais qu'est-ce que tu cherches, Madame?

2008-07-04T02:03:00.000-07:00

Jokin sai minut vertaamaan Gustave Flaubert'n Rouva Bovarya (1857) muutamaan muuhun klassikkoon: Zolan Nana, Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, Brontën Kotiopettajattaren romaani eli Jane Eyre ja lopulta... eurooppalaisen romaanin vankka peruskivi, Cervantesin Don Quijote. Selitän vaikutelmani ja yritän kehitellä hieman ajatusta niiden ympärille.

Yhdennäköisyys murheellisen hahmon ritariin hahmottui Flaubert'n kertojan kuvatessa Emman kietoutumista haaveellisiin tunnelmiin ja tarinoihin, samaan tapaan kuin Don Quijoten pää pehmeni ritariromaanien parissa. Hulluutemme, voimamme ja pyrkimystemme alkusyy piilee uskossa: Että unelmamme ovat totta tai että voimme muuttaa ne todeksi. Donna Quijotemmme yrittää liian, noh, mielikuvituksettomasti, elää unelmiensa mukaan, osaamatta ujuttaa niiden vaikutusta arkiseen elämään. (- Kuten me onnelliset ihmiset teemme - * itsetyytyväistä, typerää myhäilyä*) Hän tenhoutuu valheiden verkkoon, uskoo sen kantavan viimeiseen saakka, uskoo pystyvänsä parempaan kuin nuo keskinkertaiset hölmöt. Osaltaan muistelen Raskolnikovin teoriaa (tosin tämän tapauksen ollessa kyseessä siihen ei sisälly toimia henkilökohtaista suuremman päämäärän hyväksi): Se vähälukuinen joukko, joilla on voimaa ja uskallusta, voi toimia tahtonsa mukaan - mutta ne, jotka ovat häikäilemättömiä ja silti epäonnistuvat himoissaan ja pyyteissään, joutuvat halveksittuun ja vihattuun asemaan.

Nuo kiukustuttavat ranskalaiset! Flaubert'in kiitelty teos tempoili minut harkitulla kielellään mukaansa alkupuolella, mutta tuon tolkuttoman naisparan rappion kuvaus toi kieltämättä mieleen kurttuotsaisen Emile Zolan Nanan (jota en kerinnyt lukea loppuun silloin kun oli tarkoitus). Nykynaista ranskalaisen miehen kirjoittama, kohtalonuskoinen naisen tuhonkuvaus loukkaa jokseenkin epämääräisesti. Olkoonkin, että tämä teos on toiminut naisten emansipaation voimannäytteenä. Olkoonkin, että vahvatahtoiset naiset ovat takuulla turhautuneet yhteiskunnallisen aseman, moraalin ja käytösnormien sietämättömän ahtaissa kahleissa. Voi vain iloita, etteivät tyhmät rakastumiset tai pienokaiset ole vielä "vieneet vapauttani" (en tykkää ajatella näin). Emman olisi pitänyt saada vähän maistaa elämää.

On se avioero hieno asia.

Naturalismi nostelee rumaa päätään ihmissielujen pikkumaisuuden paljastuessa ja suurten sielujen tukahtuessa ja vääristyessä heitä ahdistaviin rajoihin. Unelmat muuttuvat elähdyttävistä pakottaviksi, toiveet raa'oiksi haluiksi ja irstaaksi panetteluksi. Emman äärimmäisyydet leviävät hänen ympärilleen kuolemankin jälkeen, kuin veden väreet uponneen kiven jäljiltä. Emma vetää kuolemaan myös miehen, joka oli alati vilpitön, nöyrä, uskollinen, ahkera ja rakastava, ja josta päähenkilö ei välittänyt todella pätkääkään. Romaanin loppu on todella masentava. Katkera pikkumainen ilo jää toisille, toisista hyötyville.

Luin Rouva Bovaryn juuri loppuun, joten en ole vielä saanut siihen etäisyyttä.

Werther-poloinen tuli mieleen Emman kiihkosta ja itsekkäästä tarpeesta ajautua tunteiden vietäväksi. Neiti Eyren taas koen samalla lailla taipumattomaksi ja voimakkaaksi naiseksi, mutta - ja nyt, nyt pieni puukko-hampaiden-välissä-feministi nostaa minussa päätään - siinä missä Jane Eyre on naisen kirjoittama, naisen tumman voiman mahdollisuuksia kartoittava teos, Rouva Bovary kertoo miehen näkemyksen tuon saman mahdin mädättävästä ja rikollisesta vaikutuksesta. Janen suoraselkäisyys paransi Rochesteria, Emman turmelee joku Rudolphe-pösilö. Mutta Jane saikin tehdä jotain järkevää, Emmasta tuli materialisti paremman ilon puutteessa. Jos olisin fanaattisempi, nostaisin haloon miesten ja naisten valtataistelusta mallitarinoiden kautta. Aux armes, les femmes, aux barricades!

Kerronta palaa lopussa nykypäivään, kuin olisi ammentanut unelmat syvyydestä loppuun, ja tyytyy vain toteamaan tapahtuneen, häivenemään. Kertojan asema tarinassa onkin kiinnostava: Alun paikallaolosta voimme päätellä hänen kuuluneen Charles Bovaryn koulutovereihin, mutta henkilöiden sisäisten liikkeiden perusteellisen kuvauksen voimme olettaa huolelliseksi spekuloinniksi, tai sitten ekstradiegeettinen kertoja vähän huiputtaa meitä uskottelemalla kuuluvansa tavallisiin ihmisiin. Kertoja luo ykseyttä lukijoihinsa toteamalla, miltä jokin ääni, tilanne yms. meistä tuntuu. Välillä vaikuttaakin siltä, että suuri äänetön yhteisö tarkkailee juhlallisen passiivisena tuon paheellisen naisen turmiota.

Charles'in ensimmäinen avioliitto vanhemman naisen kanssa on teoksen loppuun mennessä miltei haipunut mielestä. Mikä on tuon ajan funktio? (Ajattelen teoksen juonirakennetta mieluummin tietoisena konstruktiona kuin "asioina, jotka tapahtuvat".) Näen ensimmäisen avioliiton teeman esittelynä ja vastapainona myöhempään. Eikö tuo naisrukka reagoinut omalla tavallaan elämänsä rajallisuuteen, mutta nalkuttamisestaan huolimatta tyytyi siihen? Emma ei valittanut. Jo ensimmäinen vaimo petti miestään raha-asioissa, ja siitä syntyi kohtaus. Emmaa Charles jumaloi niin, ettei millään suostunut uskomaan tästä pahaa tai ahdistamaan perimmäisten kysymysten äärelle. Huomaa kuitenkin seuraava ero! 2. luvun lopussa, vaimo nro 1. kuoleman jälkeen, Charles tai kertoja toteaa: "Vaimo oli kaikesta huolimatta rakastanut häntä."

Emma teki tahtonsa mukaan. Tällaisiako meistä tulee, jos toimimme omaa tahtoamme noudattaen? Kysymys on vaikea ja riippuu pitkälti ympäristömme kosketinpinnoista, joita vasten kimmahdamme tai jotka ottavat meidät höyhenenkevyesti vastaan. Meillä on siis painava vastuu ottaa läheisemme huomioon, ohjata toisiamme rajoittamatta kuitenkaan toistemme kulkua...

Arvostan Rouva Bovarya sen piirtokuvamaisen tarkkuuden ansiosta ja sen omituisen, väsähtäneen mutta velvollisuutensa täyttävän kerronnan vuoksi. Flaubertin verkkainen kirjoitustapa ilmenee täsmällisen mietityissä, loogisesti siirtyvissä kuvauksissa, vaikka elävä puhe säilyttää hyvin epämääräisyytensä. Hitautensa vuoksi tuskainen kirjoitustapa näkyy ehkä myös siinä, miten romantikko tarpeeksi kauan mietittyään huomaa katselevansa rumia asioita, rumia tavoitteita ja valheellisia tekoja. Ihminen on kuin sika: Jos se temmeltää liian kauan pienellä nurmikolla, se polkee liejuksi ruohon, jolla ennen kieriskeli tyytyväisenä.

Kylläpä olen ajatellut paljon vanhaa äidinkielenopettajaani, ja sitä, mitä hän sanoi näistä kirjoista (myös pian seuraavasta Hessestä). Odotin ahnaasti kuin kuuta nousevaa Charles'in hattua, arvattavasti symbolia hänen muodottomasta luonteestaan. Odotushorisonttini perusteella en arvannut näkeväni häntä nuorena, näkeväni hänen myös fyysillistä muutostaan, jotka Flaubert kuittaa lyhyesti reaktiona ympäristön vaatimuksiin. En osannut odottaa sääliväni niin Charles-raukkaa, jonka sammumaton uutteruus ja uskollisuus kertovat rakkaudesta, joka ei kysele, tappaa vain kantajansa muiden puolesta, muiden ihmisten vähäpätöisten projektien edestä. Näen itsessäni Charles'in hyväntahtoisen mielikuvituksettomuuden, lempeän viisaan maanläheisuuden - mutta luojan kiitos, vaikka meillä kummallakaan ei liiemmälti älyä tai hienostuneisuutta olisi, oma viisauteni ei aivan maadu, kun sitä silloin tällöin löyhyttää kartoittamattomien mahdollisuuksien tuuli.

Huomaatteko muuten, miten yllyn käyttämään vanhan tyyppisiä sanoja? "Fyysillinen", "irstas panettelu" ja "rikollinen"... I never said that, now did I? Ja mitenkähän näkyvää on ironiani? No, parasta siinä onkin, ettei koskaan voi tietää, luullaanko tekstiä tolkulliseksi, kun hieman huvittelee tai nauretaan silloin kun kirjoittaja on kuolemanvakavissaan. Seuraavaksi jotain jännittävää: Aropupu.

Dublinin kaduilta

2008-07-03T04:33:00.000-07:00

James Joycen nuoruudenteos Dublinilaisia (1914) herposi jo käsistäni, mutta ehkäpä siitä jotakin jäi jälkeen. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä on sitä aloittelijaystävällisintä Joycea. Klassinen sivistykseni ei ole kyllin riittävä, että väittäisin ymmärtäväni viime vuosisadan alun irlantilaispolitiikkaa, uskonnon kulttuuria leimaavaa merkitystä ja ajan henkeä huokuvaa ja samalla siihen kätkeytynyttä symboliikkaa - mutta ihmisten kokemukset pääsevät lopultakin pääosaan.

Mieleeni tuli, että perinteinen kirjallisuus (huom! postmoderniin asti) on yleensä hyvin järjestelevää, usein kaavan mukaan rakennettua ja siksi helppoa ja miellyttävää lukea - ajatellaanpa vaikka eepoksia, runomittoja, satuja, allegoriaa, historiallista teosta tai perinteistä kerronnan kaarta noudattavaa romaania. Näin ollen kirjallisuus järjellistää maailmaa. Jos jokin teos yllättää outoudellaan, sen pystyy yleensä selvittämään etsimällä ratkaisumallin, jonka mukaan lukea. Kafkan kohdalla teoksen voi yrittää tiivistää määreillä "unen logiikka", "byrokraattinen helvetti" tai "poikamiesfantasiointi" tai vaikkapa "analyysi tajunnasta". Silti mallit ja sanat, joilla kirjaa rajataan, siistitään, parturoidaan ja opetetaan pokkuroimaan esseetä varten, esittävät vain varjokuvan teoksesta ja jättävät todellisen lukukokemuksen valöörit piiloon.

Joyce on pyrkinyt ainakin omaelämäkerran tapaisessa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja erityisesti suomentamattomassa Finnegan's Wake -teoksessaan venyttämään kirjallisuuden esittämisen tapaa, kerrontaa tai narratiivia. Taiteilijan alku on lapsen häilyvää tajuntaa, aistikuvia ja loruja, joita järki ei voikaan ankkuroida kiinteästi paikalleen. Finnegan's Wake (jota en tosiaankaan ole lukenut!) alkaa äännemaalailulla, jonka sisältö on epäilemättä yhtä intertekstuaalinen kuin Don McLeanin American Pie -kappale - historiaa kaikkine tulkintoineen.

Dublinilaisten elämän näkyjä väläyttelevissä novelleissa tämä "todellisen" kokemuksen pyrkimys on toteutettu niin hienostuneesti ja kirjallisesti (tahtoo sanoa: taitavalla kielenkäytöllä), että pysyin minäkin mukana. Joyce pakottaa lukijan pitämään monia elementtejä kätösissään samaan aikaan: Varsinaisen dialogin jostain abstraktimmasta kysmyksestä, juonen liikkeen, henkilöiden mietteet, aikasiirtymät ja huolelliset ympäristön ja ihmisten kuvaukset. Kun useampi muu kirjailija jaksottaa tällaiset elementit tai antaa pidemmän päälle yhdelle etusijan, Joycella on toisinaan tapana kuljettaa kaikkia monen aukeaman ajan mukana, niin että lukija ennättää juuri parahiksi uppoutua kuvaukseen, kun seuraava repliikki töpsähtää eteen. Tässä voikin sitten ihmetellä kirjan tempoa ja kestoa. Rauhallinen teksti kertoo jo toisen maailmanajan ajantajusta. Missä hektisyys? Missä menneen hetken peruuttamattomuus? No, ei tässä missään syksilsessä ajankäsityksessä vielä olla, mutta kuitenkin.

Joyce kirjoittaa ehkä niin rationaalisesti, että minun piti henkisesti hakea asentoa jonkin aikaan, jotta saisin vedettyä ylleni sen tunteenomaisuuden märkäpuvun, jossa luovin teoksen kuin teoksen halki. Noh, ehkä Joycen kielikuvat kantavat pidemmälle kuin omani, ja ne ne minut hurmasivatkin. Mieleeni jäi erityisesti erään miehen kasvojen kuvaus; Hänen muuten valjuille kasvoilleen levisivät ilmeiden aallot (taisivat vielä murtuakin kasvojen reunoille ja nenän aallonharjaan). Mieleeni jäi myös tehokkaita kuvia, kuten isä novellissa Pieni pilvi. Hän tapaa menestyneen, maailmaa nähneen ystävänsä, alkaa haavella omista kyvyistään, menestyksestään ja kotona yrittää lukea runoa. Mutta lapsen itku vie hänen huomionsa ja särkee keskittyneisyyden. Hän huutaa lapselle: "Lopeta!" - pienokainen sävähtää ja alkaa kirkua pelästyneenä. Miehen ahdistus on kuin loukku, hätä on niin avutonta. Whan you feel you're a waste...

Välikommentti: Luulen että Pink Floydin Pigs (Three different ones) Animals-levyltä auttaisi minua hieman avaamaan näiden novellien ihmisiä. Nimensä mukaan ihmisistä Dublinilaisissa on kyse, ihmiskohtaloista, joista ei aina niin välittäisi tietää, mutta jotka täyttävät kaupungin - with their stench and their valour.

Novellien otsikot ovat hämmentäviä, ja osaltaan huomauttavat, että tekstissä on muutakin kuin pinnalta huomaa. Arabia henkii itämaista hurmaa, Kuolleet käsittelee menneiden jälkiä, mutta Savea? Miten se liittyy rauhanrakentajanaisen vierailuun? Kertokaapa minulle!

Hyvän Kirsi Suutarisen käännöskritiikin teoksesta voi lukea Kiiltomadon sivuilta.

Tämä riittää tällä erää. On verra les souffrances de jeune Madame Bovary un peu plus tard.

--

Kieli-ihmisen juttuja: Ajattelin lenkillä pikkusanojen merkitystä. En nyt puhu sellaisista kuin "kiitos" ja "päivää" ja "näkemiin" (ja "ei"), joita ilmanhan ei maailma pyörisi, vaan sellaisista kuin "niin", "paitsi" tai yksin esiintymään kykenemättömistä liitepartikkeleista kuten "-ko", "-kin" tai "-han". Esimerkkinä kysyn, mitä eroa on seuraavilla, sienimetsiltä palaavan äidin lausahduksilla:

"Puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."

Ja: "Vain puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."

Hyvä ihme! Nauru muuttuukin vakavuudeksi ja tragediaksi, hupsu emäntä myrkyttäjättäreksi! No. Kärjistin hieman. Mutta pienet sanat kunniaan. Löysin myös Rouva Bovarysta minulle tähän mennessä tuntemattoman kaksitavuisen vahvistuspartikkelin "paki-". À la "pakiparas" = parhaista parhain.

Im Prozess

2008-06-25T06:49:00.000-07:00

Olipas hellän tyly, äkillinen, mutta aavistettava lopetus (johan kirjan sivutkin vähenivät uhkaavasti). Oikeusjutun lempihenkilöni olivat epäilemättä ne kaksi "korstoa", jotka tulivat lopussa noutamaan K:ta. Se kursailu, se salliva ja huomaavainen K:n seuraaminen hänen päättäessään lähteä mukaan, se miten he kietoutuivat häneen kiinni ikuin yhdeksi olevaiseksi.

Mitä merkillistä tahi merkityksellistä sanottavaa minulla on Oikeusjutusta? Teostahan voisi tulkita mutkikkaana allegoriana, syvänä vertauskuvana tai jatkuvana symboliikkana, joka hämmentää ja hämmentää mieltä kuin visvipuuroa, koska se ei nojaa kulttuurin vakiintuneisiin merkitysten "oikoteihin" tai "kiertoteihin", selventämisen tapoihin. Siksi vertauskuvallinen tarina ei selvennä, vaan hämärtää, muttaa todellisuuden absurdiksi, vaikka yleensä metaforisuus ojentaa kudosta ja sitoo todellisuuden kiinteämmäksi - koska se puhuu siitä, minkä olemme jo hyväksyneet, olemme jo omaksuneet. Siten voisi ajatella, että Kafka puhuu meille viileästi yhteiskunnastamme ja elämämme vaikeista tavoitteista ja tunnoista tavalla, jota ei ole aiemmin nähty - elämämme asiallisuuden ja byrokraattisuuden aikakauden kielellä. Samalla kun ihmiset (tai oikeammin päähenkilömme, jonka spekuloinnit värittävät koko näkemämme todellisuuden) huolehtivat vallasta ja kätketystä pelistä, pelkäävät asemansa ja itsehallintansa puolesta, ilmaantuu outoja apureita, holtittoman nopeita naissuhteita. Ja ihmiset tulevat ja katoavat näkyvistä ilman ääntä, ilman varjoa, maailmaan vailla perspektiiviä. Missä on ihmisten luonne? Tämä saa epäilemään, että he ovat abstraktioiden henkilöitymiä. Kenties puhutaankin jatkuvasti uskonnosta ja ihmisen itsensä syyllistämisestä, salaisista synneistä, epäilyksistä, katumuksesta ja tuomioista? Toiseksi viimeisen luvun keskustelu papin kanssa saa ainakin ajattelemaan teologisia pohdintoja: "On esitetty toinenkin näkökanta..." - joka on edellisen vastakohta. Jatkuvasti, jatkuvasti, tuomiopäivään asti, teologia näkee enkelit nuppineulan kärjellä ja suuruuden silmän tavoittamattomissa...

Mutta Kafka vie meidät paljon allegorioita tahi symboliikkaa kauemmaksi. Teos on mysteeri itsessään, jos sitä lukee kohta ihmettelemättä, kuin tullen yhdeksi teoksen henkilöistä. ...Se on salakavala, tuo kirjan kyky muuttaa sinut itsensä kaltaiseksi. Hetken aikaa voit sanoa itsellesi, että teoksen tapahtumat ovat arkipäivää, käytät vain arkista maalaisjärkeäsi tulkintaan - ja kas, teksti muuttuu tympäiseväksi, voisit heittää kirjan kädestäsi, se ei näytä sinulle mitään kiinnostavaa. Mitä mystistä tai sähköistävää tässä tekstissä muka näit? Ja - outoa kyllä - kolmanneksi viimeinen luku loppuu kesken. Luet sanat: Tämä luku jäi Kafkalta kesken. Hoksaat: Mysteeri on todellisuutta! Et ymmärrä, miten palaat unenomaiseen ymmärtämisen tilaan mokomasta realiteettien toteamisesta - että kyllä, kirjaa ei saatu täydelliseksi. Ehkä ymmärrät tuon aukkokohdan avulla, miten paljon sinulta jää todella käsittämättä - todellisuudessa! Miten paikkaat aukkoja, karmean reikäistä maailmaasi, ja hupsua kyllä, kuvittelet että näkemäsi illuusion kalvo on ehjä, arkinen, että todellisuutesi noudattaa loogisten syy-seuraussuhteiden kudelmaa, että ymmärrät motiivit ihmisten takana ja systeemin rakenteen. Voi luoja! Me olemme hupsuja, sinä ja minä.

Kafkamaisuutta

2008-06-22T08:46:00.000-07:00

Sunnuntaina virastossa on painostava ilma, sijaitsevathan kansliat auringonpaahtaman puukaton alla ullakolla. --

Kafkan teokset ja juonet eivät seuraa mitään muualta tuttua ja turvallista logiikkaa. Teksti on ehdottoman järkevää kieleltään, lauseet pysyvät koossa - mutta huijaavat lukijaansa hienostuneen huomaamattomasti. Erehdymme luulemaan, että tekstistä näkemämme ja kokemamme vastaa reaalimaailmaa, mutta virkkeiden tasolta laajemmalle liikuttaessa, aivojemme yrittäessä luoda synteesiä lukemamme ja ymmärryksemme välille, merkitykset jäävätkin lukkiutumatta. Se varma syvyysvaikutelma, joka syntyy empatian kokemisesta omaksuessamme henkilöiden ja tapahtumien kokonaisuuden, jää syntymättä. Sen sijaan näemme kuin vilahdukselta absurdiuden ja lukemattoman moniselitteisten merkitysten kuiluja.

K:n pyrkimykset jäävät epäselviksi, juoni ei hahmotu lainkaan sen mukaan, minkä oletamme tärkeäksi (kuten mistä K:ta syytetään). Sen sijaan pikkuseikat piirtyvät sitä teräväpiirteisempinä.

Ihmiset käyttäytyvät kumman vallattomasti, loukkaantuvat äkillisesti, seuraavat päähenkilöä luonnottoman uteliaina kuin tyhjäpäiset lapset. Oikeussalissa yllioppilas ahdistelee ja myöhemmin ryöstää mukaansa oikeudenpalvelijan vaimon. Tämän mies puolestaan selittää vaikean tilanteensa K:lle avomielisesti ja perinpohjaisesti. Silti tuntuu, kuin hän puhuisi lööperiä, koska tuollaisia käyttäytymismalleja ei meidän maailmasamme ole. Ei ole mitään järkeä siinä, miten yleisten käyttäytymissäänntöjen, ihmisten asemien ja oikeuden olemuksen sisällöt ovat heittäneet häränpyllyä - tai ikäänkuin menettäneet sisältönsä jonkun pojanviikarin tapaisen mielen sujauttaessa tilalle jotain aivan muuta.

Ihmisten suhtautumisissa on niin välinpitämättömyyttä, vihamielisyyttä, hilpeyttä, uteliaisuutta, jalomielisyyttä kuin häpeämätöntä halpamaisuuttakin. Moraaliset dilemmat eivät heitä aina juuri hetkauta, kun taas triviaalit yksityiskohdat saattavat olla heille vakavia. Mutta kun kaikki etenee kuin vailla historiaa, kuin vailla tunnistettavaa ja elävää maailmaa, heidän tunteensa tuntuvat pinnallisilta ja kuin päälle maalatuilta. Henkilöt eivät hahmotu ihmisinä sen mukaan, mitä ovat, vaan heidän persoonansa on - se, mitä heille tapahtuu. He tupsahtelevat esiin yllättäen kuin harjoituslevyt ampumaradalla, silti kuitenkaan yllättämättä. Päähenkilö K onosin omituisen maailmansa tuote, huolimatta siitä, että on taistelevinaan pois välttämättömyydestä. Hän se houkuttelee lukijankin ottamaan kaiken tyynenä vastaan.

Rikos - vaatii rangaistusta

2008-06-19T12:50:00.000-07:00

Raskolnikov on hullu. Ei, ei, hän on tavallinen ihminen, synkähkö, ylpeä - hän on muuttunut siitä, kun asui sisarensa Avdotja Romanovnan ja äitinsä Pulherija Aleksandrovnan vaikutuspiirissa. Pietarin helteinen, kuumeinen kesä...

Kun Raskolnikov oli sairas - lukija ihmettelee väliin jos toiseenkin, onko sairaus mennyt lainkaan ohi? - hänen ajatuksenjuoksuaan, hänen kulkuan läpi turmeltuneen, häikäisevän Pietarin seurasi maagisen lumoutuneena - kuin näkisi miehen seisovan raiteilla, kun juna kiitää kohti hurjaa vauhtia. Itse lukija seisoo kuin aidan takana, hyvin lähellä, kaiken kokien, mutta aika, aika, joka kuluisi aidan yli kapuamiseen kieltää ehdottomasti väistämättömästi eteneviin tapahtumiin sekaantumisen. Niin tämänkin fiktion lukija joutuu todistamaan, ymmärtämään ja kestämään tarinan parhaan kykynsä mukaan, sillä aika ja tila ovat ylittämättömissä.

Lukijasta tulee murhan aikana rikoskumppani: Toisaalta kammoaa tapahtumien juoksua, toisaalta janoaa nähdä sen ja - eläytyen hengästyneisiin ajatuksiin - tahtoo, ettei Raskolnikov jää kiinni.

Venäläiset kohtalot, suurten ristiriitojen maa, laajat tunteet... Kuinka rakastankaan noita ihmisiä, joiden sielu on läsnä ja kohtalo jatkuvasti käsillä.

Teoksen suomenkielinen nimi, raa'asti rasahtava "Rikos ja rangaistus", hakkaa ensikuulemalta venäjänkielisen: Преступле́ние и наказа́ние, Pristupljenije i nakazanije. Mutta kun olen vähän aikaa sulatellut ja kotiutunut venäjän keskelle, alan ymmärtää noidenkin äänteiden tehon ja sopivuuden.

Dostojevski, kuten Tolstoikin, näyttäytyy viimeisen sivun käännettyäni yhtenä aikamme (tai jo hetki sitten menneen ajan) merkittävistä humanisteista. Hänen päähenkilönsä Raskolnikov eli yli-ihmisteoriansa valheissa - tiedä häntä, vaikka mokoma olisi tottakin, mutta Raskolnikovin(kaan) kohdalla se ei lopulta ollut. Hän ei voinut "voittaa elämänhaluaan" ja tehdä itsemurhaa, ja vielä vankileirilläkin hänellä kesti pitkään tajuta totuutta, rakkautta, joka tuli muuttamaan hänet. Ehkä hän oli sillalla, "veden äärellä seisoessaan, aavistanut olemuksessaan ja vakaumuksissaan piilevän syvän valheen."

Hesarin sivujen blogeissa juteltiin oikein antoisasti Rikoksesta ja rangaistuksesta, ja kritisoitiin mm. loppua, joka nykykyynikosta tuntuu pliisulta. Puolustan sitä, koska kaikkein syvällisimmät totuudet ovat naurettavan yksinkertaisia. Vankileirillä teorioiden sumentama sydän kasvaa nuoreksi. Voidakseen elää ja olla onnellinen Raskolnikov hyväksyy yhteiskuntansa etiikan. Yksinkertainen tajuaminen, heittäytyminen elämän huomaan ja työhön tarttuminen - koen tämän päätöksen hyvin rinnakkaiseksi Anna Kareninan "todellisen ihmisen" Konstantin Levinin loppupäätelmälle. Hiiteen teoretisoinnit! - elän kuten tulee elää kaikkivaltiaan näkymättömässä ohjauksessa.

Muutkaan henkilöt eivät näytä hekään harmaan normaaleilta. Pidin riettaasta Svidrigailovista, kiivaan hyväsydämisestä Razumihinistä... Sonjan pyhimysmäinen uhrautuvaisuus, uskonnollinen tapa hyväksyä maailma ja ottaa vastaan kärsimykset (tähänhän Porfiri Petrovitskin yrittää päähenkilöä johdattaa paljastuspuheessaan, yhdessä kirjan hienoimmista jaksoista) vaikuttavat ehkä epäaidoilta. Mutta - tuollaisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Kuten on häiriintyneitä, omien teorioidensa syövereihin sotkeutuneita, tuskaisia ihmisiä. Erilaiset vetävät toisiiaan puoleensa kuin magneetit. Ei minullekaan ollut hyväksi ajatella liikaa sitä, että kaikkia tulee rakastaa, ja periaatteeni päättäväistä soveltamista käytäntöön - ja kokea tuskia sen vuoksi - kun tarvitsee vain elää ja antaa periaatteidensa luoda voimaa tekoihin. Anna Kareninassahan Levin hyväksyi sen, että hän äyskii kuskeilleen, julmistuu vaimolleen jne., ts. ei käyttäydy sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Silti tuo uusi tunto ei hävinnyt mihinkään.

Jostain syystä sisaren Dunjan luonteen laadun tulkitsin samanlaiseksi kuin veljensä, mutta kontrastiksi sukupuolen ja elinympäristön takia. Siksi Dunja oli moraaliltaan vahva, suoraselkäinen, kun taas veli Rodja oli pimeydessä vääristynyt, kovettunut ylpeäksi.

Puolustukseni tekstin väitetylle junnaavuudelle: Kirjoitustapa palvelee Raskolnikovin pakkomielteistä ajattelua ja tunne-elämää. Lisäksi aito(klassikko)venäläinen pitkäpiimäisyys on vain niin suloista. Kirjaahan voi lukea myös lajityypillisenä dekkarina.

Ja niin - Tuomitaanko ihminen sen vuoksi, mitä hän on (mitä kukaan ei voi tietää) vai sen vuoksi, mitä hän tekee?

Kauden villiyrttejä

2008-06-08T12:40:00.000-07:00

Tämäniltaisen lenkin tulos:

Minun mieleni tekee

.... kärrynpyöriä
korvapuusteja

ja takoo
kissankelloja
satakieliä
joita sormustin soittaa

ja seepra-männyt kisaavat kedolla
pelaavat marjapussia pellolla
ilolla

Minun mieleni ei epää
se lepää.

Sembramäntyjen muunnos menee ehkä vähän yli. Pitänee jossain vaiheessa yrittää rassata html-koodin asetuksia, jotta tekstin asettelu ilmaisee enemmän - leijailee keveämmin.

Venäjän ylimystö, realismin paratiisi

2008-05-29T12:10:00.000-07:00

Olen pian Tolstoin parhaana romaaninaan pitämän kirjan lopussa.

Mikä on huomionarvoista Anna Kareninassa? Onko rakenne erikoisen kiinnostava? Jos vertaan Anna Kareninaa puoleen väliin lukemaani Tolstoin toiseen pääteokseen, Sotaan ja rauhaan, ehkei kokonaiskompositio ole niin vaikuttava ja hallittu, mutta ihmiselämän analyysi niin yksilö-, perhe- kuin sukutasolla toimii. Henkilösuhteet, etten sanoisi persoonan tai elämäntarinan tutkielmat, ovat epäilemättä teoksen pääsisältö, ainakin yksi niistä. Ne ovat päälinjoja, joiden tekstuuria ja yhteenliittymiä, ehkä jossain määrin myös sisältöä, määräävät yhteiskunnalliset asemat (sana kalskahtaa tärkeältä ylimystön suussa), sosiaaliset vaatimukset ja upea, venäläinen kulttuuri vahvoine ranskalaisine ja englantilaisine vaikutteineen.

Mikä on Tolstoin tyylissä merkittävää? Ehkä juuri selvyys, huolellisuus, laajuus. Silti kertoja ei käytä turhia sanoja, hänen katseensa kiertää kaiken näkevästi mutta luonnollisesti ympäri henkilökaartiaan. Kukaan ei esitä tyhjää tai yksiulotteiseksi määriteltyä osaa. Vaikka kertoja on kaikentietävä, kaiken tyynesti näkevä, hän ei ole täysin ekstradiegeettinen, ts. osallistumaton. Tyyli muuttuu hieman sen henkilön mukaan, jonka kautta tapahtumat suodatetaan: Levinin intohimoinen, rauhaton, huolekas mieli tuntuu kovin erilaiselta lukea kuin Stepan Arkadjevits Oblonskin leppoisa, valoisa, jopa "höveli" tuumailu. Tältä osin Tolstoin tyyli lähenee jo modernia. Tosin - eihän realismin objektiivisuus ole koskaan objektiivista. Naturalismi, kuten Zolan tunnoton, karkea ja mielikuvituksettomuudessaan julma esitystyyli, maalaa kuin pahankurisuuttaan maailman tavallista likaisempaan sävyyn, tuhriutuneiden ja saastunein värein.

