Päiväkirja kultaa kalliimpi

Luoja, kylläpä on hyvä kirjata itseään ylös. --
Lueskelen parhaillaan matskua verkkotekstikurssille, ja kiinnostuin selailemaan läpi vanhoja merkintöjäni. Vuosi, pari sitten näen kirjoittamisen luovan ja riitoja ratkaisevan voiman purkautuneen bittiavaruuteen väliin väkivaltaisesti, väliin seesteisemmin. Tulin tänne lueskeltuani vaihtoon lähteneiden blogeja, ja aluksi mielessäni oli, että hyvä, kun en vielä lähtenyt. Taidan saada tulevasta opiskelijavaihdosta enemmän irti, viime syksynä rauhoituttuani ja tasapainotuttuani ja mahdollisesti tänä keväänä saatuani jotain aikaan. Huomaan tosin, että kuria on pidettävä, ja huolehdittava itsestä, vaikka sitten kirjoittamalla - viimeistään pakon painaessa niskaa.

Niin. Olen nähdäkseni kehittynyt henkisesti aina kirjoittamalla, kanavoimalla kokemukseni ja niistä kumpuavat tunteet ja aivoitukset kirjoitukseksi, jossa on oltava rakennetta, jossa on oltava logiikkaa, jossa on oltava aikaa ja säännöllisyyttä.

Nykyaikana kirjoittajien on helppo noudattaa ohjetta "kirjoita jotakin joka päivä". Ehkei se ole kauppalista vaan pikemminkin sähköposti.

Huomaan itsestäni hyviä puolia aina paremmin ajan päästä. Lukioikäisen vilkasta ajatustoimintaa, tunnemyrskyjä, ponnisteluja ja kunnianhimoa, projekteja, ihmisläheistymistä - puhumattakaan lapsuuden ja murrosikäisen onnellisista koettelemuksista - osaa arvostaa saatuaan niihin etäisyyttä. Samoin yliopistossa aloittanut, nyt hiljalleen kokoutunut ja kotiutunut ihminen hymyilee miettiväisesti menneille tuskilleen ja iloilleen. Hyrräten aika kehrää elämän lankaa, väliin karheaa, väliin silkkisen hienoa. Se saattaa sotkeutua, mutta kierin sen kerälle. Se saattaa olla kaikkea muuta kuin tasalaatuista, mutta hyvät housut siitä neuloo! Sillä elämäänsä ei tarvitse käyttää iänikuisiin villahousuihin!

^Tämä tässä oli laajennettu metafora.

Matalan auringon runo

Minun siniset murheeni
ja minun punainen sydämeni
kuin jäätynyt huuli raudassa
kytevä lumi on
Aurora, nuolee varpaitani
Aurora, raapii sinisen ihonsa verille


ja minun silmieni reunat ovat punaiset
ja minun silmieni terät ovat siniset, siniset
ja minun silmieni aukot
mustat
kuin tahra, tai unohdus
muistissa

Uuden vuoden ilta

Uuden vuoden aamu. Uuden vuoden päivä. Uuden vuoden ilta. Sanoisitko, että ihmiselämä voi kestää päivän ja tuntua vuodelta?

Astelin eilen hyisessä viimassa takki korvillani, tänä aamuna hyisessä aamussa, jonka viima oli laajentunut - levinnyt kaikkialle kurottuvaksi pakkaseksi.

Yöllä ohitin monta ihmispoloa, jotka kohmeisilla sormillaan söhersivät tulta ruutitikkujen päihin. Ja ulkona valmisteltiin sotaa, kun olisin vain voinut nukkua pois, pois, pois... Kutsu, kenties kevyesti lähetetty, sai kuitenkin astumaan kylmään maailmaan. Mitä löytämään...

Surutta poltettiin rahaa ja räjäytettiin ilmaan omaisuuksia, vaurauden kuolinräiskähdykset himmenivät taivaan mustuuteen. Matkallani ohitin monta varjomaista olentoa, painamassa kiireesti pieniä jälkiään lumeen, tulisten suihkahdusten sihistessä heidän kantapäillään. Ja kaikkein kauneinta oli nähdä noiden vastasyntyneiden lohikäärmeiden syöksyvän kauas korkeuteen, huojuttaen tulisia pyrstöjään - vain tavatakseen mustan yön lopun, ajan lopun, palamisen vääjäämättömän viimeisen liekin, jolloin ne luovuttaisivat riemullisesti elämänsä maahan kaivautuneelle maailmalle sinkoavina vasamina, kimmeltävinä kruunuina tai säihkyvinä tähtipilvinä.

Niin, ilotulitukset veivät katseeni yötaivaalle, ja noiden pian nousevien, pian sammuvien elämänvälähdysten takaa erotin tähtien iäisen valon, vakaan, rauhallisen, tuikkimattoman. Sinä yönä iloisen sodan pauke ympärilläni varasti niiden tuikkeen.

Kummallisen juhlan yö. Niin räiskyvä, toisaalta niin... - autio -. Kaikki nuo pienet varjomaiset ihmiset, jossakin seinien sisällä, joissakin pienissä porukoissaan, jossakin piilossa tai jossakin yksin. Mikä juhla tämä on? Miksemme kokoonnu edes hetkittäin, edes yhtenä yönä kunnolla yhteen, yhteen paikkaan, hartia toisessa kiinni hakemaan lämpöä ja puhumaan, laulamaan, katsomaan vuosien ja välimatkojen taakse perinteiden voimilla? Jokainen yksittäinen ilotulite, joka sinkoutui avaruuteen, symbolisoi minulle erillisiä, eri aikaan lähteviä, eri aikaan loistavia ihmisiä, jotka eivät kohdanneet kertaakaan täyttääkseen yhdessä yötaivaan valolla - loistavaksi hetkeksi.

Oikeastihan minusta ei ole järkevää, että yksityiset ihmiset kuluttavat varoja tuhansiin yksityisiin ilotulitepössyttelyihin, kun kaikki voisivat järjestyneesti katsoa sitä yhtä komeaa pamautusten sarjaa keskiyön tienoilla. That's it.

Juhlaperinteemme on pikkuporvarillinen, mikä juontuu osin Lutherin näkemyksistä. Joulukin on Suomessa perhejuhla, mutta ei kansanjuhla. Ihmiset eristyvät oman lähipiirin seuraan ilman yhteisiä lauluja torilla, kirkossa, käyntiä ystävien kanssa kahviloissa... Yhdistääkö mikään juhlatraditio kaikkia ihmisiä ilman ryhmärajoja? Vappu, työn juhla... näkyvimpinä tosin opiskelijat. Juhannus, keskikesän juhla... mahdollisuuksia siinäkin, mutta ihmiset lähinnä tuijottelevat kokkoja yhdessä, kukin kyläpiiri omalla tantereellaan; Onko kylähenkeä kaupungissa? Ehkä järjestetympää ohjelmaa, josta kaikki tietäisivät ja johon kaikilla olisi yhtäläinen into ja mahdollisuus osallistua, ei ole.

Kenties kuitenkin katselen ensin, millaisia ovat ne koko kansan juhlat toisaalla. Katselen sitten uudestaan tähtien jäistä kauneutta vaiteliaaseen suomalaiseen olkapäähän nojaten.