jos seisoo sateessa ja suutelee
suutelee omia kyyneleitään
Kasvojaan ei näe kaarevassa lasissa
värivaloissa veden sisässä
jos suree itsensä tyhjäksi
ei huomaa itsensä taittumista
Makaat kasvoillasi maassa
ruohosta kihoavat routavuosien kyyneleet
silmissäsi ruoho on niin vihreää
että se on epätodellista
Kasteen sade lankeaa kasvoille
huomaamatta kuin hymyn kare
iho kirkastuu lasiksi
topaasi sadevedeksi
Makaat kasvoillasi vedessä
sylissäsi luonto on niin raskas
että se on kestämätöntä
muisto niin vahva
että menetät tajuntasi
Liikkeessä omaa kuvaa ei hahmota
ellei se avaudu hiljaa kuin kukka
lasi, jonka vesi täyttää
lasi, jonka vesi täyttää
kallo, muotokuvassa venyvä
ellei astu syrjään kuvastimesta
ei muista omaa maatumistaan
Elämän taittumista ei huomaa
jos seisoo kummun takana, kiven varjossa
Sinäkin olit Arcadiassa
aamuruskon aallon edellä
tuntee viipyvän valon
