Olipas hellän tyly, äkillinen, mutta aavistettava lopetus (johan kirjan sivutkin vähenivät uhkaavasti). Oikeusjutun lempihenkilöni olivat epäilemättä ne kaksi "korstoa", jotka tulivat lopussa noutamaan K:ta. Se kursailu, se salliva ja huomaavainen K:n seuraaminen hänen päättäessään lähteä mukaan, se miten he kietoutuivat häneen kiinni ikuin yhdeksi olevaiseksi.
Mitä merkillistä tahi merkityksellistä sanottavaa minulla on Oikeusjutusta? Teostahan voisi tulkita mutkikkaana allegoriana, syvänä vertauskuvana tai jatkuvana symboliikkana, joka hämmentää ja hämmentää mieltä kuin visvipuuroa, koska se ei nojaa kulttuurin vakiintuneisiin merkitysten "oikoteihin" tai "kiertoteihin", selventämisen tapoihin. Siksi vertauskuvallinen tarina ei selvennä, vaan hämärtää, muttaa todellisuuden absurdiksi, vaikka yleensä metaforisuus ojentaa kudosta ja sitoo todellisuuden kiinteämmäksi - koska se puhuu siitä, minkä olemme jo hyväksyneet, olemme jo omaksuneet. Siten voisi ajatella, että Kafka puhuu meille viileästi yhteiskunnastamme ja elämämme vaikeista tavoitteista ja tunnoista tavalla, jota ei ole aiemmin nähty - elämämme asiallisuuden ja byrokraattisuuden aikakauden kielellä. Samalla kun ihmiset (tai oikeammin päähenkilömme, jonka spekuloinnit värittävät koko näkemämme todellisuuden) huolehtivat vallasta ja kätketystä pelistä, pelkäävät asemansa ja itsehallintansa puolesta, ilmaantuu outoja apureita, holtittoman nopeita naissuhteita. Ja ihmiset tulevat ja katoavat näkyvistä ilman ääntä, ilman varjoa, maailmaan vailla perspektiiviä. Missä on ihmisten luonne? Tämä saa epäilemään, että he ovat abstraktioiden henkilöitymiä. Kenties puhutaankin jatkuvasti uskonnosta ja ihmisen itsensä syyllistämisestä, salaisista synneistä, epäilyksistä, katumuksesta ja tuomioista? Toiseksi viimeisen luvun keskustelu papin kanssa saa ainakin ajattelemaan teologisia pohdintoja: "On esitetty toinenkin näkökanta..." - joka on edellisen vastakohta. Jatkuvasti, jatkuvasti, tuomiopäivään asti, teologia näkee enkelit nuppineulan kärjellä ja suuruuden silmän tavoittamattomissa...
Mutta Kafka vie meidät paljon allegorioita tahi symboliikkaa kauemmaksi. Teos on mysteeri itsessään, jos sitä lukee kohta ihmettelemättä, kuin tullen yhdeksi teoksen henkilöistä. ...Se on salakavala, tuo kirjan kyky muuttaa sinut itsensä kaltaiseksi. Hetken aikaa voit sanoa itsellesi, että teoksen tapahtumat ovat arkipäivää, käytät vain arkista maalaisjärkeäsi tulkintaan - ja kas, teksti muuttuu tympäiseväksi, voisit heittää kirjan kädestäsi, se ei näytä sinulle mitään kiinnostavaa. Mitä mystistä tai sähköistävää tässä tekstissä muka näit? Ja - outoa kyllä - kolmanneksi viimeinen luku loppuu kesken. Luet sanat: Tämä luku jäi Kafkalta kesken. Hoksaat: Mysteeri on todellisuutta! Et ymmärrä, miten palaat unenomaiseen ymmärtämisen tilaan mokomasta realiteettien toteamisesta - että kyllä, kirjaa ei saatu täydelliseksi. Ehkä ymmärrät tuon aukkokohdan avulla, miten paljon sinulta jää todella käsittämättä - todellisuudessa! Miten paikkaat aukkoja, karmean reikäistä maailmaasi, ja hupsua kyllä, kuvittelet että näkemäsi illuusion kalvo on ehjä, arkinen, että todellisuutesi noudattaa loogisten syy-seuraussuhteiden kudelmaa, että ymmärrät motiivit ihmisten takana ja systeemin rakenteen. Voi luoja! Me olemme hupsuja, sinä ja minä.
