Huhtikuun noita

Kevät tekee kummia asioita.

Se saa pyöräilemään vahingossa yliopiston kirjastolta Palokkaan, kun on tarkoitus vain palata Kortepohjaan suorinta tietä.

Se houkuttelee sinut aamu-uinnille.

Se toivoisi, että astuisit ulos ruokalasta, koska ethän sinä mitään murkinaa tarvitse, kun kasvat miltei pelkästä valosta ja vedestä. Kevät vetää katseesi taivaalle, jolla ei näy pilvenhattaraakaan. Uskomattomaan sineen.

Aina korrektin toverisi kanssa pysähdytte ihastelemaan hömelönä lehahtelevaa sitruunaperhosta.

Iltahämärissä linnut laulavat, piiloutuen ilmeisesti pienimpiinkin ruohonlämpäreisiin - niin, myös pieni kettu sisälläni laulaa. Kun kirjoitin sen mietteistä pimeässä syksyssä, yöt olivat hiljaisempia ja autiompia kuin kuolema.


Kun mietin nimeä tälle blogitekstille, kevään voiman tylsä toistaminen tuntuu mitättömältä. On hyvä viitata kirjallisuuteen. Huhtikuun noita tuo minulle tuntemuksen jostain syvemmästä, monien tulkitsemasta tarinasta. Jälkistrukturalistien tapaan korostan sitä, että teksti on riippuvainen lukijasta.

Pääsiäinen tuli ja meni jo maaliskuussa, mutta keväässä on tiettyä karnevalismia, joka hyppää yllättäen esiin värikkäänä, koukkunenäisenä ja villinä. Kevät on huolettomasti lyönyt hynttyyt yhteen kristinuskon syntien anteeksi antamisen kanssa. Armo on minusta pääsiäisen idea - eräs tuttu ihmetteli, että "juhlitaan kuolemaa". Kaikki kuolee, juu, mutta tulla tupsahtaa uudessa muodossa esiin. Olen kasvi, jonka juuret levittäytyvät laajalle, mutta niin kauan kuin juureni ovat puuhissa, siellä osmoositouhuissaan, ei haittaa vaikka tämä nimenomainen verso julmasti leikattaisiin tai puraistaisiin poskeen. (Muistaako kukaan Elfquest-sarjakuvan "Dreamtime"-albumin Punapeitsen unta?)

Hyvä ihme, opin tänään kirjallisuustieteen perusteet -luennolla (käsittelimme Julia Kristevaa ja Roland Barthesia) ainakin sen, että millainen ihminen, sellainen teoria (vähän kärjistäen). Biografismi on tehnyt comebackin kirjallisuudentutkimuksessa, mutta nyt tekijä ehkä käsitetään pikemminkin suunnannäyttäjänä kuin merkitysten lähteenä.

Mietin myös opintojani laajaa linjaa hieman surullisissa merkeissä. En minä oikeasti tiedä, mihin pyrin - vai pyrinkö. Onko sillä väliä? Avez-vous trouvé le but pour votre vie? Mikä on järkevä opintokokonaisuus? Miten minulla riittää aika, kun teen puolihuolimattomasti senkin, minkä teen, taiteita ei saa toteutettua, kun aika menee opiskellessa, yrittäessä auttaa projekteissa, joissa olisi mielellään mukana koko sydämellään, mutta moni... moni nakertaa sydäntä? Töitä ei omalla alalla ole - ja kertoisiko joku, mikä se kulttuurintutkija osaa tehdä? Mihin minun ajatteluni riittää? Miten voisin opettaakaan? Taidealojen aloituspaikkoja karsitaan piakkoin reippaasti (enkä väitä sen olevan yksituumaisesti vain huono asia) ja kulttuurintutkimukselta vaaditaan tuloksia - mutta hitto vie, mitä? Mitä muuta taiteentutkimus voi olla kuin uudenlaisten merkitysten löytämistä ja katseen avartamista? Mitä mitättavia tuloksia humanistiset tieteet voivat esittää? Minun on kai tutustuttava alan keskusteluun - minun on kai vain viimeinkin valittava tämä ala alakseni. Sitoutuminen ei välttämättä ole se mun juttu. Kun olen liian kiltti. Sitten jos minulle tehdään pahaa, en voi enää sanoakaan "ei". Ehkä sitä pitäisi harjoitella. Kuten pyörällä jarruttamista. Törmäsin hyvin pienellä vauhdilla erääseen tätiin, vain koska matka väistää häntä oli liian pitkä ja katseeni nauliutui juuri siihen kohteeseen, joka oli tarkoitus ohittaa. Ei ihmisen kannata tuijottaa pelkojaan, koska sitten niillä on taipumus toteutua. Ja osaat varmasti päätellä äskeisen tuuman vastapoolin.

Ehkä kevään noita nostattaa voitonriemuisen nautinnon hymyn kasvoilleni. Ehkä minun ei tarvitse valita joko-tai esteettisen ja eettisen elämän välillä, kuten Kierkegaard mielellään väittäisi. Ehkä voisin kulkea sillä kapealla nuoralla, jonka toisella puolella on yksinäisyyden helvetti ja toisella puolella yhteisöllisyyden helvetti. Eli: L'art pour l'art. Ja: L'enfer, c'est les autres.