Biografistin silmin Tolstoin aiheen valinta ja käsittely - kertomus onnettomasti päättyneestä avioliiton ulkopuolisesta rakkaustarinasta - todistaa hänen vankkaa moraalista näkemystään. Anna Arkadjevna Kareninan ja Aleksei Kirillovits Vronskin, hienojen, vaikuttavien ihmisten rakkaustarina on tuhoontuomittu, kun taas rinnalla kulkevat epäröivät, "heikot" ja inhimillisemmät Konstantin Dmitrijevits Levin ja Jekaterina Alexandrovna Stserbatskaja saavat onnellisesti, suloisesti, vaikean näköisesti mutta ihmeellisen helposti toisensa. Levinin hahmoon Tolstoin sanotaan kirjoittaneen itsensä ja epäilyn hetkensä. Levinin kuvailussa onkin hersyvää läheisyyttä, myötätuntoa, joka ei voi ilmetä kuin kyseisen elämäntavan ja mielenlaadun ymmärtämisen yhteydessä. Eräs kohtaus on suoraan hänen omasta tarinastaan. Levin antaa ennen häitä vaimonsa lukea vanhat päiväkirjansa, kuten Tolstoikin antoi omansa: Niissä hän laverteli suhteistaan talonpoikaisnaisiin.

Teoksen alkulause on jäänyt mietityttämään minua: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Mitä Tolstoi on tarkoittanut kirjoittaessaan tuon lausahduksen? Alkulause voi toimia kirjan tiivistäjänä, lukuohjeena tai pelkkänä johdattelijana. Kyseessä ei ole kuitenkaan vain mikään kulunut sanonta, jolla Stepan Arkadjevits Oblonskin ja Dollyn onnetonta riitaa ryhdytään puimaan. Ainakin minua kertoja ohjasi lukemaan ihmmissuhteita, vertaamaan samojen piirteiden, kysymysten ja ongelmien esiintymisiä ja ratkaisuja sekä Vroskin ja Annan että Levinin ja Kittyn parisuhteissa. Levin ja Kitty ovat niin "heikkoja" (miten vaikeaa on löytää sanaa tälle inhimillisen hellyttävälle piirteelle!), etteivät pysty salailemaan toisiltaan tunteitaan ja mustasukkaisuuden aiheitaan. Niinpä he päätyvät avautumaan ja olemaan täysin rehellisiä toisilleen, puhumaan asiat selviksi, vaikka sitten yömyöhällä.

---

Aiheen vierestä: Löysin Flash-esittelyn Danten Infernosta. Tosi kiva paikka.

Kirjallisuuden vierestä: Täällä kotikotona jäin nostalgisena katsomaan televisiosta McGyveria ja hämmästyneenä tuijottamaan nykyisiä mainoksia. Analyysi puri niistä joihinkin, kuten Reilun leivän ideologiaan, ihan vain koska pohdin pikaisesti tutkiessamme edesmenneellä kurssilla l'Expressin artikkelia ranskalaisnuorten passiivisuudesta ja pessimismistä. Artikkelissa kiinnitin huomiota mm. kohtaan, jossa ranskalaisnuorista enemmistö (54%) vastasi "Kyllä" väitteeseen "Toisten katse on määräävä ammatinvalintaani nähden". Toisessa ääripäässä suomalaisista tätä mieltä oli vain 9 % - silti yksi kymmenestä suomalaisnuoresta. Meillä työelämä on kuitenkin itsenäisesti hoidettava puoli elämässä.

Miksi mainos toi tämän mieleeni? Siinä aamusämpylää mussuttava pikkupoika arvostelee hieman pilkallisesti isäänsä, joka menee töihin, koska pomo käskee, ja pitää solmiota, joka äidin mielestä on ihan hyvä. Poika tuhahtaa "Sä et tee mitään itse". Mainos pyrkii voittamaan suomalaiset puolelleen arvojemme kautta: Ylpeä yksikseen selviäminen lyö hynttyyt yhteen reiluuden, eli suoran puheen kanssa.

Valitettavasti ei se suomalaistenkaan ammatillinen identiteetti aina jaksa seistä omilla jaloillaan, kuten ei moni muukaan identiteetin osa-alue. (Tänään puhuttiin elektronisesta identiteetistä - käännöskukkanen. ;) )

---

Kevättyöt ovat vieneet hieman aikaa. Pientenkin ajatusten jalostaminen kirjaa lukiessa olisi ollut hyvä idea, mutta nyt irtoan taas urakastani. 9.6. lähden Sodankylään elokuvafestivaaleille ja viivyn siellä viikon. Matkalla luen Fjodor Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Paluuni jälkeen on aika kirjoittaa essee myös Anna Kareninasta. Onpa taas tullut verestettyä naputtelulihaksia.

Lukublogi ensi kuussa

2008-05-28T00:54:00.000-07:00

- Välähdyksiä, on an ordinary day -

Ilta viilenee ja pieni pala leikattua nurmikkoa tuoksuu kesäiselle heinäpellolle, joka levittäytyy tähtien alla
ja ylitän sen kantaen styroksinpalaa, kaikista mahdollisista asioista - Heinäpellon tuoksu vaihtuu ja peittyy bensiininkatkuun

-

Kesäyön lepäävä vesi on valoisampi kuin taivas. Vesi helmeilee maasta kuin huntu, verhotut värit nousevat vitkaan silmiini
laulua, tyyneyttä, iloa

--

Aamuauringon kurkottaessa raikkaan, pehmeästä unesta heränneen maan, muistan elävästi juosseeni pitkin vaarojen huippua. Kiitollisena kokemuksistani tahdon aikanaan viedä oman perheeni hiljaisille rinteille vartomaan auringonnousua.

Olen yhtä innoissani luonnon taituruudesta ja lahjoista kuin Anna Kareninan Levin-setä.

There. Pääsin varsinaiseen aiheeseeni. Pyhitän ensi kuussa tämän hiljaisena pysyneen blogin muistiinpanoille joistakin klassikoista, joita luen heinäkuun tenttiä varten. Ehkä on aika viimeinkin tunnustaa, etteivät tekstit kunnolla pysy päässä, eivät kokonaisuuksina eivätkä erikoispiirteineen, jollei niitä pui pitkin matkaa.

Vuorossa siis: Leo Tolstoin Anna Karenina

Huhtikuun noita

2008-04-17T12:03:00.000-07:00

Kevät tekee kummia asioita.

Se saa pyöräilemään vahingossa yliopiston kirjastolta Palokkaan, kun on tarkoitus vain palata Kortepohjaan suorinta tietä.

Se houkuttelee sinut aamu-uinnille.

Se toivoisi, että astuisit ulos ruokalasta, koska ethän sinä mitään murkinaa tarvitse, kun kasvat miltei pelkästä valosta ja vedestä. Kevät vetää katseesi taivaalle, jolla ei näy pilvenhattaraakaan. Uskomattomaan sineen.

Aina korrektin toverisi kanssa pysähdytte ihastelemaan hömelönä lehahtelevaa sitruunaperhosta.

Iltahämärissä linnut laulavat, piiloutuen ilmeisesti pienimpiinkin ruohonlämpäreisiin - niin, myös pieni kettu sisälläni laulaa. Kun kirjoitin sen mietteistä pimeässä syksyssä, yöt olivat hiljaisempia ja autiompia kuin kuolema.

Kun mietin nimeä tälle blogitekstille, kevään voiman tylsä toistaminen tuntuu mitättömältä. On hyvä viitata kirjallisuuteen. Huhtikuun noita tuo minulle tuntemuksen jostain syvemmästä, monien tulkitsemasta tarinasta. Jälkistrukturalistien tapaan korostan sitä, että teksti on riippuvainen lukijasta.

Pääsiäinen tuli ja meni jo maaliskuussa, mutta keväässä on tiettyä karnevalismia, joka hyppää yllättäen esiin värikkäänä, koukkunenäisenä ja villinä. Kevät on huolettomasti lyönyt hynttyyt yhteen kristinuskon syntien anteeksi antamisen kanssa. Armo on minusta pääsiäisen idea - eräs tuttu ihmetteli, että "juhlitaan kuolemaa". Kaikki kuolee, juu, mutta tulla tupsahtaa uudessa muodossa esiin. Olen kasvi, jonka juuret levittäytyvät laajalle, mutta niin kauan kuin juureni ovat puuhissa, siellä osmoositouhuissaan, ei haittaa vaikka tämä nimenomainen verso julmasti leikattaisiin tai puraistaisiin poskeen. (Muistaako kukaan Elfquest-sarjakuvan "Dreamtime"-albumin Punapeitsen unta?)

Hyvä ihme, opin tänään kirjallisuustieteen perusteet -luennolla (käsittelimme Julia Kristevaa ja Roland Barthesia) ainakin sen, että millainen ihminen, sellainen teoria (vähän kärjistäen). Biografismi on tehnyt comebackin kirjallisuudentutkimuksessa, mutta nyt tekijä ehkä käsitetään pikemminkin suunnannäyttäjänä kuin merkitysten lähteenä.

Mietin myös opintojani laajaa linjaa hieman surullisissa merkeissä. En minä oikeasti tiedä, mihin pyrin - vai pyrinkö. Onko sillä väliä? Avez-vous trouvé le but pour votre vie? Mikä on järkevä opintokokonaisuus? Miten minulla riittää aika, kun teen puolihuolimattomasti senkin, minkä teen, taiteita ei saa toteutettua, kun aika menee opiskellessa, yrittäessä auttaa projekteissa, joissa olisi mielellään mukana koko sydämellään, mutta moni... moni nakertaa sydäntä? Töitä ei omalla alalla ole - ja kertoisiko joku, mikä se kulttuurintutkija osaa tehdä? Mihin minun ajatteluni riittää? Miten voisin opettaakaan? Taidealojen aloituspaikkoja karsitaan piakkoin reippaasti (enkä väitä sen olevan yksituumaisesti vain huono asia) ja kulttuurintutkimukselta vaaditaan tuloksia - mutta hitto vie, mitä? Mitä muuta taiteentutkimus voi olla kuin uudenlaisten merkitysten löytämistä ja katseen avartamista? Mitä mitättavia tuloksia humanistiset tieteet voivat esittää? Minun on kai tutustuttava alan keskusteluun - minun on kai vain viimeinkin valittava tämä ala alakseni. Sitoutuminen ei välttämättä ole se mun juttu. Kun olen liian kiltti. Sitten jos minulle tehdään pahaa, en voi enää sanoakaan "ei". Ehkä sitä pitäisi harjoitella. Kuten pyörällä jarruttamista. Törmäsin hyvin pienellä vauhdilla erääseen tätiin, vain koska matka väistää häntä oli liian pitkä ja katseeni nauliutui juuri siihen kohteeseen, joka oli tarkoitus ohittaa. Ei ihmisen kannata tuijottaa pelkojaan, koska sitten niillä on taipumus toteutua. Ja osaat varmasti päätellä äskeisen tuuman vastapoolin.

Ehkä kevään noita nostattaa voitonriemuisen nautinnon hymyn kasvoilleni. Ehkä minun ei tarvitse valita joko-tai esteettisen ja eettisen elämän välillä, kuten Kierkegaard mielellään väittäisi. Ehkä voisin kulkea sillä kapealla nuoralla, jonka toisella puolella on yksinäisyyden helvetti ja toisella puolella yhteisöllisyyden helvetti. Eli: L'art pour l'art. Ja: L'enfer, c'est les autres.

Muovikassivertaus

2008-02-21T13:08:00.000-08:00

Sinulla on kädessäsi melko raskas kassi, jossa on pitkät kannikkeet. Kävelet eteenpäin. Hiljalleen pussi kiertyy itsensä ympäri, saatatpa jopa heilautella sitä edestakaisin leikkisästi. Se kiertyy vaivattomasti tiukempaan, jossain vaiheessa huomaat sen puristavan sormiasi. Mitä jos tarvitsetkin yllättäen pussistasi jotain? Sinun on pysähdyttävä ja tyrkittävä tiukka sumppu auki. Yllätyt, miten kauan siihen kuluu aikaa.

Siinä pussissa ovat elämäsi tehtävät, se pussi olet sinä, joka kannat niitä sisälläsi. Joillakin meistä velvollisuudet ja huvi pyörittävät persoonaa niin, että se kiristyy raskaaksi, vaikeaksi. Joskus on vain sanottava "ei" käden vatkaavalle liikkeelle ja eteen törmäävälle jalalle, joka potkaisee pussin kiuppumaan ilmassa itsensä ympäri.

Enkö todella olekin opettaja, auttaja, ystävä? Enkö minä ole viisas?

Noli me tangere?

2008-02-17T10:47:00.000-08:00

Minun ei pitäisi olla täällä. Syyttelevä ääni huomauttaa, että aikani on tiukalla, mutta toisaalta uskon sen samaiseksi ääneksi, joka johdattaa äärimmäisyyksiin ja vaatii niin paljon, että kuolema luisuu luokseni vinhempaa vauhtia. Toisaalta uskon, että unelmat, pysähdykset ja tien tiedustelut vievät vakaammin perille, joten tulin tänne antamaan itsestäni, koska kaikki todellinen minussa on lahjaa, ja kiristyvä aika varastaisi minusta kaiken leikin.

Analyysini kiepahti käyntiin tuon ensimmäisen kappaleen myötä ja sen puitteissa. Minulla on paljon tehtävää kasvottomille kursseille, ja kenties saan ne tehtyä, kun löydän niihin liittyvän ihmisen, joka tarvitsee panostani. Jostain syystä sivuutan itseni toimieni priorisoinnissa. Nämä pohdinnat ovat tuttuja minulle, samoin kuin katumuksen ja ylimenevän, kaaokseksi muuttuvan sallimuksen liukuvat rajat. Pohdin tätä maisemanvaihdoksellani eilen - ehkä haluan pysyä kurista niin erillään, että sallin jopa typeryyden ja pahuuden siitä ilosta, että saan sen sallia. Niin minä itseni kuin muutkaan eivät säästy yököttävältä vetäytymiseltäni, selkärangattomuudeltani, olankohautuksilta, välinpitämättömyydeltäni.

Nuorempana julistin: Välinpitämättömyyttä vihaan! Rakkautta rakastan! On suloista olla naiivi ja sinisilmäinen - mutta kuvittele, nuorena hiukseni olivat hauraat ja vaaleat kuin enkelillä, ja siniset silmäteräni tummat. Nyt silmäni ovat käyneet haaleiksi, ja hiuksiini tarttunut maan väri.

Täytynee selittää, lukija ei ymmärrä puhettani; Mutta missä vaiheessa selitykset ovat liikaa, missä vaiheessa ne typistävät liikaa todellisuutta? Joskus juoksin liikaa, nyttemmin syön liikaa. Mielihyvä ja nautinto, joiden moraaliset tai eettiset perustelut ovat heppoisia, johdattavat minua liikaa. Tiedänhän hyvin, että periaatteista on poikettava kohtuullisen järkevästi harva se päivä. Pelkään ja inhoan tuhlausta Milloin tietoni muuttuvat käytökseksi? Tarvitseeko käyttää kaikki loppuun - ehkäpä, mutta miten nopeasti? Miksi hätiköidä pikkuasioissa ja antaa isojen luiskahtaa unohduksen suohon?

Ja jälleen se sana - luiskahtaa, luisua - kuten kuolemaan alkukappaleessa. Tämä viittaa siihen, etten saa otetta. Lähinnä tajusin hiljattain sen, etten ole tottunut ajattelemaan tulevaisuuteen, en todella suunnittelemaan reittiäni niin, että selityksestäni ymmärtäisi polun mutkat ja alhot. Olen kiinnittänyt itseni liiaksi velvoitteisiin, muuttanut inhimillisyyttä itsessäni kalenterin juoksevaksi jatkeeksi. Minulla... minulla on silti luovuuden kyky, mielikuvituksen rajaton voima... Kuinka se nostikaan minun sieluani kävellessäni aivan tavallisena, harmajana maanantaiaamuna Jyväskylän keskustan läpi. Yksinkertainen ravintolan aukioloaika viritti minuuteni seikkailukertomukset - kun kysyin, missä tilanteessa istuisin hotellin ravintolassa aamuneljältä, näin meidät syventyneenä keskusteluun, liian innoissamme mennäksemme nukkumaan, meidät ihmisyyden seikkailussa, tutustumassa toisiimme. Tunnelma iski minuun miellyttävästi kuin olisin törmännyt kaksoisoliooni kadulla. Heti seuraavasta kyltistä - lohikeiton mainostuksesta - palasin tuskallisen onnellisena retkeilemään perheeni kanssa Porvooseen edellisenä kesänä. Vanhan merenrantaturun mukulakivet, historiallinen kirkko, joenrannan viheriöt, kesän lämpö, tuttuni ja vanhempani. Nikolainkulmassa ohjasin ajatusteni virtaa, ja näin majatalon oven, odottamassa ratsastajia yönselästä. Kykenin tahdollani manaamaan hyvän ja rakkaan esiin maisemasta.

Ja siitä, miten mielikuvitus puskee päälle - ei väkivaltaisesti, mutta vastustamattomana, tiesin, että olen taas hylännyt vallattomuuteni, keveyteni, ja käynyt raskaaksi kuin mukulakivi. Kyse on samasta ilmiöstä kuin yöunet jos toisetkin menettäneellä. Keho tarvitsee unta ja nappaa mikrounia päivän aikana huomaamattakin.

On järjestettävä todellisuus, on järjestettävä maailma, eikä se ole vain muiden tahdon seuraamista, tai mikä vielä pahempaa, sen arvailua. Ihmisen järkeen kuuluu unelmointi, hymyily olemattomalle, taide, musiikki, kirjallisuus. Haaveet ja (myös olemattomien) mahdollisuuksien näkeminen ja kokeileminen on ensi askel kestäviin suunnitelmiin A ja B. Tahdon lukea, piirtää uppoutuen, kunnianhimoisesti, kulkea monilla kengillä monilla elämänalueilla. Ennen kaikkea tarvitsen oppia kuin janoinen vettä, enkä tyydy sokeriliemeen tai huumaaviin piristeisiin, haluan elämäni perustan takaisin käsiini.

Ei minun tarvitse vain naurahtaa unille, joissa huomaan kadottaneeni selkärankani tai vetäneeni päänahkani sivuun, noukkineeni aivoni ulos ja kadottaneeni ne väistämättä seuranneessa avuttomuuden tilassa. Jumankekka, kukaan ei ole vielä päättänyt, mitä teen huomenna!

Vaan on myönnettävä, etten tiedä, mitä on vapaus. Tytöille se kuulemma merkitsee sitä, ettäkykenee valitsemaan ihmissuhteet, joihin kiinnittyy. Mielestäni se on mukavaa, se - mutta minulla on outo tunne, että ihmiset vaativat toisiltaan hämäriä asioita, jotka eivät ole yksinkertaisesti saati kaksinkertaisesti nähtävissä. Näinköhän tummansinisillä silmilläni tätä lainkaan, vai näinkö jotakin muuta? Taisin nähdä ihmissuhteet itsestäänselvyyksinä, sillä tuohon aikaan ihmissuhteet olivat verisiteiden ja paikkojen määräämiä, muuttumattomia (?). Tarkoitan, ettei niiden perustaa voi horjuttaa.

Joidenkin ihmisten kanssa minusta tuntuu, että perusta, jolle olen istahtanut heidän kanssaan, keinuukin arvaamattomilla vesillä.

Vaan hyvinvointivaistoni tiedottaa minulle, että on viisainta siirtyä pikapuoliin makuuasentoon. Minulla on tunne, että haluan kiittää. Itseäni siitä, että suon itsellni vapautta puhua suuni puhtaaksi, vaikka sitten nonsensea - onnekseni sekin voi olla suurta taidetta, mihin sitä nyt ihminen joutuisi, jollei voisi kunnioittaa itseään. (!?) Kiitän myös www-tekniikkaa ja blogien konseptia. Kiitän myös ihmisiä, joiden olemassaolo mahdollistaa minun tekstini. Sallikaa myös minun olla hyvälaatuista, sileää paperia, jolla kynänne luistaa sutjakasti.

Noli me tangere. Tuo päässäni pyörähdellyt lausahdus (Älä häiritse minua?) epäilemättä kertoo sekin jotain, jos saatan sitä kuunnella. Pyrin kyyhistymään nurkkaan, kiireessä minusta on irronnut palasia (kuten ne aivot) matkan varrelle, mutta puhuessani viimein nuo sanat ääneen, latinaksi, saan ne näkyviini, saan niistä otteen. - Saan nuo ainekset käyttööni, ja huomaan, ettei niitä tarvitsekaan ommella aivan siihen paikkaan, kuin mistä ne irtosivat. Hahaa, voin siis luoda itsestäni eräänlaisen Frankensteinin hirviön.

Tiedoksesi, lukija: Tässä kirjoituksessa *on* päätä sekä häntää. Se on innolla täyteen kirjoitettu paperinpalanen, minulta löytyy sellaisia laatikoistani. Hetken purkaus, jossa luon reippaasti ja rankalla kädellä yhdistellen, kuin kävisin vauhdikkaasti mutta valppaasti läpi materiaalilaatikkoja. This is how a person creates oneself.

Epämiellyttäviä aivoituksia vastakarvaan

2008-01-29T13:14:00.000-08:00

Tongin taas roskiksia, vaikka lämpötila ei suoranaisesti ole pakkasen puolella. Toisen kaupan takaa löytyy vihanneksia ja toisen takaa leipää. En ymmärrä, miten täysin mallikelpoiset omenat tai limput ja piirakat päätyvät jätteeksi.

Oudointa ja tavallaan huvittavinta dyykkaamisessa on se, että pidän sitä oikeastaan yököttävänä (ja yöllisen hämäränä...) touhuna. Toisaalta koen löytämisen iloa, toisaalta minusta on järjetöntä kaivella hyvää tavaraa moskan seasta. Tietenkin roskislöydöissä on loogisesti selitettäviä ongelmakohtia. Ensinnäkin bakteerit ja homeitiöt pääsevät tehokkaammin jylläämään, jos ovat päässeet kosketukseen dyykatun aineksen kanssa ja lisäksi leivät imevät itseensä oitis roskiksen hajun. Toisekseen en tiedä ruoan alkuperää tai koostumusta. Kolmanneksi nurkkiini kertyy leipää eikä leivän päällyksiä (olisi pitänyt napata paprikakin matkaan), mikä saa minut syömään epätasapainoisesti. Sitten on vaan niin pirun masentavaa nähdä hyväkuntoisia kinkkuja tai puoli pöntöllistä leivänpaloja. Olen jotenkin nyreissäni ja alan pohtia tuhlausyhteiskuntaamme, ja itseäni suurkuluttajana. Miksi kuitenkin tunnen tekeväni väärin, samalla kun toimin periaatteitteni mukaan? (Ainakin joidenkin.)

Tänään kaappasin mentaalisen valokuvan bussipysäkistä. Katoksen sivulasin läpi näkyi sumeana penkillä jurottava tumma hahmo taustanaan hempeänsininen, suuri mainoshahmo. Äimistelin sitä ohi kiitäessäni: Vaalea neitsykäinen, tyttö vielä, poseerasi muka aistikkaasti Novelle-logo paidassaan ja pullonkorkki päässään tököttäen. Mitä tämä viesti minulle tai toiselle satunnaiselle ohikulkijalle? Että Novelle tekee käyttäjästään tuotteen itsensä veroisen "pakkauksen"? Mainostaja sai huomioni, muttei ehkä toivomallaan tavalla. Pidin asetelmaa kornina. Miten paljon kuvavirrassa syötetäänkään minulle tai kenelle tahansa kaunista pintaa, tuoteideologiaa, joka jää huomioimatta, joka hyväksytään ja päästetään muistoihin sellaisenaan?

Sekin on outoa, että ajattelemalla vallalla olevaa kulttuuria vastaan saa oudon leiman itseensä. On jollakin tapaa vieras. Sen kokee itsekin. Dyykkauksissani on jotain oudoksuttavaa, jollei sentään väärää. Mainosten katseleminen synkähkösti on "taas sitä samaa niuhottamista". On muistettava, että vastamainoksien tekijätkin ottaessaan mainostajien ja markkinoijien vaikutuskeinot käyttöön osallistuvat kuvien hyökkäävään kulttuuriin - eivät pääsekään siitä irti vaan pyristelevät itsensä yhä tiukemmin verkkoon. Yhteiseen ja yleiseen sosiaalistunut minäni tuomitsee samaan aikaan esittämänsä kritiikin ja mielettömyyden kokemuksensa.

Vaan a-hah! Eihän mikään liene mieletöntä? Kai sitä on nähtävä itsensäkin ristiriitojen kontekstissa, välttääkseen tuomitsemasta ja tulemasta tuomituksi.

Kirjoitin muuten hiljattain pienen runon Naaga-lehteemme (kerran vuodessa ilmaantuva kirjallisuusjulkaisu, jonka teemana on tänä keväänä "Pelko ja pelolla hallitseminen"). Siteeraan sen tässä, vain löyhästi edelliseen liittyen:

Taivaalta sataa horjuneita
lumikimpaleita
lupasin horteessa virua
Sinä särjet minua
linnunpeljätin sinua

Kun maas' on hanki ja riite joissa...

2008-01-22T00:26:00.000-08:00

Pyöräily oli pitkään helppoa, mutta tajusin sen aina välillä, välähdyksenomaisesti: Lapsuudessani talvi kesti pitkään, herpaantumattomana. Se alkoi marraskuussa ja hellitti otteensa maaliskuussa. Nyt on jo liian monena vuonna eletty jonkinlaisessa välitilassa, liian pitkään. Olen epämääräisen huolestunut, maailmassa ei ole selkeää järjestystä.

Jokin ihmisestä jää elämään tilaan ja aikaan, jonka läpi hän kulkee. Nämä säät muuttavat minua - Pyöräilin pitkään sateessa, se kasteli kasvoni kosteiksi. Nyt kun tuuli tuiskuttaa jälleen vihvovaa lunta kasvoilleni ja poskeni lämpiävät, hehkuvat, suojaavat kylmältä ottamalla sen kanssa yhteen, nyt kun hiutaleet pysyvät koossa eivätkä sula iholleni, kosketan sitä talvea jonka olen tuntenut ennen. Olen aika onnellinen, ja hymyilen valoiselle päivälle joka ei tule mistään. En enää joudu - en jouda - katsomaan niin paljon maata, sillä pakkaslumen kitka on hyvä, vaan katson enemmän ohittamieni ihmisten kasvoja.

Toimittelen asioita, ja se on minusta elähdyttävää. Tiedän että otan liikaa vastuulleni, tiedän että tehtävää riittää - mutta jaksan sitä niin kauan kuin jaksan, ja kun riittää, lopetan.

...on vaikea vaeltaa aarnioissa.

Mutta vaikka pyöräily kinoksissa on hankalampaa, on se myös hauskaa. Kaunista ympärillä. Lumi pyörteilee. Asiat ottavat järjestyäkseen, niitä pitää tuuppia hellästi ja huolella.

Elämä on peliä. (?)

2008-01-10T09:29:00.000-08:00

Hieman aiheeseen liittyen Yeah Yeah Yeahsin raivostuttavan arvoituksellinen video Turn Into.
Mitähän se tyttö yrittää sanoa?

Unet voivat herättää. Luin äskettäin läheisen koskettavan unikuvauksen. Siitä virikkeitä saaneena kerron yhden muistuman alle viikon takaa (edellisenä yönä oli jäänyt nukkuminen lautapelaamisen vuoksi). Ainoa tunnistettava henkilö itseni lisäksi oli eräs, joka oli hätkähdyttänyt tekemällä terävän huomion käytöksestäni silloin yön väsyneimpinä hetkinä; Ussein keskeytän itseni ja puheeni. Ehkä siinä on tosiaan enemmän kyse itsetarkkailusta - ja siten vähemmän puhekumppanin tarkkailusta - kuin sanojen hakemisesta. Ikään kuin estäisin itseäni sanomasta jotain merkittävää.

Unessani hän huomautti (sen jälkeen, kun oli briljeerannut pitkällä päättelyketjulla, jota en täysin tajunnut): "...Eli sä pelkäät ihmisiä." Mutristelin suutani ja olin tietoisen eleetön. (Onpa ovela strategia: näyttää pokerinaamaa, kun huomaa joutuneensa ison haasteen eteen.) Se oli haaste; Tartuin häntä kädestä, sormista, mutta jännittyneen tarmokkaasti, vailla hellyyttä. "Okei", hän jatkoi, "kosketus on merkki läheisyydestä, mutta..." Sanat ovat hälvenneet mielestäni, mutta sain sen epätyydyttävän vaikutelman, ettei hän uskonut minun vilpittömästi hakevan yhteyttä ihmisiin. Hän pudisteli päätään. Tiesin, että rehellinen välittäminen on spontaania. Tekoni oli ollut puolustautumista eikä kiintymystä.

Seuraavassa kohtauksessa tarkoitukseni oli ilmeisesti todistaa hänen olevan väärässä - että toimin vapaan tahtoni mukaan, en vain muiden kehotuksesta! Pelasin joukkuetta vastaan, ilmeisesti omani puolesta. Muut olivat jossain muualla, pudonneet pelistä tai mestattu jo. Pahisjoukkue, jota vastaan pelasin, jutteli huolettomasti, heitellen ilmaan pelistrategioita, vitsaillen ja nauraen. Tiesin, että kuolisin hävitessäni pelin, ja arvelin olevani huono pelaaja (tai olin päättänyt sen jo ennalta, etten pettyisi). Silti minulla oli toisenlainen mahdollisuus todistaa voimani. Voisin voittaa edes jollain tasolla muuttamalla muotoani ratkaisevalla hetkellä hiireksi ja pakenemalla, katoamalla.

Pahikset pelasivat hyväntuulisina enemmänkin keskenään, itse jökötin jännittyneenä ja vakavana paikallani. Oikeastaan olin vastapelaajilleni pelkkää ilmaa, hetken viihdykettä - samoin henkeni. Hiiren sielu jähmeänä, hiirulaisen sydän pamppaillen odotin oikeaa hetkeä. Vilkuilin suuntaa, johon voisin paeta ja piiloutua, ehkä tunkeutua vihollispesään ja pelastaa ystäväni (?). Peli lähestyi loppuaan - olin menettänyt ajantajuni. Hajamielisesti pelasin pesäpallo-kortin, jolla sain lyötyä kymmeniä pisteitä "joukkueelleni", ja sen vastapelaajani sentään panivat merkille. Itse huomioin sen vain lievän yllättyneenä, eikä se merkinnyt minulle mitään.

Sitten hetki koitti; Löin viimeisen kortin, punaisen Maisan. Nyt - mutta samalla huomasin leväyttäneeni pöytään keltaisen Jaska Jokusen, siis huonoimman mahdollisen kortin. Varsinkaan lopputilanteessa sitä ei koskaan kannata pelata. (Pelin sääntöihin kuului, että viimeinen pöytään lyöty kortti merkitsee eniten, mutta viimeistä kädessä ei enää pelata!) Äkkiä peli merkitsikin! Juuri kun minun piti muuttaa muotoani, jouduin moneen paineen alle - salamannopeasti vedin korttini ylös pöydältä ja läväytin pelkän Maisan näkyviin ja toivoin... toivoin ettei kukaan huomannut erehdystäni. Siinähän ne naureskelivat.

Ja peli loppui. Hävisin - olinhan jo tiennyt sen. Miksi edes yritin pelastaa viimeiset kunniani rippeet pelaajana? Kuvittelinko vastapelaajieni tosiaan välittävän? Miten kävi muodonmuutokseni? Jokin oli hämärtynyt, muuttanut olemustaan, mutta en todellakaan ollut pieni, vikisevä ja vikkelä hiirulainen - olin ihminen, mutta puutteellinen, valju. Minulla oli ollut se yksi hetki, jolloin saatoin onnistua - mutta olinko epävarmuudessani sittenkin niin mitätön, ettei minusta ollut edes hiireksi?

Vaelsin jotenkin siihen suuntaan, minne oli ollut tarkoitus paeta. Tapettaisiinko minut nyt? Olinko vapautunut? Ei tuntunut siltä. Olinko kahleissa? En. Ilmeisesti taholtani ei pelätty yhtään mitään. He tiesivät, ettei minulla ole voimaa. Kuljin toiseen suuntaan, alas luiskaa, johon oli pysäköity laastia raastava rakkine, enkä tiennyt minne oikeastaan menisin, olinhan vanki. Olin pettynyt - ja pettänyt itseni. Mitä se pahuksen peli muka merkitsi minulle? Pitikö se ottaa niin vakavasti? Olinko sittenkin vain harhauttanut itseni, ettei minun tarvitsisi kohdata sitä karmaisevaa totuuden hetkeä? Kun olisin kohottanut käteni suureellisesti, virnistänyt, kutistunut ja kasvattanut karvapeitteen ja vilistänyt tieheni - ja olisinkin tajunnut etten pysty - olisinko murtunut? Varjelinko itseäni suurelta valheelta (voima muodonmuutokseen) pienemmällä valheella (pelin tajuamisen, hyvin pelaamisen merkitys) - enkä oikeasti uskonut kumpaankaan?

En siis tiennyt, olinko voittanut vai hävinnyt, vapaa vaiko odottamassa vuoroani lynkkaukseen - jossain vaiheessa minut vain napattaisiin mukaan mestauspölkylle. En voinut puhua kenellekään, koska kukaan ei välittänyt. Hiirestä, joka ei ollut hiiri.

