Ihastukseni Mylène Farmerin Q.I.-kappaleeseen puhkesi kukkaan, kun luin sen suorapuheiset, hienostuneen eroottiset ja silti henkisyyttä... tai ainakin älykkyyttä ylistävät sanoitukset.
Virkeän ihmisen touhua.
Itse olen vaan liian täysi ollakseni tuottava. Täällä maatiaiskissana on kyllä aikaa herätellä hidasta, kekseliäämpää ja ennakkoluulotonta kiinnostusta. Miksi kanat munivat hedeltymättömiä munia? Tuli siis sekin päivä, jolloin tartuin hyllyssäni nököttävään Kananhoidon käsikirjaan (1951), jonka olen jo vuosikaudet ottanut esimerkiksi lasketellessani kuivaa huumoria perheemme kirjallisesta harrastuksesta. Jotain koomista ja samalla surullisen totta on tuossa maailmanlaajuiseen kriisiin ja elämäntavan syvälliseen muutokseen varautuvassa hamsterimentaliteetissa: "Sattaa tulla se aika, jolloin meidän tulee opetella kanoja kasvattamaan." M-hm. Kuulkaa profeetalliset sanat; Pian tulee aika, jolloin kirjoja on pakko lukea - jotta sivistyksemme olisi jälleen sitä mitä me olemme ja teemme, enemmän kuin myytti.
Leikin hieman Fahrenheit 451:n hengessä.
Joka tapauksessa, ottaessani selvää kanan yhteissuolesta eli kloakista ja munatiehyestä, katseeni pyyhkäisi Partiopojan kirjaa. Nyt yllättäen kiinnostuneena näistä vanhan ajan oppikirjoista otin sen vierustoverinsa, Herra Westonin hyvää viiniä kanssa alas. Tutkin ensin viinikirjaa, ja havaitsin sen englantilaisherra Theodore Francis Powysin romaaniksi, allegoriaksi siltä ajalta, kun modernisaatio eli jännittävää rinnakkaiseloa vuosisatojen kansanperinteen, maagisen todellisuuden kanssa (jos olisin Neil Gaiman, kirjoittaisin mielenkiintoisia juttuja noilta ajoilta). Teos on allegoria, ja pienet harmaat aivosoluni alkoivat toki väikkyä kiinnostuksesta, enhän ole lukenut kunnon allegorista romaania. Herra Weston on Jumala ja hänen yhtiökumppaninsa Michael arkkienkeli Michael. Folly Downin maalaiskylään he ajavat Fordilla kaupittelemaan hyvää viiniään. Vastassa on jos jonkinlaista ihmiskohtaloa. Kiva on lukea vain oman pakon alaisena, ja allegorinen rakenne on mukavaa ja viihdyttävää siirtymää tiedon tasolta toiselle.
Hirveän raskas tuntoni ja omatuntoni on hieman lievittynyt siitä tiedosta, että olen kerännyt lautaselleni kasvimaan antimia: Taittelin sipulinvarsia, tilliä ja riivin nokkosta, poimulehteä ja uutena tuttavuutena, eilispäivän kasvikirjojen lukemisista viisastuneena, jauhosavikkaa. Tuo villikasviksi odottamattoman mauton, lehdiltään pehmeä ja jauhoinen rikkaruoho on käsittääkseni varsin vitamiinipitoinen ja helppo riipiä mukaan kitkemisen lomassa.
Suosittelen! Eräs opettavaisimmista ja hyödyllisimmistä lukemistani (=selailemistani) kirjoista: Toivo Rautavaaran Mihin kasvimme kelpaavat. Oma painokseni, alaotsikolla Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta on vuodelta 1976, mutta alunperin kirja on julkaistu WSOY:n kustantamana kahtena osana vuosina 1942 ja 1943. Sota-aika palautti mieliimme monia hyödyllisiä taitoja ja osaamista, joka perustuu täydellisyyteen pyrkivään ympäristön ymmärrykseen. Teosta löytää hyvin ainakin Keski-Suomen alueen kirjastoista. Vähintään vuoden 1976 esipuhe kannattaa lukea. Siteeraan Rautavaaraa:
Raskaan sodan päätyttyä ilmeni vastavaikutus: kuluttajat, kauppa ja teollisuus eivät halunneet kuulla puhuttavaankaan mistään, mikä tuntui "korvikkeelta". Osto- ja kulutustottumukset palautuivat entiselleen, hammasmätä, sokeritauti, sydän- ja sappitaudit, jotka sodan aikana olivat melkein hävinneet, ilmestyivät taas tuhoisina. - -
Teollistunut ja kaupallistunut ruokamme on käynyt yksitoikkoiseksi ja monet kyllästyvät tehdasruokien makuun. Monissa maissa on havaittavissa, että teollisuuden ja kaupan valmiiden "mukavuusruokien" ohessa tai sijasta etsitään vaihtelua ja uusia makunautintoja kotoisesta ruuanlaitosta.
Erityisesti mieltäni kiinnittää alkuperäisen esipuheen kysymyslitanian loppu, Rautavaaran pohtiessa, mitä hyötyä luonnonkasvien tuntemuksesta on itse kullekin ammatille ja asemalle:
[E]ikö kasvitieteen opiskelijain, niin hyvin koulussa kuin yliopistossa, pitäisi ennen kaikkea oppia tuntemaan luonnonkasviemme käyttöominaisuudet ja -mahdollisuudet?
Eikö jokainen pikku koululainen esitä varsin varteenotettavan kysmyksen "mitä hyötyä tästä on" jos hänen pitää päntätä kertotaulua, sijamuotoja tai - kas vain - luonnonkasveja? Minä ainakin olisin kiinnostunut kovasti, jos oltaisiin ympäntunnilla vaikka kerätty salaattiainekset luonnosta.
Seuraavaksi: The Lady of the Lake.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
torstai 17. heinäkuuta 2008
perjantai 4. heinäkuuta 2008
Mais qu'est-ce que tu cherches, Madame?
Jokin sai minut vertaamaan Gustave Flaubert'n Rouva Bovarya (1857) muutamaan muuhun klassikkoon: Zolan Nana, Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, Brontën Kotiopettajattaren romaani eli Jane Eyre ja lopulta... eurooppalaisen romaanin vankka peruskivi, Cervantesin Don Quijote. Selitän vaikutelmani ja yritän kehitellä hieman ajatusta niiden ympärille.
Yhdennäköisyys murheellisen hahmon ritariin hahmottui Flaubert'n kertojan kuvatessa Emman kietoutumista haaveellisiin tunnelmiin ja tarinoihin, samaan tapaan kuin Don Quijoten pää pehmeni ritariromaanien parissa. Hulluutemme, voimamme ja pyrkimystemme alkusyy piilee uskossa: Että unelmamme ovat totta tai että voimme muuttaa ne todeksi. Donna Quijotemmme yrittää liian, noh, mielikuvituksettomasti, elää unelmiensa mukaan, osaamatta ujuttaa niiden vaikutusta arkiseen elämään. (- Kuten me onnelliset ihmiset teemme - * itsetyytyväistä, typerää myhäilyä*) Hän tenhoutuu valheiden verkkoon, uskoo sen kantavan viimeiseen saakka, uskoo pystyvänsä parempaan kuin nuo keskinkertaiset hölmöt. Osaltaan muistelen Raskolnikovin teoriaa (tosin tämän tapauksen ollessa kyseessä siihen ei sisälly toimia henkilökohtaista suuremman päämäärän hyväksi): Se vähälukuinen joukko, joilla on voimaa ja uskallusta, voi toimia tahtonsa mukaan - mutta ne, jotka ovat häikäilemättömiä ja silti epäonnistuvat himoissaan ja pyyteissään, joutuvat halveksittuun ja vihattuun asemaan.
Nuo kiukustuttavat ranskalaiset! Flaubert'in kiitelty teos tempoili minut harkitulla kielellään mukaansa alkupuolella, mutta tuon tolkuttoman naisparan rappion kuvaus toi kieltämättä mieleen kurttuotsaisen Emile Zolan Nanan (jota en kerinnyt lukea loppuun silloin kun oli tarkoitus). Nykynaista ranskalaisen miehen kirjoittama, kohtalonuskoinen naisen tuhonkuvaus loukkaa jokseenkin epämääräisesti. Olkoonkin, että tämä teos on toiminut naisten emansipaation voimannäytteenä. Olkoonkin, että vahvatahtoiset naiset ovat takuulla turhautuneet yhteiskunnallisen aseman, moraalin ja käytösnormien sietämättömän ahtaissa kahleissa. Voi vain iloita, etteivät tyhmät rakastumiset tai pienokaiset ole vielä "vieneet vapauttani" (en tykkää ajatella näin). Emman olisi pitänyt saada vähän maistaa elämää.
On se avioero hieno asia.
Naturalismi nostelee rumaa päätään ihmissielujen pikkumaisuuden paljastuessa ja suurten sielujen tukahtuessa ja vääristyessä heitä ahdistaviin rajoihin. Unelmat muuttuvat elähdyttävistä pakottaviksi, toiveet raa'oiksi haluiksi ja irstaaksi panetteluksi. Emman äärimmäisyydet leviävät hänen ympärilleen kuolemankin jälkeen, kuin veden väreet uponneen kiven jäljiltä. Emma vetää kuolemaan myös miehen, joka oli alati vilpitön, nöyrä, uskollinen, ahkera ja rakastava, ja josta päähenkilö ei välittänyt todella pätkääkään. Romaanin loppu on todella masentava. Katkera pikkumainen ilo jää toisille, toisista hyötyville.
Luin Rouva Bovaryn juuri loppuun, joten en ole vielä saanut siihen etäisyyttä.
Werther-poloinen tuli mieleen Emman kiihkosta ja itsekkäästä tarpeesta ajautua tunteiden vietäväksi. Neiti Eyren taas koen samalla lailla taipumattomaksi ja voimakkaaksi naiseksi, mutta - ja nyt, nyt pieni puukko-hampaiden-välissä-feministi nostaa minussa päätään - siinä missä Jane Eyre on naisen kirjoittama, naisen tumman voiman mahdollisuuksia kartoittava teos, Rouva Bovary kertoo miehen näkemyksen tuon saman mahdin mädättävästä ja rikollisesta vaikutuksesta. Janen suoraselkäisyys paransi Rochesteria, Emman turmelee joku Rudolphe-pösilö. Mutta Jane saikin tehdä jotain järkevää, Emmasta tuli materialisti paremman ilon puutteessa. Jos olisin fanaattisempi, nostaisin haloon miesten ja naisten valtataistelusta mallitarinoiden kautta. Aux armes, les femmes, aux barricades!
Kerronta palaa lopussa nykypäivään, kuin olisi ammentanut unelmat syvyydestä loppuun, ja tyytyy vain toteamaan tapahtuneen, häivenemään. Kertojan asema tarinassa onkin kiinnostava: Alun paikallaolosta voimme päätellä hänen kuuluneen Charles Bovaryn koulutovereihin, mutta henkilöiden sisäisten liikkeiden perusteellisen kuvauksen voimme olettaa huolelliseksi spekuloinniksi, tai sitten ekstradiegeettinen kertoja vähän huiputtaa meitä uskottelemalla kuuluvansa tavallisiin ihmisiin. Kertoja luo ykseyttä lukijoihinsa toteamalla, miltä jokin ääni, tilanne yms. meistä tuntuu. Välillä vaikuttaakin siltä, että suuri äänetön yhteisö tarkkailee juhlallisen passiivisena tuon paheellisen naisen turmiota.