keskiviikko 25. kesäkuuta 2008
sunnuntai 22. kesäkuuta 2008
Kafkamaisuutta
Sunnuntaina virastossa on painostava ilma, sijaitsevathan kansliat auringonpaahtaman puukaton alla ullakolla. --
Kafkan teokset ja juonet eivät seuraa mitään muualta tuttua ja turvallista logiikkaa. Teksti on ehdottoman järkevää kieleltään, lauseet pysyvät koossa - mutta huijaavat lukijaansa hienostuneen huomaamattomasti. Erehdymme luulemaan, että tekstistä näkemämme ja kokemamme vastaa reaalimaailmaa, mutta virkkeiden tasolta laajemmalle liikuttaessa, aivojemme yrittäessä luoda synteesiä lukemamme ja ymmärryksemme välille, merkitykset jäävätkin lukkiutumatta. Se varma syvyysvaikutelma, joka syntyy empatian kokemisesta omaksuessamme henkilöiden ja tapahtumien kokonaisuuden, jää syntymättä. Sen sijaan näemme kuin vilahdukselta absurdiuden ja lukemattoman moniselitteisten merkitysten kuiluja.
K:n pyrkimykset jäävät epäselviksi, juoni ei hahmotu lainkaan sen mukaan, minkä oletamme tärkeäksi (kuten mistä K:ta syytetään). Sen sijaan pikkuseikat piirtyvät sitä teräväpiirteisempinä.
Ihmiset käyttäytyvät kumman vallattomasti, loukkaantuvat äkillisesti, seuraavat päähenkilöä luonnottoman uteliaina kuin tyhjäpäiset lapset. Oikeussalissa yllioppilas ahdistelee ja myöhemmin ryöstää mukaansa oikeudenpalvelijan vaimon. Tämän mies puolestaan selittää vaikean tilanteensa K:lle avomielisesti ja perinpohjaisesti. Silti tuntuu, kuin hän puhuisi lööperiä, koska tuollaisia käyttäytymismalleja ei meidän maailmasamme ole. Ei ole mitään järkeä siinä, miten yleisten käyttäytymissäänntöjen, ihmisten asemien ja oikeuden olemuksen sisällöt ovat heittäneet häränpyllyä - tai ikäänkuin menettäneet sisältönsä jonkun pojanviikarin tapaisen mielen sujauttaessa tilalle jotain aivan muuta.
Ihmisten suhtautumisissa on niin välinpitämättömyyttä, vihamielisyyttä, hilpeyttä, uteliaisuutta, jalomielisyyttä kuin häpeämätöntä halpamaisuuttakin. Moraaliset dilemmat eivät heitä aina juuri hetkauta, kun taas triviaalit yksityiskohdat saattavat olla heille vakavia. Mutta kun kaikki etenee kuin vailla historiaa, kuin vailla tunnistettavaa ja elävää maailmaa, heidän tunteensa tuntuvat pinnallisilta ja kuin päälle maalatuilta. Henkilöt eivät hahmotu ihmisinä sen mukaan, mitä ovat, vaan heidän persoonansa on - se, mitä heille tapahtuu. He tupsahtelevat esiin yllättäen kuin harjoituslevyt ampumaradalla, silti kuitenkaan yllättämättä. Päähenkilö K onosin omituisen maailmansa tuote, huolimatta siitä, että on taistelevinaan pois välttämättömyydestä. Hän se houkuttelee lukijankin ottamaan kaiken tyynenä vastaan.