* * *

Tärkeimmiltä tässä unessa tuntuivat lause "sä pelkäät ihmisiä", hiireksi muuttumisen tärkeys ja voittaminen.

Joskus tuntemukset selviävät hyvin yksinkertaisilla määrittelyillä. Se miksi pelkään ihmisiä, on kimurantimpi kysymys. Varmaankin kammoan arvaamattomuutta, itsestä pois annettujen osien (luottamuksen, kiintymyksen) äkillistä pirstoutumista, kritiikkiä ja ehdottomuutta, joka vaatii muuttumaan mahdollisesti itselle vieraaseen suuntaan, halveksuntaa, lokaan polkemista, toivon muuttumista epätoivoksi, tuomioita, mahdollisuuksien sulkeutumista. Olemme sosiaalisesti määrittyviä persoonallisuuksia, eli myös toisten käsitykset suuntaavat "minäprojektejamme". (Yököttävää muuten, miten itsekeskeisiä jotkut meistä ovat, kuten minä.)

Ehkä ainoa tapa, millä voin "voittaa" (pelissä, elämässä?), on kiinnostua omien ehtojeni pohjalta ympäristöstäni ja läheisistäni. Ei siten, että todistaisin sillä jotain itsestäni muille, vaan koska ihminen on päämäärä. (Jos olen löytänyt itsessäni perille, sitä ei enää ole tarvis painottaa muille).

Kuolemantuomio odotti minua, jos en tekisi nyt jotain repäisevää. Se on kai peitetty rajallisen ajan ja elämän tajuaminen.

Ja hiireksi muuttuminen? Ainakin minulle tuli into lukea Ovidiuksen Metamorfooseja (siellä ne ovat kuulemma kaikki). Hiiri ei ole sankari, mutta se on vilkkaampi ja vikkelämpi kuin raskasmielinen ihmisparka. Ja sitten ei tarvitsisi kommunikoida kenenkään kanssa, mitä nyt joskus näykkäistä korvasta tai varpaasta...

New Year's Day

2008-01-01T05:17:00.001-08:00

And so we're told this is the golden age
And gold is the reason for the wars we wage
Though I want to be with you
Be with you night and day
Nothing changes on New Year's Day

Edellisyönä hoksasin, että tämä kappale koskettaa joitakin niistä kysymyksistä, joita pohdin "taitekohdissa", kulttuurisissa tai henkilökohtaisissa, ajallisissa tai semanttisissa. Harvoihin perinteisiini on muutaman vuoden ajan kuulunut U2:n NewYear's Dayn kuunteleminen uuden vuoden päivänä. Tunnelma lienee liittynyt yksinäiseen tarpomiseen milloin suojalumessa, milloin hytisyttävän häikäisevässä pakkasaamussa tai tasaisessa tihkussa. Vuoden vaihtuessa on hyvä seistä hetki veitsenterällä, joka on menneisyyden ja tulevaisuuden hetkellinen kohtaaminen tajunnassa (monesti elämme enemmän menneessä, joskus enemmän tulevassa, mutta tasapainottelu on kiikkerää). Nuorempana, kun musiikki oli tärkeämpää tunneilmaisulle, tuntui kuin mieleni koukkaisi tulevaan, melkein tavoittaen jotain - kuin katsoisi valohämyä. Ehkäpä New Year's Day muistutti - War-levyn yhdistetyin kirkasotsaisuuden, melankolian ja kriittisyyden voimin - siitäkin, ettei koskaan ole erillinen historiastaan ja valinnoistaan.

Niin, ne kävelyt... Joitakin vuosia luonnossa oli tilaisuus yksin olemiseen. Tänään tein uuden vuoden kävelyn ei laisinkaan murheellisissa tunnelmissa - kaipa minusta on tullut käytännöllisempi. Kävelin "maaomistajan" kanssa katsomaan vanhaa sahaa ja patoa noin sadan metrin päähän tiensuustamme. En ollut koskaan käynyt siinä nimenomaisessa notkossa, parin nyppylän juurella. Keväällä ja syksyllä sulamisvesien ja sateiden paisuttama virta oli pyörittänyt sahaa. Puro oli ruopattu joskus 1960-luvulla ja saha jäi käytöstä, mutta vankat peruskiveykset, patoallas ja rautaupotukset olivat paikallaan.

Käytin matkakumppanistani sanaa "maanomistaja" tarkoituksella, koska sain aavistuksen siitä merkityskokonaisuudesta, mihin juridinen termi yrittää viitata. Maan omistamiseen kuuluu sen ymmärtäminen, paikkojen ja ajan tunteminen, kyky tarkastella ympäristöään (monella tavalla suhtautuen: hyödyntäminen, esteettisyys, perintö, mahdollisuuksien huomaaminen ja sopeutuminen muutoksiin...)

"Maanomistajan" kanssa on avartavaa liikuskella. Yllättäen näen hänen kauttaan metsät jotka on kaadettu aikaa sitten pois, taimikot, jotka ovat kasvaneet taas humisemaan korkeuksiin. Kuulen, että tiettömässä korvessa aivan lähistöllä on ollut paja, jossa taottiin tarvekaluja. Tienvarren heinikosta löytyvät lahonneet hirrenpätkät, sammaloituneet kivet ja ruostuneet aisat piirtävät äkkiä silmieni eteen käytännöllisesti suunnitellun heinäladon. Pyöräretkellä mutkittelevaa, syrjäistä metsäautotietä pitkin maanomistaja viittaa kallion harjanteelle ja kertoo ihmisistä, jotka aikoinaan asuivat talonpaikalla, jonka metsä on peittänyt. Kuulen, kuinka kylän väki kulki viisikymmentä vuotta sitten harva se päivä hyvin tallattuja polkuja pitkin mailla ja metsissä, joita olen omilla kävelyretkilläni tottunut pitämään autioina erämaina, joissa ei liiku kukaan eikä mikään. Matkan varrella poikettiin kylään, kaupunkiin käveltiin helposti se kymmenisen kilometriä - ja radanvarteen oli vielä lyhyempi matka. Kulttuuriympäristöni kutistui entisestään nauhakyläksi vielä lapsuuteni aikana - totta puhuen kaipaan niitä sunnuntai-iltana takaovesta kömpiviä punaisia ja hikisiä hiihtelijöitä. En ole tarkoituksella nostalginen, mutta tulisipa edes paljon lunta ja kunnon hankiaiset, niin taas etsittäisiin ladun paikka umpeen kasvaneen tilalle. Mutta ilmasto muuttuu, kuten kaikki ympärillämme. Kenties kasvatan eräänä päivänä viiniä kauniisti kumpuilevilla moreeninyppylöillämme.

Kohta palaan taas puoliurbaaniin ympäristöön (Suomessa ei olla "aitourbaaneja" kuin ehkä Helsingissä)... ja toivon ymmärtäväni paremmin. Tahdon... Imeä kokemuksia kuin sieni, mutta muovata minuuteni itse - olla muutakin kuin mitä uusi uljas maailma tarjoaa.

Soitettiin naapurit nostamaan hevosta pystyyn... Niitä piti vahtia laitumellakin, koska nehän tykkäävät piehtaroida. Mutta jos hevoset juuttuivat selälleen, kun kivi oli pysäyttänyt pyörähdyksen, suolet saattoivat painaa niin että eläimet tukehtuivat. * Huonosti suunniteltuja nuo märehtijät, me taas ollaan puussa keikkujia * - Monesti oli otettava jaloista kiinni ja kiepautettava ympäri.

Uuteen vuoteen kuuluu sekin, että menneen voi kuitata käsitellyksi, tulevaisuuden arvoituksellisuuden voi ottaa pelotta vastaan.

* * *

I... I will begin again

I... I will begin again

Uneksuen uuteen vuoteen

2007-12-31T08:43:00.000-08:00

Muistin vihdoin etsiä käsiini John Lennonin Merry Xmas (War Is Over) -kappaleen, jonka olen pitkään halunnut kuulla. Videota en viitsi tänne ladata, joten maailman menoa voi käydä miettimässä Daily Motionissa.

Taidan kirjoittaa perinteisiä vuodenvaihteen mietelmiä ja itsekritiikkiä päiväkirjaan, jossakin siinä yön aikana, kun nukun, katson Monty Pythonia ja lopettelen Naomi Kleinin No Logo -bestselleriä. Tänne kerron pari vaikutelmaa niistä, joita päivän aikana tulee kerätyksi.

Yössä pilvet olivat niin paksuja, että pimeys sokaisi aluksi ulos astuessani. Katselin ilotulitusrakettien heijastuksia pilvissä. Pohjoisessa välähti ensin äkillinen sykäys, sitten hitaampi, himmeämpi mutta laajakantoisempi. Se muistutti pahaenteisellä hiljaisuudellaan minua ydinpommeista taivaanrannassa. Outoa, miten turhuus ja hirveydet usein kiihdyttävät, kiinnostavat meitä, täyttävät meidät ihastuksella, vaivuttavat meidät lumoukseen. Ihminen kaipaa ihmeitä, kaipaa tähtisadetta ylleen. Silti ihmisellä on kyky luoda ihmeitä ympärilleen huomaamalla ja huomioimalla ne.

(On ihme puhua toisen kanssa.)

(Olemme "tähtien lapsia", fuusioreaktoissa miljardeja vuosia sitten syntyneiden alkuaineiden uudelleen järjestyneitä kokoonpanoja - eikö se ole ihmeellistä?)

Mietin tänään rukousta. Aikoinaan "lapsenuskossani" kuvittelin jumalan, joka minua kuuntelee, mutta ehkäpä kyse on vain siitä, että herkistyin kuuntelemaan itseäni. Nyttemmin käsitän rukoilun itsetutkiskeluna, dialogina, jossa kerrankin kuuntelemme itseämme, vailla arvostelua, ihmetellen - tai mitä se kenellekin on, näkökulman vaihdoksena, erilaisena asennoitumisena, uskalluksena toivoa. Vähentävätkö selitysyritykseni jumaluuden ihmettä, joka on... olla oman elämänsä keskus, luoda oma maailmankaikkeutensa, jota kukaan ei tunne aivan kuten sinä.

Ehkä kannattaisi rukoilla jälleen.

Toivotan uutta vuotta seuraavan videon myötä (voit toki kutsua sitä tekotaiteelliseksi, mutta tuulen leikki kiehtoi minua). Ja millaista uutta vuotta? Mitä sinä tuletkaan kokemaan... voisinpa jakaa sen kanssasi.

Nainen vertauskuvien takana

2007-12-28T10:55:00.000-08:00

Piirsin naisen. Hän on sisäiseen maailmaansa keskittynyt kuin odottaisi lasta, vaikka seisookin mistelinoksan alla. Toista kättään hän lepuuttaa varjelevasti kohtunsa yllä, painaen ihoaan vasten nuokkuvaa kieloa ja petollista sudenmarjaa, molemmat myrkyllisiä lehtojen kasvatteja. Toisella kädellään hän puristaa jääpalaa poskeaan vasten. Sulava jäätävä vesi muuttuu vereksi valuessaan pitkin hänen käsivarttaan. Miekka, ensimmäinen ihmisen ainoastaan surmaamiseen muovaava esine, odottaa hänen edessään ristittynä sirpin kanssa. Kypsät, pulleat viljan oraat tavoittelevat hänen ympärillään valoa.

Niin että mitä? No, mietipä sitä.

* * *

Lueskelin symbolikirjaa, sanakirja sekä tutkiskelin luonnonkasveja erinäisistä hakuteoksista. Tällaista piirtämistä olen kaivannut - tutkimustyötä, ei töhertelyä. Haksahdin tosin vertauskuvallisesta tiivistyksestä sekavuuteen; Sirppi ei kuulunut kävellessä intuitiivisesti muovaamaani mielikuvaan, mutta halusin viitata vielä druidien viisauteen ja historiaan (mistelin liitin ehkä viattomuuteen, rakkauden ja vapauden kaipuuseen). Kuva ei ole suoranaisesti allegoria, sillä kulttuuriset symbolit toimivat minulle vain viitteinä ja suuntaajina. Esimerkiksi sudenmarjassa on henkilökohtaisia merkityksiä - olen löytänyt myrkyllisen, pahaenteisen marjan puutarhastamme. (Puutarha mielletään ihmisen kesyttämäksi - meillä se on puolestaan aivan vallaton.)

Piirrän yhä ääriviivoin, naamioin sitä vain varjostamalla rajakohtien läheltä. (Psykologisesti on mielenkiintoista, miten jo pikkulapsella on taipumus rajata ja nostaa objektit erilleen ympäristöstään.) Kun piirrän miettimättä, teen voimakkaita, yllättävästi liikkuvia viivoja. Tämä on harkitumpi kuva, vaikka olisin voinut piirtää sen nopeammin, tehokkaammin ja emotionaalisemmin - mutta abstraktimmin. Minulla on paljon "hetken kuvia". Tulen takuulla esittelemään niitäkin. Pidän toisaalta tähän huolelliseen lähestymistapaan paluusta.

Joulunaikana pohdin, miksi taide on minulle tärkeää - ja mitä on taide - ja muistin syystä tai toisesta menninkäisen, jota tuhersin päiväkaudet ystävälleni lahjaksi. Se oli työtä (lähinnä voimakas värittäminen puuväreillä, jotka eivät siihen sovellu laisinkaan), ja osin tutkimustyötä, mutta myös nautinnollista.

Joulusatu

2007-12-23T07:10:00.000-08:00

Sillä sadut ovat todellisia.

Jos joulupukki olisi saapunut heidän taloonsa, se olisi pukeutunut tummaan ja kenties ilkkuen kysellyt viinaksia kuin vanhan ajan pukinhahmoiset. Tässä talossa ei kuitenkaan tahdottu muistaa menneitä. Aattoaamu valkeni hitaasti hämäränä ja hailakkana. Maan olivat joulukuun sateet liottaneet harmaaksi. Päivän mittaan pakkanen kiristyi. Äiti oli häärännyt hämäristä asti kuumentaen talon uunit nielemään laatikoita, kinkkuja ja imelää marmeladia pursuavia torttuja. Milloin hän kuurasi eteistä, milloin tyhjensi riisipusseja kattilaan. Äiti oli herättänyt muut soittamalla kireän hilpeitä joululaululevyjä liian kovaäänisesti. Sisko poltti huoneessaan kynttilöitä. Pikkuinen levitteli lelujaan lattioille sitä mukaa kuin äiti ennätti niitä korjata pois. Veli oli aamusta lähtien tuiskeessa halaillut pulloaan ja käynyt kertaalleen kylpyhuoneessa oksentamassa.

Veli oli vaatinut saada hakea kuusen. Hän oli paennut aamuhämärään ulos kuumasta talosta. Hän oli harhannut taimikossa ja suon puolella, jossa pettävän pehmeän näköiset rahkasammalmättäät olivat musertuneet ja upottaneet hänen rusentavien kantapäidensä askellusta. Mutta veljellä ei ollut juuri silmää kuusille. Hän toi myöhään päivällä kotiin heiveröisen harvalatvaisen vesan, jonka äiti hoputti tuomaan sisälle ja hukutti kiireesti oksat kiemuraisiin koristenauhoihin. Nyt kuusi tippui hiljakseen sulavaa härmää olohuoneen lattialle.

Siskon huoneesta leijaili imelien tuoksukynttilöiden tukahduttava tuoksu. Kapea tila hänen ikkunansa lasin ja alas vedetyn kaihdinverhon välissä oli täynnä koristevaloja.

Pikkuinen oli kaiken päivää levoton, kiskoi äitiään jalasta, mankui lahjojen perään ja heitteli leluja. Lapsen posket paloivat kuumina. Pikkuinen näpisteli pipareita ja valitti kipeää vatsaansa, niin että äiti joutui mittaamaan häneltä kuumeen.

Veli sulkeutui kylpyhuoneeseen ja peitti tihrustavat silmänsä ajatellessaan tyttöä, jonka oli jättänyt. Siitä ei ollut taaskaan tullut mitään. Tyttö oli yksinäinen, tietysti. Hän ei ollut kertonut erosta äidilleen. Mitä sillä oli väliä?

Äiti halusi saada kaiken kuntoon ja äiti halusi apua. Hän äyskähti siskolle tämän vaeltaessa kylpyhuoneeseen hiuksiaan harjaten "Katsoisit edes tuon perään!" Hän kivahti veljelle "Vaihda paitasi, juopottelet kuin..." ja katkaisten puheensa kääntyi hämmentämään puuroa. Pikkuinen sanoi "Minä haluan, minä HALUAN..." mutta äiti kielsi ja rankaisi.

Jouluaterialla oli pakko katsoa kolmea vastakkaista kasvoa. Veli työnteli puuroaan lusikalla ja kähähti tukahtuneesti. "Manteli? ...niin tyhmää..." Äiti kiristyi tuolissaan. "Jos et itse pysty... Antaisit edes lapselle joulun", hän kihisi hampaidensa välistä. Sisko mutisi kiitoksen ja poistui huonettaan kohti. Äiti tarrasi häntä kädestä ja käski syömään loppuun. Pikkuinen alkoi sotkea. Äiti tempaisi lautasen pois toisella kädellään ja kipakan tukkapöllyn toisella. Loppuaika syötiin katseet alhaalla. Veli nytkähteli äänettömästi tuolissaan.

Pikkuisen sallittiin avata kuusen alle sysätyt lahjat. Lahjapaperit olivat kostuneet tahmeiksi kuusen pihkaisten pisaroiden putoiltua. Pikkuinen repi kiihkeästi paketit auki ja viiletti uusine leluineen lattioilla. Äiti näytti nukahtaneen ryhtinsä menettäneenä nojatuoliin. Illan mittaan pikkuinen sai raivokohtauksen, talossa huudettiin ja pikkuinen ryntäsi ovet paukkuen ulos pakkaseen.

"Onhan tuo ennenkin..." äiti mutisi ja koetti selkäänsä. "Se voi paleltua sinne", sisko sanoi ja katsottiin jouluillan perhe-elokuvaa.

Ulkona pikkuinen istui isän petollisia jäitä varten esiin nostamaan potkukelkkaan, jonka jalakset olivat uponneet sulaan loskaan ja jäätyneet kiinni. Pihan kurat olivat raskaan ruumisauton renkaiden jäljiltä jäätyneet kupruille.

Pikkuista kohdeltiin väärin. Pikkuinen pusersi käsiä ympärilleen, kaulus märkänä ja niiskuttaen. Hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi. Ei ikinä, ikinä menisi takaisin... Ei mitään ikävää. - Maahan ei voinut tehdä lumiukkoja eikä lumienkeleitä. Pikkuinen nousi kelkasta ja kävi makuulleen. Ehkä hän ei tarvitsisi lunta. Ehkä hän voisi maata tässä ja olla aamulla muuttunut enkeliksi.

* * *

Kinkku lojui vielä koskemattomana rasvaisessa liemessään. Äiti oli kuullut siskon lopettaneen työnsä. Talossa haukuttiin ja huudettiin. Television jaaritus ja joululaulujen hermoja kirskuva helkytys räikeiden koristevalojen kimarassa kasvoivat riidan kanssa pauhinaksi, jolla ei nähnyt rajaa eikä sisältöä eikä merkitystä. Yllättäen sähköt katkesivat ja tuli pimeää.

Ulkona pikkuinen nousi maasta ja istui jälleen punaiseen potkukelkkaan, sillä hän ei halunnut maata renkaan ryystämän harjanteen päällä.

Perhe sisällä hapuili pimeässä. Sisko sytytti kynttilän. Se ei ollut tuoksukynttilöitä, se oli hajuton.

Äiti ja veli katsoivat toisiaan kynttilänliekin yli. Toinen näki silmien alla kimaltelevat vaot kynttilän hennossa punervassa valossa. Veli katsoi äitinsä mustia, liekin heijastavia silmiä ja tunsi itsensä kovin, kovin väsyneeksi. "Äiti, minua itkettää."

Jokin kovettunut tuntui valahtaneen pois äidistäkin. Sanattomana hän ojensi veitsien, raskaiden kahvojen ja tiskiaineiden kuluttamat kätensä ja syleili poikaansa.

* * *

Pihalla pikkuinen tunsi kevyen hipaisun nenänpäällään. Hänen yhteen liimautuneet silmäripsensä ja rohtuneet huulensa aukenivat kun hän kohotti katseensa ylös. Joulun ensimmäiset lumihiutaleet laskeutuivat äänettömästi, pehmeästi. Lumi suli hänen hehkuville otsalleen ja poskilleen, ja hän maistoi suussaan suolaisten kyyneleidensä maun. Lumi satoi hänen silmiensä pinnalle, mutta hän jäi katselemaan lumoutuneena niiden kepeää, rauhaisaa leikkiä ilmassa.

Hyvien ihmisten joulua, rakkaani.
Toivo elää.

Talvimaassa

2007-12-22T00:56:00.000-08:00

Lupasin itselleni, että jos bloggaan kotoa, liitän mukaan lähiaikoina piirretyn piirrustuksen - mutta en ole nyt kotona, vaan kirjastossa, joten annettakoon tämä kerta anteeksi. Tenteissä on tullut piirrettyä niin keskittyneenä, että huomaan taidon yhä säilyneen. Opiskeluni viimeisellä viikolla Jyväskylässä, ennen vetäytymistä joulurauhaan tänne itäisiin metsiin, ilmeni paljon ristiriitoja; Huomasin miten omapäinen olen, ja miten lukeminen tekee hyvää. Luin sosiologian tenttiin varman pitkäjänteisimmin kuin mitä olen koko syksynä mitään lukenut, ja vanha "elämismaailmani" koki pienen herätyksen. Vielä joitakin vuosia sitten elin etupäässä mielikuvitukseni välityksellä (lukemalla, piirtämällä, leikkimällä, tarinoimalla). Sittemmin periaatteissani on vahvistunut sosiaaliselle elämälle "antautuminen".

Lukiessani mielessäni takoi aluksi kiire, joka esti eläytymästä tekstiin. Kun tajusin, etten kuitenkaan ennätä kahlata kaikkia tenttikirjojani läpi, kykenin ajoittain lukemaan *välinpitämättömästi* ja paradoksaalisesti kiinnostumaan lukemastani syvemmin, kiinnittämään sen omiin kokemuksiin, tekemään tilaa itselleni tekstiin. Lukemisen aktivoiva voima näkyi päähäni pilkahtavissa muistoissa ja ideoissa. Sain mm. halun toteuttaa pienimuotoinen performanssi, jossa pukeutuisin liikemiehen siistiin pukuun ja kravattiin ja kävisin polvilleni kerjäämään kauppahumun keskelle (muistin tyynesti polvilleen laskeutuneen miehen, joka oli järkyttänyt minua senkin vuoksi että huomasin hänet vasta metrin päästä ohitettuani).

Jyväskylässä taivaan kauneus lumosi minut, aina kun katsoin ylös tekstistäni. Halusin kehoittaa teitä katsomaan taivaalle. Kuu on miltei täysi - soon it'll be the time of lunatics. Ja näet kuun kalvakat kasvot päivälläkin.

Jahas, enpä muuta kirjoitakaan. Elämä kutsuu!

Valo yössä

2007-12-19T00:03:00.000-08:00

Kuvasta: Olen koko aamun kiroillut filmikohtauksen kuvakäsikirjoituksen skannauksen kanssa, mutta mukaan livahti pieni eläinkin.

Olen viime aikoina pitänyt David Bowien Motel -kappaleesta - lopussa jännitys hallitusti "räjähtää" - sekä kolmikosta Sweet thing-Candidate-Sweet Thing (reprise). Ne raastavat sopivan hellästi sisinpääni. Ne käsittelevät ei ainoastaan läheisyyden kaipuuta, vaan myös sen määrätietoista hakemista kaaoksesta huolimatta. Haluaisin lisäksi kuunnella The Mars Voltaa.

Eräänä aamuna kaartaessani Jyväsjärveä kiertävälle kevyen liikenteen väylälle heitin katseeni jälleen järven yli, ja Rantaväylällä vastarannalla kulki ainoastaan ambulanssi. Muuten sillä hetkellä tiet olivat vapaat muista autoista. Ajattelin "Näin kuuluisi olla".

Puhun itselleni. Rauhoittavia, hiljaisuudesta kumpuavia lauseita. Useimmiten en ajattele sanallisesti, mutta kirjoittaessani lauseet tiivistyvät kuin kosteus pisaroiksi metallipinnalle. Kun puhun itselleni, kuulen äänen, joka on enemmän minun kuin äänihuulilla muodostamani. Siihen yhdistyvät kaikki äänensävyt, joilla minua on puhuteltu (käsittäen läheiset, tuttavat ja mm. kulttuurin normistot), ja perimmiltään siinä soi ydinminuuteni vakaa, varma ja hiljaisen toteava ääni (englannin sana 'murmur' osuu lähemmäs kuin suomen staattisempi 'mutina'). Kuulostaisiko liian rajatietoa lähenevältä tai metafyysiseltä haihattelulta, jos sanoisin, että mielessäni soivat paitsi menneisyyden, myös tulevaisuuden äänet? Tarkoitan sillä niitä aavistuksia, joita koen läheisteni kautta. Tietyillä episodeilla, sykleillä ja teemoilla on taipumus toistua ihmisten, ja varsinkin samanlaisten ihmisten elämässä. Eilen illalla kotiin palatessa päiväni ajatukset tiivistyivät jälleen ulkoa haettuihin ääniin, jotka olivat eläneet kokemusmaailmaani seuraten. Mm. seuraavat säkeet panin merkille:

And I love my sister
Who knows how I've missed her

Ja lisää White Stripesin sanoituksista poiketen:

Sometimes I've been jealous,
well I must be home again
I'm lonely but I ain't that lonely yet

Lyriikan vahvoihin ja monille käsittämättömiin puoliin kuuluu moniselitteisyys: Lyhyisiin ja yksinkertaisiin säkeisiin kykenee sijoittamaan kokemusten tilkkutäkin, joka saa merkitysyhteytensä ihmisestä riippuen.

Pyöräillessäni Jyväsjärven yli ihailin mosaiikkimaista jäätä, joka heijasti keinovaloa säkenöiden. Ja kaikki puheet, että saamme mustan joulun, kaamosmasennuksen oireet, yhteisesti ohuiksi jauhetut valituksenaiheet (sellainen vuorovaikutus pahimmillaan urautuu ja menettää herkkyytensä) pyyhkiytyvät mieleni pinnalta. Aamu koittaa pitkästä yöstä huolimatta, auringon valo pöllyttää taivaan pehmeänsinisiä ja vaaleanpunaisia hahtuvia, ja maahan ilmestyy ohuen ohut valaiseva kuura, vaikka ilma on kuivaa.

Tämä on valon aikaa, veljeni ja sisareni.

* * *

Siivouksen suloista ja päivänäyistä

2007-12-18T03:35:00.000-08:00

Siivoaminen... on taistelua kaaosta vastaan.

Laiskottelu on sen myöntämistä, että joskus järjestys voi olla armottomuutta.

Kengät lattialla ovat puhtaat, kengät pöydällä ovat likaiset.

Kaikkea ei voi tehdä puhtaaksi, sillä puhtaudella ei ole vain yhtä kategoriaa - Jos kaikkia elämän alueita määrittää aina yhden periaatteen mukaan, muuttuu maailma fasistisen mustavalkoiseksi. Roduilla ei ole puhtautta.

Ota kuvankäsittelyohjelma ja lisää kontrastia, ja kuva saattaa saada lisää tehoa, piirtyä tajuntaasi voimakkaampana. Vie kontrastit yli, ja et enää tunnista kasvoja kuvasta.

Katso lapsia. Eivät he piittaa vaatteidensa tai pöydän silkoisuudesta, he nauttivat elämästä, läiskyttävät kuraa ja koristavat paitansa taikinalla.

* * *

Näin tänään variksen, joka liisi kadun tasalla ja väisti auton kääntymällä ilmassa ja kaartamalla itsensä juuri tarpeeksi nousuun. - Ihmistä hätkähdyttävä teko - kuinka kuolema oli lähellä, mutta väistetty liikkeellä, joka minulle on mahdoton.

Näin kadulla ihmisen, joka pidätteli itkua. Näköaistimus välähti mieleeni, muodosti merkityksen, ja minun tuli huoli. Mutta olin jo ennättänyt polkea hänen ohitseen. Vaade pysähtyä kaikui mielessäni ja jatkoin eteenpäin, ihmetellen tuota elämää joka oli minua koskettanut hetken. I could have lent my hand...

Monta kertaa silmäni kiinnittyivät vastaantulijaan. Auringon valo tässä maassa on kaunis, se valaisee ihon kuprutkin. Kun ihmiset liikkuvat valossa, he liikkuvat kokonaisina. Katulamppujen valossa näet toimivan vain sen puolen, joka ei ole varjoa, ja kasvot lipuvat kalpeina yössä takkien liepeiden sulautuessa mustaan maansyrjään.

* * *
Pilkut tässä tekstissä ovat ajoittain väärin asetellut, mutta kolkko järjestys vie viestiltäni osan sen puhkuvasta sävystä. Järjestyskin on humaania, ja minusta on kiva siivota maailmaa, jossa puhtaus on puoli ruokaa eikä lika ikuista.

"Voisit kuluttaa elämäsi."

2007-12-15T05:50:00.000-08:00

Toteutin ekskun keskustan ihmisvilinään. Monenmonta esinettä nostin käteeni ja mietin, märehdin ja murehdin - useimmat laskin takaisin. Silmäni haravoivat kyllästymiseen asti hyllymetrejä ja ihmisiä. Monet näyttivät kivistä naamaa, ulkona näin hymyileviä äitejä; itse tiedän näyttäneeni loppupäivästä jokseenkin haikealta.

Kävellessäni päämäärättömästi kuin nykyajan nomadi, tietämättä löytäisinkö mitään, silti hakien jotain itselleni, jotain rakkailleni, pitkään puhumatta ja pitkään arvioiden, aina vain arvioiden, mieleni usvista tiivistyi viileitä kysymyksiä.

Mitä teen täällä? Mitä me tavaroista saamme tai etsimme? Mitä tarkoitusta varten?

Prismaan päädyttyäni sain kassajonossa kymmenisen minuuttia lepuuttaa silmiäni edelläni asioivien perheenäitien lahjavuoressa, joka hiljalleen mureni kassaneidin käsien hellässä huomassa ja päätyi muovikassijonoksi. Ne lipuivat ulos ja pakkautuivat autoon. Ostin tarjouksessa olevia silakkafileitä ja pinsetit. (Löysin ne sittenkin, kysyttyäni. Missäs muualla kuin kauneudenhoitokrääsän kupeessa ne olisivatkaan olleet - ja toisaalta, mihin aion niitä itse käyttää?)

Luulen, että yritin kompensoida eilistä ihmistarvettani keskittymällä johonkin helppoon ja materiaaliseen - mutta teen asioista vaikeita, sellainen on mieleni. Pienet puuhani ovat hyvin merkityksellisiä (lahjanhankinnassa minulle siis riittää se, että lataan paljon merkitystä johonkin simppeliin asiaan). Ihmisten kanssa tuntee elävänsä - ja eläminen, outoa kyllä, on helpompaa kuin elämisen pohtiminen.

Popsin vuohenjuustoa, joka kummastuttaa minua rakenteellaan - siinä on jonkinlaisia kiteitä. Kohta teen lanttulaatikkoa. Huomaan juurtumisentarpeeni ilmenevän mm. ihanteelliseen perinteellisyyteen, ekologisiin mielikuviin, jopa pastoraalitunnelmiin etsiytymisessäni. Voi, rakas lukija, suo anteeksi jos hämmennän sinua toisinaan pitkillä sanoilla. Toivon myös etteivät ajoittaiset itseinhoiset ja ylikriittiset puheenvuoroni pelästytä sinua. (Unohdan jatkuvasti, että blogiani saattavat lukea muutkin kuin ihmiset, joiden kanssa tunnemme lähikotaisin [sic!]. Tuntemisessa on tärkeeä historiallinen ulottuvuus, tapa muuttua.)

Tosiaan, kirjat eivät näin joulun alla tarjoakaan minulle tyydytystä. Mieltäni harmittaa se, että voisin olla rakkaiden olentojen seurassa. En tiennytkään olevani näin sosiaalinen ihminen.

Kuuntelen läheisiäni verkon välityksellä, mutta oikeasti haluan puhua heidän kanssaan kasvokkain. Tajuan tekeväni virheen, jos jätän ystäväni sellaisen syyn takia, joka voisi odottaa - Vaikka miten yritän tehdä muuta, saan jotain aikaan vain muiden kanssa. (Ensi vuoden puolella olisi tarkoitus aloittaa mm. lukupiiriä.) Tahdon kuluttaa elämäni viisaasti, jakamalla sitä tarvitseville.

Innostun tekemään ruokaa, kun olisi opiskeltava. Minun... on saatava... toteuttaa itseäni! Nähdä työni jäljet! Nautin siitä. Lanttulaatikosta tuli hyvää.

Questions of belief

2007-12-09T06:48:00.000-08:00

I must be a very little person. One gains insight to the life the hard way, making mistakes, and in the process of reforming one cannot help wondering the value of oneself.