Charles'in ensimmäinen avioliitto vanhemman naisen kanssa on teoksen loppuun mennessä miltei haipunut mielestä. Mikä on tuon ajan funktio? (Ajattelen teoksen juonirakennetta mieluummin tietoisena konstruktiona kuin "asioina, jotka tapahtuvat".) Näen ensimmäisen avioliiton teeman esittelynä ja vastapainona myöhempään. Eikö tuo naisrukka reagoinut omalla tavallaan elämänsä rajallisuuteen, mutta nalkuttamisestaan huolimatta tyytyi siihen? Emma ei valittanut. Jo ensimmäinen vaimo petti miestään raha-asioissa, ja siitä syntyi kohtaus. Emmaa Charles jumaloi niin, ettei millään suostunut uskomaan tästä pahaa tai ahdistamaan perimmäisten kysymysten äärelle. Huomaa kuitenkin seuraava ero! 2. luvun lopussa, vaimo nro 1. kuoleman jälkeen, Charles tai kertoja toteaa: "Vaimo oli kaikesta huolimatta rakastanut häntä."
Emma teki tahtonsa mukaan. Tällaisiako meistä tulee, jos toimimme omaa tahtoamme noudattaen? Kysymys on vaikea ja riippuu pitkälti ympäristömme kosketinpinnoista, joita vasten kimmahdamme tai jotka ottavat meidät höyhenenkevyesti vastaan. Meillä on siis painava vastuu ottaa läheisemme huomioon, ohjata toisiamme rajoittamatta kuitenkaan toistemme kulkua...
Arvostan Rouva Bovarya sen piirtokuvamaisen tarkkuuden ansiosta ja sen omituisen, väsähtäneen mutta velvollisuutensa täyttävän kerronnan vuoksi. Flaubertin verkkainen kirjoitustapa ilmenee täsmällisen mietityissä, loogisesti siirtyvissä kuvauksissa, vaikka elävä puhe säilyttää hyvin epämääräisyytensä. Hitautensa vuoksi tuskainen kirjoitustapa näkyy ehkä myös siinä, miten romantikko tarpeeksi kauan mietittyään huomaa katselevansa rumia asioita, rumia tavoitteita ja valheellisia tekoja. Ihminen on kuin sika: Jos se temmeltää liian kauan pienellä nurmikolla, se polkee liejuksi ruohon, jolla ennen kieriskeli tyytyväisenä.
Kylläpä olen ajatellut paljon vanhaa äidinkielenopettajaani, ja sitä, mitä hän sanoi näistä kirjoista (myös pian seuraavasta Hessestä). Odotin ahnaasti kuin kuuta nousevaa Charles'in hattua, arvattavasti symbolia hänen muodottomasta luonteestaan. Odotushorisonttini perusteella en arvannut näkeväni häntä nuorena, näkeväni hänen myös fyysillistä muutostaan, jotka Flaubert kuittaa lyhyesti reaktiona ympäristön vaatimuksiin. En osannut odottaa sääliväni niin Charles-raukkaa, jonka sammumaton uutteruus ja uskollisuus kertovat rakkaudesta, joka ei kysele, tappaa vain kantajansa muiden puolesta, muiden ihmisten vähäpätöisten projektien edestä. Näen itsessäni Charles'in hyväntahtoisen mielikuvituksettomuuden, lempeän viisaan maanläheisuuden - mutta luojan kiitos, vaikka meillä kummallakaan ei liiemmälti älyä tai hienostuneisuutta olisi, oma viisauteni ei aivan maadu, kun sitä silloin tällöin löyhyttää kartoittamattomien mahdollisuuksien tuuli.
Huomaatteko muuten, miten yllyn käyttämään vanhan tyyppisiä sanoja? "Fyysillinen", "irstas panettelu" ja "rikollinen"... I never said that, now did I? Ja mitenkähän näkyvää on ironiani? No, parasta siinä onkin, ettei koskaan voi tietää, luullaanko tekstiä tolkulliseksi, kun hieman huvittelee tai nauretaan silloin kun kirjoittaja on kuolemanvakavissaan. Seuraavaksi jotain jännittävää: Aropupu.
Yhdennäköisyys murheellisen hahmon ritariin hahmottui Flaubert'n kertojan kuvatessa Emman kietoutumista haaveellisiin tunnelmiin ja tarinoihin, samaan tapaan kuin Don Quijoten pää pehmeni ritariromaanien parissa. Hulluutemme, voimamme ja pyrkimystemme alkusyy piilee uskossa: Että unelmamme ovat totta tai että voimme muuttaa ne todeksi. Donna Quijotemmme yrittää liian, noh, mielikuvituksettomasti, elää unelmiensa mukaan, osaamatta ujuttaa niiden vaikutusta arkiseen elämään. (- Kuten me onnelliset ihmiset teemme - * itsetyytyväistä, typerää myhäilyä*) Hän tenhoutuu valheiden verkkoon, uskoo sen kantavan viimeiseen saakka, uskoo pystyvänsä parempaan kuin nuo keskinkertaiset hölmöt. Osaltaan muistelen Raskolnikovin teoriaa (tosin tämän tapauksen ollessa kyseessä siihen ei sisälly toimia henkilökohtaista suuremman päämäärän hyväksi): Se vähälukuinen joukko, joilla on voimaa ja uskallusta, voi toimia tahtonsa mukaan - mutta ne, jotka ovat häikäilemättömiä ja silti epäonnistuvat himoissaan ja pyyteissään, joutuvat halveksittuun ja vihattuun asemaan.
Nuo kiukustuttavat ranskalaiset! Flaubert'in kiitelty teos tempoili minut harkitulla kielellään mukaansa alkupuolella, mutta tuon tolkuttoman naisparan rappion kuvaus toi kieltämättä mieleen kurttuotsaisen Emile Zolan Nanan (jota en kerinnyt lukea loppuun silloin kun oli tarkoitus). Nykynaista ranskalaisen miehen kirjoittama, kohtalonuskoinen naisen tuhonkuvaus loukkaa jokseenkin epämääräisesti. Olkoonkin, että tämä teos on toiminut naisten emansipaation voimannäytteenä. Olkoonkin, että vahvatahtoiset naiset ovat takuulla turhautuneet yhteiskunnallisen aseman, moraalin ja käytösnormien sietämättömän ahtaissa kahleissa. Voi vain iloita, etteivät tyhmät rakastumiset tai pienokaiset ole vielä "vieneet vapauttani" (en tykkää ajatella näin). Emman olisi pitänyt saada vähän maistaa elämää.
On se avioero hieno asia.
Naturalismi nostelee rumaa päätään ihmissielujen pikkumaisuuden paljastuessa ja suurten sielujen tukahtuessa ja vääristyessä heitä ahdistaviin rajoihin. Unelmat muuttuvat elähdyttävistä pakottaviksi, toiveet raa'oiksi haluiksi ja irstaaksi panetteluksi. Emman äärimmäisyydet leviävät hänen ympärilleen kuolemankin jälkeen, kuin veden väreet uponneen kiven jäljiltä. Emma vetää kuolemaan myös miehen, joka oli alati vilpitön, nöyrä, uskollinen, ahkera ja rakastava, ja josta päähenkilö ei välittänyt todella pätkääkään. Romaanin loppu on todella masentava. Katkera pikkumainen ilo jää toisille, toisista hyötyville.
Luin Rouva Bovaryn juuri loppuun, joten en ole vielä saanut siihen etäisyyttä.
Werther-poloinen tuli mieleen Emman kiihkosta ja itsekkäästä tarpeesta ajautua tunteiden vietäväksi. Neiti Eyren taas koen samalla lailla taipumattomaksi ja voimakkaaksi naiseksi, mutta - ja nyt, nyt pieni puukko-hampaiden-välissä-feministi nostaa minussa päätään - siinä missä Jane Eyre on naisen kirjoittama, naisen tumman voiman mahdollisuuksia kartoittava teos, Rouva Bovary kertoo miehen näkemyksen tuon saman mahdin mädättävästä ja rikollisesta vaikutuksesta. Janen suoraselkäisyys paransi Rochesteria, Emman turmelee joku Rudolphe-pösilö. Mutta Jane saikin tehdä jotain järkevää, Emmasta tuli materialisti paremman ilon puutteessa. Jos olisin fanaattisempi, nostaisin haloon miesten ja naisten valtataistelusta mallitarinoiden kautta. Aux armes, les femmes, aux barricades!
Kerronta palaa lopussa nykypäivään, kuin olisi ammentanut unelmat syvyydestä loppuun, ja tyytyy vain toteamaan tapahtuneen, häivenemään. Kertojan asema tarinassa onkin kiinnostava: Alun paikallaolosta voimme päätellä hänen kuuluneen Charles Bovaryn koulutovereihin, mutta henkilöiden sisäisten liikkeiden perusteellisen kuvauksen voimme olettaa huolelliseksi spekuloinniksi, tai sitten ekstradiegeettinen kertoja vähän huiputtaa meitä uskottelemalla kuuluvansa tavallisiin ihmisiin. Kertoja luo ykseyttä lukijoihinsa toteamalla, miltä jokin ääni, tilanne yms. meistä tuntuu. Välillä vaikuttaakin siltä, että suuri äänetön yhteisö tarkkailee juhlallisen passiivisena tuon paheellisen naisen turmiota.
Charles'in ensimmäinen avioliitto vanhemman naisen kanssa on teoksen loppuun mennessä miltei haipunut mielestä. Mikä on tuon ajan funktio? (Ajattelen teoksen juonirakennetta mieluummin tietoisena konstruktiona kuin "asioina, jotka tapahtuvat".) Näen ensimmäisen avioliiton teeman esittelynä ja vastapainona myöhempään. Eikö tuo naisrukka reagoinut omalla tavallaan elämänsä rajallisuuteen, mutta nalkuttamisestaan huolimatta tyytyi siihen? Emma ei valittanut. Jo ensimmäinen vaimo petti miestään raha-asioissa, ja siitä syntyi kohtaus. Emmaa Charles jumaloi niin, ettei millään suostunut uskomaan tästä pahaa tai ahdistamaan perimmäisten kysymysten äärelle. Huomaa kuitenkin seuraava ero! 2. luvun lopussa, vaimo nro 1. kuoleman jälkeen, Charles tai kertoja toteaa: "Vaimo oli kaikesta huolimatta rakastanut häntä."
Emma teki tahtonsa mukaan. Tällaisiako meistä tulee, jos toimimme omaa tahtoamme noudattaen? Kysymys on vaikea ja riippuu pitkälti ympäristömme kosketinpinnoista, joita vasten kimmahdamme tai jotka ottavat meidät höyhenenkevyesti vastaan. Meillä on siis painava vastuu ottaa läheisemme huomioon, ohjata toisiamme rajoittamatta kuitenkaan toistemme kulkua...