Kafkan teokset ja juonet eivät seuraa mitään muualta tuttua ja turvallista logiikkaa. Teksti on ehdottoman järkevää kieleltään, lauseet pysyvät koossa - mutta huijaavat lukijaansa hienostuneen huomaamattomasti. Erehdymme luulemaan, että tekstistä näkemämme ja kokemamme vastaa reaalimaailmaa, mutta virkkeiden tasolta laajemmalle liikuttaessa, aivojemme yrittäessä luoda synteesiä lukemamme ja ymmärryksemme välille, merkitykset jäävätkin lukkiutumatta. Se varma syvyysvaikutelma, joka syntyy empatian kokemisesta omaksuessamme henkilöiden ja tapahtumien kokonaisuuden, jää syntymättä. Sen sijaan näemme kuin vilahdukselta absurdiuden ja lukemattoman moniselitteisten merkitysten kuiluja.
K:n pyrkimykset jäävät epäselviksi, juoni ei hahmotu lainkaan sen mukaan, minkä oletamme tärkeäksi (kuten mistä K:ta syytetään). Sen sijaan pikkuseikat piirtyvät sitä teräväpiirteisempinä.
Ihmiset käyttäytyvät kumman vallattomasti, loukkaantuvat äkillisesti, seuraavat päähenkilöä luonnottoman uteliaina kuin tyhjäpäiset lapset. Oikeussalissa yllioppilas ahdistelee ja myöhemmin ryöstää mukaansa oikeudenpalvelijan vaimon. Tämän mies puolestaan selittää vaikean tilanteensa K:lle avomielisesti ja perinpohjaisesti. Silti tuntuu, kuin hän puhuisi lööperiä, koska tuollaisia käyttäytymismalleja ei meidän maailmasamme ole. Ei ole mitään järkeä siinä, miten yleisten käyttäytymissäänntöjen, ihmisten asemien ja oikeuden olemuksen sisällöt ovat heittäneet häränpyllyä - tai ikäänkuin menettäneet sisältönsä jonkun pojanviikarin tapaisen mielen sujauttaessa tilalle jotain aivan muuta.
Ihmisten suhtautumisissa on niin välinpitämättömyyttä, vihamielisyyttä, hilpeyttä, uteliaisuutta, jalomielisyyttä kuin häpeämätöntä halpamaisuuttakin. Moraaliset dilemmat eivät heitä aina juuri hetkauta, kun taas triviaalit yksityiskohdat saattavat olla heille vakavia. Mutta kun kaikki etenee kuin vailla historiaa, kuin vailla tunnistettavaa ja elävää maailmaa, heidän tunteensa tuntuvat pinnallisilta ja kuin päälle maalatuilta. Henkilöt eivät hahmotu ihmisinä sen mukaan, mitä ovat, vaan heidän persoonansa on - se, mitä heille tapahtuu. He tupsahtelevat esiin yllättäen kuin harjoituslevyt ampumaradalla, silti kuitenkaan yllättämättä. Päähenkilö K onosin omituisen maailmansa tuote, huolimatta siitä, että on taistelevinaan pois välttämättömyydestä. Hän se houkuttelee lukijankin ottamaan kaiken tyynenä vastaan.
torstai 19. kesäkuuta 2008
Rikos - vaatii rangaistusta
Raskolnikov on hullu. Ei, ei, hän on tavallinen ihminen, synkähkö, ylpeä - hän on muuttunut siitä, kun asui sisarensa Avdotja Romanovnan ja äitinsä Pulherija Aleksandrovnan vaikutuspiirissa. Pietarin helteinen, kuumeinen kesä...
Kun Raskolnikov oli sairas - lukija ihmettelee väliin jos toiseenkin, onko sairaus mennyt lainkaan ohi? - hänen ajatuksenjuoksuaan, hänen kulkuan läpi turmeltuneen, häikäisevän Pietarin seurasi maagisen lumoutuneena - kuin näkisi miehen seisovan raiteilla, kun juna kiitää kohti hurjaa vauhtia. Itse lukija seisoo kuin aidan takana, hyvin lähellä, kaiken kokien, mutta aika, aika, joka kuluisi aidan yli kapuamiseen kieltää ehdottomasti väistämättömästi eteneviin tapahtumiin sekaantumisen. Niin tämänkin fiktion lukija joutuu todistamaan, ymmärtämään ja kestämään tarinan parhaan kykynsä mukaan, sillä aika ja tila ovat ylittämättömissä.
