Im Prozess

Olipas hellän tyly, äkillinen, mutta aavistettava lopetus (johan kirjan sivutkin vähenivät uhkaavasti). Oikeusjutun lempihenkilöni olivat epäilemättä ne kaksi "korstoa", jotka tulivat lopussa noutamaan K:ta. Se kursailu, se salliva ja huomaavainen K:n seuraaminen hänen päättäessään lähteä mukaan, se miten he kietoutuivat häneen kiinni ikuin yhdeksi olevaiseksi.

Mitä merkillistä tahi merkityksellistä sanottavaa minulla on Oikeusjutusta? Teostahan voisi tulkita mutkikkaana allegoriana, syvänä vertauskuvana tai jatkuvana symboliikkana, joka hämmentää ja hämmentää mieltä kuin visvipuuroa, koska se ei nojaa kulttuurin vakiintuneisiin merkitysten "oikoteihin" tai "kiertoteihin", selventämisen tapoihin. Siksi vertauskuvallinen tarina ei selvennä, vaan hämärtää, muttaa todellisuuden absurdiksi, vaikka yleensä metaforisuus ojentaa kudosta ja sitoo todellisuuden kiinteämmäksi - koska se puhuu siitä, minkä olemme jo hyväksyneet, olemme jo omaksuneet. Siten voisi ajatella, että Kafka puhuu meille viileästi yhteiskunnastamme ja elämämme vaikeista tavoitteista ja tunnoista tavalla, jota ei ole aiemmin nähty - elämämme asiallisuuden ja byrokraattisuuden aikakauden kielellä. Samalla kun ihmiset (tai oikeammin päähenkilömme, jonka spekuloinnit värittävät koko näkemämme todellisuuden) huolehtivat vallasta ja kätketystä pelistä, pelkäävät asemansa ja itsehallintansa puolesta, ilmaantuu outoja apureita, holtittoman nopeita naissuhteita. Ja ihmiset tulevat ja katoavat näkyvistä ilman ääntä, ilman varjoa, maailmaan vailla perspektiiviä. Missä on ihmisten luonne? Tämä saa epäilemään, että he ovat abstraktioiden henkilöitymiä. Kenties puhutaankin jatkuvasti uskonnosta ja ihmisen itsensä syyllistämisestä, salaisista synneistä, epäilyksistä, katumuksesta ja tuomioista? Toiseksi viimeisen luvun keskustelu papin kanssa saa ainakin ajattelemaan teologisia pohdintoja: "On esitetty toinenkin näkökanta..." - joka on edellisen vastakohta. Jatkuvasti, jatkuvasti, tuomiopäivään asti, teologia näkee enkelit nuppineulan kärjellä ja suuruuden silmän tavoittamattomissa...

Mutta Kafka vie meidät paljon allegorioita tahi symboliikkaa kauemmaksi. Teos on mysteeri itsessään, jos sitä lukee kohta ihmettelemättä, kuin tullen yhdeksi teoksen henkilöistä. ...Se on salakavala, tuo kirjan kyky muuttaa sinut itsensä kaltaiseksi. Hetken aikaa voit sanoa itsellesi, että teoksen tapahtumat ovat arkipäivää, käytät vain arkista maalaisjärkeäsi tulkintaan - ja kas, teksti muuttuu tympäiseväksi, voisit heittää kirjan kädestäsi, se ei näytä sinulle mitään kiinnostavaa. Mitä mystistä tai sähköistävää tässä tekstissä muka näit? Ja - outoa kyllä - kolmanneksi viimeinen luku loppuu kesken. Luet sanat: Tämä luku jäi Kafkalta kesken. Hoksaat: Mysteeri on todellisuutta! Et ymmärrä, miten palaat unenomaiseen ymmärtämisen tilaan mokomasta realiteettien toteamisesta - että kyllä, kirjaa ei saatu täydelliseksi. Ehkä ymmärrät tuon aukkokohdan avulla, miten paljon sinulta jää todella käsittämättä - todellisuudessa! Miten paikkaat aukkoja, karmean reikäistä maailmaasi, ja hupsua kyllä, kuvittelet että näkemäsi illuusion kalvo on ehjä, arkinen, että todellisuutesi noudattaa loogisten syy-seuraussuhteiden kudelmaa, että ymmärrät motiivit ihmisten takana ja systeemin rakenteen. Voi luoja! Me olemme hupsuja, sinä ja minä.