Arvostan Rouva Bovarya sen piirtokuvamaisen tarkkuuden ansiosta ja sen omituisen, väsähtäneen mutta velvollisuutensa täyttävän kerronnan vuoksi. Flaubertin verkkainen kirjoitustapa ilmenee täsmällisen mietityissä, loogisesti siirtyvissä kuvauksissa, vaikka elävä puhe säilyttää hyvin epämääräisyytensä. Hitautensa vuoksi tuskainen kirjoitustapa näkyy ehkä myös siinä, miten romantikko tarpeeksi kauan mietittyään huomaa katselevansa rumia asioita, rumia tavoitteita ja valheellisia tekoja. Ihminen on kuin sika: Jos se temmeltää liian kauan pienellä nurmikolla, se polkee liejuksi ruohon, jolla ennen kieriskeli tyytyväisenä.
Kylläpä olen ajatellut paljon vanhaa äidinkielenopettajaani, ja sitä, mitä hän sanoi näistä kirjoista (myös pian seuraavasta Hessestä). Odotin ahnaasti kuin kuuta nousevaa Charles'in hattua, arvattavasti symbolia hänen muodottomasta luonteestaan. Odotushorisonttini perusteella en arvannut näkeväni häntä nuorena, näkeväni hänen myös fyysillistä muutostaan, jotka Flaubert kuittaa lyhyesti reaktiona ympäristön vaatimuksiin. En osannut odottaa sääliväni niin Charles-raukkaa, jonka sammumaton uutteruus ja uskollisuus kertovat rakkaudesta, joka ei kysele, tappaa vain kantajansa muiden puolesta, muiden ihmisten vähäpätöisten projektien edestä. Näen itsessäni Charles'in hyväntahtoisen mielikuvituksettomuuden, lempeän viisaan maanläheisuuden - mutta luojan kiitos, vaikka meillä kummallakaan ei liiemmälti älyä tai hienostuneisuutta olisi, oma viisauteni ei aivan maadu, kun sitä silloin tällöin löyhyttää kartoittamattomien mahdollisuuksien tuuli.
Huomaatteko muuten, miten yllyn käyttämään vanhan tyyppisiä sanoja? "Fyysillinen", "irstas panettelu" ja "rikollinen"... I never said that, now did I? Ja mitenkähän näkyvää on ironiani? No, parasta siinä onkin, ettei koskaan voi tietää, luullaanko tekstiä tolkulliseksi, kun hieman huvittelee tai nauretaan silloin kun kirjoittaja on kuolemanvakavissaan. Seuraavaksi jotain jännittävää: Aropupu.
torstai 3. heinäkuuta 2008
Dublinin kaduilta
James Joycen nuoruudenteos Dublinilaisia (1914) herposi jo käsistäni, mutta ehkäpä siitä jotakin jäi jälkeen. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä on sitä aloittelijaystävällisintä Joycea. Klassinen sivistykseni ei ole kyllin riittävä, että väittäisin ymmärtäväni viime vuosisadan alun irlantilaispolitiikkaa, uskonnon kulttuuria leimaavaa merkitystä ja ajan henkeä huokuvaa ja samalla siihen kätkeytynyttä symboliikkaa - mutta ihmisten kokemukset pääsevät lopultakin pääosaan.
Mieleeni tuli, että perinteinen kirjallisuus (huom! postmoderniin asti) on yleensä hyvin järjestelevää, usein kaavan mukaan rakennettua ja siksi helppoa ja miellyttävää lukea - ajatellaanpa vaikka eepoksia, runomittoja, satuja, allegoriaa, historiallista teosta tai perinteistä kerronnan kaarta noudattavaa romaania. Näin ollen kirjallisuus järjellistää maailmaa. Jos jokin teos yllättää outoudellaan, sen pystyy yleensä selvittämään etsimällä ratkaisumallin, jonka mukaan lukea. Kafkan kohdalla teoksen voi yrittää tiivistää määreillä "unen logiikka", "byrokraattinen helvetti" tai "poikamiesfantasiointi" tai vaikkapa "analyysi tajunnasta". Silti mallit ja sanat, joilla kirjaa rajataan, siistitään, parturoidaan ja opetetaan pokkuroimaan esseetä varten, esittävät vain varjokuvan teoksesta ja jättävät todellisen lukukokemuksen valöörit piiloon.
Joyce on pyrkinyt ainakin omaelämäkerran tapaisessa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja erityisesti suomentamattomassa Finnegan's Wake -teoksessaan venyttämään kirjallisuuden esittämisen tapaa, kerrontaa tai narratiivia. Taiteilijan alku on lapsen häilyvää tajuntaa, aistikuvia ja loruja, joita järki ei voikaan ankkuroida kiinteästi paikalleen. Finnegan's Wake (jota en tosiaankaan ole lukenut!) alkaa äännemaalailulla, jonka sisältö on epäilemättä yhtä intertekstuaalinen kuin Don McLeanin American Pie -kappale - historiaa kaikkine tulkintoineen.
Dublinilaisten elämän näkyjä väläyttelevissä novelleissa tämä "todellisen" kokemuksen pyrkimys on toteutettu niin hienostuneesti ja kirjallisesti (tahtoo sanoa: taitavalla kielenkäytöllä), että pysyin minäkin mukana. Joyce pakottaa lukijan pitämään monia elementtejä kätösissään samaan aikaan: Varsinaisen dialogin jostain abstraktimmasta kysmyksestä, juonen liikkeen, henkilöiden mietteet, aikasiirtymät ja huolelliset ympäristön ja ihmisten kuvaukset. Kun useampi muu kirjailija jaksottaa tällaiset elementit tai antaa pidemmän päälle yhdelle etusijan, Joycella on toisinaan tapana kuljettaa kaikkia monen aukeaman ajan mukana, niin että lukija ennättää juuri parahiksi uppoutua kuvaukseen, kun seuraava repliikki töpsähtää eteen. Tässä voikin sitten ihmetellä kirjan tempoa ja kestoa. Rauhallinen teksti kertoo jo toisen maailmanajan ajantajusta. Missä hektisyys? Missä menneen hetken peruuttamattomuus? No, ei tässä missään syksilsessä ajankäsityksessä vielä olla, mutta kuitenkin.
Joyce kirjoittaa ehkä niin rationaalisesti, että minun piti henkisesti hakea asentoa jonkin aikaan, jotta saisin vedettyä ylleni sen tunteenomaisuuden märkäpuvun, jossa luovin teoksen kuin teoksen halki. Noh, ehkä Joycen kielikuvat kantavat pidemmälle kuin omani, ja ne ne minut hurmasivatkin. Mieleeni jäi erityisesti erään miehen kasvojen kuvaus; Hänen muuten valjuille kasvoilleen levisivät ilmeiden aallot (taisivat vielä murtuakin kasvojen reunoille ja nenän aallonharjaan). Mieleeni jäi myös tehokkaita kuvia, kuten isä novellissa Pieni pilvi. Hän tapaa menestyneen, maailmaa nähneen ystävänsä, alkaa haavella omista kyvyistään, menestyksestään ja kotona yrittää lukea runoa. Mutta lapsen itku vie hänen huomionsa ja särkee keskittyneisyyden. Hän huutaa lapselle: "Lopeta!" - pienokainen sävähtää ja alkaa kirkua pelästyneenä. Miehen ahdistus on kuin loukku, hätä on niin avutonta. Whan you feel you're a waste...
Välikommentti: Luulen että Pink Floydin Pigs (Three different ones) Animals-levyltä auttaisi minua hieman avaamaan näiden novellien ihmisiä. Nimensä mukaan ihmisistä Dublinilaisissa on kyse, ihmiskohtaloista, joista ei aina niin välittäisi tietää, mutta jotka täyttävät kaupungin - with their stench and their valour.
Novellien otsikot ovat hämmentäviä, ja osaltaan huomauttavat, että tekstissä on muutakin kuin pinnalta huomaa. Arabia henkii itämaista hurmaa, Kuolleet käsittelee menneiden jälkiä, mutta Savea? Miten se liittyy rauhanrakentajanaisen vierailuun? Kertokaapa minulle!
Hyvän Kirsi Suutarisen käännöskritiikin teoksesta voi lukea Kiiltomadon sivuilta.
Tämä riittää tällä erää. On verra les souffrances de jeune Madame Bovary un peu plus tard.
--
Kieli-ihmisen juttuja: Ajattelin lenkillä pikkusanojen merkitystä. En nyt puhu sellaisista kuin "kiitos" ja "päivää" ja "näkemiin" (ja "ei"), joita ilmanhan ei maailma pyörisi, vaan sellaisista kuin "niin", "paitsi" tai yksin esiintymään kykenemättömistä liitepartikkeleista kuten "-ko", "-kin" tai "-han". Esimerkkinä kysyn, mitä eroa on seuraavilla, sienimetsiltä palaavan äidin lausahduksilla:
"Puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."
Ja: "Vain puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."
Hyvä ihme! Nauru muuttuukin vakavuudeksi ja tragediaksi, hupsu emäntä myrkyttäjättäreksi! No. Kärjistin hieman. Mutta pienet sanat kunniaan. Löysin myös Rouva Bovarysta minulle tähän mennessä tuntemattoman kaksitavuisen vahvistuspartikkelin "paki-". À la "pakiparas" = parhaista parhain.
Mieleeni tuli, että perinteinen kirjallisuus (huom! postmoderniin asti) on yleensä hyvin järjestelevää, usein kaavan mukaan rakennettua ja siksi helppoa ja miellyttävää lukea - ajatellaanpa vaikka eepoksia, runomittoja, satuja, allegoriaa, historiallista teosta tai perinteistä kerronnan kaarta noudattavaa romaania. Näin ollen kirjallisuus järjellistää maailmaa. Jos jokin teos yllättää outoudellaan, sen pystyy yleensä selvittämään etsimällä ratkaisumallin, jonka mukaan lukea. Kafkan kohdalla teoksen voi yrittää tiivistää määreillä "unen logiikka", "byrokraattinen helvetti" tai "poikamiesfantasiointi" tai vaikkapa "analyysi tajunnasta". Silti mallit ja sanat, joilla kirjaa rajataan, siistitään, parturoidaan ja opetetaan pokkuroimaan esseetä varten, esittävät vain varjokuvan teoksesta ja jättävät todellisen lukukokemuksen valöörit piiloon.
Joyce on pyrkinyt ainakin omaelämäkerran tapaisessa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja erityisesti suomentamattomassa Finnegan's Wake -teoksessaan venyttämään kirjallisuuden esittämisen tapaa, kerrontaa tai narratiivia. Taiteilijan alku on lapsen häilyvää tajuntaa, aistikuvia ja loruja, joita järki ei voikaan ankkuroida kiinteästi paikalleen. Finnegan's Wake (jota en tosiaankaan ole lukenut!) alkaa äännemaalailulla, jonka sisältö on epäilemättä yhtä intertekstuaalinen kuin Don McLeanin American Pie -kappale - historiaa kaikkine tulkintoineen.