When one realizes the human capacity to do right and to do wrong one would want to back away from the world.

When one hears the echo of the harsh words of the judge, one dreams of being far away.

One feels tied to the past. The meanings which were never certain, the meanings so important once all come back and one cannot set apart from them. Why did I value the phrase "In my days of infinite boredom I found god", the words which had come to me during the long pointless summer. I cut letters out of thin paper and lifted them on my wall. Nobody understood them, allthough they all stood under them. What I meant is that a person can decide only over oneself and be the god of oneself - if this person is given enough time and space. Boredom, sweet boredom turns days and nights into life's worship. The mysteries of a godlike humanity slowly make themself noticed.

But one realizes that by using personal explanations there are countless of ways one can make the other one mistake. Do I have to be precise? We've all had moments when we talk with terms borrowed from someone else, referring to the discussion we had the previous time. We've all had times when we are not present.

One is able to imagine the difficulties of thravelling through time and space, but what about travelling through the boundaries of knowing?

When I find myself in the midst of agony all I have to do is to prove myself that I am capable to love, for love is understanding. Why did you tell me, my friends, that one cannot understand every single human being? You gave me an absolution. Still my mind struggles in search of ultimate answers.

When a mind does not *know* itself, it is flawed. When a mind is flawed, the man is flawed. When a man is flawed, that which he touches is flawed. It is said that what a flawed man sees, his hands make broken. - Dak'kon, from the game Planescape: Torment

Riistämätön kauneus

2007-12-07T03:50:00.000-08:00

Ihmisen mieli...

Pyöräilin aamulla jälleen yli sulan maan, hiekanjyväset ratisivat rokonarpisella asfaltilla, järven pinta lepäsi sulavia jään jäänteitä kannatellen. Taivaan hienonhienot sinisen ja purppuran sävyt, metsän kuivahtanut, lumen kourien ja sateen rummutuksen jäljiltä lakoontunut kasvusto, herkkäpintaiset puunrungot siinsivät aistitajuntaani.

Maisema ja muistot väistyneestä talvesta jäsentyivät mielessäni analogiseksi, elämänkulkua vastaavaksi olosuhteiden muutokseksi. Vastahan se oli kääriytynyt valkeaan, kaunistunut, kylmentynyt, välillä kovettunut jääksi ja välillä pehmentynyt lumimattoihin - olinhan tuntenut sen muutokset liikkuessani. Sade oli imenyt talven peitteen, ja nyt maisema oli hiljalleen heräillyt, noussut riistettynä mutta kevyempänä näkyviin. Ilma oli ollut märkää täynnä, valunut ja huuhtonut maiseman - mutta aamulla kosteus ja tyyneys vallitsivat.

On aikoja - ja on ihmisiä - jotka raiskaavat henkisesti, pahouinpitelevät ruumiillisesti. On ihmisiä, jotka satuttavat itseään. Saatat kysyä: "Miksi?" Tällaisina aamuina pyydän hetkeksi vaimentamaan mieleesi loikkaavat syytökset järjettömyydestä, hiljenemään ja katselemaan turmeltua kauneutta, joka kuitenkin säilyttää ylpeytensä. Kun puhtaus ja virheettömyys riistetään, näkyviin jää kauneus, joka on epätäydellistä - ja aitoa.

On aikoja, jolloin olen rasittanut kehoani liikaa. Mutta ihminen voi toteuttaa katharsiksen, "säälin ja pelon kautta puhdistumisen", helpotuksen, muutenkin kuin taiteen ja mielikuvituksen kautta.

Kerran oksensin yhden yön ajan, mutta unen ja valveen sulautuessa surrealistiseksi aaltoiluksi tunsin lähistöllä ihmisiä, jotka välittävät minusta. Aamulla silmäni verisuonten seinämät olivat antaneet periksi, ja veri oli vuotanut lasiaiselle, ympäröiden väsyneet silmäteräni. Olin voipunut, mutta voin paremmin - ja oli aamu.

Joskus terästäydyn: Kiristävät vaatteet, tietoisena arvioivista katseista esiintyminen muuttavat roolia ja tietää pitelevänsä tilannetta varassaan kuin jännitettyä jousta. Joskus taistelen unta vastaan. Nukuin monta yötä liian vähän ja eilen pakotin mieleni vielä töihin, kun siellä jo sammuteltiin valoja ja kuurattiin lattioita. Nyt syvän unen jälkeen mieleni on levollinen. Olen jotenkin tietoisempi kehoni rajoista, ihoni sävystä, siedän pettymyksiä - oikeammin ne eivät satuta minua.

Nainen on vahva astia. En tiedä, miten mies tavoittaa tai ymmärtää itsekidutuksen. Miehenkin voi raiskata. Onkohan tyyni, itsensä eristävä kestäminen naiselle helpompaa? Synnyttäjän on kyettävä kestämään paino, raskaus, kireys ja helpotus epäröimättä. Toisinaan ihmiset osoittavat hämmästyttävää mielentyyneyttä tilanteissa, joissa heidän luulisi sekoavan tai menettävän toivonsa, esimerkkinä logoterapian kehittäjä Viktor Frankl.

Tämä teksti lienee sellainen, ettei se jäsenny mielekkäästi kertalukemalla. Tämän syksyn aikana olen alkanut hyväksyä runoja ja novelleja enemmän vailla ennakko-odotuksia - ristiriitaisesti samaan aikaan lukuisiin analysointikeinoihin tutustuen. Ei elämäkään ole vain kronologinen tai kausaalinen, ei elämä ole vain lanka tai kaari - meillä on muistoja ja meillä on unelmia, joita ei ole paikalleen niitattu. Joskus tuntuu, että maailma lahjoittaa minulle ymmärrystä, hymyillen, surren ja rakastaen.

Yöllisiä jorinoita

2007-12-01T16:10:00.000-08:00

Pakerran Sosiologian erikoisaloja -yksikköluentosarjan päiväkirjaa, ja kun olen vaarassa horjahtaa musisoijat kuten Jacques Brel rientävät avukseni. Olin välinpitämätön Amsterdam-kappaleen suhteen kun kuulin sitä vain myöhempien yrittäjien versioimana. Nyt nautin kappeleen mukaansa sieppaavasta vedosta - Brel esittää sen kuin tuntisi merimiesten muistot ja pettymyksen.

Kävin tänne tullessani miellyttävän keskustelun junassa. Matka halki lumeen kääriytyneiden maiden henkevän ihmisen vierellä palkitsee sydämellisesti. Hankin sydämensivistystä, vaikka kalvomonisteet jäisivätkin taas kertaalleen lukematta. Muistan aikoinaan, miten liikaa yksikseni juhlapuhetta pyöriteltyäni olin aikeissa vesittää naiiveimmat, rehellisimmät ja parhaat ajatukseni. Onneksi sain kärkevää palautetta - ihanteeni ei ole käyttäytyä nokkelasti ja teilata käsityksiä, jotka eivät maailmaani sovi. Mitä olisinkaan, jos puhuisin sydämensivistyksestä ja halveksisin lähimmäisiäni ja heidän tekojaan - mukaan lukien itseni? Eräät kokemukset ja ehkä vahingossa omaksutut periaatteet ovat /ovat olleet kuin hienoja vaaseja, jotka pudotessaan särkyvät sielussa pieniksi sirpaleiksi. Puheellani ei vielä tässä vaiheessa ole referenssiä, mutta olen aika varma, että se tulisi vastaan jos jatkaisin metaforista pyörittelyäni tarpeeksi kauan. En käsitä, mikä saa ihmiset sietämään moista. Kärsivällisyys - Jälleen eräs syy luottaa tuttuihin ja tuntemattomiin.

Tähän aikaan yöstä sanojen merkitykset alkavat tuntua erityisen kiinnostavilta ja "kärsiminen" mukavalta. Olen viime aikoina jankuttanut, että inhoan psykoanalyyttisiä tulkintoja - lähinnä sävähdän yksioikoisia ja laiskoja tulkintoja, jotka supistavat (käsitteellisen) idin toiminnan kapeaan kategoriaan - tiedätte kyllä, mitä osaa ukko Freudin puheista tarkoitan. Ah, viktoriaaninen pidättyväisyys, ah.

Mutta oikeasti psykoanalyyttinen lähestyminen on hauskaa. Sen voi ottaa pelinä, käsitepelinä. Se on hyvä teoria leikkimiseen. Freud määritti positiivisen energiamme lähteeksi viettivoiman, libidon - mutta häntä ihmetytti, mikä saa ihmiset tuhoamaan, jopa itseään; Avuksi käsiteoppositio, thanatos eli kuolemanvietti. En pidä vastakohdista - ristiriidoista pidän. Silloin kun olen kehittynyt piirtäjänä minun on täytynyt vaivata mieltäni. Silloin kun on pohdittavaa, on tehtävää. Taikinankin vaivaaminen on sitä hauskempaa, mitä innokkaammin siihen käy käsiksi.

Ero on pieni kuolema, ja välinpitämättömyys niin suuri, ettei sillä ole painoa.

-- Maisemaa vaihtaessani pieni sisäinen kulttuurintutkijani hämmästelee esiin putkahtelevia eroja. Tämähän on minulle uudenlainen tilanne; kestänyt tosin koko syksy huomata, sama aika kuin kotoutumisessa ja suunnan valinnassa (välttelen nyt tarkoituksella motivaatio- ja orientaatio-sanoja). Hirvipeijaisväki oli oudon leppoisaa, maanläheistä. Ympäristösosiologiaa tässä pyöriteltyäni huomaan aika radikaalejakin eroja mm. luontosuhteessa, jota sinällään on helppo lähteä erittelemään. Suhtautuisinko luontoon enemmän virkistyksen suojana ja vähemmän ihmeenä (en tiedä kumman juuret ovat kummassa, minun luonnossa vai luonnon minussa...), jos olisin varttunut kaupungissa? Kuvataidediplomin yhteydessä koin epäonnistumisen, kun luonto oikeastaan hajosi, välineellistyi käsissäni. En kyennyt kuvaamaan sitä sellaisenaan. Ensinnäkään luonto ei ole jokin maailmasta irrotettava objekti. Toiseksi totesin, että pohjimmiltani olen kulttuuriolio, luonto "sellaisenaan" oli kokemukseni ja tulkintani. Onkohan kaupunki tehnyt minusta enemmän "ihmisolion"? (Älä nyt naura! tarkoitan sitä henkilötietoisuuden pyyhkiytymistä, jonka maisemaan syventyminen minussa aiheuttaa.) Muutosta ja sosiaalistumista on eri juttu havainnoida perheenjäsenissä kuin itsessään. Ajatella, jos olen vuoden vaihdossa. Saatan jopa luoda osittain erillisen kulttuurisen tilani olematta silti väliinputoaja. Mitä on tietoisuus ilman kontrasteja? (Huom. suosin vastakohtia vain ajattelun apuvälineinä, ei reaalisina. Pian joku kuitenkin kritisoi päähänpinttymääni ja myönnän erehtyneeni. No, sitä odotellessa: vähemmän oppositioita, enemmän syklisyyttä.)

Mukavia nämä yöt, kun aikaa ei havainnoi tavalliseen tapaan, tietää olevansa auttamattomasti väärään aikaan hereillä. Kone tosin kaatuilee ja muistuttaa inhimillisistä tarpeista. Pian hoippuroin pilkkopimeässä ja nautin elämän arvaamattomuudesta, lyöden varpaitani satunnaisiin näkymättömiin objekteihin. Oppimispäiväkirjan tilanne näyttää huolestuttavalta, mutta kerranhan sitä vain eletään ja jos kuulen ääneni näin selkeästi päässäni, mikäpä tässä on tarinoidessa. Pilkkopimeä ei muuten ole säkkipimeää- siellähän näkee matkan varrella olevien puiden kylkiin isketyt merkit - kielitaiturit, pilkat vai pilkkeet? Nautin kulttuurimme kerrostumista; nautin tuosta äsköisestä ilmaisusta, varsinkin koska sekoitin aikoinaan antropologin ja arkeologin. Voi luoja, olen kyllä altis epikurolaisen perinteen seuraaja.

Luontokuvaajan muistumia

2007-11-28T11:54:00.001-08:00

Aikoinaan tein kirjaa kuvikseen lapsuuden kuvastosta. Tiesin tarvitsevani menninkäisen - mutta nehän näyttäytyvät vain hämärän rajoilla, auringonlaskun aikaan.

Eipä siinä mitään. Oli vain tiedettävä, mistä etsiä. Oli kevät, heräämisen aikaa. Kun koitti kuulas ilta ja aurinko painui mailleen, ylitimme pellon ja astelimme sammaleen ja karikkeen keskelle. Ilta oli upea ja puhelimme innostuneina. Kun olimme molemmat perillä siitä, mitä tekisimme, puimme viitat yllemme. Minä, kuvaaja, pujahdin valokuva-apparaatin taakse, hän, eränkävijä, metsänvihreään.

Aikamme odoteltuamme meistä alkoi tuntua, että metsässä oli muitakin kulkijoita. Supatin ohjeita, välillä astelimme loivenevien säteiden valoon ja tarkastelimme korkeita hongikoita. Hupsu seikkailija rallatteli ohitse, tietämättömänä metsän asukeista ja hetkellisistä tarkkailijoista. Annoimme hänen mennä. Eränkävijäni tiesi minua opastaa puiden siimeksessä. Odotimme ja hiljenimme. Kyyristyin. Aivan kuin olisin auringon viime säteiden valossa nähnyt vilahduksen... -

Hiljenin. Siellä se oli! Kyyristelin itsekin puiden varjoon, käsittelin kameraani hätäisesti mutta varovasti - jokainen sen päästämä naksahdus ja risujen rasahdukset saivat minut hätkähtämään ja pelästymään, että tuo harvinainen otus kuulisi ja katoaisi sen siliän tien.

Mutta ei. Se etsi ruokaa. Pienillä kätösillään, jotka olivat sirommat kuin muistin, se käytteli näppärästi oksia, käänteli maanpintaa ja tutki vanhoja kantoja. Se näytti keskittyneen puuhaansa ja unohtaneen hetkeksi ympäristön tarkkailun. Hiipiessäni lähemmäs, runkoja vasten painautuen, kirosin vahingossa aiheuttamiani ääniä samalla kun kiittelin hyvää onneani; Mikä soi minulle tämän ilon tavoittaa tuo harvoin näkemäni olento, joka oli enemmän vaikutelma kuin muisto?

Jälkeenpäin olen tuuminut, että se varmaan halusikin näyttäytyä minulle, joistain omista selittämättömistä syistään.

Kun tavoitin sen suoraan näkymään - se oli varmaankin löytänyt hyönteisiä kannonnokasta - tajusin tuon olennon kauneuden. Olin ollut pitkään vaiti ja kuullut vain oman hengitykseni (tuskin uskalsin olla sitä pidättämättä) ja sen päästämät pienet äänet. Ihmiskieleni oli kankea. Toivoin, jospa se nostaisi katseensa ja näkisi minut... mutta miten saisin sen ymmärtämään tarkoitukseni? Ennen kuin ehdin muotoilla ajatukseni valmiiksi, se nosti päänsä ja loi minuun pitkän katseen.

Palasimme pellolle enemmän kuin tyytyväisinä, onnellisina pikemminkin. Ilta pimeni jo hyvää vauhtia - mutta oli kevät. Olimme leikkisällä päällä ja juoksimme hihkuen ympäri mantuja. Tiesin mistä etsiä.
Kiitos, ja hyvää syntymäpäivää. <3

Hajanaisia viikkopäivityksiä

2007-11-26T11:19:00.000-08:00

Toisinaan itsetarkkailu on kiusallista: Käytän tiuhaan ja monissa yhteyksissä oppia-sanaperhettä. (Toinen viljelemäni sana on maailma.) Oppiminen liittyy itsetuntoon, itsekuriin ja elämänhistoriaan. Aiemmin prosessi on tuntunut tärkeältä, nyttemmin sisällöt - varsinkin kun ne hämäävät, muovaavat kielenkäyttö- ja tarkastelutapoja.

On täytynyt harkita, olenko todella yliopisto-opiskelija. Tuntuu, että opin, mutta asioita, joita kukaan ei odota minun oppivan. Teoriankaistaleet rakentuvat minuuden tilkkutäkiksi. Arkielämässä, arkikielen sisällä tapahtuu välittömästi. Teoria yrittää pysäyttää todellisuuden, kalastaa varkkoonsa pieniä hopeakylkisiä osasia kokemusten parvesta. Opin edelleen ihmisen, elämyksen kautta. Jos päähäni mahtuu jokin abstraktio, se olen minä. Ja toinen, sinä. Miten paljon rakennan itseni oppositioiden varaan, miten paljon jatkuvuuden? Teoretisoinnin ja filosofian loputen tie kahlitsee toisinaan.

Puhumme taiteen puolista, jotka ovat oikeastaan yksinkertaisia, kun niitä vähänkin ajattelee, mutta kielellä, joka etäännyttää. Onko koulutuksen tarkoitus havahduttaa ihmiset huomaamaan asiat, jotka he ovat aina *tienneet*? Viitataan filosofeihin, jotka ovat puhuneet yksinkertaisia asioita, kummallisella kielellä. Viime viikolla Tarmo Kunnaksen pitämät estetiikan kurssiin kuuluvat luennot tarjosivat elämyksen - parilla muullakin kurssilla olen saavuttanut välähdyksiä siitä, mitä on aito sydämensivistys, ei pintakiiltoinen käsiteliemi, jota suihkimme päällemme vaikuttaaksemme akateemisilta ja fiksuilta. (Sivistys, joka toisten mielestä peittää pedon meissä, toisten mielestä "villin ja vapaan ihmisyyden". En yhdy kumpaankaan käsitykseen.)

Kokevana ja vastaanottavana keskuksena istun lepattavan, myllertävän kielen keskellä ja ihmettelen.

Abstraktioiden (paljolti semantiikan, josta aina luulin pitäväni) vastapainona opinnoissani on Suomen kielen rakenteiden palikkakurssi: Näpräillään kaikkien niiden pikku osasten kanssa, joista höpinämme rakentuu. Fonetiikka sai minut hihkumaan konkreettisuudellaan: sihistelimme ässsiä ja täräyttelimme ärriä, tunnustellen kielen paikkaa suussa, sulkeumaa kurkussa jota ei puheessa kuule. Fonologia ja morfologia ovat taas käsitteellisempiä alueita. (Voisin kuvitella erään vanhan kunnon ystäväni pitävän tästä ;) ) Joka tapauksessa, rakenneoppi vetoaa tiettyyn loogiseen puoleeni - olisi kiva oppia ohjelmoimaankin. Huvittavaa kyllä, kurssi on pakollinen vain opelinjalaisille, mutta en saattanut enää lähteä, koska luennoitsija Seppo Pekkola on niin innostunut aiheistaan. En voi vastustaa innostuneita ihmisiä.

Olen ajoittain ollut epäsosiaalisella tuulella. Tajusin, mitä se kohdallani tarkoittaa epiikan praktikumissa Veijo Meren "Morsiamen sisar" -novellia tarkastellessa (ja tänään myös Kampa-novellin kohdalla). Epäröiden, katkonaisesti, kuten niin usein sanoessani jotain tärkeää, pohdin mielentilaa, joka asettaa objektit uuteen, oudon kirkkaaseen valoon. Niiden suhteita, muotoja tarkkailee miedolla kiinnostuksella, mutta ihmiset sisäisine maailmoineen tuntuvat selittämättömiltä, kummallisen liikkuvilta, epäselviltä. Muistan teini-iässä langenneeni tämän tapaiseen transsiin useimmiten matkalla, linja-autossa. Syvälle mieleen, jossa subjekti seisoo tyynesti näkemättä omaa objektiaan - omaa varjoaan.

Tänään kirjoittessani Ranskan kulutus- ja kaupankäyntimalleista huomasin itsessäni emootion. Ha! pääsinpä palaamaan ensimmäiseen merkintääni. Feeling = ulkoinen aistimus, Emotion = sisäinen liike. Yleensä oppiessani muodostan mielikuvia opettajan puheesta, mutta nyt en voinut estää ajatteluani siirtymästä toisaalle.

Näin ja tunsin talvisen metsän, lumen äänet vaimentavan peitteen, tummien havupuiden vihreyden - ihoni aisti ympäristön. Kaipasin miltei sietämättömän paljon pistelevään pakkaseen, auringonlaskun pimeää enteilevän loimuun, loputtoman siniseksi syvenevän taivaan alle, narskuvaan lumeen... kun taivallan kotiin, taivallan halki metsän jossa ei ole ketään, hiihdän hämärän sinen ja valkeuden yöhön, teen matkaa vieraissa metsissä ja palaan kotiin... Metsä on mielentila, ja se että se saa mielessäni lapsuuteni lähimetsien muodon, juontuu osittain siitä, että olen etsiytynyt iltaan ja luontoon, kun mieleni on suuressa liikkeessä, kun tarvitsen tilaa etsiä. Istuessani ranskanopiskelijoiden koulunomaisen pakerruksen keskellä kokemus tuntui erityisen ristiriitaiselta, koska kehoni oli kuin unessa, jähmettynyt - kun taas metsän mielentilan aikana olen yleensä kokonaan liikkuva, voimakas, hengästynyt, kiihkeä. (Huomasin senkin, että olen jo liiaksi mieltynyt akateemiseen vapauteen opiskellakseni kieliä muuten kuin harrastuksena - ammattimielessä se puurtaminen tuntuu liian kontrolloidulta.)

Tämä merkintä on nyt kovin jäsentymätön - huomaa, että olisi blogattava jok'ikinen päivä ja maltettava keskittyä yhteen teemaan kerrallaan. Kerron nyt vielä pari kuulumisasiaa, ettei tarvitse kovin monta kertaa toistella.

Tuo osittain filosofisesti, osittain tajunnanvirran omaisesti metsä-osuuden kannoin kai mukanani kotoa. Kipitin tuomiosunnuntaina ulkona; Täysikuu valaisi pilvien läpi ja oli niin valoisaa, että näki ympäristön, mutta niin hämärää, etteivät pinnanmuodot erottuneet. Nautin kuhmuraisen maan ja tien arvaamattomuudesta, ja siitä, ettei taivalla ollut ylimääräistä valosaastetta.

Tuomiosunnuntaista tuumin rippikouluani, ja sitä miten istuimme messuja lävitse. Oli naurettavaa vaipua ensin syvään masennukseen kirkkovuoden lopuksi ja aloittaa heti sen jälkeen adventtipäivien ja joulunodotuksen iloitseminen. Kristillinen kulttuuriperimämme on ihmeellistä. Nauroin joskus, miten evankelisluterilainen uskokäsitys (henkilökohtainen) minulla on, vaikka olenkin pakana. Aion ensi keväänä osallistua Prometheus-leirin ohjaajakoulutukseen ja nauttia leirielämästä. Olisin 15-vuotiaana halunnut jutella kaikesta maan ja taivaan väliltä - tahdon sitä edelleen.

Maanantaina oli Porina-pajan kahdeksas ja viimeinen kohtaaminen. Se oli kahden ihanan puheviestinnän opiskelijan fukseille järjestämä vuorovaikutuksen teemoja pohtiva keskusteluryhmä. Ikävä tulee sitä yhtä viikon kiinnekohtaa - henkilökohtaisesti huomasin viestinnän eri puolia ja sen ongelmakohtia yhdessä pohtiessa, miten olen hakenut ja haen edelleen keinoja, paikkoja ja tilanteita, joissa sitoutua. Rakastan ystäviäni - varsinkin kun huomasin, missä pienissä ja merkityksellisissä asioissa olin omaksunut jotain heistä. Eräs heistä käyttäytyy erityisen sydämellisesti - olen tavoitellut samaa. Eräs kiintyy tarinoihin ja tunnelmiin. Eräs kulkee sellaisella tarmokkaalla tahdilla, että siirryn samantapaiseen askellukseen ollessani hyvällä tuulella - kakkosluokkalaisetkaan eivät olisi valinneet minua vuoden persoonaksi, jollemme olisi lukiossa pinkoneet välitunneilla kilpaa ulkona talvipakkasessa.

Tiistaina katsoin Pedro Almodovarin Volver -elokuvan, josta olin näköjään aikoinaan, tavoistani poiketen, lukenut ja kuullut paljonkin. Se oli puhe-elokuva, naisten elokuva - eikä edes alleviivannut sitä, että naisethan ne pyörittävät maailmaa. Arvelen monen kyllästyneen siihen vääristyneeseen tasa-arvolässytykseen, että naiset ja miehet ovat samanlaisia. Tasa-arvo ei ole samanlaisuutta, vaan moniarvoisuutta.

Miksi kettu nauroi?

2007-11-12T11:51:00.000-08:00

O, lo. Liityin Kauhukekkerien karmeaan seuraan muutama yö sitten. Pelasin yhden Vimmaiset Vampyyrit -pelin ( muistipelimuunnelma) ja yhtä parhaimmista seurapeleistä, joka ei olekaan samanlaista välineurheilua kuin lautapelit. Siinä keinoina ovat luottamus, perusyelut, logiikka, psykologia ja mutu-tieto. Kyseessä on tietenkin mafioso/ihmissusi.

Selitän konseptin lyhyesti: Eräs pelaajista on tarinankertoja, joka hallinnoi pelin vaiheita. Muut pelaajat ovat kyläläisiä, mutta joillakin onkin salattu rooli. Pelaamassani variaatiossa kylään on pesiytynyt kaksi katalaa mafiosoa (ihmissudessa yllättäen ihmissusia), mutta myös yksi lääkäri (hopeaseppä) ja kaksi poliisia tahi etsivää - olen mieltyneempi jälkimmäiseen nimitykseen, koska he kuitenkin toimivat salassa (tietäjät). Tarinankertoja kiertää silmänsä peittäneitä pelaajia ja jakaa nämä roolit koskettamalla heitä tai sitten ne jaetaan salaisesti arvalla.

Yö saapuu (pelaajat peittävät silmänsä ja rummuttelevat vaikkapa aikansa kuluksi, tai jännitystään lattiaa). Mafiosot heräävät, naureskelevat, lataavat aseensa ja lähtevät saaliinsa perään. (Kaksi pelaajaa nostaa katseensa, etsii toisensa ja päättää siitä, kenet lahdataan.
Tarinankertojalle tämä ilmaistaan sormella osoittamalla. Tämän jälkeen mafiosot peittävät jälleen silmänsä.) Seuraavaksi herää lääkäri pahaa aavistaen, nappaa laukkunsa ja juoksee summamutikassa pelastamaan jotakuta kyläläisistä. Jos se sattuu olemaan sama kuin mafiosojen valitsema, hienoa. Vielä lääkärin kömmittyä jälleen punkkaansa nousevat etsivät aikaisin rauhattomilta uniltaan, kulauttavat aamukahvinsa, käyvät todistusaineistonsa läpi ja lähtevät jäljittämään roistoja. (Etsivien pelaajat päättävät, kenestä haluavat tietää totuuden ja osoittavat kysyistä pelaajaa. Tarinankertoja nyökkää, mikäli kyseessä on mafioso.)

Ihmissusiversiossa hopeaseppä toimittaa kyläläisille lastin hopeaa öisin - tilauksen, jota he eivät tiedäkään halunneensa. Kiinnostaisi tuntea mokoman käsityöläisen markkinointistrategia. Lasti suojaa asiakasta sen yhden yön. Asioiden sotkemiseksi peliin voi myös ympätä rakastavaiset à Romea & Julia, jotka tuntevat toisensa - mutta haluavatko he paljastaa pahennusta herättävän suhteensa?

Päivällä hupi vasta alkaakin. Jos lääkäri ei arvannut oikein seuraavaa teurastettavaa, uhriksi valittu pelaaja poistuu pelistä - hänelle tuottaa suurta hupia seurata vaiti muiden yöllisiä puuhia ja spekulointeja. Eräs asukas löytyy julmasti hirtettynä lyhtypylvääseen, kylän aukiolle ammuttuna, vuoteeseensa tukahdettuna... Kyläläiset kyräilevät epäluuloisesti toisiaan. Kuka sen teki?

Pelaajat pääsevät tutkiskelemaan toistensa olemusta, pelistrategioita, perusteluja, suunnitelmallisuutta. Jutustella voi aikansa, mutta pelaajilta voi pyytää myös puolustuspuheenvuoroa. Silloin äänestetään, ja jos yksinkertainen enemmistö kannattaa, pelaajan on puhuttava henkensä edestä. Puheenvuoron jälkeen äänestetään samoin, lynkataanko. Jännittävää. Peliä jatketaan vaikka viimeiseen mieheen, kunnes yölliset kuolemat loppuvat. Tarinankertoja hymyilee, ja saamme kuulla viimeisen roiston heittäneen veivinsä - tai ettei yksikään rehellinen kansalainen pelastunut...

Tulin jakamaan tämän innostavan asian - ja monta muutakin! - iloksenne (kas, alan kuulostaa eräältä luennoitsijaltamme), koska en mennytkään ropesta palattuani suoraan nukkumaan, kämppis biletti porukalla. Ah, nuoret.

Mieleni tekee kettua piirtämään, koska edellinen satu ansaitsee kuvituksen.

Se jäsentyi mielessäni yöllä, yksin, kylmässä, väsyneenä, lenkillä jolla taisin vioittaa vasemman jalkani (sitä särkee koko pituudeltaan esim. rappusia kylmiltään laskeutuessa). Ketun nauru on tarinassa oleellista; Jos sanoisin asian kirjallisuudentutkimuksen termejä mukaillen, ilmoittaisin että jäsensin kokemusmaailmaani syntagmaattisella tasolla. Ketun elämänpiiri kuului toiseen paradigmajoukkoon kuin ihmisen nauru. Tavallisimmin sanoin ilmaistuna "nauru" ilmaisi minulle, milloin toiseen kokemukseen eläytymiseni kohtasi "kiinteän", tavanomaisen minuuteni.

Mielikuvitus jäsentää kokemuksia uudelleen, kun todellisuus käy käsittämättömäksi TAI tavanomaiseksi.

Ketun mieli on minulle eräs vertauskuvallinen taso, jolla liikkuessani ymmärrykseni laajenee. (Muistattehan leijonan ja korpin, joihin samastin itseäni aiemmin syksyllä?)

Kettu nauroi yön aikana monta kertaa, esimerkiksi nähdessään kadun varrelle hylättynä katuja jyräävän rakkineen, jonka nimi oli LEMMINKÄINEN.

Piti kertoilla, millaiseksi ressukaksi toisinaan tunnen itseni. Tarkoitukseni on ollut kirjata hyviä ja merkityksellisiä muistoja yhteen ja julkaista täällä. Projekti on kovin kesken, mutta kerronpa erään pienen tapahtuman: Etsin pinsettejä Prismasta. Kuljin pitkin käytäviä, haravaoiden, raapaisten silmillänin tavaroiden paljoutta. En löytänyt pinsettejä.

--

Pari asiaa vielä: Tänään tuntemattomat vaihtarit änkesivät puhumaan minulle, mitäköhän siitäkin pitäisi ajatella? Johtuiko se vain siitä että kopistelin ympäriinsä korkokengillä? Minusta on muuten tulossa kenkien rohmuaja hyvää vauhtia - tänä syksynä olen ostanut kolmet kengät ja tuonut tämänpäiväiset vihreät korkokengät kotoa. Ne ovat mummon vanhat, luultavasti viime vuosisadan alkupuolen tekoa. Erittäin kestävän oloiset, puinen pohja ja vahva vihreä nahka, ja vieläpä se naisellinen muoto. *huokaus*

Toiseksi rauhoittumisesta. Viime viikolla saavuin kuuden jälkeen illalla C:lle nappaamaan tavarani ja olin aikeissa kiirehtiä pois - mutta ovella minua tervehti pianomusiikki. Joku niistä ihanista musiikinopiskeliapojista soitteli ja lauleskeli tyhjässä aulassa. Hipsuttelin sivuun varjoisampaan, kävin makuulleni penkille ja rentouduin. Hän soitti hyvin, vapaasti. Muutamista riitasoinnuista hän eteni sulavasti seuraaviin säveliin, tanssittaen käsiään pianon koskettimilla. Olisin tahtonut kiittää häntä.

Ei mutta, nyt en ennätä tätä yhtään hiomaan! Kirottua! Tänään sai rauhoituttua Porina-pajassa hektisen elämämme ADHD-häiriöltä, mutta ongelmiini kuuluu se, etten tajua ilmeistä ennen kuin se on nenäsi edessä. Eli ylihuomista tenttiä. Aihe vaikea. Onneksi erittäin hauska. <3 Suomen kielen rakenteet. <3

Pieni kettu metsässä

2007-11-09T12:41:00.000-08:00

Metsässä kulki pieni kettu. Kun se asteli risuja rapistellen varjosta varjoon, melkein erehtyi pitämään sitä pienenä sutena. Sen kipittäessä aukealle huomasi ettei turkki ollut sittenkään sinervänharmaa vaan punainen, syksynpunainen. Ehkä se ei todella ollut pieni kettu, mutta silti sen hahmossa oli jotain joka selvästi muistutti pientä kettua.

