Marjametsä.

Mustikkametsä. Siellä saa miettiä läpi koko elämänsä.

Kirjoitin innoissani, keskittyneenä, sillä vihdoin analyysi sujui taas, vihdoin olin oikeassa virrassa, teoria eli minussa, seisoin tekstin edessä ja tanssin, mieleni vanhaa ja syvää tanssia.

Mutta metsä, metsä kutsui.

Oli riennettävä sinne, poljettava syvenevässä illassa, vielä valoisassa, punertavassa alkavaa syksyä.

Oi marjametsä. Mietin siellä rakkaitani, ihmisiä, toista aina lähelläni, ja mietin äitiä. Erityisesti äitiä, jota olen alkanut arvostaa enemmän vanhetessani, olen alkanut arvostaa vanhetessani enemmän naiseutta, sitä mitä se minulle voi olla, mitä se muille voi olla.

Olla täydellisen onnellinen luonnossa, omassa luonnossaan, jotenkin kadottaa itsensä siihen, mitä on. Palvoin rämettä - kumartelin muutamankin mättään ääressä pitkiä toveja.

Illan viiletessä käsiin syttyy kohmeus, yö alkaa vajota ylle, yön mielentila, atmosfääri. Käsien kohmeus tuo hymyn huulilleni, sillä nautin siitä, aidosta pimeydestä, muutoksesta, jonka tunnen illassa. Miten yö herättää minussa valppauden. On sentään hyvä kuulua hämärän kansaan.

Aistini alkavat silti menettää otteen marjoista. Laskeutuva pimeys kehottaa minua jättämään keräämisen työt, palaamaan pesään, kotiin, joka on aina tilapäinen, aina muuttuva, tuulen ja säiden puristuksessa, ja silti aina sisälläni. Minkä metsä minuun jättää, minä metsään. Jonakin päivänä, kaukana täältä, voit tuntea metsän itsessäsi, pohjavirtauksena tajunnan takana.

Hämärtää. Punerva horsma loimuaa kuin soihtuna suon vehreydessä.

To act mindfully is the be joyful, being with others in the world, joining into the greater self.

Puiden siluetit iltataivasta vasten. When you approach them you realize they never were, never could be, anything but whole.

Sarjasta "kotiseuturakkaus"

Siilit ovat parhaita eläviä fossiileja, parhaita piikikkäitä kiviä
jotka tassuttelevat pehmein käpälin autotallin oven alle.
Kuopsun kuopsun, oma kuoppa sun.
Söin enimmäkseen jäätelöä, mutta tomaatti oli parasta.
Siilit tassuttelivat pehmein käpälin auton alle,
ilmassa tuoksui palava liha, bensiini, tupakka
Illassa lähteellä yritin kertoa venäjäksi koliformisista bakteereista.
Sanovat, että mullan mikrobit tekevät onnelliseksi.
Illassa tuoksui palava liha, bensiini, tupakka
ja palsamin yrttinen imelyys.

Sarjasta "kotiseuturakkaus"

Ensimmäisenä vuonna, kun asuimme täällä
konkkasi talon ympäri kolmijalkainen koira
naapuri otti ja laittoi sen lihoiksi
se, joka kävi meillä soittamassa kitaraa
ja jonka heitimme ulos
- halusi seurustella liikaa

sitä itsensäpaljastelijaa, joka katseli minua uidessani
potkaisin jalkoväliin

kyllä, olemme olleet onnellisia täällä

ai se? - Kiitos, tein sen itse.
Niin, siltä jäi jälkeen jalka.

niin... niin.