Lukijasta tulee murhan aikana rikoskumppani: Toisaalta kammoaa tapahtumien juoksua, toisaalta janoaa nähdä sen ja - eläytyen hengästyneisiin ajatuksiin - tahtoo, ettei Raskolnikov jää kiinni.
Venäläiset kohtalot, suurten ristiriitojen maa, laajat tunteet... Kuinka rakastankaan noita ihmisiä, joiden sielu on läsnä ja kohtalo jatkuvasti käsillä.
Teoksen suomenkielinen nimi, raa'asti rasahtava "Rikos ja rangaistus", hakkaa ensikuulemalta venäjänkielisen: Преступле́ние и наказа́ние, Pristupljenije i nakazanije. Mutta kun olen vähän aikaa sulatellut ja kotiutunut venäjän keskelle, alan ymmärtää noidenkin äänteiden tehon ja sopivuuden.
Dostojevski, kuten Tolstoikin, näyttäytyy viimeisen sivun käännettyäni yhtenä aikamme (tai jo hetki sitten menneen ajan) merkittävistä humanisteista. Hänen päähenkilönsä Raskolnikov eli yli-ihmisteoriansa valheissa - tiedä häntä, vaikka mokoma olisi tottakin, mutta Raskolnikovin(kaan) kohdalla se ei lopulta ollut. Hän ei voinut "voittaa elämänhaluaan" ja tehdä itsemurhaa, ja vielä vankileirilläkin hänellä kesti pitkään tajuta totuutta, rakkautta, joka tuli muuttamaan hänet. Ehkä hän oli sillalla, "veden äärellä seisoessaan, aavistanut olemuksessaan ja vakaumuksissaan piilevän syvän valheen."
Hesarin sivujen blogeissa juteltiin oikein antoisasti Rikoksesta ja rangaistuksesta, ja kritisoitiin mm. loppua, joka nykykyynikosta tuntuu pliisulta. Puolustan sitä, koska kaikkein syvällisimmät totuudet ovat naurettavan yksinkertaisia. Vankileirillä teorioiden sumentama sydän kasvaa nuoreksi. Voidakseen elää ja olla onnellinen Raskolnikov hyväksyy yhteiskuntansa etiikan. Yksinkertainen tajuaminen, heittäytyminen elämän huomaan ja työhön tarttuminen - koen tämän päätöksen hyvin rinnakkaiseksi Anna Kareninan "todellisen ihmisen" Konstantin Levinin loppupäätelmälle. Hiiteen teoretisoinnit! - elän kuten tulee elää kaikkivaltiaan näkymättömässä ohjauksessa.
Muutkaan henkilöt eivät näytä hekään harmaan normaaleilta. Pidin riettaasta Svidrigailovista, kiivaan hyväsydämisestä Razumihinistä... Sonjan pyhimysmäinen uhrautuvaisuus, uskonnollinen tapa hyväksyä maailma ja ottaa vastaan kärsimykset (tähänhän Porfiri Petrovitskin yrittää päähenkilöä johdattaa paljastuspuheessaan, yhdessä kirjan hienoimmista jaksoista) vaikuttavat ehkä epäaidoilta. Mutta - tuollaisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Kuten on häiriintyneitä, omien teorioidensa syövereihin sotkeutuneita, tuskaisia ihmisiä. Erilaiset vetävät toisiiaan puoleensa kuin magneetit. Ei minullekaan ollut hyväksi ajatella liikaa sitä, että kaikkia tulee rakastaa, ja periaatteeni päättäväistä soveltamista käytäntöön - ja kokea tuskia sen vuoksi - kun tarvitsee vain elää ja antaa periaatteidensa luoda voimaa tekoihin. Anna Kareninassahan Levin hyväksyi sen, että hän äyskii kuskeilleen, julmistuu vaimolleen jne., ts. ei käyttäydy sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Silti tuo uusi tunto ei hävinnyt mihinkään.
