Ja oliko jotakin valittavaa?

Valita reitti kotiin on kuin valitsisi elämänsuunnan.
Onko ajatusten leikki merkityksetöntä? missä välissä teeskentely ja hypoteesi muuttuu vakavaksi? Kuka näkee leikkini, kerrostuvatko niiden vaikutukset kuin rypyt leuassa, kun painaa päänsä alas...

Teen itselleni ehdotuksia:
Jos kuljet lyhyempää reittiä, olet tehokas... tehokkaampi. Ehkä hetken ehdotus roikkuu ilmassa sellaisenaan, todellinen, koherentin ajatuksen haamu. Sitten nappaan siitä, joku, jokin kahlitsija sisälläni nappaa siitä kiinni ja näpäyttää kolikon kääntöpuolen näkyviin:
Jos kuljet pidempää, hieman tuntemattomampaa reittiä, olet more familiar with different things
Ehdotukset sulautuvat yhteen, valintojen avaruus kahteen, enkä osaa kävellä takaperinkään. On mentävä kotiin kuin kirkkoon, se on rituaali ja velvollisuus. Ja ne ehdotukset: Valittuani yhden polun, en enää muista epäröintiä: Lähellä kotia tulkitsen ja tyydyn valintaani: "Joten tulen olemaan avarakatseisempi tehokkuuden kustannuksella." Aivan kuin ehdotukseni olisi koskenut suvaitsevaisuutta? Muistatko sen sävyn, muistatko miksi epäröit? (-- familiar with different things--)
Päätökset kirjoitetaan aina uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan mietit, mitä valitsit, valitsitko mitään. Niin hetken mietit, mutta useimmiten unohdat miettiä, ellet muistuta itsellesi; "kirjoita tästä!" Taas valintatilanteessa, mitättömässä, mielen kammion ehdotusten virroissa, unohdat takertua konkreettiseen, ja miksi takertuisit? Koska suhteellisuus kertoo, miten valita arvokkaasti ja todella.