Pieni kettu tepsutti pitkään ruohikolla ja oli onnellinen. Välillä se päätyi metsän reunamille (harveneviin koivikkoihin) ja katsoi taivaalle. Välillä se kipitti pitkin mustaa rakeista pintaa. Sen mielessä heräsi kysymyksiä.

"Miksi he nostavat ilmoihin valoja, jotka ovat himmeitä mutta sokeuttavat heidän silmänsä yölle (niin ettei se ole kuin usvaa)? Miksi he istuvat neliöiden sisällä kun aurinko valaisee jokaisen lehden sahalaitaisen reunan? Miksi he peittävät maan kovilla reiteillä, joilla en näe yhtäkään kulkijaa? Miksi he rakentavat koneita pyyhkimään pois putoilleet lehdet, jotka kuitenkin mätänevät hetken päästä? Miksi he rajaavat pienen kaistaleen maata, kasaavat sinne kiviröykkiöitä, tuovat outoja kasveja ja niittävät toiset maahan? Miksi he hääräävät palasella maata kun heidän vieressään kohoaa elävä metsä?" Kipristellessään varpaitaan pieni kettu naurahti. Se tuntui selkäpiissä, sillä pienet ketut eivät naura.

Kerran pieni kettu tapasi jäniksen, mutta jänis nyrpisti kuonoaan ja kivahti: "Minulla ei ole aikaa pienille ketuille!" Jänis pinkaisi pusikkoon, eikä pieni kettu ennättänyt kertoa, ettei välttämättä ole peto.

Kerran pieni kettu kohtasi kissan hietikolla, joka neuvoi: "Siisti täytyy aina olla".(Viita) "Mutta eihän moraali ole sitä?" ihmetteli pieni kettu, mutta kissan katse oli mykkä. "En taida olla kovin siisti", pieni kettu lisäsi surullisesti ja kiersi kuraisen hännänpäänsä ympärilleen. Kissa iski hitaasti silmää ja sulautui pehmeisiin varjoihin.

Pieni kettu muisti toisen kissan toisessa paikassa, joka sanoi: "En ratkaise arvoituksia, minä luon niitä." Se tuhisteli kuonoaan ja tajusi äkkiä, että toisin kuin lamput kissan katse ei ollutkaan mykkä - se kertoi, että jossain oli valoa.

Toisella rannalla pieni kettu tapasi suden. Susi louskautti leukojaan ja kysyi: "Oletko nähnyt jänistä?" Pieni kettu oli hetken hiljaa, sillä sitä epäilytti, ja kertoi nähneensä matkoillaan metsässä monia jäniksiä. "Miksi metsästät jänistä?" se kysyi sudelta vuorostaan. Susi ravisti turkkiaan ja vastasi villisti virnistäen: "Lauma juoksee yhdessä yön selässä niin kauan kuin laumalla on määränpää! Yötuulessa veren haju on todellista, yhdessä revimme ja juomme elämän iloksemme!" Susi läähätti kiihtyneenä. "Entä jäniksen elämä?" pieni kettu kysyi.

"Jäniksen? Jänis tietää, että sen on kuoltava", vastasi susi lyhyesti.

Metsän rajoilla köntysti myös karhu, jota pieni kettu lähestyi varovasti. Karhu käänsi siihen tyynet tummat silmänsä ja odotti, sillä se tiesi pienten kettujen uteliaisuuden. "Sinun sanotaan olevan kuningas", pieni kettu aloitti ja karhu murahti: "Todella haluaisin vain nukkua." Pieni kettu mietti ja jatkoi: "Kevään herätessä sinäkin heräät."

Karhu oli hetken vaiti, kuten susikin, ja vastasi: "Nyt ei ole kevät."

Pieni kettu kulki vielä kauan aikaa, kunnes se melkein unohti olevansa pieni kettu. Yö tuuditti sen mieltä niin, ettei se huomannutkaan laskevansa käpäliään metsän kamaralle vaan ennalta määrätylle reitille. Sen se huomasi vasta juostessaan yli elävän ruohikon, jota ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Virvatulet tanssivat ketun silmissä läpi yön mutta pysyivät paikoillaan, kun tuuli jatkoi pimeille maille. Pieni kettu ylitti kohisevan kosken ja nauroi. Se tuntui kylmältä, sillä pienet ketut eivät ylitä koskia. Se tanssi yli mustan rakeisen pinnan ja kuuli ilmassa suhahduksia, kuin tuuli olisi menettänyt järkensä. Se katsoi käpäliään ja näki kauhukseen, että niitä peittivät kengät.

Oli kuin kuun kolea ääni olisi puhunut taivaalta
- And she laughed like the cold light --
äkkiä pieni kettu ei enää ollutkaan pienen ketun hahmoinen

- -

Metsän kamaralla pieni kettu katseli käpäliään ja tuumi kohtaamiaan eläimiä. Silloin se ymmärsi, mitä merkitsi puhutella jänistä, kissaa, sutta ja karhua. Miksi jäniksellä on kiire? Miksi kissa peittää sielunsa silmän peilin taakse? Miksi susi elää julmuudesta? Miksi karhu kaipaa unohdusta?

Kuin kaikuja, se kuuli muistoja. Joskus käy niin, että pienillä ketuillakin on kiire kuolemaan. Joskus pienet ketutkin kammoavat muuttuvansa läpinäkyviksi, tai ettei elämä enää syki niille yksinäisyydessä. Joskus ne kasaavat nahkansa sisään paljon painoa tuudittautuakseen rauhassa unohdukseen (peläten riittämättömyyttä). Pienen ketun silmät sumenivat mietteliäksi ja se tiesi olevansa vähemmän sokea. Eläinten sanat olivat koskettaneet osasia sen pienessä sielussa, mutta se tiesi valinneensa ison osan, joka oli pieni kettu. Lopulta se kääntyi aukiolta ja kipitti siimekseen. Se antoi vaalean hännänpäänsä viuhtoa yössä, sillä nyt se ymmärsi paremmin mitä ovat pienet ketut.

Rauhaa rauhan vuoksi

2007-11-08T00:15:00.000-08:00

I don't know what's happening to people today/
When a child, child, child - a child, he was taken away

Cranberriesin kappaleesta The Icicle Melts. Nyt, kun koulusurmat ovat rantautuneet kotomaahani, minulla ei ole syytä paljastaa salattua totuutta poliittista tuumistani kuten suunnittelin (ja mitä olen pantannut kärsivällisesti edustajistovaalien ajan). Sen sanon, että yksinkertaisimmillaan hyvä poliittinen päätöksenteko kuulee ja ottaa kantaa ristiriitaisiin ääniin. Politiikan ydin on kollektiivisen hyvän rakentamisessa. Siksi ihmisiä pöyristyttää vaikuttimien itsekkyys ja sisäinen kihinä, jotka aika ajoin pesiytyvät yhteisöön kuin yhteisöön. Pahuutta on kaikissa, se vain pidetään yleensä aisoissa. Tarkemmin sanottuna inhimillinen "pahuus" voi olla (ymmärryksen) puutetta, lyhytnäköisyyttä, (minuuden) valheellisia rakennelmia - en ole koskaan pystynyt järjellisesti sitä muuten selittämään. Intuitiivisesti taas tiedän, että jotkut ihmiset toimivat itselle vieraan logiikan mukaan. Se on hieman pelottavaa. En ole vielä tutustunut niin syvällisesti kaikkein outoimpiin olentoihin, jotta tietäisin onko ymmärtäminen mahdollista. Psykopaateiltahan puuttuu kai aivojen kehityshäiriönkin takia kykyä empatiaan - joten heidän sosiaalistumisensa upeaan inhimilliseen verkostoon on yhtä vaikeaa kuin syntymästään asti sokean oppia näkemään. Toisaalta aivojen fysiologia voi horjahtaa väliaikaisestikin. Mutta kaikki nuoret miehet, jotka ihailevat ja samastuvat totalitaristiseen yli-ihmisen maailmankuvaan, eivät ole psykopaatteja.

En usko, että meidän kannattaa vain päivitellä, inhota, tai surra Tuusulan Jokelan koulutuskeskuksen uhreja, jotka Pekka-Eric Auvinen ampui. Tietysti voi pohtia yhteiskunnannan moraaliperustan rapistumista, miten maailman "keksinnöt" saavat jalansijaa tiedon maailmanlaajuisen ja vapaan (?) leviämisen myötä. Silti voivottelulla ei kulttuuria muuteta. Kuitenkin sinä ja minä annamme sisällön ympäristöllemme. Rakenteiden valta on sisälläsi, läheisesi sitovat, koska niin tahdot, suurin osa muiden saavuttamasta ymmärryksestä on omaksuttavissasi ja jo saatavillasi. Yhteisömme muuttuvat yhä minäkeskeisemmiksi, ja yksilöllä on valtaa valita, valita, valita... Mutta luomisen tähden, valitkaa niin että ihmiset lähellä ja jopa vierauden rajan tuolla puolen kasvavat, kypsyvät, saavat voimaa, mahdollisuuksia.

Se on niin vaikeaa. Miten voi tehdä yksilöllisiä ratkaisuja, joista joku saavuttaa välillisesti hitusen onnellisuutta jossain kaukana, ehkä. Well, nobody said it was easy.

Ei vaineskaan. On se helppoa. Aika nopeasti niiden valintojen vaikutukset huomaa ihan lähistöllä. Tarkkaile naapuriasi!

Harva meistä on tunteiltaan köyhä, harva turhaan onneton, ani harva "saa ansionsa mukaan".

Ça va.

2007-11-03T06:51:00.000-07:00

Vaihdoin jälleen maisemaa, vaikka toisinaan se onkin vaikeaa (näköjään täällä kotikotona maltan kirjoittaa). "Elämä on peliä" -tapahtuman yökyöpelit istuvat vielä pelaamassa aamuun asti, mutta kaikkeen hauskaan ei voi revetä mukaan. Mahdollisuus kokoontua koko perheellä menee prioriteeteissa muiden rientojen edelle. "Big city nights" - there's always something tempting around the corner, but you'll just have to make your way home.

Onneksi aikataulu ei jatkuvasti puske mukavien puuhien parista. Vaikka välillä takaraivossa painostaa "toiminnan" tarve, hektisen rytmin peruja, hitaammin ecdetessä ehtii "ikuistaa hetket". Puhuin henkilökohtaisen kampaajani kanssa yön läpi ja seuraavan päivän metsälenkillä kehittelimme uusia ja jatkoimme jo esitettyjä ajatuksia englanniksi. Kielillähän on omat käsitteellistämisen keinonsa, joihin myös persoona mukautuu. Jutustelu rokkaa. Laajan mietintöjen kirjon levitimme esille. Ainakin graduaiheen keksin. Koskaanhan ei ole liian aikaista, hm?

Käsissä ovat taas pyörineet erilaiset kiinnostavat lehtiset kuten Suomen luonto, Tiede ja Kuukausiliite, äskettäin suomennettu Mézières & Christinin Valerianin ja Laurelinen seikkailut: Kivien järjestys ja Neil Gaimanin ja John Romita Jr:n Ikuiset.

Järkytyin tajutessani jo itsestäänselvyydeksi muuttuneen kuukuppini tärkeyden - unohdin sen Jyväskylään. Hirveän muovisen siteen liimaileminen paikalleen tuntui järjettömältä. Kuukautiskuppi on yksi niistä todella harvoista tuotteista, joiden käyttö tekee elämästä parempaa. En ole aiemmin tutustunut esineeseen, joka vastaa näin suorasti ja konkreettisesti kaikkiin arvoihini ja käsityyksiini - ympäristöystävällisyyteen, pienimuotoisuuteen ja läheisyyteen, itsetuntemukseen, luovuuteen ja siihen, että elämä on kivaa (ja siitä voi tehdä kivaa). Siksi paasaan kupistani edelleen. Naiset, vapauttakaa itsenne!

Kuuntelen yöllistä progea: Pink Floydin Sheep vielä ennen unta. Françoise Hardyn Tous les garçons et les filles kosketti uudemman kerran. Keskiviikkona kuulin professori-trubaduurin soittavan ja laulavan tutun melodian; sanoituksissa yksinäinen ja ulkopuoliseksi itsensä kokeva nuori puhuu rehellisesti ja tyynesti.

On a tous beaucoup des raisons d'être heureux, bien que le temps soit cruel.

Huhhuh - ja kuinka säästää rahaa, energiaa ja hermoja!

2007-10-30T12:42:00.000-07:00

Työ alkoi! Kahdeksasta kuuteen peräkkäisiä luentoja, joista kaksi ranskaksi, kielellä josta olen unohtanut valitettavan paljon. Syömään ei ennättänyt eikä edes keskustaopiskelijoiden namipöytään (eilen syöttivätkin hyvin, kävin antamassa auliisti kuuntelevan panokseni EU:n viisumivapautta koskevaan keskusteluun). Illalla oli Opuksen leppoisa vaalipaneeli sen virallisemman jälkeen, mutta aivoni olivat siinä vaiheessa jo hieman liisteröityneet, väsytti eikä huvita kampanjoida itseään kenellekään. Vierastan poliittista esilletuloa - hyvä on, se taitaa olla tämä markkinointikysymys, joka minua *pännii*. Toisaalta olen saavuttanut tavoitteeni - kiinnostunut ja ottanut selvää JYY:n edustajiston toimialasta sekä tavannut mielenkiintoista väkeä.

Ei jaksanut elokuviin lähteä. Palelsi kun lähdin. Matkalla sateessa lämpeni! Kotona napsin pähkinää hurjana kuin pieni orava ja kirmasin kuuntelemaan hautajaiskappaleeni (tahdon, että hautajaisissani soitetaan Airin Radian). Ilta jatkui rentouttavissa merkeissä tiiraillessani Lehden "noin seitsemän uutisia", psykedeelistä Ballad of Bilbo Bagginsia ja höm, Lucius Malfoyta. Jonkinlaista irtiottoa kirjeromaania, yhteiskuntatieteiden tilastollisia kuvantamismalleja, kielen dialogisuutta (Mihail Bahtin), ranskalaista valtionhallintoa, kuvataiteiden ja kirjallisuuden yhteyksiä, pikkujouluja, tulostamisongelmia ja JYY:n edustajiston vaikutusmahdollisuuksia mietittyäni.

Siinä tiivistykset päivästäni; tarvitsen näitä vain pysyäkseni itse perillä tekemisistäni. Ompelen hameeni vetoketjua käsipelissä - käsien käyttö rentouttaa. Ystäviä on kiva nähdä kaiken tämän häsläyksen keskellä, edes netin kautta. Voitaisiin joskus kokeilla yksityisen blogin perustamista.

Tämä blogi puolestaan aikoo palata asiallisille ja harkituille juurilleen lähiaikoina, vaikka näköjään pitkä keskittyminen puuhiin ja tohinaan panee mielen purskahtelemaan näin ilta-aikaan.

Koneellani on näköjään peli King of Dragon Pass. Ääh, jouluna pelaan.

Opettavainen osio!

Joitakin seikkoja, jotka tulivat Opuksen pienimuotoisessa vaalipaneelissa ilmi, jäin tutkimaan henkilökohtaisella tasolla. Säästäväisyys on lisääntynyt omissa puuhissani vähitellen hetken ajattelutuokioilla, pienellä pysähtymisellä kaupan hyllyllä tai ihmisten puheita kuuntelemalla. Voin sivuuttaa shampoohyllyn; hiukseni eivät tarvitse niiden riistoa. Voin sivuuttaa pursuvat kuukautissuojien rivistöt - minulla on nukkaamaton, hygieeninen, fyysisesti mukava ja henkisesti kiva kuukautiskerääjä. Voin ostaa kalliitakin kotimaisia hedelmiä, luomua ja reilua kauppaa - silloin tuntuu, että ostan rahoillani *arvoa*. Säilön kärsivällisyydellä noukkimani kesän hedelmät. Voin jauhaa suoraan siemenistä jauhot pienellä myllyllä ja vaivata taikinaa (paitsi että omamme, Lohjan Energiansäästö OY:ltä noukkimamme, on kotikotona). Minun ei koskaan tarvitse nousta lentokoneeseen. Minun ei tarvitse juoda kahvia tai alkoholia. Piristeeksi riittää tee ja jos välttämättä haluan hiprakkaan, en tarvitse kuin tilkan Dionysoksen litkuja. Ei tarvitse olla väsymätön, piittaamaton, erehtymätön, säihkyvä ja valloittava. Vasta luovuttuani "helpoista" keinoista, toisin sanoen aivottomista, kritiikittömistä keinoista olen tajunnut, miten paljon tyytyväisempi olen ilman.

Olen jo voittanut paljon. (Kiitos jälleen henk. koht. pioneereilleni.) Olen vapaa - vaihtanut joitakin kahleita silkkisäikeisiin, jotka olen itse sitonut.

Musiikkisuosituksia alakuloiseen menoon:
Scissor Sisters: Return to Oz
Cranberries: Put Me Down
Cranberries: The Icicle Melts - sopii mielen liikehtiessä ja maailman kiinnostaessa.

"This little light of mine, I'm gonna let it shine..."

2007-10-28T11:14:00.001-07:00

Otsikon lainaus peräisin tietokonepelistä Grim Fandango. Upeaa meksikolaisella kuolleiden mytologialla ja film noirilla leikittelyä. Kyseinen genre kiehtoo tällä hetkellä, tarkoitus on saada käsiin myös Blacksad-sarjakuva.

Valitettavasti ajatteluni etenee liikkuessani. Eihän siinä ole mitään valitettavaa! Ei tietenkään, mutta paikallaan se ei onnistu.

Pöydälläni odottaa pino sosiologian kirjoja. Hämmentävää kyllä, en ole viikkokausiin kyennyt lukemaan niin keskittyneenä teoreettista tekstiä kuin tänään kävellessäni Rantaraittia myöten yliopiston kirjastolle palauttamaan Veikko Helanderin kolmatta sektoria tutkivaa kirjaa. Sängyssä alkaa unettaa, istuallani en osaa lukea, varsinkaan jos ympärillä on hiljaista (hälinässä ennen luentojen alkua olen onnistunut keskittymään). Tietokoneella hyppelen paikan jos toisenkin välillä, tai sitten dokumentoin kokemuksiani jälkeenpäin.

Yöllä lenkillä kirjoitin mieleeni sadun pienestä ketusta, ja liikkuessani minulla on aikaa eheyttää elämäni taiteen keinoin. Täällä sisällä sähkövalossa, oven läimähdettyä kiinni suloisen tuulen ja taivaan tuhansien pisaroiden edestä - täällä kokemus ei ole enää Miksi piirrän niin harvoin nykyään? Mitäpä, jos kyyköttäisin taas tuntikausia saadakseni tuon hymynväreen juuri kohdalleen, tuon maanpinnan kupruilemaan, varjot pehmeämään... Luulenpa, että tarvitsen nyttemmin projekteja ja sosiaalista painetta - ennen vanhaan intohimot olivat vain minua varten.

Tänään oli kyllä kivaa. Tehtiin pitsaa. Hyväksyin lukemani tekstin (markkinoinnin), sallin sen tulla luokseni. (Lukiosta minua jäi kaihertamaan essee Hélène Cixous'n tekstistä "Sinä yönä teksti tuli hänen luokseen". En tainnut ihan hoksata asian ydintä.)

Konventioiden rikkominen kannattaa kyllä. Musiikkia voi kuunnella kyllästymiseen asti kuten lempivaatteet voi kuluttaa puhki (tai pyöräillä niin paljon etteivät housut pysy enää kasassa. Voi lähteä aamulla liikenteeseen oven sijaan ikkunasta, kirjoja voi lukea kävellessä.

Palatessani tuloksettomalta pyöräretkeltä (aioin kokoukseen, mutta ketään ei ollut paikalla, koska en muistanut kääntää kelloani kuin vasta myöhään illalla) mietin *viisaita*. Palauttaminen vain on vaikeaa. Luulen (sunnuntaipsykologina), että se johtuu minän prosesseista, jotka eivät tavoitteellisesti järjestä tietoa vaan enemmänkin punnitsevat kokemuksia.

Juuri ennen kuin pysähdyin, mietin teinipoikaa, jonka paita kantoi tekstiä "It's better to burn than fade away". Mietin "palavaa intoa", "polttavaa intohimoa" - onko niin, että täydellä liekillä eletty elämä kuluttaa nopeasti pois? Hangoittelen ajatusta vastaan. Taas vastakkaisuusharhoja! Joskus pökköä voi lisätä niin paljon, että liekki tukahtuu ja ilmoille pihahtelee vain häkää. Hiillokseen jää koko yöksi lämpöä, ja aamulla hyvin peitetystä hiilloksesta voi sytyttää uuden roihun. Tuli ei toimi binaarisen 0-1-logiikan mukaan kuten sähkövalo.

Tästä voisin jatkaa, mutta menen hätistelemään kämppikseni unosille, uskomatonta miten nuo nuoret jaksavat remuta. Ei mutta, ensin ihastelen - jälleen YouTuben avustuksella - toista tietokonepelirakkauttani, jonka levyt katosivat mystisesti jäljettömiin jo vuosia sitten. Planescape: Tormentin intro. Alussa Nameless One herää muistamatta mitään maailmasta, itsestään ja menneestä elämästään. Hiljalleen muistot palaavat.

Deionarran teeman (I will wait for you in Death's halls, my love) kuuntelu ei vain korvaa pelikokemusta. Olisi päästävä kohtaamaan eräs mahdollinen seurueen jäsen, joka aikoinaan jäi huomaamatta vankityrmiin seisomaan, tutkimaan määrittäisivätkö tekoni edelleenkin hahmon Chaotic Goodiksi ja kertomaan Ravelille vielä kertaalleen what can change the nature of a man?

Pelin elämykset ovat enemmän kuin kerran nähtyä, ne on kokenut. Ja tein valintani vuosia sitten: Nothing can change the nature of a man, Ravel.

Kertoja löi - ällikällä!

2007-10-27T22:20:00.000-07:00

Kielitieteilijät hoi, mikä on "ällikkä"?

Joskus tulee jopa lopetettua kirja - Nyt Nikolai Gogolin Kuolleet sielut (Samuli S:n leikkisä ja horjahteleva suomennos vuodelta 1882, alkuperäisteos Mёртвые души ilmestyi v. 1842). Luotan klassikkoina pidettyjen tekstien laatuun ja sitä mukaa kuin olen kypsynyt, ne ovatkin innostaneet ja valjenneet.

Odotin Kuolleilta sieluilta jotakin kafkamaisen absurdia, vain fantasian näkökulmasta käsitettävää otetta tai sitten Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksen tyyppistä monitasoista, viittauksissaan runsasta iloittelua. (Huom. vielä lukematta - kulttuuriperheeni sen sijaan on tv-sarjasta innostuneena käynyt joukolla kirjaan käsiksi - Terveisiä mussukoille. ;) ) Odotuksiini vastattiin kummallisella tavalla, joka ei ollut realismia, ei romantiikkaa, ei absurdia tahi modernia, ei historiallista. Kirjassa on kuitenkin erityinen kosketuksensa, kuin haju jonka tunnistaa sivuja lehteillessään. Omituista slaavilaista melankoliaa olin havaitsevinani. Kertoja sekaantui elegantin ryöhkeästi tarinaan ja kaunis Venäjänmaa (sic!) avautui kellastuvilta sivuilta...

Katsotaanpa. Kuolleissa sieluissa on on juju. Jos et halua kuulla siitä enempää, lopeta lukeminen nyt. Tshitshikov, pulskea virkamiespäähenkilö ahkeroi koko kirjan alkupuolen sinällään järjettömän tehtävänsä parissa, ja lukija seuraa hänen puuhiaan kertojan ihmettelyjen, anekdoottien, pohdintojen, ihastelujen ja sekä suorasukaisen että hienovaraisen ohjailun varassa. Vasta aivan kirjan loppupuolella kertoja päättääkin paljastaa Tsitshikovin taustan. Sitten hän itse astuu suoraan esiin - mutta näyttämön nurkalle, jonne valo vähitellen kohdistuu ja samalla muu tarina himmenee ja merkitys kohostuu. Kertoja vaikuttaa paljastavan, miksi on tarinoinut mokomasta hassusta miekkosesta nimeltään Tshitshikov, joka osteli kuolleita sieluja. Loppu ja varsinainen juoni, tarinan kaari täydentävät toisiaan erikoislaatuisella tavalla - harvemmin tällaista nähdään. Samalla hupaisasta tarinasta avautuu surullinen puoli ja ovelan kekseliäästä juttuveikosta traaginen ulottuvuus.

... Aivan kuin kaveri, jolta on aina tottunut kuulemaan huvittavia juttuja ja selityksiä, virkeää ja veikeää jutustelua, huomaamatta siirtyisi kertomaan tummat varjot silmiensä alla, miten on kyllästynyt pelleilemään vakavilla asioilla.

... En odottanut kuulevani sitä sinulta. Tiesinhän minä, mutta - miten se näin järkyttää? Hämmennyinkö koska olen kuitenkin tyhjäpäisempi kuin ihminen, jonka leimasin pelleksi?

Tuli mieleen myös Puskinin runo Elämän rattaat, jota analysoitiin lukiossa, muistatteko kaverit? Se on sitä venäläistä mentaliteettia, ihanaa rytmikkyyttä ja elämää vauhdilla, luonnon tuhruisessa sylissä, ajan hampaan purressa! (Olisiko "ajan hammasta purren" liian pimahtanut kielikuva?)

Ah, elämyksiä. Nyt markkinoinnin pariin. (Gogolilla olisi sananen sanottavana tämänhetkisistäkin ihmistuntijoista ja voiton tavoittelusta, mutta lukekaapa itse.)

Julkinen rakkaudentunnustus

2007-10-27T08:53:00.000-07:00

Tänään osallistuin kirjallisuuden ja suomen kielen alumni- ja mentoripäivän (kotoisammin ope-alumnin) ohjelmaan ja autoin kahvitteluissa. Tajusin, että olen sittenkin lähempänä asiantuntijaa kulttuurin alalla kuin miltä joskus tuntuu. Mitä enemmän lukee, sitä enemmän ymmärtää kirjojen teemojen ja viittausten verkkoa ja klassikkoteokset, tietoteokset ja aivan tuntemattomat uudet avaukset kutsuvat... Paljous hukuttaa. Olen niin sivistymätön! Turhake, joka hajoilee joka paikkaan eikä malta sukeltaa syvälle ymmärryksen viileisiin vesiin. Toisaalta liikun kuitenkin ympäristössä, jossa kaikki ovat alan ihmisiä.

Huomaan myös, että pyrkimyksissäni (joskus rimpuiluissani) tajuta kaikkia, suvaita kaikkea, valita kaikki ja olla ylipäätään hyvä tyyppi päädyn joskus tarpomaan päättämättömyyden suohon, jossa teen hallaa omalle tahdolleni ja taipumuksilleni. OK, markkinoinnin massaluennot heti ensimmäisenä yliopistoon luikahdettuani eivät ehkä olleet viisain mahdollinen teko. Uskon että ihminen kykenee muokaamaan itseään ottamaan vastaan mitä tahansa - mutta tarvitseeko? Onko se viisasta? Minun on ollut hyödyllistä tutustua markkinoinnin ajattelutapaan - mutta oloni on samanlainen kuin autokoulussa: "En tahdo tehdä tätä! Tämän voisi tehdä paremmin, muilla keinoin!" Minulla on pyörä, minulla on juna. Toisaalta minulla on innostukseni, ne asiat joissa on järkeä voi perustella - ne joissa ei ole järkeä, ei niitä voi perustella. Simple as that. Väittelytekniikkojen harhaanjohtavat argumentaatiotavat käyvät paremmin järkeeni kuin merkityksen ja viestin tuputtaminen ihmisille. Mitä voin tehdä, kun olen perusluonteeltani filosofinen, en niinkään luetteloiva? Miksi en "anna periksi" pehmeille ja vahvoille puolilleni vaan yritän aina jotain muuta, jota en tunne? Miksi nyökkäilen jopa silloin, kun en tajua toisen ajattelutapaa? Miksi vältän ristiriitoja? Miksi ammennan kuitenkin voimani niistä? Miksi rakastan kysymyksiä mutta en pidä "oikein" vastaamista niinkään tärkeänä?

Puhh. Tämä on pirun mukavaa. Varsinkin muutaman ihmisen kanssa. Kun saan hyvän opponentin, ajatukseni uivat kuin kalat vedessä, loikkivat iloisina yli niitä muka rajoittavan pinnan ja loiskivat pisaroita ilmaan pyrstöllään. Ymmärrys on minulle aina elämyksellistä. Ymmärrys on rakastumista.

1. Luin aikoinaan Scott McCloudin kirjan Sarjakuva: Näkymätön taide ja sen ilmaisu riemastutti minua. Taide esitellään sen omalla kielellä ja keinoilla. Sarjakuvassa aika, mielikuvituksen tila ja liike ovat erityisiä, ja avautuvat vasta kun hyväksyy sarjakuvan enemäksi kuin (eräiden) osiensa, kuvan ja tekstin summaksi.

2. Larpatessani, ropeltaessani, näytellessäni ja pelkästään pelleillessäni olen tuntenut oppisprosessin konkreettisesti, liikkuvina tapahtumina ja tilanteina. Draama on purettava jälkeenpäin jotta minuus eheytyisi, tahto pääsisi vaikuttamaan ja suuntaamaan elämää.

3. Scifi- ja fantasiakirjallisuus (=spefi) avaavat hellävaroen - joskus raa'asti - lukijan siteitä reaalimaailmaan, jolloin hän pääsee kurkistamaan myös selkänsä taakse. Oikesti hyvässä scifissä ja fantasiassa puhutaan juuri siitä, mikä ihmisiä kiinnostaa, sillä ei tarvitse noudatella arkisia ohjenuoria. Sitä minäkin haluan. Käsitellä sitä, millä on oikeasti merkitystä.

Näiden alueiden kanssa pääsin tänään kosketuksiin ja - osittain koska olen nuori - tunnistin ne keveästi omikseni. Kun opet kuuntelivat enemmän koulutustarkoituksessa, oloni oli kuin vanhan kunnon ystävän seurassa.

Suosittelen edelleenkin Orson Scott Cardin Enderiä. Luin sen itse tiedostavassa minuuden täydentymisen ja kypsymisen vaiheessa 16-vuotiaana. (Kerron tämän, koska nykyään olen ymmärtänyt "ikäsuositusten" kömpelön, mutta hyvää tarkoittavan tehtävän. Taideteosten teemat kolahtavat paremmin tietyissä elämäntilanteissa luoviessa.) Kaikkien niiden yläasteopettajien keskellä teki mieleni hihkaista suosittelujani niille hieman ujoille, pohdiskeleville ja peitellysti intohimoisille nuorille, joita kohtaan tunnen syystä sympatiaa. Takakansiteksti kuvasi muistaakseni kirjaa osuvasti (kerrankin) ja napakammin kuin minä kaikessa lavertelussani. Muotoilen "mentaalisen konstruktioni" nyt jotenkin uudelleen: "Ender oli älykäs poika; Hän oppi pelaamaan peliä paremmin kuin kukaan muu. Mutta olisiko hän tarpeeksi hyvä voittamaan?"

Olen rakastunut taiteeseen, God forgive me. (<< Ajatelkaa tuon sanonnan ja käsitteiden "Jumala" ja anteeksianto" kulttuurista painoa!)

Lopuksi muodikas heppu laser-laseissa (?). Tiedättehän X-Men-porukan Kykloopin? Hänen lasinsa varjelevat ulkomaailmaa, eivät ulkomaailmalta.

Täydellinen yö kuukävelylle...

2007-10-24T12:59:00.000-07:00

Eilen vietin yhteispoliittista saunailtaa poliittiselta kannaltaan mukavan kirjavan väen kanssa - kaikki vaikuttivat melko inhimillisiltä. Tosin ruokapolitiikka pitäisi hoitaa kuntoon, natriumglutamaatilla kyllästetyt lastut ja äklösokerisiideri eivät ole mannaa kenenkään aivoille. Kaiken lisäksi tulin suoraan Reilun kaupan maistatuksista. Kahvia oli jäänyt vielä ja sitä oli täytynyt hörppiä - koska inhoan heittää mitään hukkaan. Se pompitutti minua vielä pitkälle tähän päivään.

Muiden jatkaessa matkaa jatkoille hurauttelin matkoihin pyörälläni. Ihastelen öisiä katuja, kasvavaa kuun kuultoa järvellä ja pilvien aavemaista hohtoa. Kuuhulluus (tai kofeiini) valvotti ja herätti niin, että varsinainen uni jäi vähiin. Vihreä tee on hissukseen elävälle sielulleni parempi, mutta kokemukset ovat toisaalta harvoin pahasta.