Dublinilaisten elämän näkyjä väläyttelevissä novelleissa tämä "todellisen" kokemuksen pyrkimys on toteutettu niin hienostuneesti ja kirjallisesti (tahtoo sanoa: taitavalla kielenkäytöllä), että pysyin minäkin mukana. Joyce pakottaa lukijan pitämään monia elementtejä kätösissään samaan aikaan: Varsinaisen dialogin jostain abstraktimmasta kysmyksestä, juonen liikkeen, henkilöiden mietteet, aikasiirtymät ja huolelliset ympäristön ja ihmisten kuvaukset. Kun useampi muu kirjailija jaksottaa tällaiset elementit tai antaa pidemmän päälle yhdelle etusijan, Joycella on toisinaan tapana kuljettaa kaikkia monen aukeaman ajan mukana, niin että lukija ennättää juuri parahiksi uppoutua kuvaukseen, kun seuraava repliikki töpsähtää eteen. Tässä voikin sitten ihmetellä kirjan tempoa ja kestoa. Rauhallinen teksti kertoo jo toisen maailmanajan ajantajusta. Missä hektisyys? Missä menneen hetken peruuttamattomuus? No, ei tässä missään syksilsessä ajankäsityksessä vielä olla, mutta kuitenkin.
Joyce kirjoittaa ehkä niin rationaalisesti, että minun piti henkisesti hakea asentoa jonkin aikaan, jotta saisin vedettyä ylleni sen tunteenomaisuuden märkäpuvun, jossa luovin teoksen kuin teoksen halki. Noh, ehkä Joycen kielikuvat kantavat pidemmälle kuin omani, ja ne ne minut hurmasivatkin. Mieleeni jäi erityisesti erään miehen kasvojen kuvaus; Hänen muuten valjuille kasvoilleen levisivät ilmeiden aallot (taisivat vielä murtuakin kasvojen reunoille ja nenän aallonharjaan). Mieleeni jäi myös tehokkaita kuvia, kuten isä novellissa Pieni pilvi. Hän tapaa menestyneen, maailmaa nähneen ystävänsä, alkaa haavella omista kyvyistään, menestyksestään ja kotona yrittää lukea runoa. Mutta lapsen itku vie hänen huomionsa ja särkee keskittyneisyyden. Hän huutaa lapselle: "Lopeta!" - pienokainen sävähtää ja alkaa kirkua pelästyneenä. Miehen ahdistus on kuin loukku, hätä on niin avutonta. Whan you feel you're a waste...
Välikommentti: Luulen että Pink Floydin Pigs (Three different ones) Animals-levyltä auttaisi minua hieman avaamaan näiden novellien ihmisiä. Nimensä mukaan ihmisistä Dublinilaisissa on kyse, ihmiskohtaloista, joista ei aina niin välittäisi tietää, mutta jotka täyttävät kaupungin - with their stench and their valour.
Novellien otsikot ovat hämmentäviä, ja osaltaan huomauttavat, että tekstissä on muutakin kuin pinnalta huomaa. Arabia henkii itämaista hurmaa, Kuolleet käsittelee menneiden jälkiä, mutta Savea? Miten se liittyy rauhanrakentajanaisen vierailuun? Kertokaapa minulle!
Hyvän Kirsi Suutarisen käännöskritiikin teoksesta voi lukea Kiiltomadon sivuilta.
Tämä riittää tällä erää. On verra les souffrances de jeune Madame Bovary un peu plus tard.
--
Kieli-ihmisen juttuja: Ajattelin lenkillä pikkusanojen merkitystä. En nyt puhu sellaisista kuin "kiitos" ja "päivää" ja "näkemiin" (ja "ei"), joita ilmanhan ei maailma pyörisi, vaan sellaisista kuin "niin", "paitsi" tai yksin esiintymään kykenemättömistä liitepartikkeleista kuten "-ko", "-kin" tai "-han". Esimerkkinä kysyn, mitä eroa on seuraavilla, sienimetsiltä palaavan äidin lausahduksilla:
"Puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."
Ja: "Vain puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."
Hyvä ihme! Nauru muuttuukin vakavuudeksi ja tragediaksi, hupsu emäntä myrkyttäjättäreksi! No. Kärjistin hieman. Mutta pienet sanat kunniaan. Löysin myös Rouva Bovarysta minulle tähän mennessä tuntemattoman kaksitavuisen vahvistuspartikkelin "paki-". À la "pakiparas" = parhaista parhain.
keskiviikko 25. kesäkuuta 2008
Im Prozess
Olipas hellän tyly, äkillinen, mutta aavistettava lopetus (johan kirjan sivutkin vähenivät uhkaavasti). Oikeusjutun lempihenkilöni olivat epäilemättä ne kaksi "korstoa", jotka tulivat lopussa noutamaan K:ta. Se kursailu, se salliva ja huomaavainen K:n seuraaminen hänen päättäessään lähteä mukaan, se miten he kietoutuivat häneen kiinni ikuin yhdeksi olevaiseksi.
Mitä merkillistä tahi merkityksellistä sanottavaa minulla on Oikeusjutusta? Teostahan voisi tulkita mutkikkaana allegoriana, syvänä vertauskuvana tai jatkuvana symboliikkana, joka hämmentää ja hämmentää mieltä kuin visvipuuroa, koska se ei nojaa kulttuurin vakiintuneisiin merkitysten "oikoteihin" tai "kiertoteihin", selventämisen tapoihin. Siksi vertauskuvallinen tarina ei selvennä, vaan hämärtää, muttaa todellisuuden absurdiksi, vaikka yleensä metaforisuus ojentaa kudosta ja sitoo todellisuuden kiinteämmäksi - koska se puhuu siitä, minkä olemme jo hyväksyneet, olemme jo omaksuneet. Siten voisi ajatella, että Kafka puhuu meille viileästi yhteiskunnastamme ja elämämme vaikeista tavoitteista ja tunnoista tavalla, jota ei ole aiemmin nähty - elämämme asiallisuuden ja byrokraattisuuden aikakauden kielellä. Samalla kun ihmiset (tai oikeammin päähenkilömme, jonka spekuloinnit värittävät koko näkemämme todellisuuden) huolehtivat vallasta ja kätketystä pelistä, pelkäävät asemansa ja itsehallintansa puolesta, ilmaantuu outoja apureita, holtittoman nopeita naissuhteita. Ja ihmiset tulevat ja katoavat näkyvistä ilman ääntä, ilman varjoa, maailmaan vailla perspektiiviä. Missä on ihmisten luonne? Tämä saa epäilemään, että he ovat abstraktioiden henkilöitymiä. Kenties puhutaankin jatkuvasti uskonnosta ja ihmisen itsensä syyllistämisestä, salaisista synneistä, epäilyksistä, katumuksesta ja tuomioista? Toiseksi viimeisen luvun keskustelu papin kanssa saa ainakin ajattelemaan teologisia pohdintoja: "On esitetty toinenkin näkökanta..." - joka on edellisen vastakohta. Jatkuvasti, jatkuvasti, tuomiopäivään asti, teologia näkee enkelit nuppineulan kärjellä ja suuruuden silmän tavoittamattomissa...
Mutta Kafka vie meidät paljon allegorioita tahi symboliikkaa kauemmaksi. Teos on mysteeri itsessään, jos sitä lukee kohta ihmettelemättä, kuin tullen yhdeksi teoksen henkilöistä. ...Se on salakavala, tuo kirjan kyky muuttaa sinut itsensä kaltaiseksi. Hetken aikaa voit sanoa itsellesi, että teoksen tapahtumat ovat arkipäivää, käytät vain arkista maalaisjärkeäsi tulkintaan - ja kas, teksti muuttuu tympäiseväksi, voisit heittää kirjan kädestäsi, se ei näytä sinulle mitään kiinnostavaa. Mitä mystistä tai sähköistävää tässä tekstissä muka näit? Ja - outoa kyllä - kolmanneksi viimeinen luku loppuu kesken. Luet sanat: Tämä luku jäi Kafkalta kesken. Hoksaat: Mysteeri on todellisuutta! Et ymmärrä, miten palaat unenomaiseen ymmärtämisen tilaan mokomasta realiteettien toteamisesta - että kyllä, kirjaa ei saatu täydelliseksi. Ehkä ymmärrät tuon aukkokohdan avulla, miten paljon sinulta jää todella käsittämättä - todellisuudessa! Miten paikkaat aukkoja, karmean reikäistä maailmaasi, ja hupsua kyllä, kuvittelet että näkemäsi illuusion kalvo on ehjä, arkinen, että todellisuutesi noudattaa loogisten syy-seuraussuhteiden kudelmaa, että ymmärrät motiivit ihmisten takana ja systeemin rakenteen. Voi luoja! Me olemme hupsuja, sinä ja minä.
Mitä merkillistä tahi merkityksellistä sanottavaa minulla on Oikeusjutusta? Teostahan voisi tulkita mutkikkaana allegoriana, syvänä vertauskuvana tai jatkuvana symboliikkana, joka hämmentää ja hämmentää mieltä kuin visvipuuroa, koska se ei nojaa kulttuurin vakiintuneisiin merkitysten "oikoteihin" tai "kiertoteihin", selventämisen tapoihin. Siksi vertauskuvallinen tarina ei selvennä, vaan hämärtää, muttaa todellisuuden absurdiksi, vaikka yleensä metaforisuus ojentaa kudosta ja sitoo todellisuuden kiinteämmäksi - koska se puhuu siitä, minkä olemme jo hyväksyneet, olemme jo omaksuneet. Siten voisi ajatella, että Kafka puhuu meille viileästi yhteiskunnastamme ja elämämme vaikeista tavoitteista ja tunnoista tavalla, jota ei ole aiemmin nähty - elämämme asiallisuuden ja byrokraattisuuden aikakauden kielellä. Samalla kun ihmiset (tai oikeammin päähenkilömme, jonka spekuloinnit värittävät koko näkemämme todellisuuden) huolehtivat vallasta ja kätketystä pelistä, pelkäävät asemansa ja itsehallintansa puolesta, ilmaantuu outoja apureita, holtittoman nopeita naissuhteita. Ja ihmiset tulevat ja katoavat näkyvistä ilman ääntä, ilman varjoa, maailmaan vailla perspektiiviä. Missä on ihmisten luonne? Tämä saa epäilemään, että he ovat abstraktioiden henkilöitymiä. Kenties puhutaankin jatkuvasti uskonnosta ja ihmisen itsensä syyllistämisestä, salaisista synneistä, epäilyksistä, katumuksesta ja tuomioista? Toiseksi viimeisen luvun keskustelu papin kanssa saa ainakin ajattelemaan teologisia pohdintoja: "On esitetty toinenkin näkökanta..." - joka on edellisen vastakohta. Jatkuvasti, jatkuvasti, tuomiopäivään asti, teologia näkee enkelit nuppineulan kärjellä ja suuruuden silmän tavoittamattomissa...