Jostain syystä sisaren Dunjan luonteen laadun tulkitsin samanlaiseksi kuin veljensä, mutta kontrastiksi sukupuolen ja elinympäristön takia. Siksi Dunja oli moraaliltaan vahva, suoraselkäinen, kun taas veli Rodja oli pimeydessä vääristynyt, kovettunut ylpeäksi.
Puolustukseni tekstin väitetylle junnaavuudelle: Kirjoitustapa palvelee Raskolnikovin pakkomielteistä ajattelua ja tunne-elämää. Lisäksi aito(klassikko)venäläinen pitkäpiimäisyys on vain niin suloista. Kirjaahan voi lukea myös lajityypillisenä dekkarina.
Ja niin - Tuomitaanko ihminen sen vuoksi, mitä hän on (mitä kukaan ei voi tietää) vai sen vuoksi, mitä hän tekee?
Kun Raskolnikov oli sairas - lukija ihmettelee väliin jos toiseenkin, onko sairaus mennyt lainkaan ohi? - hänen ajatuksenjuoksuaan, hänen kulkuan läpi turmeltuneen, häikäisevän Pietarin seurasi maagisen lumoutuneena - kuin näkisi miehen seisovan raiteilla, kun juna kiitää kohti hurjaa vauhtia. Itse lukija seisoo kuin aidan takana, hyvin lähellä, kaiken kokien, mutta aika, aika, joka kuluisi aidan yli kapuamiseen kieltää ehdottomasti väistämättömästi eteneviin tapahtumiin sekaantumisen. Niin tämänkin fiktion lukija joutuu todistamaan, ymmärtämään ja kestämään tarinan parhaan kykynsä mukaan, sillä aika ja tila ovat ylittämättömissä.
Lukijasta tulee murhan aikana rikoskumppani: Toisaalta kammoaa tapahtumien juoksua, toisaalta janoaa nähdä sen ja - eläytyen hengästyneisiin ajatuksiin - tahtoo, ettei Raskolnikov jää kiinni.
Venäläiset kohtalot, suurten ristiriitojen maa, laajat tunteet... Kuinka rakastankaan noita ihmisiä, joiden sielu on läsnä ja kohtalo jatkuvasti käsillä.
Teoksen suomenkielinen nimi, raa'asti rasahtava "Rikos ja rangaistus", hakkaa ensikuulemalta venäjänkielisen: Преступле́ние и наказа́ние, Pristupljenije i nakazanije. Mutta kun olen vähän aikaa sulatellut ja kotiutunut venäjän keskelle, alan ymmärtää noidenkin äänteiden tehon ja sopivuuden.
Dostojevski, kuten Tolstoikin, näyttäytyy viimeisen sivun käännettyäni yhtenä aikamme (tai jo hetki sitten menneen ajan) merkittävistä humanisteista. Hänen päähenkilönsä Raskolnikov eli yli-ihmisteoriansa valheissa - tiedä häntä, vaikka mokoma olisi tottakin, mutta Raskolnikovin(kaan) kohdalla se ei lopulta ollut. Hän ei voinut "voittaa elämänhaluaan" ja tehdä itsemurhaa, ja vielä vankileirilläkin hänellä kesti pitkään tajuta totuutta, rakkautta, joka tuli muuttamaan hänet. Ehkä hän oli sillalla, "veden äärellä seisoessaan, aavistanut olemuksessaan ja vakaumuksissaan piilevän syvän valheen."