Yöaika muuttaa tajuntaa. Tuumin, ettei olisi kannattanut vastailla kuitenkaan yöllä vaalikoneen kysymyksiin - sain sentään itseni 1. vaihtoehdoksi. Lähinnä tärkeysjärjestystä olisi voinut vilkaista päivänvalossakin. Yöllä keskittyy katsomaan varjojen syvyyksiin ja totuttamaan silmänsä vihjeiden maailmaan - mutta kaupunki on tietenkin aivan erilainen, kovat kontrastit piilottavat yksinäisen kulkijan valokeilaan. Mietin pyöräillessäni esiintyjiä parrasvaloissa. Teatterin näyttämöltä itse tuijotelleena voin sanoa, ettei sieltä *näe* ihmisten reaktioita kuin ensiriveistä. Silti tunnelma on aistittavissa, kunhan ei sulje hoksottimiaan.

Kokeilin edellisen merkinnän kanssa alunperin tavoittelemaani, teemoja pohtivaa otetta, mutta - suokaa anteeksi - fragmentaarista tekemisten kuvailua on niin helppo kirjoittaa, koska yritän päivitellä myös lähipiirin tietoja tekemisistäni. Toisaalta, tarvitseeko muiden kuin minun itseni tietää, mitä oikeastaan teen? Tosiaan, eipä tarvitse! Nähtävästi kannoin vielä pientä illuusiota elämän perusteellisesta kuvailusta. Niin tuskallista kuin se onkin, on tehtävä valintoja, syvennyttävä kylliksi muutamiin tilanteisiin tietyissä piireissä ja toteutettava mahdollisuuksia toisin - jossain muualla. Yllättäkäämme toisemme! Pidän itse siitä, että joinakin päivinä ne muutamat kymmenet tahi muutamat sadat uudet ajatukset, joita ihmisellä pälkähtää päähän, hätkähdyttävät ja herättelevät aistejani ja tekojani. (Yleensä pyöritämme tuhansien toistuvien mielikuvien, suunnitelmien ja muistojen kelaa, kuin suosikkimusiikkia.)

Tänään olen tehnyt kaikkea muuta kuin sen yhden asian, joka minun on pakko. Se on pakko vain niin kauan, kuin olen yksin sen piirteettömyyden ja vierauden edessä, se on vieras vain niin kauan kuin en ymmärrä (rakasta?) sitä. Kyseessähän on yksi piskuinen raportti, mutta ihmisellä on tapana paisutella ongelmia. Onneksi en ole tehnyt sitä joidenkin huomattavasti tärkeämpien, muuttuvien elämysten lähteiden kanssa. Ongelma pysyy kohmettuneena, koska sitä liikuttamassa on vain yksi ihminen, joka nyrpistelee sille nenäänsa ja kavahtaa kauemmas sen etsiessä muotojaan.

Etsin virkistystä unien mailta, ja jos näen viimeaikaisia ahdistavia ja arvoituksellisia unia, kirjoitan ne ylös - mieleni on niin kekseliäs! Se järjesti vertauskuvalliset hahmot vakavasti otettaville - pseudorealistisille? - unille ja mielen leikille, epäjärjestyksen ja kaaoksen keveälle heittelylle ja pyyhkimiselle. Ne hamot saivat nimet, joiden äänneasussa kaikuivat saksalaiset klassikot, mutta en muista niitä enää. Muistan vain, miten nautin mielikuvituksen lennosta.

Comme le poitrail est brûlé. La folie de la lune: réelle - éclipsée.

Pioneerit ja perässähiihtäjät

2007-10-21T23:34:00.000-07:00

Olen luvannut jo pitkään käsitellä tätä aihetta. Valitsemme rooleja, elämää selkeyttäviä luokituksia ja malleja, ja joskus ne lankeavat meille kuin itsestään. Toiset roolit ovat pieniä ja hetkittäisiä, kuten oven avaajan ja sisään astujan tai puhujan ja kuuntelijan (tosin nekin voi mieltää laajasti), toiset määräävät osaa elämästämme, esimerkkeinä myyjä ja asiakas, seremoniamestari, opettaja, äiti. Kuten näkyy, roolit ovat toisiaan tasapainottavia ja täydentäviä - ja juuri siksi tarpeellisia. Tässä yhteydessä tulee mieleen kungfutselaisuuden viisi (valta)suhdetta, jotka Kungfutse varmaankin tarkoitti helpottamaan kanssakäymistä ja opettamaan ihmisten kunnioittamista. Jotkut roolit ovat niin kattavia, että tuntuvat määräävän koko elämää, jokaista tekoa ja ajatuksia. Eräät vanhemmat kasvattavat lapsikatrasta vuosikymmeniä, ja eläkeikään päästyään löytävät itsestään aivan uudenlaisia puolia. Rooli ei ole ikuinen, mutta entä jos ympäristö vaatii sitä alituiseen?

Pioneerin rooli on yksi vaativimmista. Tarkoitan pioneerilla niitä edelläkävijöitä, tutkijoita, hulluja neroja ja arkisia puurtajia, jotka ensimmäisinä menevät sinne minne muut eivät tahdo, uskalla tai ylipäätään näe mitään hyötyä tunkeutua - mutta heidän tekonsa ovat yleiseksi hyväksi, heidän kartoittamansa alue vallataan (pian tuntuu kuin se olisi aina ollut kesytetty) ja heitä saatetaan jälkeenpäin jopa kiittää. Ajattelen ennen kaikkea pioneereja, jotka saavat kohdata nyreyttä, vähättelyä ja ymmärtämättömyyttä. Pioneeri on radikaali: Usein hän pyrkii uusille vesille, mutta vielä useammin parantamaan tilanteen, jonka huonoa kuntoa ei yleisesti nähdä. Koska pioneerilla itsellään on oltava suuri varmuus tehtävänsä tärkeydestä huolimatta ympäristön vastustuksesta, rooli on paradoksaalisesti pakottava ja välttämätön. Ympäristön on siis esittettävä pioneerille vaatimus - haaste - samalla kun se osittain käy vastahankaan. Erityisen ristiriitainen ja rasittava tilanne, eikö?

Tunnet hänet lähipiiristäsi: Hän toitottaa (tai kuiskailee) uusia ajatuksia, omaksuu outoja tapoja, kokeilee ja puuhaa osan aikaansa jonkin vaikeaselkoisen kimpussa - ja kun ymmärrät, mitä hienoa hän on koko ajan yrittänyt sinulle tolkuttaa, hän on jo muualla. Tai hän kohtaa vaikeuksia hammasta purren, puurtaa parantaakseen myös sinun elämääsi - ja tajuat sen vasta vuosien päästä.

Ihailemme pioneereja heidän sisäisen varmuutensa ja sinnikkyytensä vuoksi. Me, ketkä me? Tietenkin täydentävä osapuoli, jäljessä puuskuttavat perässähiihtäjät. Useimmiten saamme kerätä hedelmät puista, jotka joku muu on istuttanut, ihailla maalausta, jonka toinen on taiteillut ja kulkea tietä, joka on pioneerien hiellä päällystetty sukupolvia aiemmin. Perässähiihtäjälle jäävät helpot teot - mutta helppous ei ihmiselle riitä.

Jos pioneerin osaan liittyy traagisuutta, on perässähiihtäjäkin sidottu latuunsa. Hän luulee, etteivät voimat riitä umpihankeen, edes pieneen pyrähdykseen pioneerin kintereiltä johtoon. (Aaro Hellaakosken sanoin: Tietä käyden tien on vanki - vapaa on vain umpihanki.)

Perässähiihtäjä ajaa pioneeria takaa. Pioneeri tietää, että eräänä päivänä sieltä ollaan tulossa, joten väylä on vedettävä mahdollisimman suoraan ja huolella. Perässähiihtäjä tyytyy yleensä kulkemaan hissukseen, mutta yrittää toisinaan tavoittaa toverinsa. Mitä kauempana ja vastakohtaisempia roolit ovat, sitä surullisempi on molempien osa. Epäilyksen hetkinä pioneeri pysähtyy, katselee halki hämärtyvän, lumisen metsän ja varovasti huhuilee, josko joku sittenkin olisi ladulla jäljessä. Jos edelläkävijä saa vastauksen - jos takaa koitetaan sittenkin hikoillen ja puhkuen saada pioneeri kiinni - hänellä on taas voimia jatkaa. Jos metsä jää hiljaiseksi, saattaa hän jäädä pohtimaan, kannattaisiko palata kodin syliin.

Aika ja tila ovat julmia realiteetteja, jotka usein kammitsoivat tietyt ihmiset tiettyihin rooleihin - mutta ajat muuttuvat ja tilan voi ylittää. Kukaan ei jaksa kiveen kirjoitettuja rooleja.

Minulle on kärrätty hyvinvoinnin edellytyksiä itsestäänselvyyksinä (terveydenhoitoa, huolenpitoa, lämpöä, valoa ja ravintoa, koulutusta, virikkeitä, matkoja ja elämyksiä). Olen jättänyt monta erehdystä tekemättä, koska minulla oli pioneereja tasoittamassa vaikeuksia, taluttamassa ansojen ohi ja nostamassa kuilujen yli. Jossain vaiheessa sitä tajuaa itsessään ominaisuuden, jota oma-aloitteisuudeksi kutsutaan, ja pyrkii tarjoamaan saamaansa rakkautta ja tyytyväisyyttä ympärilleen. Silloin huomaa, ettei aina ole helppoa se, mikä itsestään siunaantuu. Huomaa myös, mikä maailmassa on väärin, sulotonta ja tökeröä. Huomaa tarvitsevansa kylmää harkintaa, viileää ja leppeää kuin lähteen vesi.

Pioneeri ei koskaan lähde retkelleen vailla varusteita ja suunnitelmia. Yritän pitää pääni kylmänä ja jalat lämpöisinä. Kiitän oman joukkoni pioneereja, jotka raivasivat reittiä maailmojen äärelle.

Mens sana - Sielunelämää suolla

2007-10-19T06:17:00.000-07:00

Kotikotona pääsin metsään. Viime viikolla sitä mukaa kun tunsin ahdistuksen merkkejä, aloin kaivata metsään; vaihtelevien maan sävyjen, arvaamattomien mättäiden, lämpäreiden ja risukoiden keskelle. Pehmeiden, syksyisten pilvien viilettäessä sinisellä taivaalla laskeuduin suolle, jolta viime joulukuussa keräsin litroittain puolukoita. Nyt kesän kulku oli ollut erilainen, karut ja kuivat maat kukoistivat tänä vuonna, kun taas viime kesänä karut ja kosteat antoivat runsaan sadon. Hetken maisemaa ihmeteltyäni hoksasin mättäiden pinnalle painautuvat hailakat karpalot. Suon rusehtava keskikohta, joka vuosi sitten lainehti vettä, pursui pulleita marjoja. Ja käsieni käydessä työhän ajatukseni alkoivat rullata...

Tutulle suolle saapuessani muistin, millaisissa sekavissa mielentiloissa olin täällä vaellellut niinä epätavallisen lämpöisinä marras-joulukuun hämärinä, lyhyinä päivinä, jolloin kaikki puhuivat ilmastonmuutoksesta. Lähestyessäni ojanreunaa, jossa olin kyykkinyt pitkään, mieleen välähtivät muutamat kasvot joita olin ajatellut, pettymyksen, odotuksen ja jännityksen sekaisen tilani, miten suunnittelin tai harmittelin jotakin kiihkeästi... mutta sitä en muistanut, mikä oli saanut minut niin tolaltaan. Mikä oli se asia? Tuumin, muuttavatko väikkyvät mielentilat meitä ihmisinä, vaikka vuosien jälkeen ei ole enää hajuakaan, mikä sai aikanaan vihastumaan, rakastumaan, häpeilemään ja pyrkimään johonkin merkittävään (Onko se sitä enää? Tajusimmeko jotain parempaa harhateillä?). Elämäntarinaa kirjoitetaan uudelleen, riippuen tilanteesta, johon kaikkien mutkien jälkeen on päädytty.

Edetessäni huomasin - ainakin parin vuoden innokkaan marjanpoimijan kokemuksella - että karpaloita pitää havainnoida ja poimia eri tavalla kuin esim. puolukoita tai mustikoita. Katse on käännettävä mättäiden pintaan, ei kasvustoon. Hailakka väri ei juuri pistä silmään, joten on haeskeltava marjan muotoa enemmän kuin läikkiä sammalessa. Kerääminen on hitaampaa, marjat on poimittava yksitellen, erotellen ohuen ohuista mutta sitkeistä varsistaan. Marjastaminen ei ole kummoinen tehtävä, mutta kokeminen tuo väistämättä mukanaan harjaantuneen kyvyn ja erikoistapausten hallinnan. Asiantuntijuus kehittyy pohjimmiltaan samoin kaikissa tehtävissä - ratsastuksessa, differentiaalilaskennassa, ryhmäviestinnässä jne.
- - -
Valmistun selvästi edustajistovaalien kysymyksiin. Vaalikoneeseen vastailu keskellä yötä ei ehkä ole viisainta, mutta pani tutkiskelemaan mennyttä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Selkäpiitäni karmi kun olin tajunnut miten paljon rahaa JYY-konsernin liikevaihto kattaa - siinä eivät paljon paina minun henkilökohtaiset tuskailuni kaupan hyllyllä, ostaako kalliita mutta ah! niin laadukkaita aurinkokuivattuja tomaatteja. Saatuani äsken kahden kuun opintotuen minusta tuntui, että tililläni on liikaa rahaa (ja toiselta kantilta: Jo kaksi tukikuukautta mennyt...). Kylmäsi siis ajatella, että jos minut äänestetään edustajistoon, olen päättämässä suurten summien käytöstä. Vaikuttamassa moneen elämään. Se on suuri vastuu, ja minun on vaikea pohtia aivan muita asioita (kuten opiskelua).
- - -
Suolle paisteli kullankarvainen aurinko, vaikka keskityinkin karpaloihin niin, että harvoin vilkaisin ylös. Ne pehmeän usvaiset, kiitävät pilvet ripottelivat välillä niskaani hyytäviä hiutaleita, niin että huudahdin "Lunta, ihanata!" ja hyppäsin epähuomiossa mättäältä lammikkoon. Pyörittelin vaillinaisia muistojani ja arvioin, miten pärjään. Olen viime vuosien aikana pannut itseni likoon tehtäviin joissa minun on täytynyt suoraan käyttää ominaisuuksia, jotka ovat minulle kriittisiä, ristiriitaisia eivätkä aina suinkaan "käyttövalmiita". Käytännön järjestelyissä olen kokematon, tiedollisella ja tiedostavalla puolellani ylimalkainen ja sosiaalisesti ujo, mutta toisaalta olen usein toiminut suunnitelmallisesti ja fiksusti, hankkinut ymmärrystä ja kysellyt sekä ottanut reippaasti yhteyttä ja pitänyt sen yllä. Perfektionismi on joutunut taipumaan tahdon ja ilon dominoidessa.

Haluan osoittaa, millainen merkitys asennoitumisella ja itsetunnolla on muutoksessa. Luon lyhyen silmäyksen itse muokattuun identiteettiini parin viime vuoden ajalta. Jatkuvuuden kannalta vielä tärkeämmän sosiaalisen puolen ja ympäristön tapahtumat pidän kuitenkin piilossa, blogin julkisuudesta johtuen.

Parisen vuotta sitten aikuiseksi naiseksi kasvamisessani tapahtui häiriöitä, jotka kesti aikansa selvittää. Vielä 16-vuotiaana, "laillisessa iässä" olin selättänyt epävarmuuden ja alkanut suvaita itseäni, elin rennosti jo hieman viherpiipertäjäarvojani omaksuneena ja suunnittelin tekojani rauhassa. Vuoden kuluessa suistin itseni tasapainosta kiivaasti ajattelemalla ja tuntemalla. Ehkä sallin ympäristön vaikuttaa itseeni niin vauhdikkaasti, että kiihdytin minäni pyörteeseen; Useimmat meistä varmaan tunnistavat sisäisen "anarkian" tilan. Hetkittäistä kaaostani hallitsin pari vuotta sitten totalitaristisella järjestyksellä, joka oli rankkaa jo pelkästään luonnostaan haahuilevalle, leikkisälle temperamentille. Vaikka olin oppinut, että tahtomalla tarpeeksi pystyn kehittymään, jäin jumiin moniin haalimiini tehtäviin, sillä olin liian ylpeä ja sokea pyytämään apua. Koin suuren järkytyksen: Ensimmäisen kerran elämässäni minulla oli tylsää itseni kanssa.

Tavallaan traagista; Lapsena 17 vuoden ikä kuulosti hehkeältä, kukkivalta ja jännittävältä iältä, ja sitä eläessäni elin "ohi" itseni ja olin vanhempi ja väsyneempi kuin koskaan. Onneksi kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Avauduin, puhuin aluksi erittäin vakavasti, myöhemmin leikkimielisemmin ja valutin pois pitkään patoamani turhaumat. Seuraavana kesänä olinkin elämäni kunnossa, kestävä ja tasapainossa. Palasin spontaaniuden lähteilleni - mutta en ollut vielä aikuinen.

Näitä kahta kuvaa verratessani näen paljon eroja. Linnassa olen sinisävyinen, kivien ympäröimä, hieman lysyssä mutta kylmissäni ja kireä sekä niin laiha, että vaatteet roikkuvat ylläni. Baijerin laaksoa tarkastelen kirkkaan lapsekkaissa väreissä, rentona takki auki, suu raollaan ja hiukset radikaalisti lyhentyneinä.

Mitä tapahtui seuraavana syksynä, vuosi sitten? Palasin opiskelemaan innostuneena ja oman elämäni herrattarena (huom. aikuinen elää jo muitakin varten). Valmistauduin projekteihin eikä enää ollut vaikea ottaa omaa valinnanvapauttaan vastaan. Syksyllä pinnani taas kiristyi - siksi seuraan tarkkaavaisesti, mitä nyt tapahtuu, koska loppusyksy tohinoineen on näköjään mielenterveydelleni pahinta aikaa. Nyt täällä kotona istuessani muistin myös sen kiihtymyksen aiheen - ja tässä vaiheessa olen oppinut, että tarvitsen haasteiden kohtaamista:
1. Silmästä silmään, kasvokkain
2. Rehellisesti
Tästä toisesta periaatteesta pyörteinen teini-ikäisen mieleni väänsi ongelman kolme vuotta sitten - siihen oli tosin ymmärrettävät mutta omituiset sosiaaliset syyt, niitä tarkemmin erittelemättä. Nyt olen korjaamassa töppäyksiäni ja yritän osoittaa rehtiyttä ja vilpittömyyttä sekä viestiä aikomusteni ja pyrkimysteni mukaan. Joskus avoimuus tuottaa tuskaa, mutta paljon vähemmän kuin tärkeän seikan kammitsoiminen, painavan kuhmun peittely ja kierteleminen - vaikka se joskus vaikuttaisi helpommalta. Myös taipumukseni sulkeutua tylsistyessäni on harmillinen. Jäänne yksinäisyyden kokemuksistani - nyttemmin olen harvoin yksinäinen. Opin aikoinaan metsässä yksin samoillessani keskittymään muistoihin, toiveisiin ja suunnitelmiin, ja vaikka ratkaisen pulmia ja kehittelen uutta edelleen parhaiten dialogissa, viihdyn myös yksin.

Takaisin tahdonalaisen identiteetin tarinaan: Tämän vuoden vaihteessa sain aktiivisuusruiskeen, osallistuin ja toimin ihmisten kanssa ja ihmisten vuoksi. Pidän esiintymisestä. Se purskauttaa esiin harvoin tarvittavia voimia ja antaa elämyksiä. Muiden ryhtyessä viimein pänttäämään kirjoituksiin minä olin juuri saanut herätykseni yhteisiin asioihin ja halusin lisää toimintaa (kirjoitin ja pidin mm. penkkari- ja lakkiaispäivän abipuheet sekä paljon kiitellyn "kouluevankeliumin"). En voinut enää pakottaa itseäni töihin kuten 17-vuotiaana, vaan korkeintaan patistaa. Muut ihmiset sen sijaan houkuttelevat yrittämään. Lakkihan se sieltä aikanaan päähän tipahti, mutta parasta oli, että ansaitsin sen omassani ja muiden mielissä.

Identiteettini pysyvyydestä:
Suolla muistin myös lapsukaisena kirjoittamani ensimmäisen runoni. Se syntyi spontaanisti kuten seuraavatkin taidokkaammatkin, ja rustasin hetken kuin aito runotyttö. Tämä reipas rytmi vaikuttaa kuitenkin jääneen ikuisesti mieleeni tarmokkaan tytönäänen toistamana:

Minä olen mikä olen, enkä kukaan muu
En ole ruhtinas, en ole orja
En ole varjo kuutamolla.
Minä olen mikä olen, enkä kukaan muu
Peilikuvani lammen pinnasta heijastuu.

Tulkitsisin tekstiä nyt näin: Runon puhuja selittää olemuksensa negaatioilla, mutta ei määrittele sitä suoraan. Tämä suo hänelle liikkumatilaa ja mahdollisuuksia; Viimeisen säkeen kuva lammen pinnasta viittaa myös muuttuvaisuuteen. Runon vastakohdat (ruhtinas - orja, varjo - kuutamo) ja puhujan asettuminen niistä erilleen osoittavat myös hänen etsivän omaa tilaansa. Puhuja korostaa sitä, ettei ole "kukaan muu", vaan konkreettinen oman minuutensa keskus. Säe "En ole varjo kuutamolla" on runon arvoituksellisin ja asettuu paralleeliin yhteyteen lammen pinnan heijastuksen kanssa - runon puhuja ikään kuin katsoo varjojen ja yön maailmaan ja vertaa minäänsä niiden harhakuviin. Kirjoittajana muistan, että teksti tupsahti esiin tuollaisenaan, mutta kolmas säe kuulosti vaihtelevan toisinaan merkitystään päinvastaiseksi: Olen vain varjo kuutamolla.
Peilin lukuisat symbolimerkitykset lisäävät runoon omat tasonsa (mm. minuuden "vangitsija", tuonpuoleisuus, valon heijastaja eli pakanallisilta voimilta suojeleva esine, turhamaisuuden attribuutti sekä itsensä tuntemisen, totuuden ja viisauden hyveiden vertauskuva). Negaatiosäkeiden päättäväinen lyhykäisyys, toisto ja takavokaaliset loppusoinnut luovat runoon päättäväisen tunnelman: Puhuja hyväksyy reippaasti ja tyynesti sen, ettei voi koskaan piirtää itselleen selviä rajoja ja määritellä itseään lopullisesti.

Toivon, että tuo vuosien takaa aistimani itsevarmuus jatkaa kehittymistään ja heijastuu myös läheisteni elämään ja ympäristööni.

- - -
Kävin jälleen metsässä. (Agromania= Pakonomainen tarve samoilla metsissä ja pelloilla.) Joka kerta saan sieltä palasen mukaani, luonto käy tutummaksi ja rikkaammaksi. Eilen tajusin, että ne voimakkaan yrttisen makuiset ja sitkeät salaatinkoristeet olivatkin karpalon varsia (kyllä, olen niitä outoja ihmisiä, jotka syövät salaatinkoristeita). Hakkuuaukossa näin viimein suuren kokomustan linnun lentävän laskevan auringon punertavissa säteissä. Seurasin sitä katseellani. Lintu leyhytti verkkaan siipiään ja leikkasi maiseman suoraa linjaa pitkin. Honkien latvoihin kadotessaan se raakahti kertaalleen. Ehkä se oli korppi. Näin vain sen sulkien öljyisen kiillon. Hymyilin tietäväisenä. Kohta onkin aika leikata hiukset, värjätä ne kullanvaaleiksi ja muuttua jälleen naarasleijonaksi. (Selitykseksi katso merkintä Sadepäivän satoa.)

Iloksenne vielä syksyisiä kehäkukkia.

"If I could be who you wanted... all the time"

2007-10-16T11:30:00.001-07:00

Loistavaa! Niistä harvoista piirroksistani, joita olen ladannut koneelle, löytyi vaihteeksi mielentilaa jotenkin vastaava töherrys, vuosia vanha sekin. Aloitetaan reippaasti itseinhon merkeissä!

Äsken kotiin palatessani kävin mielenkiintoista keskustelua. Monologi-dialogia. Jep, päässäni. Jeh, sieltä suunnalta saa rakentavaa palautetta.

Asioita risteilee mielen rajoitetussa, suhteellisessa ajassa jo sen verran, että kokonaiskuva rakoilee. Katsotaan, mitä:

1. Olen vaaliehdokas ja se asettaa paineita. Kerron siitä myöhemmin lisää.

2. Kaikki ihmiset, joita tapaan, vievät väistämättä huomioni, mutta kuitenkin tunnen samaan aikaan hiljaisia vaatimuksia, lukemiselle, taivaan katselulle, käsien huljuttamiselle vedessä, aistinautinnoille - joita koen myös mielikuvissa, keskittyessäni pysähtyneeseen kohteeseen. Ihminen on aina liikkeessä, muuttumaton, arvaamaton.

3. Myös opiskelu on tärkeää. Kalenteriin merkityt luennot ovat pintapuolisia, syventyminen tapahtuu syventyneessä, hiljaisessa mielessä. Mutta toisaalta, tulin yliopistoon hankkimaan sydämensivistystä ja yleistietoa. Sitä löydän ihmisten avulla. Minulle on oikeastaan yksi ja sama, mitä opiskelen, kunhan se antaa minulle käytännön sosiaalisia, henkisiä, toiminnallisia eväitä.

4. Riepoo, miten selkärangaton toisinaan olen, hymistelijä, ja kompensoin sitä dominoimalla epäsuorasti läheisiäni. Toki olen avulias, ystävällinen, suvaitsevainen - tosin yllätykset, pienetkin häiriöt ja epäily saattavat himmentää joustavan sosiaalisen kalvoni. Silti jos tilanne etenee pois suorasta päätösvallastani - mutta ei vaikutusvallastani - käyttäydyn lammasmaisesti. Tarkoitan että lupaudun mielelläni tekemään jotain, luottamaan tai olemaan luotettava, eikä se haittaa minua. Jos minun puolestaan oman tai yleisen hyvinvoinnin vuoksi olisi edes neuvolla tai kehotuksella rajoitettava tai muutettava toisen ihmisen käytöstä, taivun heti jos hän vähänkin vastustaa. Rakastan ihmissuhteita, tutkin niitä intohimoisesti - koska ne ovat minulle vaikeita, ristiriitaisia.

Toisinaan haluan antaa ihmisille kaikkeni, yritän ja yritän - mutta muille on sallittava tilansa, ja olen tavattoman herkkä vetäytymään pois. Paljon jää kupruilemaan ja hakemaan ilmiintymistään toisin keinoin. Kirjoittaminen avaa padot ja soljuttaa vedet hiljalleen uomiinsa. Ylensä ensikohtaamisissa "minä soljun" kevyesti, en välitä niin paljon itsestäni. Tämän päivän jooga antoi hyviä vihjeitä siitä, miten ihmiset ovat käsitelleet suhdettaan itseensä, kehoonsa, ympäristöönsä ja niiden yhteispeliin. Usein tasapainoisuuden kuvailuun käytetään ihastuttavan tahi raivostuttavan epämääräistä "energia"-käsitettä. Jooga on eräs keino keskittyä todella itseensä - keskittyä voidakseen irrottautua, luopua ja antaa anteeksi. Mitä tämä vuodatus merkitsee? Sitä, että horjahtelen pysyäkseni tasapainossa. Miksi menisin nauttimaan YTHS:n mielenterveyspalveluista, kun voin tehdä sen täälläkin?

Paitsi että minun pitäisi vakavasti harkita, tahdonko opastaa mahdolliset äänestäjäni näiden merkintöjen äärelle... Voi herranlettas, kuten eilen laukaisin. On vaikeaa olla ihminen ja humanisti. Tosin hymyilen jo tätä kirjoittaessani.

Oikeastaan minua tuskastuttaa se, että tunnen lupaavani ja sitoutuvani ihmisiin monin sitein ja rihmoin, kaipaavani heitä, loukkaavani heitä (aiheuttaen monia pieniä säröjä) - ja tahdon pyytää anteeksi "kiirettäni", jäykkyyttäni, liiallista "hyväntahtoisuuttani" - sitä etten ole heille se, mitä he ansaitsevat.

Mikä neuvoksi, kun tuntee olevansa maailman tylsin tyyppi? Tietenkään se ei ole totta, kun tarkemmin ajattelee... eilen kiersin Seminaarinmäen kahdesti, kun intouduin seuraamaan tutunoloista pyöräilijää, joka polki ohi vilkkautta ja iloa liikkeissään ja hiukset tuulessa hulmahtaen - päätin seurata häntä, kunnes hän pysähtyisi. Hyväntuulisena nautiskelin hetken polkemalla hänen "myötätuulessaan". Ja montako kertaa olen toistanut "ihmistä" kirjoituksissani? Persoonassani on sekä impulsiivisuutta ja spontaaniutta että kykyä toimia tahdonalaisesti.

Ehkäpä minun kannattaisi nimetä mikä minua missäkin tilanteessa rassaa. Kenet kohdatesseni tunnen hämmennystä, ärtymystä, uteliaisuutta, ujoutta...? Menneiden tekojeni, toisen olemuksen, odotusteniko vuoksi? Pitäisikö minun olla tavoitetietoisempi? Mitä tehdä, kun tahtoni pyrkii purskahtamaan esiin ja toinen etsii ilmaisuaan tai on jo vakiinnuttanut oman tilansa? Mitä tehdä, kun puhun omaa henkistä jargoniani - pitäisikö minun jatkaa intohimoisesti, kunnes olen tasapainossa, vai viilentyä, etsiä arkisia esityskeinoja - näinhän monesti laimennan sanomani. Näihin kysymyksiin vastaamisen jätän kuitenkin kotitehtäväksi. Nukun rauhalliset yöunet ja otan uuden päivän ihmeet vastaan sitä mukaa, kun niitä saan.

I heard a train arrive / and wondered if it was mine

2007-10-11T12:20:00.000-07:00

On ollut mukava ilta. Päivä tosin alkoi hieman työläästi, mutta toisaalta olen ottanut rauhallisesti; Ennätin syödä kunnon aamupalankin. Talvenkirkkaassa aamussa koleus puri jo reisien ihoon. Aurinko paistoi matalalta harveneviin puihin, paljastaen mahtavat rungot jotka kesällä peittyvät rehevään runsauteen. Syksy on rehellinen ja haavoittuva kuin alaston ihminen; teeskentelemätön, niin kirkas etteivät silmät oikein kestä katsoa sitä suoraan. Taistelin aamun Wordin asiakirjojen oikeiden muotoseikkojen kanssa. Hitaasti taapersimme ylös Seminaarinmäelle - kerrankaan minua ei haitannut seuraavasta tapaamisesta myöhästyminen. Muistelin elokuvaa Pieni suklaapuoti, jonka päähenkilön on pakko lähteä *tuulten noustessa* - Syksyssä on jotain samaa, luonnon riisuutuessa mieli luopuu epäoleellisesta ja kaihoaa maailman ääriin.

Kuuntelen jälleen Velouria-kappaletta. Voimakas, kirkas ja haikea.

Lyriikan praktikumissa tunsin itseni aluksi väsyneeksi ja turhaksi, en ollut lukenut sen kerran aineistoa etukäteen ja mielestäni paikalla oli paljon minua fiksumpia henkilöitä. Turhaudun usein mitättömään kykyyni syventyä ja käsitellä todellisuuttamme innostavasti ja kekseliäästi. Ongelmalähtöinen ajattelu nakertaa osallistumisvalmiutta. Mutta onneksi huvittuneisuuteni venytteli esiin runojen hitaan ymmärryksen myötä, puhkaisten staattisen väsymykseni kalvon. Seuraavalla luennolla meille puheli verkkoyhteisöistä innostava viestinnän jatko-opiskelija, ja tunsin taas kykeneväni ymmärtämään, osaamaan tai ainakin olevani mahdollisuuksien alkulähteillä (yhteisöjen, suhteiden verkostoissa). Tiedän myös viestinnän alan kutsuvan minua.

Sen jälkeen alkoi illan vapaamuotoinen ohjelma. Kävin sosiaalivaliokunnan pienimuotoisessa kokouksessa (myönnettäköön, osittain katsastamassa paikkaa, jonka olin varannut ainejärjestöni pikkujouluja varten) ja onneksi kävin: Väki oli humaania ja vieraileva opintotukilautakunnan asiantuntija puhui asiaa, erittäin eläväisesti (kaikille pitää levittää ilosanomaa: Hakemukseen kannattaa laittaa 1. nimi 2. asuinpaikka 3. puhelinnumero jne. - hieman kuten ystäväkirjaan!). Epäilemättä hyödyllisin kokous tänä syksynä.

SOPO:n kokouksen jälkeen kipitin AIESEC-Jyväskylän järjestämään Intia-teemailtaan "Voi pyhä lehmä!" Kiinnostavaa väkeä, kiinnostavaa kulttuuria. Mietin vielä, menisinkö myöhässä pehmomiekkailemaan, ja kannatti mennä - opin hieman aivan perusasioita ja sain köniini. - Silmä herkistyi - Minähän olen aina pelännyt silmieni puhkeamista, nesteen valumista ulos - tiedän että siinä tilanteessa luomi pitää painaa kiinni ja estää kallisarvoisen lasiaisen hävikki. Pelkään neuloja. Tosin hieman olen järkevöitynyt; Pidän eräänlaisena puhdistumiskokemuksena sitä yötä, jonka läpi oksentelin sisälmykseni nurin ja lihakseni kipeiksi. Paine silmissä oli niin kova, että lasiaisen hiussuonet puhkesivat ja aamulla huomasin veren kirjavoittavan iiristeni ympäristön.

