Marjametsä.

Mustikkametsä. Siellä saa miettiä läpi koko elämänsä.

Kirjoitin innoissani, keskittyneenä, sillä vihdoin analyysi sujui taas, vihdoin olin oikeassa virrassa, teoria eli minussa, seisoin tekstin edessä ja tanssin, mieleni vanhaa ja syvää tanssia.

Mutta metsä, metsä kutsui.

Oli riennettävä sinne, poljettava syvenevässä illassa, vielä valoisassa, punertavassa alkavaa syksyä.

Oi marjametsä. Mietin siellä rakkaitani, ihmisiä, toista aina lähelläni, ja mietin äitiä. Erityisesti äitiä, jota olen alkanut arvostaa enemmän vanhetessani, olen alkanut arvostaa vanhetessani enemmän naiseutta, sitä mitä se minulle voi olla, mitä se muille voi olla.

Olla täydellisen onnellinen luonnossa, omassa luonnossaan, jotenkin kadottaa itsensä siihen, mitä on. Palvoin rämettä - kumartelin muutamankin mättään ääressä pitkiä toveja.

Illan viiletessä käsiin syttyy kohmeus, yö alkaa vajota ylle, yön mielentila, atmosfääri. Käsien kohmeus tuo hymyn huulilleni, sillä nautin siitä, aidosta pimeydestä, muutoksesta, jonka tunnen illassa. Miten yö herättää minussa valppauden. On sentään hyvä kuulua hämärän kansaan.

Aistini alkavat silti menettää otteen marjoista. Laskeutuva pimeys kehottaa minua jättämään keräämisen työt, palaamaan pesään, kotiin, joka on aina tilapäinen, aina muuttuva, tuulen ja säiden puristuksessa, ja silti aina sisälläni. Minkä metsä minuun jättää, minä metsään. Jonakin päivänä, kaukana täältä, voit tuntea metsän itsessäsi, pohjavirtauksena tajunnan takana.

Hämärtää. Punerva horsma loimuaa kuin soihtuna suon vehreydessä.

To act mindfully is the be joyful, being with others in the world, joining into the greater self.

Puiden siluetit iltataivasta vasten. When you approach them you realize they never were, never could be, anything but whole.