Luontokulttuurit

Myöhäiskesän ilma; kosteudesta paksu
lämmin, punertava helle
taivas kerroksellinen, lumossaan upottava
kädessä rokotteen puuduttava kipu
auringon tylppä kiila kostean ilman
painamassa vedessä
valuvassa veressä
hiessä huolen haju
pelon, ahdistuksen, ja outouden
naiset violeteissa vaatteissaan
ilta kutsuu sen esiin meistä
violetti, myöhäiskesän väri;
ihmisissä ja kukissa voimakkaampi
kuin alkaisit aistia ultraviolettia
hyönteisen näöllä
imeliä siankärsämöitä
vaan missä ovat kärpäset?
näit tänään pökertyneitä kimalaisia
kuumalla asfaltilla
huolettaa se, aivan kuin se
pieni kivi, joka kalvaa sandaalissa
avoimessa ja ahtaassa tilassa
tumman ruohon läpi loistavat
kukkatähtimöt, voimakkaammin
sähkölaitoksen aidassa humalaa
sähkölinja liitää läpi taivaan
kävellessä, lokit istuvat jaloillaan
valkean kissan aave
ylimmän kerroksen ikkunassa
lehmusten varjossa hyönteisten
matala, outo surina
hopeapajun juurella tummat lehvät
kantavat verenpunaisia marjoja
tunnet katseen jostakin
käännyt ja katsot, eläimen kasvot
aave sähkölaitoksen katolla
herkkyys on suunnattava ulospäin
jotta se ei kalvaisi sisältä
vanhetessa kesät tulevat yhä ihanammiksi
ja yhä syvemmiksi, yhä varjoisemmiksi

Optinen / haptinen harha

Valon taittumista ei huomaa
jos seisoo sateessa ja suutelee
suutelee omia kyyneleitään

Kasvojaan ei näe kaarevassa lasissa

värivaloissa veden sisässä

jos suree itsensä tyhjäksi

ei huomaa itsensä taittumista

Makaat kasvoillasi maassa

ruohosta kihoavat routavuosien kyyneleet

silmissäsi ruoho on niin vihreää

että se on epätodellista

Kasteen sade lankeaa kasvoille

huomaamatta kuin hymyn kare

iho kirkastuu lasiksi

topaasi sadevedeksi

Makaat kasvoillasi vedessä

sylissäsi luonto on niin raskas

että se on kestämätöntä

muisto niin vahva

että menetät tajuntasi

Liikkeessä omaa kuvaa ei hahmota

ellei se avaudu hiljaa kuin kukka
lasi, jonka vesi täyttää

kallo, muotokuvassa venyvä

ellei astu syrjään kuvastimesta

ei muista omaa maatumistaan

Elämän taittumista ei huomaa

jos seisoo kummun takana, kiven varjossa

Sinäkin olit Arcadiassa

Kunnes kohisevan pimeän rinteellä
aamuruskon aallon edellä
tuntee viipyvän valon

Uusi lumi, jälleen

Nautin lumisateisista viikonlopuista kaupungissa
kun työn muurahaiset kolineen ja auroineen
ovat lähteneet liikkeelle hieman myöhemmin
vieneet kilkutuksen ja räminän hieman kauemmas kinosten taa
kun lapsilla on hetki aikaa laskea
ennen kuin vesi huuhtoo mäet mennessään
kun myöhemminkin aamuun heränneelle, huojahtaneelle
(kuin olisi antanut periksi sisäiselle myrskylle)
on suotu mahdollisuus tarpoa lumessa
lumessa, joka satoi vaatteille, ryömi kengille (lähelle ihoa)
tuntea aurinko selkänsä takana
vaikka siellä on luode
ja katsella varpusia ja talitinttejä pensasaidoissa
kuin piikkilangasta kerityissä aidoissa.


Jokainen meistä tekee pesänsä sinne, minne pystyy.

Traces

The winter is here. They've opened walkways for bikers over the frozen lake. Yet the sunshine feels so akin to spring, so precious little snow covers the land, that I can almost feel the apple trees blossoming with flowers. My memory is a turn of seasons. Our life is filled with phenomena, curious and incidental, and my rational mind can only traverse them like my feet leave traces on the untouched snow. But do they mark the icy cover of a frozen lake?

Kylmä ja märkä

Koko pitkän päivän kuljin paikallani istuin, seisoin odotin
tienvarret kävivät minulle tutuiksi
tähyilin kauas seinien läpi

Kun kävelin kotiin, hymyilin
kuin hullu ilman syytä

sillä
sade tuli
ja kasteli minut

Taloja

Jotenkin tämä talo tietää, että siinä asutaan
Sen maalipinta rakoilee, mutta ei märänny
ei ota hometta
                        vielä
Jos sen lattia kastuu, se kuivuu
tai se kuivataan
Uuni hohkaa lämpöä sen rakenteisiin
Joskus sen ovi on lukossa, joskus raollaan
Saappaissa sen tuulikaapissa
on sukat