Mutta Kafka vie meidät paljon allegorioita tahi symboliikkaa kauemmaksi. Teos on mysteeri itsessään, jos sitä lukee kohta ihmettelemättä, kuin tullen yhdeksi teoksen henkilöistä. ...Se on salakavala, tuo kirjan kyky muuttaa sinut itsensä kaltaiseksi. Hetken aikaa voit sanoa itsellesi, että teoksen tapahtumat ovat arkipäivää, käytät vain arkista maalaisjärkeäsi tulkintaan - ja kas, teksti muuttuu tympäiseväksi, voisit heittää kirjan kädestäsi, se ei näytä sinulle mitään kiinnostavaa. Mitä mystistä tai sähköistävää tässä tekstissä muka näit? Ja - outoa kyllä - kolmanneksi viimeinen luku loppuu kesken. Luet sanat: Tämä luku jäi Kafkalta kesken. Hoksaat: Mysteeri on todellisuutta! Et ymmärrä, miten palaat unenomaiseen ymmärtämisen tilaan mokomasta realiteettien toteamisesta - että kyllä, kirjaa ei saatu täydelliseksi. Ehkä ymmärrät tuon aukkokohdan avulla, miten paljon sinulta jää todella käsittämättä - todellisuudessa! Miten paikkaat aukkoja, karmean reikäistä maailmaasi, ja hupsua kyllä, kuvittelet että näkemäsi illuusion kalvo on ehjä, arkinen, että todellisuutesi noudattaa loogisten syy-seuraussuhteiden kudelmaa, että ymmärrät motiivit ihmisten takana ja systeemin rakenteen. Voi luoja! Me olemme hupsuja, sinä ja minä.
sunnuntai 22. kesäkuuta 2008
Kafkamaisuutta
Sunnuntaina virastossa on painostava ilma, sijaitsevathan kansliat auringonpaahtaman puukaton alla ullakolla. --
Kafkan teokset ja juonet eivät seuraa mitään muualta tuttua ja turvallista logiikkaa. Teksti on ehdottoman järkevää kieleltään, lauseet pysyvät koossa - mutta huijaavat lukijaansa hienostuneen huomaamattomasti. Erehdymme luulemaan, että tekstistä näkemämme ja kokemamme vastaa reaalimaailmaa, mutta virkkeiden tasolta laajemmalle liikuttaessa, aivojemme yrittäessä luoda synteesiä lukemamme ja ymmärryksemme välille, merkitykset jäävätkin lukkiutumatta. Se varma syvyysvaikutelma, joka syntyy empatian kokemisesta omaksuessamme henkilöiden ja tapahtumien kokonaisuuden, jää syntymättä. Sen sijaan näemme kuin vilahdukselta absurdiuden ja lukemattoman moniselitteisten merkitysten kuiluja.
K:n pyrkimykset jäävät epäselviksi, juoni ei hahmotu lainkaan sen mukaan, minkä oletamme tärkeäksi (kuten mistä K:ta syytetään). Sen sijaan pikkuseikat piirtyvät sitä teräväpiirteisempinä.
Ihmiset käyttäytyvät kumman vallattomasti, loukkaantuvat äkillisesti, seuraavat päähenkilöä luonnottoman uteliaina kuin tyhjäpäiset lapset. Oikeussalissa yllioppilas ahdistelee ja myöhemmin ryöstää mukaansa oikeudenpalvelijan vaimon. Tämän mies puolestaan selittää vaikean tilanteensa K:lle avomielisesti ja perinpohjaisesti. Silti tuntuu, kuin hän puhuisi lööperiä, koska tuollaisia käyttäytymismalleja ei meidän maailmasamme ole. Ei ole mitään järkeä siinä, miten yleisten käyttäytymissäänntöjen, ihmisten asemien ja oikeuden olemuksen sisällöt ovat heittäneet häränpyllyä - tai ikäänkuin menettäneet sisältönsä jonkun pojanviikarin tapaisen mielen sujauttaessa tilalle jotain aivan muuta.
Ihmisten suhtautumisissa on niin välinpitämättömyyttä, vihamielisyyttä, hilpeyttä, uteliaisuutta, jalomielisyyttä kuin häpeämätöntä halpamaisuuttakin. Moraaliset dilemmat eivät heitä aina juuri hetkauta, kun taas triviaalit yksityiskohdat saattavat olla heille vakavia. Mutta kun kaikki etenee kuin vailla historiaa, kuin vailla tunnistettavaa ja elävää maailmaa, heidän tunteensa tuntuvat pinnallisilta ja kuin päälle maalatuilta. Henkilöt eivät hahmotu ihmisinä sen mukaan, mitä ovat, vaan heidän persoonansa on - se, mitä heille tapahtuu. He tupsahtelevat esiin yllättäen kuin harjoituslevyt ampumaradalla, silti kuitenkaan yllättämättä. Päähenkilö K onosin omituisen maailmansa tuote, huolimatta siitä, että on taistelevinaan pois välttämättömyydestä. Hän se houkuttelee lukijankin ottamaan kaiken tyynenä vastaan.
Kafkan teokset ja juonet eivät seuraa mitään muualta tuttua ja turvallista logiikkaa. Teksti on ehdottoman järkevää kieleltään, lauseet pysyvät koossa - mutta huijaavat lukijaansa hienostuneen huomaamattomasti. Erehdymme luulemaan, että tekstistä näkemämme ja kokemamme vastaa reaalimaailmaa, mutta virkkeiden tasolta laajemmalle liikuttaessa, aivojemme yrittäessä luoda synteesiä lukemamme ja ymmärryksemme välille, merkitykset jäävätkin lukkiutumatta. Se varma syvyysvaikutelma, joka syntyy empatian kokemisesta omaksuessamme henkilöiden ja tapahtumien kokonaisuuden, jää syntymättä. Sen sijaan näemme kuin vilahdukselta absurdiuden ja lukemattoman moniselitteisten merkitysten kuiluja.
K:n pyrkimykset jäävät epäselviksi, juoni ei hahmotu lainkaan sen mukaan, minkä oletamme tärkeäksi (kuten mistä K:ta syytetään). Sen sijaan pikkuseikat piirtyvät sitä teräväpiirteisempinä.
Ihmiset käyttäytyvät kumman vallattomasti, loukkaantuvat äkillisesti, seuraavat päähenkilöä luonnottoman uteliaina kuin tyhjäpäiset lapset. Oikeussalissa yllioppilas ahdistelee ja myöhemmin ryöstää mukaansa oikeudenpalvelijan vaimon. Tämän mies puolestaan selittää vaikean tilanteensa K:lle avomielisesti ja perinpohjaisesti. Silti tuntuu, kuin hän puhuisi lööperiä, koska tuollaisia käyttäytymismalleja ei meidän maailmasamme ole. Ei ole mitään järkeä siinä, miten yleisten käyttäytymissäänntöjen, ihmisten asemien ja oikeuden olemuksen sisällöt ovat heittäneet häränpyllyä - tai ikäänkuin menettäneet sisältönsä jonkun pojanviikarin tapaisen mielen sujauttaessa tilalle jotain aivan muuta.
Ihmisten suhtautumisissa on niin välinpitämättömyyttä, vihamielisyyttä, hilpeyttä, uteliaisuutta, jalomielisyyttä kuin häpeämätöntä halpamaisuuttakin. Moraaliset dilemmat eivät heitä aina juuri hetkauta, kun taas triviaalit yksityiskohdat saattavat olla heille vakavia. Mutta kun kaikki etenee kuin vailla historiaa, kuin vailla tunnistettavaa ja elävää maailmaa, heidän tunteensa tuntuvat pinnallisilta ja kuin päälle maalatuilta. Henkilöt eivät hahmotu ihmisinä sen mukaan, mitä ovat, vaan heidän persoonansa on - se, mitä heille tapahtuu. He tupsahtelevat esiin yllättäen kuin harjoituslevyt ampumaradalla, silti kuitenkaan yllättämättä. Päähenkilö K onosin omituisen maailmansa tuote, huolimatta siitä, että on taistelevinaan pois välttämättömyydestä. Hän se houkuttelee lukijankin ottamaan kaiken tyynenä vastaan.
torstai 19. kesäkuuta 2008
Rikos - vaatii rangaistusta
Raskolnikov on hullu. Ei, ei, hän on tavallinen ihminen, synkähkö, ylpeä - hän on muuttunut siitä, kun asui sisarensa Avdotja Romanovnan ja äitinsä Pulherija Aleksandrovnan vaikutuspiirissa. Pietarin helteinen, kuumeinen kesä...
Kun Raskolnikov oli sairas - lukija ihmettelee väliin jos toiseenkin, onko sairaus mennyt lainkaan ohi? - hänen ajatuksenjuoksuaan, hänen kulkuan läpi turmeltuneen, häikäisevän Pietarin seurasi maagisen lumoutuneena - kuin näkisi miehen seisovan raiteilla, kun juna kiitää kohti hurjaa vauhtia. Itse lukija seisoo kuin aidan takana, hyvin lähellä, kaiken kokien, mutta aika, aika, joka kuluisi aidan yli kapuamiseen kieltää ehdottomasti väistämättömästi eteneviin tapahtumiin sekaantumisen. Niin tämänkin fiktion lukija joutuu todistamaan, ymmärtämään ja kestämään tarinan parhaan kykynsä mukaan, sillä aika ja tila ovat ylittämättömissä.
Lukijasta tulee murhan aikana rikoskumppani: Toisaalta kammoaa tapahtumien juoksua, toisaalta janoaa nähdä sen ja - eläytyen hengästyneisiin ajatuksiin - tahtoo, ettei Raskolnikov jää kiinni.
Venäläiset kohtalot, suurten ristiriitojen maa, laajat tunteet... Kuinka rakastankaan noita ihmisiä, joiden sielu on läsnä ja kohtalo jatkuvasti käsillä.
Teoksen suomenkielinen nimi, raa'asti rasahtava "Rikos ja rangaistus", hakkaa ensikuulemalta venäjänkielisen: Преступле́ние и наказа́ние, Pristupljenije i nakazanije. Mutta kun olen vähän aikaa sulatellut ja kotiutunut venäjän keskelle, alan ymmärtää noidenkin äänteiden tehon ja sopivuuden.
Dostojevski, kuten Tolstoikin, näyttäytyy viimeisen sivun käännettyäni yhtenä aikamme (tai jo hetki sitten menneen ajan) merkittävistä humanisteista. Hänen päähenkilönsä Raskolnikov eli yli-ihmisteoriansa valheissa - tiedä häntä, vaikka mokoma olisi tottakin, mutta Raskolnikovin(kaan) kohdalla se ei lopulta ollut. Hän ei voinut "voittaa elämänhaluaan" ja tehdä itsemurhaa, ja vielä vankileirilläkin hänellä kesti pitkään tajuta totuutta, rakkautta, joka tuli muuttamaan hänet. Ehkä hän oli sillalla, "veden äärellä seisoessaan, aavistanut olemuksessaan ja vakaumuksissaan piilevän syvän valheen."
Hesarin sivujen blogeissa juteltiin oikein antoisasti Rikoksesta ja rangaistuksesta, ja kritisoitiin mm. loppua, joka nykykyynikosta tuntuu pliisulta. Puolustan sitä, koska kaikkein syvällisimmät totuudet ovat naurettavan yksinkertaisia. Vankileirillä teorioiden sumentama sydän kasvaa nuoreksi. Voidakseen elää ja olla onnellinen Raskolnikov hyväksyy yhteiskuntansa etiikan. Yksinkertainen tajuaminen, heittäytyminen elämän huomaan ja työhön tarttuminen - koen tämän päätöksen hyvin rinnakkaiseksi Anna Kareninan "todellisen ihmisen" Konstantin Levinin loppupäätelmälle. Hiiteen teoretisoinnit! - elän kuten tulee elää kaikkivaltiaan näkymättömässä ohjauksessa.
