Kafkamaisuutta

Sunnuntaina virastossa on painostava ilma, sijaitsevathan kansliat auringonpaahtaman puukaton alla ullakolla. --

Kafkan teokset ja juonet eivät seuraa mitään muualta tuttua ja turvallista logiikkaa. Teksti on ehdottoman järkevää kieleltään, lauseet pysyvät koossa - mutta huijaavat lukijaansa hienostuneen huomaamattomasti. Erehdymme luulemaan, että tekstistä näkemämme ja kokemamme vastaa reaalimaailmaa, mutta virkkeiden tasolta laajemmalle liikuttaessa, aivojemme yrittäessä luoda synteesiä lukemamme ja ymmärryksemme välille, merkitykset jäävätkin lukkiutumatta. Se varma syvyysvaikutelma, joka syntyy empatian kokemisesta omaksuessamme henkilöiden ja tapahtumien kokonaisuuden, jää syntymättä. Sen sijaan näemme kuin vilahdukselta absurdiuden ja lukemattoman moniselitteisten merkitysten kuiluja.

K:n pyrkimykset jäävät epäselviksi, juoni ei hahmotu lainkaan sen mukaan, minkä oletamme tärkeäksi (kuten mistä K:ta syytetään). Sen sijaan pikkuseikat piirtyvät sitä teräväpiirteisempinä.

Ihmiset käyttäytyvät kumman vallattomasti, loukkaantuvat äkillisesti, seuraavat päähenkilöä luonnottoman uteliaina kuin tyhjäpäiset lapset. Oikeussalissa yllioppilas ahdistelee ja myöhemmin ryöstää mukaansa oikeudenpalvelijan vaimon. Tämän mies puolestaan selittää vaikean tilanteensa K:lle avomielisesti ja perinpohjaisesti. Silti tuntuu, kuin hän puhuisi lööperiä, koska tuollaisia käyttäytymismalleja ei meidän maailmasamme ole. Ei ole mitään järkeä siinä, miten yleisten käyttäytymissäänntöjen, ihmisten asemien ja oikeuden olemuksen sisällöt ovat heittäneet häränpyllyä - tai ikäänkuin menettäneet sisältönsä jonkun pojanviikarin tapaisen mielen sujauttaessa tilalle jotain aivan muuta.

Ihmisten suhtautumisissa on niin välinpitämättömyyttä, vihamielisyyttä, hilpeyttä, uteliaisuutta, jalomielisyyttä kuin häpeämätöntä halpamaisuuttakin. Moraaliset dilemmat eivät heitä aina juuri hetkauta, kun taas triviaalit yksityiskohdat saattavat olla heille vakavia. Mutta kun kaikki etenee kuin vailla historiaa, kuin vailla tunnistettavaa ja elävää maailmaa, heidän tunteensa tuntuvat pinnallisilta ja kuin päälle maalatuilta. Henkilöt eivät hahmotu ihmisinä sen mukaan, mitä ovat, vaan heidän persoonansa on - se, mitä heille tapahtuu. He tupsahtelevat esiin yllättäen kuin harjoituslevyt ampumaradalla, silti kuitenkaan yllättämättä. Päähenkilö K onosin omituisen maailmansa tuote, huolimatta siitä, että on taistelevinaan pois välttämättömyydestä. Hän se houkuttelee lukijankin ottamaan kaiken tyynenä vastaan.