Talo metsän tuolla puolen on toisenlainen
Ohi kulkiessani se lepäsi aloillaan
Sen maali on kirkasta, räikeää
mutta jotenkin se tuntuu kylmältä sisältä
kylmää

Sen ovi ammottaa saranoillaan
Sen ikkunat tuijottavat kutsuvasti
                     Kuin joku, joka ei pidä huolta itsestään
                          Kuin joku, josta ei pidetä huolta

Näkymätön, osa 2

Kaksi miestä seisoo tyynellä järvellä
aurinko on kirkas
vesi virtaa kaiteiden läpi

Kaksi kipeää sormea
puukujaa pitkin
vaeltavat hyönteiset

Miekkaliljat kurottuvat korkeuksiin
maassa makaa lapsi
aistit pakenevat valoa

The Unheeded

Made a biketrip to Pispala today. One remarkable piece of built environment. With no straight edges, with no overtly easy accesses, ever shifting, unsteady, untouched by our present fervour to flatten things. Once again, I felt out of place, in a place that impresses you, makes an impression on you - of you. Yesterday, perhaps a bit ill, I wandered nearby there, seeking a way through hardly accessible raspberry bushes. Had to turn back, not to rip myself with prickles and stings. Someone had bit me - I studied the numbness spreading to my shins, the soft throbs in my body. I felt lost, the world caring little of where and how this being was going. On my own. Much in the same way as years ago when I first came to Belgium. The nature unpredictable, unreliable, vast and consuming.

Now, the wind of motion. A luminous aura of warm air in the sky, much the same hue as still waters; golden gray, varnished blue or misty white, I couldn't tell. The warm air told me once again, that somehow I had stepped out of my realm. The water, it felt cold to my skin, but not like a while ago; in the past few days, gray clouds had stormed across the sky, deepened the waters and the waves. Now, the fluid mirror let me slip through easily as a dream. Hot-air balloons drifting in the haze, sedate like dreams.

The nature, the uttermost otherness of nature.

Read some environmental philosophy today. Waking up, my throat a bit sore. Bought a Karelian pastry from a reserved fellow, ate it while walking. Had eaten in a different way, lately. Paying much attention. It's a considerable price to pay. Had slept wearily, drowsily drifted into sleep in the afternoon, in silence. Talked little with people. Sur la rue, les gens parlaient français.

Yesterday I had seen some photos of a beloved one... marveled how she wears many shapes and colours, an atmosphere of a bygone time. Yet she just gives it as it comes, rien est recherché. The easiness of presence unaffected, and yet those who her rationality, her casualness, know only slight of her, only a slight of her. I pondered on a human being. We are creatures of dreams and reflections as well as productive, pathological, preordained.

I saw admirable people today, people feeling weak, people singing in the street, sad, burdened people, people feeling separated. You could see that they were feeling. Can you see it if you deny it?

Not long ago, when someone asked my mission in life, I heard myself saying: "To preserve, to create and to destroy."

The otherness of nature. It all felt dear to me.

Katseen leikki

Löysin taas vanhan runon.


Ilta harjaa tapetteja harmaiksi
lastenhuoneen seinillä kukkineet orvokit
neilikat, leinikit
valuvat viemäriin
varjoina
kajastaa aurinko
lehvästön läpi
liikkeen leikki muovaa
katseen, minuuden
muistot mustaan multaan
siemennettyinä santaan
puro helähtää kerran
eikä sillä ole väriä

Kevääntuhkainen

Mieleni oli jo tuhkattu
sokeriin ja happamaan liemeen pullotettu henki
silti jalat jolkottivat läpi laitumen muhevan märän
takkuisen taimiston, homeen hellittämättömien 
hämähäkinseittien

pysähtyivät
kyyristyivät puron varteen
villisti valui vesi seisahtumatta
silti levollisena kuin korppi
joka lepatti taivaalla vastatuuleen
teki mieleni jälleen
valua vastaan virtaa

Henkäyksiä

Kaksi runoa: viime toukokuulta ja tältä päivältä.


Kesä kuiskii ikkunasi alla
Herää, päästä sisään jo!
Hymyilet, sillä olet unohtanut
avaimen ruohon alle

Jalo vieras!
Ei sinun tule istua sisällä talossa
En tahtoisi surra vuoksesi
Astun ulos luoksesi
Kuljen kanssasi yössä, sateessa, valossa



I woke up in the dark of fright - feeling
the inquietude of noiseless night
I had to listen for a long while
to hear my beloved one's breathing

Cool air in the breath of
Summer.