Muutkaan henkilöt eivät näytä hekään harmaan normaaleilta. Pidin riettaasta Svidrigailovista, kiivaan hyväsydämisestä Razumihinistä... Sonjan pyhimysmäinen uhrautuvaisuus, uskonnollinen tapa hyväksyä maailma ja ottaa vastaan kärsimykset (tähänhän Porfiri Petrovitskin yrittää päähenkilöä johdattaa paljastuspuheessaan, yhdessä kirjan hienoimmista jaksoista) vaikuttavat ehkä epäaidoilta. Mutta - tuollaisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Kuten on häiriintyneitä, omien teorioidensa syövereihin sotkeutuneita, tuskaisia ihmisiä. Erilaiset vetävät toisiiaan puoleensa kuin magneetit. Ei minullekaan ollut hyväksi ajatella liikaa sitä, että kaikkia tulee rakastaa, ja periaatteeni päättäväistä soveltamista käytäntöön - ja kokea tuskia sen vuoksi - kun tarvitsee vain elää ja antaa periaatteidensa luoda voimaa tekoihin. Anna Kareninassahan Levin hyväksyi sen, että hän äyskii kuskeilleen, julmistuu vaimolleen jne., ts. ei käyttäydy sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Silti tuo uusi tunto ei hävinnyt mihinkään.
Jostain syystä sisaren Dunjan luonteen laadun tulkitsin samanlaiseksi kuin veljensä, mutta kontrastiksi sukupuolen ja elinympäristön takia. Siksi Dunja oli moraaliltaan vahva, suoraselkäinen, kun taas veli Rodja oli pimeydessä vääristynyt, kovettunut ylpeäksi.
Puolustukseni tekstin väitetylle junnaavuudelle: Kirjoitustapa palvelee Raskolnikovin pakkomielteistä ajattelua ja tunne-elämää. Lisäksi aito(klassikko)venäläinen pitkäpiimäisyys on vain niin suloista. Kirjaahan voi lukea myös lajityypillisenä dekkarina.
Ja niin - Tuomitaanko ihminen sen vuoksi, mitä hän on (mitä kukaan ei voi tietää) vai sen vuoksi, mitä hän tekee?
Kun Raskolnikov oli sairas - lukija ihmettelee väliin jos toiseenkin, onko sairaus mennyt lainkaan ohi? - hänen ajatuksenjuoksuaan, hänen kulkuan läpi turmeltuneen, häikäisevän Pietarin seurasi maagisen lumoutuneena - kuin näkisi miehen seisovan raiteilla, kun juna kiitää kohti hurjaa vauhtia. Itse lukija seisoo kuin aidan takana, hyvin lähellä, kaiken kokien, mutta aika, aika, joka kuluisi aidan yli kapuamiseen kieltää ehdottomasti väistämättömästi eteneviin tapahtumiin sekaantumisen. Niin tämänkin fiktion lukija joutuu todistamaan, ymmärtämään ja kestämään tarinan parhaan kykynsä mukaan, sillä aika ja tila ovat ylittämättömissä.
Lukijasta tulee murhan aikana rikoskumppani: Toisaalta kammoaa tapahtumien juoksua, toisaalta janoaa nähdä sen ja - eläytyen hengästyneisiin ajatuksiin - tahtoo, ettei Raskolnikov jää kiinni.
Venäläiset kohtalot, suurten ristiriitojen maa, laajat tunteet... Kuinka rakastankaan noita ihmisiä, joiden sielu on läsnä ja kohtalo jatkuvasti käsillä.
Teoksen suomenkielinen nimi, raa'asti rasahtava "Rikos ja rangaistus", hakkaa ensikuulemalta venäjänkielisen: Преступле́ние и наказа́ние, Pristupljenije i nakazanije. Mutta kun olen vähän aikaa sulatellut ja kotiutunut venäjän keskelle, alan ymmärtää noidenkin äänteiden tehon ja sopivuuden.
Dostojevski, kuten Tolstoikin, näyttäytyy viimeisen sivun käännettyäni yhtenä aikamme (tai jo hetki sitten menneen ajan) merkittävistä humanisteista. Hänen päähenkilönsä Raskolnikov eli yli-ihmisteoriansa valheissa - tiedä häntä, vaikka mokoma olisi tottakin, mutta Raskolnikovin(kaan) kohdalla se ei lopulta ollut. Hän ei voinut "voittaa elämänhaluaan" ja tehdä itsemurhaa, ja vielä vankileirilläkin hänellä kesti pitkään tajuta totuutta, rakkautta, joka tuli muuttamaan hänet. Ehkä hän oli sillalla, "veden äärellä seisoessaan, aavistanut olemuksessaan ja vakaumuksissaan piilevän syvän valheen."
Hesarin sivujen blogeissa juteltiin oikein antoisasti Rikoksesta ja rangaistuksesta, ja kritisoitiin mm. loppua, joka nykykyynikosta tuntuu pliisulta. Puolustan sitä, koska kaikkein syvällisimmät totuudet ovat naurettavan yksinkertaisia. Vankileirillä teorioiden sumentama sydän kasvaa nuoreksi. Voidakseen elää ja olla onnellinen Raskolnikov hyväksyy yhteiskuntansa etiikan. Yksinkertainen tajuaminen, heittäytyminen elämän huomaan ja työhön tarttuminen - koen tämän päätöksen hyvin rinnakkaiseksi Anna Kareninan "todellisen ihmisen" Konstantin Levinin loppupäätelmälle. Hiiteen teoretisoinnit! - elän kuten tulee elää kaikkivaltiaan näkymättömässä ohjauksessa.
Muutkaan henkilöt eivät näytä hekään harmaan normaaleilta. Pidin riettaasta Svidrigailovista, kiivaan hyväsydämisestä Razumihinistä... Sonjan pyhimysmäinen uhrautuvaisuus, uskonnollinen tapa hyväksyä maailma ja ottaa vastaan kärsimykset (tähänhän Porfiri Petrovitskin yrittää päähenkilöä johdattaa paljastuspuheessaan, yhdessä kirjan hienoimmista jaksoista) vaikuttavat ehkä epäaidoilta. Mutta - tuollaisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Kuten on häiriintyneitä, omien teorioidensa syövereihin sotkeutuneita, tuskaisia ihmisiä. Erilaiset vetävät toisiiaan puoleensa kuin magneetit. Ei minullekaan ollut hyväksi ajatella liikaa sitä, että kaikkia tulee rakastaa, ja periaatteeni päättäväistä soveltamista käytäntöön - ja kokea tuskia sen vuoksi - kun tarvitsee vain elää ja antaa periaatteidensa luoda voimaa tekoihin. Anna Kareninassahan Levin hyväksyi sen, että hän äyskii kuskeilleen, julmistuu vaimolleen jne., ts. ei käyttäydy sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Silti tuo uusi tunto ei hävinnyt mihinkään.
Jostain syystä sisaren Dunjan luonteen laadun tulkitsin samanlaiseksi kuin veljensä, mutta kontrastiksi sukupuolen ja elinympäristön takia. Siksi Dunja oli moraaliltaan vahva, suoraselkäinen, kun taas veli Rodja oli pimeydessä vääristynyt, kovettunut ylpeäksi.
Puolustukseni tekstin väitetylle junnaavuudelle: Kirjoitustapa palvelee Raskolnikovin pakkomielteistä ajattelua ja tunne-elämää. Lisäksi aito(klassikko)venäläinen pitkäpiimäisyys on vain niin suloista. Kirjaahan voi lukea myös lajityypillisenä dekkarina.
Ja niin - Tuomitaanko ihminen sen vuoksi, mitä hän on (mitä kukaan ei voi tietää) vai sen vuoksi, mitä hän tekee?
torstai 29. toukokuuta 2008
Venäjän ylimystö, realismin paratiisi
Olen pian Tolstoin parhaana romaaninaan pitämän kirjan lopussa.
Mikä on huomionarvoista Anna Kareninassa? Onko rakenne erikoisen kiinnostava? Jos vertaan Anna Kareninaa puoleen väliin lukemaani Tolstoin toiseen pääteokseen, Sotaan ja rauhaan, ehkei kokonaiskompositio ole niin vaikuttava ja hallittu, mutta ihmiselämän analyysi niin yksilö-, perhe- kuin sukutasolla toimii. Henkilösuhteet, etten sanoisi persoonan tai elämäntarinan tutkielmat, ovat epäilemättä teoksen pääsisältö, ainakin yksi niistä. Ne ovat päälinjoja, joiden tekstuuria ja yhteenliittymiä, ehkä jossain määrin myös sisältöä, määräävät yhteiskunnalliset asemat (sana kalskahtaa tärkeältä ylimystön suussa), sosiaaliset vaatimukset ja upea, venäläinen kulttuuri vahvoine ranskalaisine ja englantilaisine vaikutteineen.
Mikä on Tolstoin tyylissä merkittävää? Ehkä juuri selvyys, huolellisuus, laajuus. Silti kertoja ei käytä turhia sanoja, hänen katseensa kiertää kaiken näkevästi mutta luonnollisesti ympäri henkilökaartiaan. Kukaan ei esitä tyhjää tai yksiulotteiseksi määriteltyä osaa. Vaikka kertoja on kaikentietävä, kaiken tyynesti näkevä, hän ei ole täysin ekstradiegeettinen, ts. osallistumaton. Tyyli muuttuu hieman sen henkilön mukaan, jonka kautta tapahtumat suodatetaan: Levinin intohimoinen, rauhaton, huolekas mieli tuntuu kovin erilaiselta lukea kuin Stepan Arkadjevits Oblonskin leppoisa, valoisa, jopa "höveli" tuumailu. Tältä osin Tolstoin tyyli lähenee jo modernia. Tosin - eihän realismin objektiivisuus ole koskaan objektiivista. Naturalismi, kuten Zolan tunnoton, karkea ja mielikuvituksettomuudessaan julma esitystyyli, maalaa kuin pahankurisuuttaan maailman tavallista likaisempaan sävyyn, tuhriutuneiden ja saastunein värein.
Biografistin silmin Tolstoin aiheen valinta ja käsittely - kertomus onnettomasti päättyneestä avioliiton ulkopuolisesta rakkaustarinasta - todistaa hänen vankkaa moraalista näkemystään. Anna Arkadjevna Kareninan ja Aleksei Kirillovits Vronskin, hienojen, vaikuttavien ihmisten rakkaustarina on tuhoontuomittu, kun taas rinnalla kulkevat epäröivät, "heikot" ja inhimillisemmät Konstantin Dmitrijevits Levin ja Jekaterina Alexandrovna Stserbatskaja saavat onnellisesti, suloisesti, vaikean näköisesti mutta ihmeellisen helposti toisensa. Levinin hahmoon Tolstoin sanotaan kirjoittaneen itsensä ja epäilyn hetkensä. Levinin kuvailussa onkin hersyvää läheisyyttä, myötätuntoa, joka ei voi ilmetä kuin kyseisen elämäntavan ja mielenlaadun ymmärtämisen yhteydessä. Eräs kohtaus on suoraan hänen omasta tarinastaan. Levin antaa ennen häitä vaimonsa lukea vanhat päiväkirjansa, kuten Tolstoikin antoi omansa: Niissä hän laverteli suhteistaan talonpoikaisnaisiin.