Kokonaisuudessaan tänään olen ollut jatkuvasti myöhässä, mutta silti saapunut ajallani. Pidän tästä elämästä. Ehdin osallistua myöhemminkin, ei tarvitse tietää kaikkea alusta asti. Taisi olla Neil Gaimanin teksteistä (Sandman?) se vertaus, että saavumme kesken kaiken seuraamaan elokuvaa ja kyselemme vierustoverilta 'mitä tarinassa on tapahtunut aiemmin? kuka tuo heppu on?' Näen itse elämän näytelmänä (heh, tai larppina) jonne saavumme joskus summittainen tai melko valmis hahmo käsissämme, ja muiden avulla alamme ymmärtää omaa ilmaisuamme. Joskus meidän taas on improvisoitava täysin.

Parina hyytävänä iltana, kun olen pyöräillyt kotiin päin, olen kuullut junan suhahtavan asemalle. Onko se illan viimeinen juna, nyt kun yöjunat eivät enää kulje? Onko siinä matkustajia vaiko pelkkää rahtia? Kun yössä kuulen junan kaukaa, tai näen vilaukselta sen suhahtavan ohi valon loistaessa ikkunoista, se tuntuu kummitusjunalta, epäinhimilliseltä olennolta. Un poitrail large... Presque humain. Juna kiitää halki yön, määrätyllä raiteellaan, enkä silti tiedä sen määränpäätä - joskus elämänsä tuntee yhtä arvoitukselliseksi. Minusta se on kaunista.

Paras harrastukseni

2007-10-08T00:16:00.000-07:00

Kuva on wanha piirrokseni, jonka kulmassa lukee: Walk into the night; you should see the light sometime.

Olen niin innoissani larppaamisesta. Parasta oli päästä viime lauantaina taas samaan peliin siskon kanssa. Toisessa maailmassa vietetyn päivän päätteeksi oli mukava saapastella tihuuttavassa yössä, puhua ja puhua pelikokemukset auki. Rankka harrastus, mutta ehdottomasti erittäin kivaa.

"Euroslack 2: Hotelli Harmonia" oli ehkä tähänastisista pelaamistani laadukkain. Värikäs seurue kokoontui Kuokkalan yläasteelle, sopivasti kävelymatkan päähän kotoani. Pelin genre voisi olla väljästi cyberpunkkia - siitähän Jyväskylässä on pitkät ja kunniakkaat perinteet. Hahmoni kuului elitistiseen, koulutettuun kermaan, juuri valmistuneiden neointermodernistisen avaruusbaletin kandidaattien nelikkoon. Vastapelaajieni ansiosta hahmoa tuli todella pelattua. Hotellin henkilökunnalla oli omat kommervenkkinsä, joista ulkopuolinen hahmo on autuaan tietämätön pelin aikana, ja näin isossa pelissä muukin asiakaskunta eli osittain omaa elämäänsä. Pelin jälkeen oli riemastuttavaa kuulla mm. klemmarifirman työntekijöiden innovaatioista. Debrief on se viimeinen purskahdus, joka läjäyttää pelin hienouksia sylin täyteen.

Sunnuntaipäivä dekadentin meni after-game-masennuksen merkeissä, kunnes tänään sain kiskottuani itseni kirjoittamaan seuraavan viikonlopun hahmoa. Luennon ja kaukovaihtoinfon jälkeen lennätin iltapäivällä verta jalkapalloa liian innokkaasti tuupittuani - mitäs menin paljasjaloin mukaan. Opuksen (ainejärjestömme) liikuntavuoro alkaa saada pahan maineen: viime viikolla vuodatti eräs nenä elämännestettä. En löytänyt taaskaan ulkoboffotreenejä (jossain metikössä ne ovat) mutat enpä järin sinnikkäästi etsinytkään, vaan kiiruhdin ropeen. Hiljalleen alan ymmärtää myös pöytäpelaamista. Mutat salama iski: Kotiin palattuani sain kuulla suru-uutisen. Viikonlopun larpit on peruttu!

Suomen larppikansa on nähtävästi tuuditettu helppoon systeemiin, jossa pelinjohto raataa hiki hatussa meidän kollektiivisen ilomme hyväksi. En viitsi linkittää Fadimin varkaisiin, jos niiden sivut poistuvat bittiavaruudesta piakkoin. Kampanjan esipelit lupailivat paljon; niissä pelaajille tarjottiin vapautta ja vastuuta, ts. hahmoja kirjoitettiin itse. Vaan ensi viikonlopun massiivisten pelien maksut viipyivät, kuvaukset viipyivät... alamaailma ja vaativa ennakkoperehtyminen eivät näköjään kiinnosta moniakaan pelaajia. Sääli, minäkin olin jo henkisesti sitoutunut seuraavan vuoden kampanjaan, ja hirvittää ajatellakin, miten pitkään pelinjohto - rakastettava ja innokas! - on projektiaan työstänyt. Opetuksia? Voi, kyllä: Jos ihmiset tekevät jotain hyväksenne, kiittäkää siitä, vastatkaa samalla mitalla. Asennoitukaa huomaamaan, kun joku helpottaa tai elävöittää elämäänne!

Lauantai-sunnuntaiyönä tuumin, että larpatessani huomaan ja tarvitsen itsestäni niitä puolia, jotka monesti kätken - vaikka ne voisivat olla arvokkainta, mitä minulla on tarjota. Opin suvaitsemaan ja nauttimaan itsestäni ainakin joksikin aikaa. Pelissä ja pelin jälkeen huomioin ihmisiä ja koen myötätuntoa, suhtaudun tovereihini ystävällisesti, avuliaasti ja suvaitsevaisesti. Havaitsen, että pohjimmiltani olen hyvä ihminen - ja hyvin harva meistä onkaan mitään muuta. Itseinho, häpeä ja kaaos toisinaan vain pelmahtavat ihollemme kuin pöly tuulessa.

Agraariunelmia

2007-09-30T11:01:00.000-07:00

Kotona jälleen. Onneksi kävin ulkosalla piittaamatta siitä, että korviini ja kurkkuuni sattuu vielä ja että yskä äityy välillä pahaksi - torstaina yskin verta.

Virkistyin, minuun tuli liikettä ja päädyin rehottavalle kasvimaalle. Olen pitkän ja tuloksettoman lukioharjoituksen jälkeen oppinut kuvaamaan - havainnosta vaan napataan kuva sen tarkemmin miettimättä asiaa. Tämänkertaisen merkinnän tarkoituksena on vain katsella lähelle. Se on hyvä taito - yliopistolla männäviikolla pyöräni törmäsi kauniisti kuvioituneeseen lepänlehteen, jonka lehtiruotien vierestä puu oli vetänyt arvokkaat viherhiukkaset talteen paljastaen upeat oranssinkeltaiset mosaiikit, mutta keskemmälle oli jäänyt vielä vihreitä, pitkulaisia läikkiä. Hypistelin sitä aikani ja nauroin itselleni, syksyn ihastuttaville yllätyksille ja pikkuruisten asioiden tärkeydelle.

Eilen keräsimme viimeiset mukulat, ja minun oli tarkoitus esitellä Vincent van Goghin Perunansyöjät-maalaus. Köyhät belgialaiset elivät käytännössä pelkellä perunalla, kuten Irlannin valtava kansakunta aikoinaan. Tämän teoksen vaikuttavuus syntyy hätkähdyttästä ja samalla yksinkertaisesta ratkaisusta: Muhkuraiset kasvot näyttäytyvät multaisen kellertävässä valossa.

Klassikkotaide auttaa toisinaan katsomaan hyvin kauas. Sitten on oivalluksia, jotka ponnahtavat esiin välittömästi. Analysoimalla klassikkoja oppii tekemään asioita itse - mutta oppimistaan ei aina huomaa ennen kuin havainnot ovat tässä, käsillä. Kuvien, novellien, runojen ja kieliopin rakenteen tuntikausien kärsivällisellä tarkastelulla olen muurannut vankan perustan, jolta osaan tiirailla ympärilleni.

Olen harmitellut tämän blogin tyyliä. Halusin valita ja pitää tieteellisen linjan - tajusin tämän tavoitteeni vasta luodessamme kurssilla katsauksen tutkielmiin ym. tieteellisiin teksteihin. Tämäkään ei ole kunnollinen kirjoitus, koska sen rakenne ei ole harkittu, usemman mielentilan/minän vallassa tarkasteltu, muokattu ja selvennetty. Luotan kuitenkin siihen, että suollan tarpeen vaatiessa erittelevää, etenevää, ja painollista kirjoitusta.

Olen tyytyväinen voidessani esittää hieman itse napattuja, välittömiä ja kyllin hyviä kuvia maailmasta. Syksyiset kukat näyttävät läheltä piikikkäiltä.

Kivisellä raitilla

2007-09-28T08:31:00.000-07:00

Kantapäätäni kivistää toisinaan. Tällä hetkellä siitä irtoaa ihoa, tosin nahkanluonti on hidasta, asteittaista eikä kovinkaan tyylikästä. Miksi nämä harmit? Johtunee niistä opetuksista.

Sitä kuvittelee olevansa itsenäinen ja järjestävänsä omat asiansa. Siihen pystyykin. Päivittäin voi "päivittää" elämäänsä, elämässä on kiinnostavaa vaihtelua. Aikatauluissa pitäisi revetä toisinaan kahtaalle, tai jopa kolmelle tai neljälle taholle, mutta hetken aikaa pähkäiltyään saa yleensä riistettyä itsensä johonkin suuntaan. Kampuksella kävellessäni minuun kiinnittyy yhä lisää hentoja rihmoja, jotko nykivät milloin minnekin, milloin velvoitteen tasaisella kiskonnalla, milloin hätkähdyttävästi ohikulkijan mukana mäkeä alas pyyhältäen. Takellellen haluan ja yritän lupautua kaikkeen, mikä minua kutsuu.

Kuitenkin minuun liittyy menneisyyden ja muistojen rihmoja, yhtä lailla kuin mahdollisuuksien. Tajuan harmillisen äkillisesti, miten edestakaisin nykimiseni väräyttelee noita vanhoja siteitä. Luotan niiden joustavan ja kestävän, mutta tarkemmin ajatellen se ei ole toiveikkuutta vaan välinpitämättömyyttä. -- Oletteko koskaan miettineet tarinoiden järjettömiä konnia, joilla ei näytä olevan mitään perusteita "pahuudelleen"? Minusta näyttää siltä, että pahuus syntyy väärinkäsityksistä - jotka menevät kammottavasti vikaan, mutta väärinkäsityksistä silti. Ymmärrän tarkoittamattani puutteellisesti, tulkitsen liian nopeasti - ja pudonnut kivi rikkoo veden kalvon tasapainon, laajenee loputtomina kaarina kunnes törmää seinämiin.

Mietin aiemmin tänä päivänä (jälleen) sitä, miten oikein tai väärin tulkitsen ihmisten toiveet, tarkoitukset, miten paljon he haluavat minun tai yleensä kenenkään puuttuvan elämäänsä - tukevan, sorkkivan, ohjaavan, kannattelevan, koskettavan - mitä sanaa halutaankaan käyttää? En ole mestarillinen ihmistuntija. Ehkä pitäisi aina vain kysyä suoraan - mutta ehdinkö selvittää kaiken tarpeellisen siinä samassa tilanteessa, jossa toimitaan?

Olen havainnut joskus ihmisten ärsyyntyvän loputtomiin suhteiden analyyseihini. Silloin minusta tuntuu, että kompastun kömpelösti taaksepäin. Olen herkkä toisten mielen pahoittamiselle - jälkikäteen. Oma linssini vääristää maailmaa niin paljon - tai minun tapauksessani siloittaa - etten ole oppinut siristelemään nähdäkseni tarkemmin kauas.

Edellisen ärsyyntymisen tulkitsen useimmiten niin, etteivät selitykseni vain yllä kuulijoiden ymmärrykseen, että kieleni tuntuu heistä käsittämättömältä, hämärältä ja valheelliselta. Väärinkäsityksiä voi yrittää suoristella, mutta kukaan ei varsinaisesti ole niihin syypää. Pilkka osuu ehkä omaan nilkkaan, muttei jytistä kantapäissä, perustuksissa.

On toinenkin ärsytyksen laji, joka sattuu itseen kipeästi. Se, että toimeni suoranaisesti luovat epäjärjestystä, hämmennystä ja vaikeuksia tuntuu tuomittavalta. En halua kiskoa verkkojani äärimmilleen, en halua turhaan testata, onko punoksissa kulumia, olenko jo aiemmin vahingossa kalvanut miehenmentäviä aukkoja, jotka vain ammottaen odottavat kompastujaa.

Hieron mieleni kivistävää kantapäätä, pohtien, millaisen muhkuran päälle nyt tulin astuneeksi. Taisin tutkailla maata niin kiinnostuneena, etten kiinnittänytkään polun kulkemiseen niinkään huomiota kuin siihen, mihin jalkani seuraavaksi lasken. Näin kaksi kutsuvaa ruohomätästä - kummalle laskisin anturani? - ja vaikka kuljin hitaasti, päättämättömänä sotkeennuin jalkoihini niin, että astahdin siihen välissä odottavaan pikkuruiseen lasinsiruun.

Pienetkin elämän tönäisyt saattavat toisinaan helposti tasapainosta - varsinkin kun astuu ruohikolta viettävään hiekkaiseen mäkeen - mutta näin haen tasapainoa, ja toivon elämäni kiinnekohtien, samaan verkkoon sotkeutuneiden, joustavan vain sen verran, että hieman kallistuvat mukanani. Niin kytköksen nykäisy ei ehkä niin kirpaise.

Seuraa päiväkirjamerkinnän interaktiivinen osa:
Haluaako lukija itseään kohdeltavan tyhmänä? En suinkaan aio tehdä sitä. Kerron silti vertausteni selväkieliset merkitykset: Akilleen kantapää on väylä, jonka kautta muuten kestävää ihmistä voi satuttaa. Usein se on menneisyyden hutilointien seurausta. Kytkökset ja rihmat ovat lähinnä ihmissuhteita mutta myös kiinnostuksenkohteita (harrastuksia, tapahtumia, kirjoja, visuaalisia vaikutelmia, ruokaa, ulkoilmaa), verkko oikeastaan koko ympäristö, jonka osaksi mieltää itsensä (voi erotella mm. identiteetti-, tunne- ja yhteisöympäristöjä). Lammen merkitys lienee sama kuin verkkojen, kiven pudottaminen on pieni mutta harkitsematon ja tarkoitukseton teko. Ruohomättäät vertautuvat myös tapahtumaympäristöihin, lasinsiru sinällään merkitykseltään vähäiseen ristiriitaan. Abstraktit asiat asettuvat konkreettisten, aisteja korostavien mielikuvien muotoon, koska tämä on ensimmäinen versio tekstistä, jossa jäsennän elämäntilannettani. Tajunnan syntagmaattiset, yhdistelevät tasot luovat mahdollisimman todenmukaisen analogian, jonka käsittelemiseen on jo olemassa valmiita työkaluja. Avuttomuus häviää.

*Ha! Lamppu välähti! * Nyt ymmärränkin myös tämän jälkimmäisen kappaleen funktion. Sehän selittää "ylimääräistä". Osaavathan ihmiset tulkita vertauskuvia viitekehyksestä nähden, miksi tarvitsee selitellä? Oikeastaan haluaisin kovistella tekstini lukijoita reseptiotutkimuksella, jonka tuloksista selviäisi, ymmärretäänkö ajatusketjuani - eikä vain ketjua, vaan myös kokonaisuutta. Oma säälimätön, ylivoimainen vaatimukseni ymmärtää ihmisiä täydellisesti (jonka luulin jo haudanneeni kantamaan parempaa hedelmää) jatkaa siis heijastumistaan. Minun on hyvä tiedostaa tämä. Siksi kirjoitan. Karsastan sitä, ettei mielipidettäni, viittaustani tai kysymystäni ymmärretä - juuri siksi tarvitsen ihmisiä, jotka kysyvät, kun eivät ymmärrä. Paljon pahempaa olisi lammasmainen nyökyttely riippumatta siitä menikö asia perille. Parempi astua paljain jaloin, välillä maan myötäillessä, välillä terävistä kivistä kiljahdellen, kuin upota hiljalleen alati periksi antavaan juoksuhiekkaan. Parempi tunnustella maata allaan kuin talsia läpi elämänsä hikisillä muovipohjilla.

Uuno Kailaan, ehkä tuskaisimman kotimaisen runoilijamme Paljain jaloin sopii tähän vertauskuvastoon erityisen hyvin. Tehdessäni hänen kokoelmastaan runokansiota parisen vuotta sitten opin analysoimaan runoja ja antamaan vertauskuvien purra.

Lukiotaipaleelta muistui myös elämänkatsomustiedon oppikirjan innostava lainaus, jota referoin myös ylioppilaskirjoitusten äidinkielen esseeseen - olin jo etukäteen ajatellut, että tuota käytän jos vain yhtään sopii aiheeseen. ET:n kirjan lainaus oli Erich Scheurmannin teoksesta Papalagit, joka kuuleman mukaan oli Tuiavii-heimopäällikön kansalleen eurooppalaisten elämästä kertomaa. Kyseisessä lainauksessa heimopäällikkö kuvaili kenkiä auringossa kivikovaksi kuivaneesta nahasta tehdyiksi kanooteiksi, jollaisiin papalagit (=eurooppalaiset) panevat kummankin jalkansa. "Tämä on hyvin epäkäytännöllistä, minkä papalagit itsekin tietävät, sillä jalat alkavat haista kuin ne olisivat kuolleet."

Sairaudesta hyvää?

2007-09-23T09:07:00.000-07:00

Kuva on kultakauden maalarin Maria Wiikin teos Kesähelteessä. Tuusulan kunnan sivuilla on aiheesta lisää. Bretagnelaistytön kopio uinuu huoneeni seinällä, ainoa taideteos laatuaan keskellä valkoista tyhjyyttä. Toisinaan tyttö näyttää rakastuneelta, hekumoivalta. Toisinaan tulkitsen hänet kuumeiseksi. Miksen vain hyväksy hänen nukahtaneen helteeseen? Siksi, että taide käyttää tavanomaisia koodeja moniulotteisten merkitysten pohtimiseen.

Otsassani on painetta, päätä, niskaa sekä lihaksia särkee, kurkussani on tulehduksen tunne, kasvot tuntuvat turvonneilta, viluttaa ja kuumottaa. Olen selvästi sairas. Muistaakseni Thom Yorke sanoi, että sairaus on inspiroivaa. Aivot toimivat epätavallisesti. Nyt olen selvästi rasittunut, enkä ole aivan varma, miten olen tämän päivän kestänyt.

Suoritin iltapäivällä järjestyksenvalvojan kokeen, ja alkupäivän harjoittelimme työssä tarvittavia, sisäasiainministeriön määrittämiä voimankäyttökeinoja. Kurssi suoritettiin kahden viikonlopun aikana, minimiajassa oikeastaan - näinkin vastuulliseen työhön! (Vastuu on kuin reppu, jota on syytä kantaa suorassa, säätää sopivasti omalle selälleen, muuten se vääntää niskan väärälleen.) Kaaduin ehkä hieman liian monta kertaa mattoon tämän päivän aikana, mutta ihmisten kanssa touhuttuaan sen huomaa vasta myöhemmin. Antoisaa koulutus silti oli. Olen hyvin opiskelumyönteinen ihminen. Kaikesta koulutuksesta on jollain tasolla hyötyä, jos antaa itselleen luvan ottaa vastaan.

Tällä hetkellä uskon ainakin kaiken, mitä äiti ja muut äitiin osittain vertautuvat ihmiset ovat sanoneet hyvästä unesta. Nukuin eilen illalla kun nukutti. Yöllä heräsin ja rasitin itseäni liiaksi (testaamalla ranskan taitojani), aamulla nautin vielä hetken sikeästä unesta. Sairastuminenkin viisastuttaa. Usein välitän itsestäni liian vähän - ts. välitän liiaksi triviaaleista puolistani, olemattomista vioista tai vähäpätöisistä vaikeuksista. Ei kannata leikkiä terveydellään - elämä on jo kyllin epävarmaa ja arvokasta.

Totta tosiaan, en ole varmaan vuoteen ollut näin pahassa flunssassa - tuskin kummoisessakaan. Silti palatessani kokeesta en malttanut tulla suorinta tietä petiin, vaan kiersin lisää järven laitoja. Kaupungin "vesielementti" kiehtoo minua. Joka päivä sen sävy on erilainen - valo, pilvisyys, ilman kirkkaus ja lämpö, kasvillisuuden nopeasti rusettuvat värit - Kaikki muuttuu jatkuvasti. Perjantaina vesi lainehti lyijynharmaana syksyisessä lämmössä. Tänään siinä oli kirkas sävy, kuin Jäämeressä.

Mielessäni on soinut Pixiesin Velouria-kappale. Kymmenien kuuntelukertojen se on löytänyt tiensä tajuntaan - kuin ystävä, jonka on tuntenut kauan ja jonka sävyt vain syvenevät. En vieläkään tiedä, miten laulun sanat varsinaisesti kuuluvat - luen ne aikanaan, mutta on kiinnostavaa tietää, miten itse sanoitan kappaleen (yleensä yksinkertaisesti mutta paljastavasti).
- Give me life / I know she's there *remembering*
Firing through the night (firing through)
I don't think she *means* it -
Nämä säkeet kuuluvat tietenkin aivan toisin, mutta eroan mielihyvin "oikeellisuudesta" ja elän elämää. Todellisuudessa sanat ja viesti ovat vain tie, eivät päämäärä: Kammioissani kaikuu ihmisääni, jolla laulu yhtyy melodiaan - "it haunts me". Nuori, hieman hämmentynyt, lempeä ja silti voimakas. Äänen välittämä inhimillisyys koskettaa ja puhuttelee läheisemmin kuin viestin asia, se sulautuu ja on osa asiaa. Siinä piilee myös lyyrisyyden ydin. Joskus muistan ihmisten äänten soinnin erityisen tarkasti - tai sen vaikutuksen, jonka se tekee minuun.

Emovere. Tätä tarkoitan liikuttumisella.

-- Sairaus antaa mahdollisuuden luopua, arvioida uudelleen, väsyä. Tasata henkeä ja kuulostella, rahiseeko, sattuuko - tarvitseeko apua.

Modern life is rubbish

2007-09-19T22:53:00.000-07:00

- Tajusin tehneeni tökerösti tämän merkinnän kanssa. Likaista puuhaa, dyykkausta ei sovi esitellä samaan hengenvetoon eikä varsinkaan ennen shampootonta hiusten pesua. Ensin mainittu on sinällään tarpeetonta, jälkimmäinen suositeltavaa. Dyykkaamaan en aio lähteä uudestaan aivan hetikohta, koska talouteni kattaa luomuostokset, mutta shampoota en aio käyttää, koska on parempi vaihtoehto. Toivon, että lukija pitää seuraavaa lukiessaan mielessään miten mahdollisesti värittää asenteitaan. -

Aamulenkikseni kiersin lähiseudun roskalaatikoita. Asuntojen yhteiset jäteloorat ovat useimmat valitettavan epäsiistejä - tupakan lemahdus tervehti minua muutaman kerran - ja vaikka lähes hajuttomien roskisten pusseissa olisi jotain hyödyllistäkin ollut, ei ollut tarvittavia välineitä pussien onkimiseen ja avaamiseen eikä hanskoja, joilla jätettä olisi kärsinyt tonkia. Aavistelinkin, että pientalouksien roskien tutkiminen on lähinnä ajanhukkaa. Jatkossa kannattaa tarkastaa lavat - muuttopuuhissa ihmiset turhautuvat helposti ja heittävät pois käyttökelpoistakin tavaraa. Vaikka asuntojen roskikset saivat minut lähinnä miettimään kulutuksen ihmeitä, lähikaupan biojätteestä sen sijaan löytyi vielä melko hyvännäköisiä kasvikunnan tuotteita. Noukin mukaan pari omenaa ja kurkkua. Ne olivat hieman päistään pehmenneet. Jos jätteet olisivat levinneet laajemmalti - roskiksessa oli mönjämäistä salaattia, joka oli tietenkin tahrinut kaiken alhaalla olevan - olisin saattanut vilkaista kovapintaista reikäleipääkin.

Omenat olivat melko hyvän makuisia, vaikka söin ne noudattaen erityistä varovaisuutta ja epäluuloa. Dyykkaamiseen sisältyy aina tietty riski. Talvella se lienee järkevämpää, kun jätteet ovat kylmän armoilla. Kannattaa myös mieluummin vilkaista kannen alle illalla, kun elintarvikkeet on juuri jätetty. Olen hygieniapassini suorittanut, mutta teen omat valintani.

Kimmokkeen tempaukseeni sain hauskasti kirjoitetusta dyykkausoppaasta, jota lueskelin yliopiston kirjastolla melkein puoleenväliin. Aikoinaan radiosta kuulin myös reportaasin, jossa samoiltiin Helsingin roskalaatikoilla, joista löytyi astioita, hedelmiä, kaaleja - ja yllättäen jopa suklaapatukoita kääreissään. "Näitä löytää harvoin", totesi dyykkaaja. Kasviksia heitetään helpoiten pois - se ryhmä, jota pidän eniten arvossa. Jos Siwan tädin harrastavat vastaisuudessakin näin hyvää tuotevalvontaa, voisin pistäytyä takapihalla aika-ajoin. Olen vuosikausia miettinyt, mitä tapahtuu koulujen ylijääville ruuille. Tietääkö kukaan?

Totta puhuen eniten minua inhottaa syömieni omenoiden sisältämä kemikaalimäärä, enemmän kuin niiden pehmeät kohdat. Epäilen, että kurkutkin ovat Espanjasta eivätkä suinkaan kotimaisia tahi luomua. Tuotteiden alkuperä ja tuotannon kustannukset niin ympäristölle kuin ihmisille kiinnostavat yhä enemmän. Eilen reilun kaupan illassakin tuli puheeksi maanviljelijöiden tekemä suuri työ ja saama vähäinen korvaus - myös kotimaassa. Saamme paljon ja hylkäämme paljon. Ei ihmisestäkään voi hyötä ja sitten jättää häntä.

Senkin voin kertoa, ettei hiusten pesemiseen tarvitse shampoota. Ruokasoodalla, etikalla ja kunnon suihkulla pärjää mainiosti. Nyt minusta näyttää selvältä, että vääristynyt kulutusfilosofia liittyy myös shampoon käyttöön. Se raastaa irti kaikki päänahan tuottamat öljyt, jolloin kehon on vimmaisesti lisättävä niiden tuotantoa, jotta hiussuonilla olisi suojaava kerros päällään. Hävinneiden öljyjen korvaamiseen on kehitetty hoitoaineita, jotka palauttavat päähän "keinotekoisia rasvoja". Kannattaa muistaa, että ihokin on elin ja päästää vieraita aineita lävitseen verenkiertoon. Eivät hiukset kaipaa mitään karkeasti wc:n puhdistusaineeseen verrattavaa tököttiä, vaan hyvää ruokavaliota, vettä ja hellää käsittelyä. Internetistä löytää hakemalla termillä "no poo" omaani paljon parempia kirjoituksia ja selvityksiä, millaisten kemikaalien kanssa oikeastaan leikimme, mm. Audrey Schulmanin The No-'Poo Do, Christi Colvinin Why You Should Go No 'Poo, blogiteksti (nimimerkillä) ja toinenkin, No Shampoo Experiment.

Tämä on eräs meidän ihmisten yhteisistä tragedioista: Pärjäämme vähällä, mutta täytyy luopua, luopua ja jälleen luopua kyetäkseen hyväksymään sen.

Keskiviikon oppimispäiväkirjaa

2007-09-19T11:39:00.000-07:00

Kuva ei ole tähdenlento, vaan jumbojetti. Satumaisen kaunis. Tulilintu, joka polttaa hiljalleen maailmaamme, ilmaa, jota vedämme keuhkoihimme.

Tämän päivän ohjelma oli mukavan täysi ja helpotti, ihme kyllä, opiskeluahdisteluani. Sain lisäksi postia markkinoinnin peruskurssin ryhmäläisiltäni, eikä tässä kai niin suurta suorituspainetta ole, vaikka mitään ei olekaan vielä aikaan saatu. Näköjään akateemisessa maailmassakaan ei tarvitse olla täydellinen. Tajusin myös sen, ettei minun heti paikalla tarvitse päättää ja tietää kaikkea vaihtoon lähtemisestä. Aion Ranskaan Erasmus-vaihtoon. Pian, mutta ei juuri nyt.

Aamulla käytiin neljä tuntia suomen kielen perusteita. Päästiin jo asiaankin, fonetiikkaan eli äänteenmuodostukseen - ja minulla oli hauskaa. Laryngaaleja, tremulantteja - nämähän tunnenkin! Kuuntelin ihastuksissani, kun koko salillinen ihmisiä hymisi sointuvasti n-äännettä. Miten nenä-ääni syntyy? Entä nauru? Ihmiselimistö on ihmeellinen... rakastan sitä, miten aistit, keho - kaikki mitä teemme - saavat meidät elämään.

Ehdin kauppaankin, ostin houkuttelevan ruis-pähkinäjogurtin ja viinisuolaheinäruukun - nimensä veroista. Leipää minulla oli mukanani, mutta minut houkuteltiin silti ruokalaan. Pidän ravintoloistamme. Ajatella, että opiskelija saa monipuolista ravintoa niin halvalla! Kaksi ostostani maksoivat vain viisi senttiä vähemmän, kuin kokonainen ateria salaatteineen. Surullista sinällään - pidän ruuanlaitostakin, mutta toisaalta toisten jalomieleiset palvelukset tarjoavat meille aikaa muuhun.

Heitin KOASin toimimattoman kuulakärkikynän roskiin. Ensimmäisen kerran elämässäni heitin kuulakärkikynän roskiin. Tulin siis ajatelleeksi siihen tuhlattua muovimäärää - kyniin, jotka eivät alun alkaenkaan jätä jälkeä, uhrataan öljyä, metallia ja työtunteja. Eivätkä kadonneet kuulakärkikynät lennä kynien taivaaseen, vaan kaatopaikalle. Siispä katselin kynäkoteloni sisältöä ja tein pienen arvotuksen, pienen päätöksen. Käytän lyijykyniä (ja alleviivaamiseen puuvärikyniä). Niitä on käsiteltävä, teroitettava, niiden jälki muuttuu ihmisen mukaan ja ennen pitkää ne kuluvat olemattomiin. Niiden jälki suhraantuu - jo nyt vihkoni tekstit ovat tuhraantuneet seuraavaan luentoon mennessä. Grafiitin jälki menettää tarkkuuttaan ja katoaa kuin muistot mielestäni. Silti teksti on kertaalleen kirjoitettu - jäljet ovat painuneet paperille.

Aikoinaan kirjoitin hyvin voimakkaasti painaen. Pyyhkiessäni kynän jälkiä tahrin joskus koko paperin. Kokemuksen myötä oppii valitsemaan pehmeän pyyhekumin. Toisinaan olen pessytkin niitä. Kuka pitää samalla tavoin huolta kuivamustekynästä?

Meneekö vertauskuvallinen jutusteluni perille? Liekö äsköinen analogia? Paperi, muisto, mieli... Ei sentään allegoria. Saapa nähdä, milloin kirjallisuudentutkimuksen kielenkäyttö pesiytyy tähän blogiin. Viime viikolla tajusin ymmärtäväni lyriikkaa. Vaikka se ärsyttääkin minua, vaikka sen vaikeaselkoisuus raivostuttaa - kun istutaan porukalla ja pohditaan eikä olla lähdössä mihinkään muualle, rauhoitun paikalleni ja annan tekstin puhua. Minä olen astia, johon vaikutelmat kaadetaan, jossa ne sekoittuvat ja hakevat muotonsa. Palasin äsken katsomasta Tarkovskin Peiliä, joka, samoin kuin monet runot, oli raivostuttavan haastava. Ny eta li bila stranna. Vaikka tarinan elementit jäivät jäsentymättä, hätkähdyttävä ja kekseliäs kuvallisuus lumosi minut. Jopa ylikäyvän musiikin keskellä voi vallita hiljaisuus. Taiteen kehyksistä myös lähihistorian käsittämättömän totalitarismin voi nähdä tuoreena, läheisenä ja koskettavana.