Kafkamaisuutta

Sunnuntaina virastossa on painostava ilma, sijaitsevathan kansliat auringonpaahtaman puukaton alla ullakolla. --

Kafkan teokset ja juonet eivät seuraa mitään muualta tuttua ja turvallista logiikkaa. Teksti on ehdottoman järkevää kieleltään, lauseet pysyvät koossa - mutta huijaavat lukijaansa hienostuneen huomaamattomasti. Erehdymme luulemaan, että tekstistä näkemämme ja kokemamme vastaa reaalimaailmaa, mutta virkkeiden tasolta laajemmalle liikuttaessa, aivojemme yrittäessä luoda synteesiä lukemamme ja ymmärryksemme välille, merkitykset jäävätkin lukkiutumatta. Se varma syvyysvaikutelma, joka syntyy empatian kokemisesta omaksuessamme henkilöiden ja tapahtumien kokonaisuuden, jää syntymättä. Sen sijaan näemme kuin vilahdukselta absurdiuden ja lukemattoman moniselitteisten merkitysten kuiluja.

K:n pyrkimykset jäävät epäselviksi, juoni ei hahmotu lainkaan sen mukaan, minkä oletamme tärkeäksi (kuten mistä K:ta syytetään). Sen sijaan pikkuseikat piirtyvät sitä teräväpiirteisempinä.

Ihmiset käyttäytyvät kumman vallattomasti, loukkaantuvat äkillisesti, seuraavat päähenkilöä luonnottoman uteliaina kuin tyhjäpäiset lapset. Oikeussalissa yllioppilas ahdistelee ja myöhemmin ryöstää mukaansa oikeudenpalvelijan vaimon. Tämän mies puolestaan selittää vaikean tilanteensa K:lle avomielisesti ja perinpohjaisesti. Silti tuntuu, kuin hän puhuisi lööperiä, koska tuollaisia käyttäytymismalleja ei meidän maailmasamme ole. Ei ole mitään järkeä siinä, miten yleisten käyttäytymissäänntöjen, ihmisten asemien ja oikeuden olemuksen sisällöt ovat heittäneet häränpyllyä - tai ikäänkuin menettäneet sisältönsä jonkun pojanviikarin tapaisen mielen sujauttaessa tilalle jotain aivan muuta.

Ihmisten suhtautumisissa on niin välinpitämättömyyttä, vihamielisyyttä, hilpeyttä, uteliaisuutta, jalomielisyyttä kuin häpeämätöntä halpamaisuuttakin. Moraaliset dilemmat eivät heitä aina juuri hetkauta, kun taas triviaalit yksityiskohdat saattavat olla heille vakavia. Mutta kun kaikki etenee kuin vailla historiaa, kuin vailla tunnistettavaa ja elävää maailmaa, heidän tunteensa tuntuvat pinnallisilta ja kuin päälle maalatuilta. Henkilöt eivät hahmotu ihmisinä sen mukaan, mitä ovat, vaan heidän persoonansa on - se, mitä heille tapahtuu. He tupsahtelevat esiin yllättäen kuin harjoituslevyt ampumaradalla, silti kuitenkaan yllättämättä. Päähenkilö K onosin omituisen maailmansa tuote, huolimatta siitä, että on taistelevinaan pois välttämättömyydestä. Hän se houkuttelee lukijankin ottamaan kaiken tyynenä vastaan.