Teoksen alkulause on jäänyt mietityttämään minua: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Mitä Tolstoi on tarkoittanut kirjoittaessaan tuon lausahduksen? Alkulause voi toimia kirjan tiivistäjänä, lukuohjeena tai pelkkänä johdattelijana. Kyseessä ei ole kuitenkaan vain mikään kulunut sanonta, jolla Stepan Arkadjevits Oblonskin ja Dollyn onnetonta riitaa ryhdytään puimaan. Ainakin minua kertoja ohjasi lukemaan ihmmissuhteita, vertaamaan samojen piirteiden, kysymysten ja ongelmien esiintymisiä ja ratkaisuja sekä Vroskin ja Annan että Levinin ja Kittyn parisuhteissa. Levin ja Kitty ovat niin "heikkoja" (miten vaikeaa on löytää sanaa tälle inhimillisen hellyttävälle piirteelle!), etteivät pysty salailemaan toisiltaan tunteitaan ja mustasukkaisuuden aiheitaan. Niinpä he päätyvät avautumaan ja olemaan täysin rehellisiä toisilleen, puhumaan asiat selviksi, vaikka sitten yömyöhällä.
---
Aiheen vierestä: Löysin Flash-esittelyn Danten Infernosta. Tosi kiva paikka.
Kirjallisuuden vierestä: Täällä kotikotona jäin nostalgisena katsomaan televisiosta McGyveria ja hämmästyneenä tuijottamaan nykyisiä mainoksia. Analyysi puri niistä joihinkin, kuten Reilun leivän ideologiaan, ihan vain koska pohdin pikaisesti tutkiessamme edesmenneellä kurssilla l'Expressin artikkelia ranskalaisnuorten passiivisuudesta ja pessimismistä. Artikkelissa kiinnitin huomiota mm. kohtaan, jossa ranskalaisnuorista enemmistö (54%) vastasi "Kyllä" väitteeseen "Toisten katse on määräävä ammatinvalintaani nähden". Toisessa ääripäässä suomalaisista tätä mieltä oli vain 9 % - silti yksi kymmenestä suomalaisnuoresta. Meillä työelämä on kuitenkin itsenäisesti hoidettava puoli elämässä.
Miksi mainos toi tämän mieleeni? Siinä aamusämpylää mussuttava pikkupoika arvostelee hieman pilkallisesti isäänsä, joka menee töihin, koska pomo käskee, ja pitää solmiota, joka äidin mielestä on ihan hyvä. Poika tuhahtaa "Sä et tee mitään itse". Mainos pyrkii voittamaan suomalaiset puolelleen arvojemme kautta: Ylpeä yksikseen selviäminen lyö hynttyyt yhteen reiluuden, eli suoran puheen kanssa.
Valitettavasti ei se suomalaistenkaan ammatillinen identiteetti aina jaksa seistä omilla jaloillaan, kuten ei moni muukaan identiteetin osa-alue. (Tänään puhuttiin elektronisesta identiteetistä - käännöskukkanen. ;) )
---
Kevättyöt ovat vieneet hieman aikaa. Pientenkin ajatusten jalostaminen kirjaa lukiessa olisi ollut hyvä idea, mutta nyt irtoan taas urakastani. 9.6. lähden Sodankylään elokuvafestivaaleille ja viivyn siellä viikon. Matkalla luen Fjodor Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Paluuni jälkeen on aika kirjoittaa essee myös Anna Kareninasta. Onpa taas tullut verestettyä naputtelulihaksia.
Mikä on huomionarvoista Anna Kareninassa? Onko rakenne erikoisen kiinnostava? Jos vertaan Anna Kareninaa puoleen väliin lukemaani Tolstoin toiseen pääteokseen, Sotaan ja rauhaan, ehkei kokonaiskompositio ole niin vaikuttava ja hallittu, mutta ihmiselämän analyysi niin yksilö-, perhe- kuin sukutasolla toimii. Henkilösuhteet, etten sanoisi persoonan tai elämäntarinan tutkielmat, ovat epäilemättä teoksen pääsisältö, ainakin yksi niistä. Ne ovat päälinjoja, joiden tekstuuria ja yhteenliittymiä, ehkä jossain määrin myös sisältöä, määräävät yhteiskunnalliset asemat (sana kalskahtaa tärkeältä ylimystön suussa), sosiaaliset vaatimukset ja upea, venäläinen kulttuuri vahvoine ranskalaisine ja englantilaisine vaikutteineen.
Mikä on Tolstoin tyylissä merkittävää? Ehkä juuri selvyys, huolellisuus, laajuus. Silti kertoja ei käytä turhia sanoja, hänen katseensa kiertää kaiken näkevästi mutta luonnollisesti ympäri henkilökaartiaan. Kukaan ei esitä tyhjää tai yksiulotteiseksi määriteltyä osaa. Vaikka kertoja on kaikentietävä, kaiken tyynesti näkevä, hän ei ole täysin ekstradiegeettinen, ts. osallistumaton. Tyyli muuttuu hieman sen henkilön mukaan, jonka kautta tapahtumat suodatetaan: Levinin intohimoinen, rauhaton, huolekas mieli tuntuu kovin erilaiselta lukea kuin Stepan Arkadjevits Oblonskin leppoisa, valoisa, jopa "höveli" tuumailu. Tältä osin Tolstoin tyyli lähenee jo modernia. Tosin - eihän realismin objektiivisuus ole koskaan objektiivista. Naturalismi, kuten Zolan tunnoton, karkea ja mielikuvituksettomuudessaan julma esitystyyli, maalaa kuin pahankurisuuttaan maailman tavallista likaisempaan sävyyn, tuhriutuneiden ja saastunein värein.
Biografistin silmin Tolstoin aiheen valinta ja käsittely - kertomus onnettomasti päättyneestä avioliiton ulkopuolisesta rakkaustarinasta - todistaa hänen vankkaa moraalista näkemystään. Anna Arkadjevna Kareninan ja Aleksei Kirillovits Vronskin, hienojen, vaikuttavien ihmisten rakkaustarina on tuhoontuomittu, kun taas rinnalla kulkevat epäröivät, "heikot" ja inhimillisemmät Konstantin Dmitrijevits Levin ja Jekaterina Alexandrovna Stserbatskaja saavat onnellisesti, suloisesti, vaikean näköisesti mutta ihmeellisen helposti toisensa. Levinin hahmoon Tolstoin sanotaan kirjoittaneen itsensä ja epäilyn hetkensä. Levinin kuvailussa onkin hersyvää läheisyyttä, myötätuntoa, joka ei voi ilmetä kuin kyseisen elämäntavan ja mielenlaadun ymmärtämisen yhteydessä. Eräs kohtaus on suoraan hänen omasta tarinastaan. Levin antaa ennen häitä vaimonsa lukea vanhat päiväkirjansa, kuten Tolstoikin antoi omansa: Niissä hän laverteli suhteistaan talonpoikaisnaisiin.
Teoksen alkulause on jäänyt mietityttämään minua: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Mitä Tolstoi on tarkoittanut kirjoittaessaan tuon lausahduksen? Alkulause voi toimia kirjan tiivistäjänä, lukuohjeena tai pelkkänä johdattelijana. Kyseessä ei ole kuitenkaan vain mikään kulunut sanonta, jolla Stepan Arkadjevits Oblonskin ja Dollyn onnetonta riitaa ryhdytään puimaan. Ainakin minua kertoja ohjasi lukemaan ihmmissuhteita, vertaamaan samojen piirteiden, kysymysten ja ongelmien esiintymisiä ja ratkaisuja sekä Vroskin ja Annan että Levinin ja Kittyn parisuhteissa. Levin ja Kitty ovat niin "heikkoja" (miten vaikeaa on löytää sanaa tälle inhimillisen hellyttävälle piirteelle!), etteivät pysty salailemaan toisiltaan tunteitaan ja mustasukkaisuuden aiheitaan. Niinpä he päätyvät avautumaan ja olemaan täysin rehellisiä toisilleen, puhumaan asiat selviksi, vaikka sitten yömyöhällä.
---
Aiheen vierestä: Löysin Flash-esittelyn Danten Infernosta. Tosi kiva paikka.
Kirjallisuuden vierestä: Täällä kotikotona jäin nostalgisena katsomaan televisiosta McGyveria ja hämmästyneenä tuijottamaan nykyisiä mainoksia. Analyysi puri niistä joihinkin, kuten Reilun leivän ideologiaan, ihan vain koska pohdin pikaisesti tutkiessamme edesmenneellä kurssilla l'Expressin artikkelia ranskalaisnuorten passiivisuudesta ja pessimismistä. Artikkelissa kiinnitin huomiota mm. kohtaan, jossa ranskalaisnuorista enemmistö (54%) vastasi "Kyllä" väitteeseen "Toisten katse on määräävä ammatinvalintaani nähden". Toisessa ääripäässä suomalaisista tätä mieltä oli vain 9 % - silti yksi kymmenestä suomalaisnuoresta. Meillä työelämä on kuitenkin itsenäisesti hoidettava puoli elämässä.
Miksi mainos toi tämän mieleeni? Siinä aamusämpylää mussuttava pikkupoika arvostelee hieman pilkallisesti isäänsä, joka menee töihin, koska pomo käskee, ja pitää solmiota, joka äidin mielestä on ihan hyvä. Poika tuhahtaa "Sä et tee mitään itse". Mainos pyrkii voittamaan suomalaiset puolelleen arvojemme kautta: Ylpeä yksikseen selviäminen lyö hynttyyt yhteen reiluuden, eli suoran puheen kanssa.
Valitettavasti ei se suomalaistenkaan ammatillinen identiteetti aina jaksa seistä omilla jaloillaan, kuten ei moni muukaan identiteetin osa-alue. (Tänään puhuttiin elektronisesta identiteetistä - käännöskukkanen. ;) )
---
Kevättyöt ovat vieneet hieman aikaa. Pientenkin ajatusten jalostaminen kirjaa lukiessa olisi ollut hyvä idea, mutta nyt irtoan taas urakastani. 9.6. lähden Sodankylään elokuvafestivaaleille ja viivyn siellä viikon. Matkalla luen Fjodor Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Paluuni jälkeen on aika kirjoittaa essee myös Anna Kareninasta. Onpa taas tullut verestettyä naputtelulihaksia.
maanantai 12. marraskuuta 2007
Miksi kettu nauroi?
O, lo. Liityin Kauhukekkerien karmeaan seuraan muutama yö sitten. Pelasin yhden Vimmaiset Vampyyrit -pelin ( muistipelimuunnelma) ja yhtä parhaimmista seurapeleistä, joka ei olekaan samanlaista välineurheilua kuin lautapelit. Siinä keinoina ovat luottamus, perusyelut, logiikka, psykologia ja mutu-tieto. Kyseessä on tietenkin mafioso/ihmissusi.