Yritän lisätä ymmärrystäni asioista, jotka ovat "kaukana" ja toisaalta niin lähellä, ettei niitä *näe*. Markkinoinnin materiaaleissani puhutaan kaakaon maailmanlaajuisesta kaupasta. Northwestern Universityn professorin Philip Kotlerin oppikirja hämmentää minua amerikkalaisella innostuneisuudellaan, meidän mielestämme valheellisella positiivisuudella - mutta nuo ärsyttävät kauppamiehet tajuavat, että tuotanto on turvattu vasta kun alkutuottajien elämänlaatu on kunnossa. Kävin kuuntelemassa ennen elokuvaa ja historiallisten tanssien jälkeen JKL Repun toiminnasta ja reilusta kaupasta. Tajuattehan, miten helppo meidän on valita paremmin? Meillä on tilaa valinnoissamme. Maailmaa ei tarvitse pelastaa yksin eikä hetkessä - mutta elämää kannattaa parantaa, välittömästi. Huomenna ajattelin vilkaista, olisiko roskiksissa mitään mielenkiintoista.

Uusi kaupunkini on lumonnut pienillä, merkityksellisillä asioilla. Kerron niistä, koska itseäni riemastuttaa kuulla siitä, mihin ihmiset kiinnittävät huomionsa. Pidän...

...Aseman ylikulkusillasta, jonka lattia on monista jalanjäljistä, polkupyörien urista ja hiekanjyvistä kulunut. Kuten ne lyijykynät. Se elää. Se vanhenee. Ihminenkin vanhenee koko elämänsä. Niin vain on.

Pidän pihaltani heijastuvista katulamppujen valo-varjoista tyhjällä seinälläni. Ne valaisevat yhtä kirkkaasti kuin täysikuu. Hämärä ja tyhjyys ennen nukkumanmenoa rauhoittaa. Pidän valoista lehvien siimeksessä - ne eivät peitä sitä, että on pimeä, vaan korostavat sitä entisestään.

Pidän ihmisten katseiden tavoittamisesta. Pidän siitä, miten nojaudumme eteenpäin kuullaksemme puhujaa, miten silmäkulmat rypyttyvät aidosta hymystä.

Mitä muuta olen oppinut ja järjestänyt mielessäni tänään? Olen toiminut ja tajunnut puolitehoisesti vilustumisenkin vuoksi - mutta ainakaan prosessorin teholla ei ole peruskäyttäjälle paljon väliä, sisäistekijä on epäsuorasti hahmottuva, vihjaileva konstruktio, ei kertoja, amanuenssi oleskelee toisessa kerroksessa, reilun kaupan suklaa oikein sulaa suussa, kuiskaus rasittaa kurkkua, koska äänihuulet hankaavat toisiaan vasten ja r-äänteen värähdykset ovat niin hitaita, että ne voi laskea - esim. sanoissa Israel (3) ja varas (1).

Kaiken tiedon kirjoitan samaan nivaskaan, solmiutukoon tiiviiksi verkoksi katsellessani silmäripsieni varjoista sähkövalon kylmiä varjoja. Pian syksy pimenee, talvi kylmenee ja alan kaivata tähtiä, öistä taivasta. Toivon mukaan löydän ihmisiä, jotka tahtovat katsella kanssani taivaalle - turvassa pimeässä, ulkona valon häkistä.

Sopivasti parhaillaan soi R.E.M.: Saturn Return. Lupasin liittää tänne saatananpalvojan työhaastattelun mielenne virkistykseksi.

Missä on koti?

2007-09-16T10:38:00.000-07:00

Kirjoitukseni ovat hieman lipsahtaneet tavoitteistani, ts. muistuttaneet liikaa päiväkirjatekstiä - tosin sain hyvää palautetta "Inhotuksen ensi kupruja" -merkinnästä, ja olen siihen itsekin mielistynyt. Kuulostan itseltäni, mikä syntyy siitä, että kirjoitin kun sitä tarvitsin ja analysoin itseäni myöhemmin. Ajan ja mielentilan muutokset toivat tekstiin ainakin kaksi tasoa. En kuitenkaan aio hävittää jo kertaalleen rustaamaani, olkoon hiomatonta, jäsentymätöntä, epämiellyttävää, liian raportoivaa tai mitä tahansa, koska silloin saan julkaistua kokonaisia tekstejä vain harvoin.

Palailin kotikotoon viikonlopuksi ensimmäistä kertaa opiskeluaikanani. Lauantaina keräsin kymmenisen kiloa puolukoita neljän tunnin aikana. Itsekkäästi toki varaudun talvisiin aamuihin - puuroa ja marjoja. Sunnuntaina käännettiin perunapenkkejä. Hyvä sato. Raskas uni peitteli minut ensimmäisenä yönä kotona, kuin painava peite. Sunnuntaiaamuna olo oli hehkeä kuin lyijypatjan alla nukkuneella. Uupumus ja väsymys kieli vilustumisesta, makasin pimeässä pää usvaisena, mutta keho vaati ulkoilmaa, liikuntaa. Se oli kokenut kovia ja halusi tasapainoon. Kotona näköjään palaa helposti lapsellisiin tottumuksiin kuten ylensyöntiin. Sitä ikään kuin hyppää vanhasta tottumuksesta kurahousuihin, mutta huomaa olevansa auttamattomasti sen vaiheen ohi kasvanut. Olo käy vaikeaksi eikä sitä oikeastaan *tahdo* pukeutua kurahousuihin, huolimatta niiden erinomaisuudesta ja käyttökelpoisuudesta silloin aikoinaan.

Koti on tietynlainen tunneympäristö. Turvallisuus, pysähtyminen, oleileminen luonnehtivat sitä laveasti. Toisen kotiin astuminen on hämmentävää, mutta eräät osaavat ottaa vieraan vastaan niin, että hän todella tuntee saapuvansa kotiin. Muistan ajan, jolloin en juuri tuntenut kodikseni muuta kuin sen tietyn valkoisen talon selänteellä, talon jota kumpuilevat pellot, laitumet ja mäkiset metsät ympäröivät. Sittemmin koti on liikkunut mukanani siellä, missä kotoisat ihmisetkin. Tämä opiskelijakämppä on kotini nyt, koska saan täältä yhteyden heihin; toisaalta täällä voin sulkeutua huoneeseen ja olla tavoittamaton.

Kotikotona isä tutustutti minut kuivurin toimintaan - yllättäen puimamies saapuikin ennen sadetta ja jyvät saatiin jemmattua. Tuleva askarruttaa. Ilmeisesti päävastuu pienestä tilastamme, maistamme ja metsistä siirtyy ennen pitkää minulle - minulla on siis velvollisuus maata kohtaan. Olen aina elänyt jalat maassa, mutta tiedän, miten maanviljelijän on kasvatettava juuret tilaansa. Minä mieluummin liikun tilassa, kuljen ja katselen - nuoren on syytä kerätä kokemusta, jotta tietäisi mihin juurtua. Toki tulevaisuudessa puhdas multa saattaa olla arvokkaampaa kuin kulta. -- Mieleni on hiljainen. Ei ole valmiita vastauksia. Eräänä päivänä kysymykset iskevät, mutta nyt en osaa niitä ennakoida.

Osittain tältäkin pohjalta tuumin, löytyisikö sopivia opintoja mm. ympäristötieteiden parissa. Kantaessani itse vastuuta opinnoistani haluan tutkia ja omaksua vain todella hyödyllistä asiaa, ja joudun vakavasti harkitsemaan, mitä 10 opintopisteen laajuinen, suomen kielen rakenteita ja kielioppia ruotiva kurssi antaisi. Ehkä opiskellakseni muita kieliä hyvin minun olisi ymmärrettävä äidinkieleni ominaislaatu pohjia myöten.

Tämä on yksi opiskeluongelma, ja epäilemättä tuskailen niiden kanssa lisää viikon kuluessa. Edellisellä viikolla en vielä hautautunut ongelmiin - aion todellakin välttää sitä - vaan kotiuduin Jyväskylään. Onnekseni mahdollisuuksia kohdata ihmisiä harrastusten parissa on joka päivä. Peleistä, historiallisista tansseista ja pehmomiekkailusta tuli niin hyvä mieli, että aion ottaa niissä käymisen mukaan säännölliseen ohjelmaani. Bileissä käymistä en aio ottaa tavaksi. Koska olen jo kyllästyttänyt parahinta lukijaa vähäpätöisellä opiskelijaelo(stelu)ni kuvauksella, referoin vielä torstai-illan puuhiani.

Ainejärjestöni Opus esittäytyi meille kakkukahvit tarjoten, mutta esittelykierroksen alkaessa jouduin valitsemaan lähdön luonnon helmaan ja sateeseen - halusin nimittäin JOPA ry:n, Jyväskylän opiskelevien partiolaisten uusien iltaan. Taivalsimme tuuliseen niemenkärjeen ja virittelimme makuhermojamme suklaan maistelun sokkotestissä. Minulle oli hyvä löytää tällainen vertaisryhmä - porukka, jolle voi tarinoida nuotion ääressä vaellusten koettelemuksista, retkirepuista, jyvien jauhamisesta, ruispuurosta ja - rikkinäisistä kumisaappaista (ne on vain koettava). Oli ihana nousta ja jatkaa takaisin pimenevässä illassa, palelun väistyessä lihasten liikkeen myötä, parin kumppanin paarustaessa rinnalla.

Pyöräilin onnellisena kohti Seminaarinmäkeä - muistin siellä harjoittelevat pehmomiekkailijat. Päätin vilkaista josko väki vielä olisi paikalla. Mihinpä sitä olisikaan kiire mukavasta paikasta? Innokkaat, puheliaat ja energiset lähtijät parveilivat eteisessä. Kuuntelin yhä strategisemmiksi käyviä taistelupohdintoja hymyillen, miettien miten paljon todella tajusin. Ainakin sen, että heillä oli kivaa.

Nautin siitä, että ihmiset keskittyvät asiaan. Se ei ole mikään emotionaalisen suhtautumisen vastapuoli, vaan tunteet syventävät asiallisuutta. Muistaakseni yöllisissä keskusteluissa viikonloppuna syvennyimme mm. asiallisuuden ytimeen - harmi, etten muista nukahtamisen partaalla lauottuja loistavia argumentteja.

Boffaajien luota oli lähdettävä velvollisuuksien kutsuessa. Ilokiven fuksibileissä meluttiin liikaa minun makuuni, vaikka sinällään ne taisivat ollakin melko mallikkaat bileet. Lähtiessäni pyöräilin pidemmän reitin kotiin, ihan vain hiljaisen, viileän yöilman, sammuneiden liikennevalojen ja tyhjien katujen ilosta. Kun jotkut ovat koulineet itsensä nauttimaan kovasta musiikista ja muille kiljumisesta, minä olen karaistunut kylmään, kärsivällisyyteen ja vaeltamiseen. Se ei tuota minulle tuskaa, sillä keinoni selvitä siitä toimivat. Haaste on kääntänyt vahvuudeksi. Melua en siedä - se nousee aina raja-aidaksi minun ja muiden välille. Tahdon, että myös hiljainen puhe kuullaan. Jos havahtuu kuuntelemaan tuulenpuuskien ääniä, aistit valpastuvat, tuntemukset heräävät ja muutos on alati läsnä. Vähäinen riittää, koti ulottuu taivaanrantaan eikä tarvitse kiirehtiä enää kauemmas.

Ei niin tasokasta mietintää

2007-09-11T10:56:00.000-07:00

Harmillista, kun veden kiehuminen on niin hiljaista touhua etten kuule sitä koneen puhinan läpi. Syön kohta eväsleipäni, en ole sitä kyllä päivän mittaan tarvinnut. Sonaatin Lozzi-ruokala palveli minua tänään marjapöydällä - ruhtinaallista herkuttelua. Ensimmäisellä kirjallisuuden luennollani kuulimme tangoa. Bussikierros kaupungilla oli yllättävän rentouttava, kun sai niin vapaasti asettua kuuntelijan, katselijan ja vastaanottajan rooliin. Ennen kierrosta tarinoitiin vanhemman kasvatustieteilijän ja myös uuden opiskelijan kanssa, mikä miellytti. Sen jälkeen pähkäilin jonkin aikaa, menisinkö pelaamaan lautapelejä Kortepohjaan vaiko enkö. Menin. Ihmisten kanssa leikkiminen kannattaa aina.

Lautapeleissä näin mm. hepun, jota vilkuilin Wilhelmiinassa matematiikan ihmisten keskuudessa aterioidessani maanantaina - hän söi hitaasti, syvämietteisen näköisenä, kuin pohtien jotain metafyysistä ongelmaa tai matemaattista kaavaa, ja katsahti välillä rauhallisesti ympärilleen kulmakarvat lievästi kohoten - kuin olisi hämmästynyt huomatessaan istuvansa lounaalla. Minä puolestani ahmin sipulikeittoa ja vohkin leipää reppuuni. Ylioppilaskunnan omistamassa Ilokivessä leipä maksaa erikseen, vaikka on tuskin välttämätöntä. Kriittisillä lounaskierroksillani olen todennut Lozzin parhaaksi paikaksi syödä. Huomenna taidan kokeilla pelkkää salaattipöytää.

Tänään Kortepohjan D-talolta lähtiessäni hytisin ainokaisessa pitkähihaisessani, mutta olin toisaalta tyytyväinen eilisiin ostoksiini, hanskoihin ja housuihin. Pyöräilin tummuvassa illlassa takaisin huimaa kyytiä ja nautin täysin siemauksin. Kaupungin valot kuulsivat järven pinnassa, hölkkääjiä ja muita ulkoilijoita tuli yksittäin tai kahdestaan vastaan. Hengästyin, lämpenin, haistoin ohittamani koirat. Kirjat, jotka minun *pitäisi* lukea, tekstit, jotka *pitäisi* kirjoittaa, kaikki vielä vailla muotoa ja merkitystä, olivat unohtuneet - keskityin ympäristöön, yöhön ja vastaantulijoihin, asioihin, joilla on minulle väliä.

Huoh. Ajoittain taas tunnen itseni tyhmäksi ja pelleksi. Mistäs tämä nyt tuli? Sehän on vain... Uudessa elämäntilanteessa olevan perusinhimillistä epävarmuutta, hämmennystä ja muiden ihailua ryyditettynä perusteettomalla alemmuudella. -- Hassua, ajattelin tarvitsevani selkärankaa, suoristauduin hieman ja muistin Kings Quest VII -pelissä esiintyneen kumaraisen hepun, jolle piti hommata selkäranka takaisin. Siitä hän muuttuikin pitkäksi ja komeaksi. Miten ihanan metaforista. Hypähtelen herkästi varmuudesta epäilyyn, karsastuksesta suvaitsevaisuuteen, aallonpohjalta harjalle. Joskus on taisteltava oman hybriksensä kanssa. Hah, muka ylpeyden syntiä, ja pah, liioiteltua itseluottamusta - tuskinpa vaan - uhrin häpäisyä... otankohan taas liian vakavasti? -- En. Ylpeä voi olla monella tapaa. Tämä käsite kolahtaa minulle, joten jokin siinä on totta.

Öitä, ihmiset. Aamu on iltaa viisaampi. Etten hämmentäisi liikaa, myönnän, että Franz Ferdinandin "What You Meant" -kappaletta on tullut kuunneltua viime aikoina paljon. Ihmettelen sitä, etten ymmärrä itseäni enkä oikein mitakaan. Tiede-lehdessä muuten kerrottiin, että näin - musiikilla - ne teini-ikäiset hoitavat tunne- ja katsomuksellista elämäänsä. Tekee mieli lukea Tiedettä. Kiva lehti.

Inhotuksen ensi kupruja

2007-09-09T09:10:00.000-07:00

Kuva on kuvanveistäjä Emil Wickströmin taiteilijamuseosta Visavuorelta, kesältä 2006. Olen nimennyt sen "aamuherätykseksi". Joskushan ne lihakset tuntuvat hieman kivettyneiltä. Lupaan lisätä kuvia jatkossakin, se on tupannut unohtumaan.

Nyt olen taas kunnossa (ja syönyt aika paljon, elän taas nopeammalla vaihteella). Olen nyt viikon päivät kyräillyt uutta kaupunkiani ja sen elämänmenoa, eikä tässä nyt tällä hetkellä mitään valittamista ole. Nyt on kotona tietokone, polkupyörä, opiskeluviikko alkaa markkinoinnin englanninkielisellä kurssilla ja päättyy romaanisen filologian ranskankielisellä luennolla, mikä on epäilemättä haastavaa, mutta ei mahdotonta. (Totta puhuen perjantaina on kielitiedettä, mutta sitä ei lasketa.) Rahaa on riittävästi, vaikka Kela ei heti minua huomaisikaan, luonto on lähellä, vaikka ei aivan niin puhtaana, villinä ja runsaana kuin toivoisin. Kaupunkiin voi kadota ja eksyä pahemmin kuin viitoihin ja korpiin, mutta juuri nyt sekään ei kammota minua.

Nyt minulla on tyyny ja jotain vilttiä pussilakanan sisään. Hassua, miten pienet yleellisyytavarat eivät tee onnellisemmaksi, mutta tyytyväisemmäksi kyllä. Kirjoitin tästä jo eilen allapäin ollessani. Koska olen laiska, voinkin lainata itseäni ja kommentoida eilistä minääni. Näin kirjoitin lauantaina:

"Se tuli kuten aavistin, pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin. Väsyin kaupunkiin, ihmisiin, maisemiin ja muistumiin. Jopa suunnitelmiin. Eilen mietin muutaman tunnin opintojani, sitten hellitin tuijotukseni näyttöpäätteeseen, kävelin kaupungilla ja tutkin kauppoja, ostoskeskuksissa. Anttilassa viivyin pisimpään ja katselin 'löytöjä' - joiden hypistelyssä ei ole samanlaista iloa kuin kirppisten ainutlaatuisten kappaleiden näpertelyssä. Kodintarvikkeita silmäilin hintoja kärvistellen, keskittymättä, lähinnä velvoitteiden vuoksi mainospuheiden pajattaessa läheisestä tv:stä. Piti saada koti järjestykseen. Päässäni takoi lapsenomainen hätä, joka välillä tuuppi pintaan jämähtänyttä uupumusta ja turhautumista tieltään. Huusin hiljaisesti: 'En tahdo, en tahdo! Tahdon pois!' Lähdin siis pois."

Kelpo esimerkki väsyneenä haahuilusta - ei vaan ole kivaa. Minusta on mukava kirjoittaa vakavasti, tuoda hätä ja ahdistus silmieni eteen, tutkia sen olemusta. Yleensä sisäinen lapseni väsähtää ja kaipaa jotain aitoa, läheistä. Tuo perjantai-iltapäivä oli lähellä sitä, mistä ihmiset puhuvat "ajanhukkana" ja minä ajan "kuluttamisena". Aikahan ei kulu - suhteellista, eikö?

"Minua inhotti kulkea yli sillan, pitkän Ainolan sillan. Autojen melu tuntui paljon äänekkäämmältä kuin kaduilla. Ilokseni vastaan pyyhälsikin pyöräilijöitä ja ulkoilijoita - ihmisiä. Tosin ei sittenkään. Huomioni kiinnittivät samanlaiset taapertajat kuin minäkin. Hekin kantoivat tavaraa, heiltäkin kului aikaa ylittää tuo korkealla ilmassa kaartuva, mutta niin ahdas ja meluinen silta. "They have chosen a slower pace, just like I have" ajattelin, ja yhteys soi lohtua."

Tämän jälkeen tarinoin ihmisistä, jotka tavalla tai toisella muistuttavat minua esim. ulkonäkönsä tai pukeutumisensa suhteen, joita lähestyn takaapäin, salakavalasti kuikuillen, ja ohitan ripeästi. Luon heihin hienonhienoja siteitä - jollakin tasolla he ovat heimolaisiani. Nämäkin visuaaliselta pohjalta solmitut yhteydet kuvastavat pyrkimystäni juurtua ja kotiutua. Tosin etsin läheisyyttä mitä moninaisin keinoin, huomaamattani.

Mitä itse Ainolan siltaan tulee, sillä on hyvätkin puolensa. Lauantai- ja sunnuntaiaamuina heräilin aamuvarhaisella ja tallustin sen yli ensin taianomaisen, ruusunhohtoisen sumun ympäröimänä - uikku ui sinisen sileällä veden pinnalla. Tänään sain aivan yhtä kiinnostavia elämyksiä kotiin palaillessani. Kävelin sillan ali ja tuijottelin kummissani rakenteista roikkuvassa keinussa istuskelevaa alastonta miekkosta. Kenties se oli jokin mielenilmasu - tai pylväspyhimys. Sillan toisessa päässä kohtasin puolestaan pörhöhöyhenisen variksen. Tuijotin sitä järkähtämättä useita minuutteja, ja varis kökötti kaiteella varsin vakavan näköisenä. Se oli selvästikin vanha lintu, suki tuuheita höyheniään vankalla nokallaan ja teki jotain, mitä en ole ennen nähnyt yhdenkään linnun tekevän - kuopaisi silmäkulmaansa takajalallaan. Lampsin kotiin typerästi vastaantulijoille, puille ja satunnaisille pikkukiville hymyillen - mistä olen aina pitänyt.

"Saavuin eilen kotiin väsyneenä. Epähuomiossa rojahdin polvilleni patjalle, joka on väliaikaisesti lattialla, ja johon olin laskenut silmälasini. Taittuivathan ne. Kämppikseni toi kotiin porukkaa, pyysipä huomauttamaan, jos he häiritsevät liikaa. Hymyilin hövelisti, kaikenlainen aggressiivisuus itsestäni pois valuneena, sanoin etten häiriinny, olenpahan vain väsynyt ja nukun kyllä vaikka tulpat korvissani. -- (Tämän jälkeen puhun kaljoittelevista, yhteen kerääntyvistä nuorista, joita katselin väsyneenä. Itse vietin nuoruuteni perjantai-illat maalla, kotona, perheen parissa.) -- Minut oli vallannut se omituinen vieraantuneisuuden laji, jossa tuntee itsensä toisaalta vanhaksi ja toisaalta kovin nuoreksi. Kokemattomaksi - kuin olisi vilkaissut kasvoja, näyteikkunaa tai kadun nimeä, mutta samassa kävellyt ohi niin pitkälle, etteti kehtaa enää peruuttaakaan. Ei se ollut kuitenkaan järin mielenkiintoista tai tärkeää - mutta epäilys jää kalvamaan.

On helppo jatkaa kävelyä ja kävellä elämänsä ohi, pysähtymättä mutta pääsemättä oikein mihinkään. Tämän olen kokenut kaupungissa. Etsin jotain - auki olevaa kirpputoria, luontaistuote- tai ekokauppaa, S-markettia, mutta paikat on jo suljettu tai olen liian aikaisin liikkeellä. Useimmiten vain kuljen ja toivon että jotain hauskaa sattuu silmääni - ja kas, kotileipomo. Mutta enhän minä tuonne ollut menossa. Ei pullan tuoksua, ei varmaan ole auki... Kuljen ohi. Kokeilematta ovea, astumatta sisään, tervehtimättä myyjää, samoilematta, haistelematta, sanomatta kiitos ja näkemiin - yhtä kokemusta köyhempänä. 'Boulangerie...' Äänet kaikuvat mielessäni, sydämeni jaarittelee, kuiskuttelee, muistuttelee yhdistelemällä tuntemuksini ja tuumani kummalliseksi jukeboxiksi (joka soittaa musiikkia rujoimmasta päästä lastenlauluihin). Pixiesin Black Francis vonkuu mielessäni, vaikken edes muista sanoja täysin... 'I live cement / I hate this street' - tai 'I hate this shit'
This human form
Where I was born
I now regret
Caribou - Caribou"

Vertausta kehiin. Näin jäsennän ongelmia. En ole koskaan ollut itsetuhoinen, muistan kerran - kerran ala-asteella - kun olin raivostua, mutta tukahdutin oikeutetun raivon peittämällä sen kylmiin kääreisiin. Vihatakaan en osaa, mutta tiedän miten kylmää se on. Olen aistinut vihaa ja siten se on osa minua. Toivoisin elämääni enemmän aggressiota, energisyyttä ja reippautta. Toivon ihmisten ymmärtävän tunteidensa aspektit.

Nautin todellakin elämäni soundtrackista, vaikka se soittaisikin jotain "lördag hela veckan, lördag hela veckan, lördag hela veckan lång" -renkutusta, kuten lauantaiaamuna tuumiessani, miten koko viikon olin jossain muualla aukioloaikoina. "Tänä kohmeisena lauantaiaamuna taivalsin Tourulan halki Seppälän markettien erämaille. -- Jäljitin 'Aina hyviä tarjouksia!' Kiersin kauan tyhjiä asfaltteja. 'Järjetöntä, järjetöntä...' Väsyin."

En viitsi toistaa muutamaa viimeistä kappaletta, vaikka niissä on siemen viisauttakin - totta puhuen tahdon nukkumaan ja nousta virkeänä huomenna kuuntelemaan markkinoinnista.

Kertaan vielä hetken tänään oppimaani:

Järjestyksenvalvojan tulee hädässä ja hämmingissä selvittää itselleen, mikä on tilanne, ja olla ottamatta yhtäkään juoksuaskelta.

Pysähdy. Näin vältyt tarkkailemasta aina vain seuraavaa askeltasi ja opit lopultakin ympäristösi yhteyksistä enemmän.

"En halunnut juosta Eremitaasin läpi - se oli karmeaa! Kun tänne on varta vasten synnytty, miksi kiirehtiä laskemaan toisesta tuutista manalaan?"

Those who are in a hurry, wish to meet their death.

Kaupungin turuilta

2007-09-05T10:15:00.000-07:00

Syy siihen, etten ole ehtinyt ajatuksiani paljon kirjailla tai suuremmin ajatellakaan, on yliopistoelämän avaus. Kuluneella viikolla olen käyttänyt paljon aikaa kävelyyn. Jyväskylä on pyöräilijöiden kaupunki, ts. kulkureittien suunnittelussa on ajateltu erityisesti pyöräilijöitä. Toivottavasti autoliikenne vähenee ajan mittaan - läpikulkuliikenne tuskin kuitenkaan. Kuokkalaan aivan KOASin vuokra-asuntoni eteläpuolelle rakennetaan lähivuosina suurempi tie helpottamaan Keski-Suomen suurinta liikennesumaa. Minäpä ajan pyörällä, toivon mukaan jo ensi viikolla, jolloin pääsen toivottavasti myös oman koneeni ääreen.

Kämppääni voin varmaan piankin kutsua kodiksi, kunto, pohjapiirros ja sijainti ovat sopivat hyvin, vaikka Kuokkalassa ei juuri palveluja olekaan. Kävin iltapäivällä ostamassa auringonkukan siemeniä, vaihtopäisen tiskiharjan, ruokasoodaa, omenaviinietikkaa ja poronlihasäilykettä. Varsin omituinen ostoskori, jonka sanelee se, etten voi kantaa paljoa mukanani. Tällä hetkellä huoneeni on lähes tyhjillään. Muutto on venynyt, olen yöpynyt veljen lattialla ja juossut kaupungilla virallisilla asioilla, yliopiston infoissa ja tutoreiden järjestämissä riennoissa.

Koneelle päästessäni ihmettelen yliopiston kurssien laajaa ja houkuttelevaa tarjontaa - tämän monipuolisuuden vuoksi osittain Jyväskylään saavuinkin. Toivon vain, etten tapa itseäni (taas) työllä ja ahnehdi. Lienee viisainta elää vuosi, periodi, viikko ja tunti kerrallaan, mutta tähyillä myös kaukaisuuteen. Pitäydyn näin aluksi perusopinnoissa, ja opiskeltavaa varmasti riittää muutenkin. Myös ylioppilaskunnan järjestämään värikkääseen toimintaan on syytä syventyä antaumuksella.

Kaikki tämä juoksentelu ja pähkäily on saanut minut miltei unohtamaan hygienian - eihän sitä itse pane merkille... Noh, kyllä se elämä tästä vielä iloksi muuttuu. Tänään vain tuumiskelin, että haluaisin yliopiston kehittävän ajattelukykyäni - englannin kielessä on tälle oivan tuntuva sana, *grasp* - siis kykyäni puhua osuvasti, eläväisesti, tuoreesti ja napakasti. Sekä täyttä asiaa. Sen tahdon oppia, ja joskus minua *harmittaa* heittäytymiseni pelleilemään. Siitä on hankalampi lähteä puhumaan vakavasti.

Huomenna patja kävelee kaupungin läpi, luultavasti rinta rinnan pyykkitelineen kanssa.

Sadepäivän satoa

2007-08-29T03:13:00.001-07:00

Lähdin syyssateeseen kävelemään. Vain kävelemään. Katse allapäin saapastelin pitkän aikaa toppahousuissa ja villatakissa, ja pian olin märkä mutta miltei kuumissani. Metsäautotiellä olin puinut ajatuksiani siihen vaiheeseen, että nostin katseeni ja tarkastelin ympäristöä. Turhaan pelkäämme kylmiä säitä ja epämukavuutta, joka värjää turhan helposti sen mitä koemme; sateessa maailma näyttäytyy erilaisena, ei välttämättä rumempana. Havupuiden harmaa vivahde, kellertävät mättäät, puhtaiksi huuhtoutuneet kivet, joiden koristeelliset kuvioinnit kertoivat maan vääntelehtineen ja virranneen, niitä katselin sateessa tuntematta erityistä ihastusta, mutta kiinnostuneena, alakuloni sulaessa sinnikkyydeksi ja tuumailuksi.

Luonnossa virikkeet ovat hienovaraisempia ja monipuolisempia kuin rakennetussa ympäristössä. Kun kävelen ja katselen, minusta tuntuu, ettei kaikkea tarvitsekaan selittää auki. Murehdin usein sitä, miten mitättömän vähän sanat ilmaisevat. Inhoan toistamiani kaavoja, jotka toisaalta helpottavat ymmärtämistä, mutta latistavat viestin. Hetkittäin tunnen tavoittavani tyylin, joka ilmaisee asiani ja olemukseni juuri siten kuin haluan, mutta ihmistä on yhtä vaikea sitoa kuvaukseen kuin muutosta naulata seinään. Jos tarkkaan pohtisin, mitä sanon, en voisi sanoa mitään, koska valheellisuus - tai riittämättömyys - kävisi sietämättömäksi. Pulma lienee osittain siinä, miten itsetietoisuus kahlitsee olemusta. "Sodan ja rauhan" eräässä tarkkanäköisessä kohtauksessa - jolla Tolstoi voitti minut puolelleen - ruma ruhtinatar Maria tarkastelee kasvojaan peilistä. Hänen silmänsä saavat oitis jäykistyneen, luonnottoman katseen, ja ruhtinatar huokaa toivottomana. Kuitenkin kun Maria puhuu rakkailleen ja läheisilleen, katse sädehtii lempeyttä ja hyvyyttä.

Ihminen ei näe kasvojaan. Ei koskaan kuten muut ne näkevät. Peilit ja naamiot kiehtovat - ehkä yritämme nähdä niiden taakse kuten yritämme ymmärtää toisiamme.

Toisten silmien ja vedenpinnan tummissa heijastuksissa olemme nähneet kasvomme jo ammoisista ajoista, mutta hopeakalvo ja camera obscuran jälkeläiset peilaavat pintamme piinallisen tarkasti. Kuten vaillinaiset sanat, koitamme muokata ulkonäkömme heijastamaan koko olemustamme. Surin jonkin aikaa hiusteni värjäämistä tummiksi, minkä tein pelatakseni intiaania. Vaalea kuontaloni oli leijonanharjani, tukkani pörhöttäminen tuuheaksi elätti ja ruokki kultaista energiaani, uskallusta ja voimaa - näin ilmeisesti mielsin. Lapsellisen hupsua? Ehkä, en ole koskaan kieltänyt etteikö se(kin) kuuluisi minuun. Kuitenkin mielikuva ja näkökuva yhdistyivät ja kuvastivat jotain todellista. Ei ihme, että Simson menetti voimansa hiustensa mukana. ...Toisaalta hän menetti miehuutensa symbolin, koska nainen petti hänet - mutta ei siitä sen enempää. Kun viimeksi olin tummahiuksinen, mieleni synkistyi ja haurastui helpommin. Silti tämän syksyn koittaessa olen tyytyväinen myös pikisiin suortuviini, jotka näyttävät kosteina oikein kivoilta.

Tässä tekstissä en ole pyrkinyt aivan niin suureen selkeyteen, että kuka tahansa ymmärtäisi, mutta metsästän mieluummin mielikuvia. Lähestyn näin kiertoteitse tulevaa aihettani, elämän (upeaa) traagisuutta.

Kun olen tänään jo kertaalleen kastunut vapaasta tahdostani, ulkoilma houkuttelee jälleen. Tuuli käy - ilma liikkuu. Samaistuisinkohan korppiin? Kuljenko yli maailman ja palaan kertomaan näkemästäni, kuten Odinin olkapäillä istuvat Muisto ja Ajatus? Myös variksella, haaskansyöjällä, on monia symbolisia merkityksiä. Eläinhahmot ovat nekin ihmisen peilejä tarinoissamme, kuten Edgar Allan Poen kuuluisassa runossa: "Quoth the raven: 'Nevermore.'" Kyseisiä säkeitä on muuten mahtavaa lukea ääneen.