Maailman loppu

Kirjoitettu 21.12.2012

Tänään maailma ei loppunut
silti se häviää
väsytystaistelussa kanssamme
kulisseihin kätketyssä kamppailussa

Maailma loppuu kuin nuutuva ruusu
kuin hiiltyvä puu
jauhosäkki, jota hiiret nakertavat
varastosi hämärässä

Unelmissani maailma kasvaa
pituutta, vaan ei painoa
kuin lapsi, jota joskus odotit
kuin lapsi, joksi halusit tulla

Silti maailma uupuu
äärettömyys kiertyy solmuun
menetät alun ja syntymän
ja risukasaan haudatut haaveesi

Kuulethan, kuinka kuolema kulkee
kuin askeleet vetten päällä
Miksi et kuulisi maailman loppuvan
lepakonhuutoa pimeässä?

Maailma loppuu kuin sammuva tähti
kuin kuivuva sateenkaari
kuin uni, josta heräät kylmään aamuun
tai hikeen

Maailmani olisi loppunut jo eilen
ellen tänään uskoisi sinuun.

Anna

Anna, Anna!

Anna, juoksit luokse yli rannan
Anna, sinut käsilläni kannan
yli kynnyksen, yli laakerinlehtien,
liki portin pienan
Aina punaisine huulinesi, hehkuvine poskinesi
Anna
aina liehuvine hameinasi
sinä juokset läpi hallan

Anna, minun villikkoni
huorani ja neitsyeni
Anna mun
sinua polvillasi panna
Anna, oi anna
lihaasi purra, raastaa
anna raadella rintasi
mustaksi raapia häpysi
anna repiä hiuksesi
murskata sinut ylivallan
painolla, raivolla
riemulla ja kaiholla

Anna mun rakkaani
anna minun
leikata tuleentunut varsi
raivata erämaa
raiskata paljas maa

Anna, juoksit yli rannan
Anna, sut kuristan
sut hukutan alle sannan

Anna, painan päähäsi orjantappuraseppeleen
kruunuasi kanna
viillelty kuningattareni
oi anna mulle, ANNA!

 
-  -

Anna...
Anna anteeksi.



Tämä runo on omistettu naisille tehdylle väkivallalle 
 - ja sitä vastustavalle kampanjalle.

Oodeja kadotetuille

             * * *

Kasvosi ovat kauniit
vaikka et enää muista, millaiseksi olet tullut
          koska, ja kenen kanssa
Jalkasi liekehtivät
          suonia vai sointuja, ei käy kertominen
Tämän päivän raekuuron huomasit sinä
minä en
mahtanut sille mitään
vaikka tulit luokseni suurin punaisin silmin
olit etsinyt minua
etsinhän minäkin
seisten varjossa, verhon takana


              * * *

lankeaa sade metsässä - sademetsässä
pehmeästi tippuvat puut
hamuaa lehtiä koiran kuono - koirankuonolainen
auki ovat sananjalkojen suut
koskettaa jalka terää - jalkaterää
mullassa makaavat muut

Vastavaloon

kivillä on punainen varjo
eläimillä verinen jälki
pilvillä on puiset katveet
ja sateella siniset sormet

kuvaa kuva vastavaloon
kontrastien kohdatessa
selvemmät rajat elävään
tai epätodelliseen


vastaantulijalla on verinen varjo
et näe auringolta silmiä
vastaantulijalla on vähäinen arvo
näet auringon silmissä

Vastavaloon.
jokin minussa vastaa valoon
ja kuljen vastaan, valoon

Ikävän purot

Ikävä on ilon toinen puoli
Kaipuu kurjuuden kääntöpuoli

Kaipuu on kahta puroa
Ikävä yhtä murua

. ...

Kaiken, minkä olen tajunnut
olen tajunnut yksinkertaisesti
Kaiken, minkä olen pelännyt
olen pelännyt kolminkertaisesti
yksinäisyyttä on aina hoidettu pelolla

ja vaikka tiedän ettei tämä jää
kasaan hiekanjyvistä syliisi ikuisuuden