Hesarin sivujen blogeissa juteltiin oikein antoisasti Rikoksesta ja rangaistuksesta, ja kritisoitiin mm. loppua, joka nykykyynikosta tuntuu pliisulta. Puolustan sitä, koska kaikkein syvällisimmät totuudet ovat naurettavan yksinkertaisia. Vankileirillä teorioiden sumentama sydän kasvaa nuoreksi. Voidakseen elää ja olla onnellinen Raskolnikov hyväksyy yhteiskuntansa etiikan. Yksinkertainen tajuaminen, heittäytyminen elämän huomaan ja työhön tarttuminen - koen tämän päätöksen hyvin rinnakkaiseksi Anna Kareninan "todellisen ihmisen" Konstantin Levinin loppupäätelmälle. Hiiteen teoretisoinnit! - elän kuten tulee elää kaikkivaltiaan näkymättömässä ohjauksessa.
Muutkaan henkilöt eivät näytä hekään harmaan normaaleilta. Pidin riettaasta Svidrigailovista, kiivaan hyväsydämisestä Razumihinistä... Sonjan pyhimysmäinen uhrautuvaisuus, uskonnollinen tapa hyväksyä maailma ja ottaa vastaan kärsimykset (tähänhän Porfiri Petrovitskin yrittää päähenkilöä johdattaa paljastuspuheessaan, yhdessä kirjan hienoimmista jaksoista) vaikuttavat ehkä epäaidoilta. Mutta - tuollaisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Kuten on häiriintyneitä, omien teorioidensa syövereihin sotkeutuneita, tuskaisia ihmisiä. Erilaiset vetävät toisiiaan puoleensa kuin magneetit. Ei minullekaan ollut hyväksi ajatella liikaa sitä, että kaikkia tulee rakastaa, ja periaatteeni päättäväistä soveltamista käytäntöön - ja kokea tuskia sen vuoksi - kun tarvitsee vain elää ja antaa periaatteidensa luoda voimaa tekoihin. Anna Kareninassahan Levin hyväksyi sen, että hän äyskii kuskeilleen, julmistuu vaimolleen jne., ts. ei käyttäydy sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Silti tuo uusi tunto ei hävinnyt mihinkään.
Jostain syystä sisaren Dunjan luonteen laadun tulkitsin samanlaiseksi kuin veljensä, mutta kontrastiksi sukupuolen ja elinympäristön takia. Siksi Dunja oli moraaliltaan vahva, suoraselkäinen, kun taas veli Rodja oli pimeydessä vääristynyt, kovettunut ylpeäksi.
Puolustukseni tekstin väitetylle junnaavuudelle: Kirjoitustapa palvelee Raskolnikovin pakkomielteistä ajattelua ja tunne-elämää. Lisäksi aito(klassikko)venäläinen pitkäpiimäisyys on vain niin suloista. Kirjaahan voi lukea myös lajityypillisenä dekkarina.
Ja niin - Tuomitaanko ihminen sen vuoksi, mitä hän on (mitä kukaan ei voi tietää) vai sen vuoksi, mitä hän tekee?
sunnuntai 8. kesäkuuta 2008
Kauden villiyrttejä
Tämäniltaisen lenkin tulos:
Minun mieleni tekee
.... kärrynpyöriä
korvapuusteja
ja takoo
kissankelloja
satakieliä
joita sormustin soittaa
ja seepra-männyt kisaavat kedolla
pelaavat marjapussia pellolla
ilolla
Minun mieleni ei epää
se lepää.
Sembramäntyjen muunnos menee ehkä vähän yli. Pitänee jossain vaiheessa yrittää rassata html-koodin asetuksia, jotta tekstin asettelu ilmaisee enemmän - leijailee keveämmin.
Minun mieleni tekee
.... kärrynpyöriä
korvapuusteja
ja takoo
kissankelloja
satakieliä
joita sormustin soittaa
ja seepra-männyt kisaavat kedolla
pelaavat marjapussia pellolla
ilolla
Minun mieleni ei epää
se lepää.
Sembramäntyjen muunnos menee ehkä vähän yli. Pitänee jossain vaiheessa yrittää rassata html-koodin asetuksia, jotta tekstin asettelu ilmaisee enemmän - leijailee keveämmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