Selitän konseptin lyhyesti: Eräs pelaajista on tarinankertoja, joka hallinnoi pelin vaiheita. Muut pelaajat ovat kyläläisiä, mutta joillakin onkin salattu rooli. Pelaamassani variaatiossa kylään on pesiytynyt kaksi katalaa mafiosoa (ihmissudessa yllättäen ihmissusia), mutta myös yksi lääkäri (hopeaseppä) ja kaksi poliisia tahi etsivää - olen mieltyneempi jälkimmäiseen nimitykseen, koska he kuitenkin toimivat salassa (tietäjät). Tarinankertoja kiertää silmänsä peittäneitä pelaajia ja jakaa nämä roolit koskettamalla heitä tai sitten ne jaetaan salaisesti arvalla.
Yö saapuu (pelaajat peittävät silmänsä ja rummuttelevat vaikkapa aikansa kuluksi, tai jännitystään lattiaa). Mafiosot heräävät, naureskelevat, lataavat aseensa ja lähtevät saaliinsa perään. (Kaksi pelaajaa nostaa katseensa, etsii toisensa ja päättää siitä, kenet lahdataan.
Tarinankertojalle tämä ilmaistaan sormella osoittamalla. Tämän jälkeen mafiosot peittävät jälleen silmänsä.) Seuraavaksi herää lääkäri pahaa aavistaen, nappaa laukkunsa ja juoksee summamutikassa pelastamaan jotakuta kyläläisistä. Jos se sattuu olemaan sama kuin mafiosojen valitsema, hienoa. Vielä lääkärin kömmittyä jälleen punkkaansa nousevat etsivät aikaisin rauhattomilta uniltaan, kulauttavat aamukahvinsa, käyvät todistusaineistonsa läpi ja lähtevät jäljittämään roistoja. (Etsivien pelaajat päättävät, kenestä haluavat tietää totuuden ja osoittavat kysyistä pelaajaa. Tarinankertoja nyökkää, mikäli kyseessä on mafioso.)
Ihmissusiversiossa hopeaseppä toimittaa kyläläisille lastin hopeaa öisin - tilauksen, jota he eivät tiedäkään halunneensa. Kiinnostaisi tuntea mokoman käsityöläisen markkinointistrategia. Lasti suojaa asiakasta sen yhden yön. Asioiden sotkemiseksi peliin voi myös ympätä rakastavaiset à Romea & Julia, jotka tuntevat toisensa - mutta haluavatko he paljastaa pahennusta herättävän suhteensa?
Päivällä hupi vasta alkaakin. Jos lääkäri ei arvannut oikein seuraavaa teurastettavaa, uhriksi valittu pelaaja poistuu pelistä - hänelle tuottaa suurta hupia seurata vaiti muiden yöllisiä puuhia ja spekulointeja. Eräs asukas löytyy julmasti hirtettynä lyhtypylvääseen, kylän aukiolle ammuttuna, vuoteeseensa tukahdettuna... Kyläläiset kyräilevät epäluuloisesti toisiaan. Kuka sen teki?
Pelaajat pääsevät tutkiskelemaan toistensa olemusta, pelistrategioita, perusteluja, suunnitelmallisuutta. Jutustella voi aikansa, mutta pelaajilta voi pyytää myös puolustuspuheenvuoroa. Silloin äänestetään, ja jos yksinkertainen enemmistö kannattaa, pelaajan on puhuttava henkensä edestä. Puheenvuoron jälkeen äänestetään samoin, lynkataanko. Jännittävää. Peliä jatketaan vaikka viimeiseen mieheen, kunnes yölliset kuolemat loppuvat. Tarinankertoja hymyilee, ja saamme kuulla viimeisen roiston heittäneen veivinsä - tai ettei yksikään rehellinen kansalainen pelastunut...
Tulin jakamaan tämän innostavan asian - ja monta muutakin! - iloksenne (kas, alan kuulostaa eräältä luennoitsijaltamme), koska en mennytkään ropesta palattuani suoraan nukkumaan, kämppis biletti porukalla. Ah, nuoret.
Mieleni tekee kettua piirtämään, koska edellinen satu ansaitsee kuvituksen.
Se jäsentyi mielessäni yöllä, yksin, kylmässä, väsyneenä, lenkillä jolla taisin vioittaa vasemman jalkani (sitä särkee koko pituudeltaan esim. rappusia kylmiltään laskeutuessa). Ketun nauru on tarinassa oleellista; Jos sanoisin asian kirjallisuudentutkimuksen termejä mukaillen, ilmoittaisin että jäsensin kokemusmaailmaani syntagmaattisella tasolla. Ketun elämänpiiri kuului toiseen paradigmajoukkoon kuin ihmisen nauru. Tavallisimmin sanoin ilmaistuna "nauru" ilmaisi minulle, milloin toiseen kokemukseen eläytymiseni kohtasi "kiinteän", tavanomaisen minuuteni.
Mielikuvitus jäsentää kokemuksia uudelleen, kun todellisuus käy käsittämättömäksi TAI tavanomaiseksi.
Ketun mieli on minulle eräs vertauskuvallinen taso, jolla liikkuessani ymmärrykseni laajenee. (Muistattehan leijonan ja korpin, joihin samastin itseäni aiemmin syksyllä?)
Kettu nauroi yön aikana monta kertaa, esimerkiksi nähdessään kadun varrelle hylättynä katuja jyräävän rakkineen, jonka nimi oli LEMMINKÄINEN.
Piti kertoilla, millaiseksi ressukaksi toisinaan tunnen itseni. Tarkoitukseni on ollut kirjata hyviä ja merkityksellisiä muistoja yhteen ja julkaista täällä. Projekti on kovin kesken, mutta kerronpa erään pienen tapahtuman: Etsin pinsettejä Prismasta. Kuljin pitkin käytäviä, haravaoiden, raapaisten silmillänin tavaroiden paljoutta. En löytänyt pinsettejä.
--
Pari asiaa vielä: Tänään tuntemattomat vaihtarit änkesivät puhumaan minulle, mitäköhän siitäkin pitäisi ajatella? Johtuiko se vain siitä että kopistelin ympäriinsä korkokengillä? Minusta on muuten tulossa kenkien rohmuaja hyvää vauhtia - tänä syksynä olen ostanut kolmet kengät ja tuonut tämänpäiväiset vihreät korkokengät kotoa. Ne ovat mummon vanhat, luultavasti viime vuosisadan alkupuolen tekoa. Erittäin kestävän oloiset, puinen pohja ja vahva vihreä nahka, ja vieläpä se naisellinen muoto. *huokaus*
Toiseksi rauhoittumisesta. Viime viikolla saavuin kuuden jälkeen illalla C:lle nappaamaan tavarani ja olin aikeissa kiirehtiä pois - mutta ovella minua tervehti pianomusiikki. Joku niistä ihanista musiikinopiskeliapojista soitteli ja lauleskeli tyhjässä aulassa. Hipsuttelin sivuun varjoisampaan, kävin makuulleni penkille ja rentouduin. Hän soitti hyvin, vapaasti. Muutamista riitasoinnuista hän eteni sulavasti seuraaviin säveliin, tanssittaen käsiään pianon koskettimilla. Olisin tahtonut kiittää häntä.
Ei mutta, nyt en ennätä tätä yhtään hiomaan! Kirottua! Tänään sai rauhoituttua Porina-pajassa hektisen elämämme ADHD-häiriöltä, mutta ongelmiini kuuluu se, etten tajua ilmeistä ennen kuin se on nenäsi edessä. Eli ylihuomista tenttiä. Aihe vaikea. Onneksi erittäin hauska. <3 Suomen kielen rakenteet. <3
Selitän konseptin lyhyesti: Eräs pelaajista on tarinankertoja, joka hallinnoi pelin vaiheita. Muut pelaajat ovat kyläläisiä, mutta joillakin onkin salattu rooli. Pelaamassani variaatiossa kylään on pesiytynyt kaksi katalaa mafiosoa (ihmissudessa yllättäen ihmissusia), mutta myös yksi lääkäri (hopeaseppä) ja kaksi poliisia tahi etsivää - olen mieltyneempi jälkimmäiseen nimitykseen, koska he kuitenkin toimivat salassa (tietäjät). Tarinankertoja kiertää silmänsä peittäneitä pelaajia ja jakaa nämä roolit koskettamalla heitä tai sitten ne jaetaan salaisesti arvalla.
Yö saapuu (pelaajat peittävät silmänsä ja rummuttelevat vaikkapa aikansa kuluksi, tai jännitystään lattiaa). Mafiosot heräävät, naureskelevat, lataavat aseensa ja lähtevät saaliinsa perään. (Kaksi pelaajaa nostaa katseensa, etsii toisensa ja päättää siitä, kenet lahdataan.
Tarinankertojalle tämä ilmaistaan sormella osoittamalla. Tämän jälkeen mafiosot peittävät jälleen silmänsä.) Seuraavaksi herää lääkäri pahaa aavistaen, nappaa laukkunsa ja juoksee summamutikassa pelastamaan jotakuta kyläläisistä. Jos se sattuu olemaan sama kuin mafiosojen valitsema, hienoa. Vielä lääkärin kömmittyä jälleen punkkaansa nousevat etsivät aikaisin rauhattomilta uniltaan, kulauttavat aamukahvinsa, käyvät todistusaineistonsa läpi ja lähtevät jäljittämään roistoja. (Etsivien pelaajat päättävät, kenestä haluavat tietää totuuden ja osoittavat kysyistä pelaajaa. Tarinankertoja nyökkää, mikäli kyseessä on mafioso.)
Ihmissusiversiossa hopeaseppä toimittaa kyläläisille lastin hopeaa öisin - tilauksen, jota he eivät tiedäkään halunneensa. Kiinnostaisi tuntea mokoman käsityöläisen markkinointistrategia. Lasti suojaa asiakasta sen yhden yön. Asioiden sotkemiseksi peliin voi myös ympätä rakastavaiset à Romea & Julia, jotka tuntevat toisensa - mutta haluavatko he paljastaa pahennusta herättävän suhteensa?
Päivällä hupi vasta alkaakin. Jos lääkäri ei arvannut oikein seuraavaa teurastettavaa, uhriksi valittu pelaaja poistuu pelistä - hänelle tuottaa suurta hupia seurata vaiti muiden yöllisiä puuhia ja spekulointeja. Eräs asukas löytyy julmasti hirtettynä lyhtypylvääseen, kylän aukiolle ammuttuna, vuoteeseensa tukahdettuna... Kyläläiset kyräilevät epäluuloisesti toisiaan. Kuka sen teki?
Pelaajat pääsevät tutkiskelemaan toistensa olemusta, pelistrategioita, perusteluja, suunnitelmallisuutta. Jutustella voi aikansa, mutta pelaajilta voi pyytää myös puolustuspuheenvuoroa. Silloin äänestetään, ja jos yksinkertainen enemmistö kannattaa, pelaajan on puhuttava henkensä edestä. Puheenvuoron jälkeen äänestetään samoin, lynkataanko. Jännittävää. Peliä jatketaan vaikka viimeiseen mieheen, kunnes yölliset kuolemat loppuvat. Tarinankertoja hymyilee, ja saamme kuulla viimeisen roiston heittäneen veivinsä - tai ettei yksikään rehellinen kansalainen pelastunut...
Tulin jakamaan tämän innostavan asian - ja monta muutakin! - iloksenne (kas, alan kuulostaa eräältä luennoitsijaltamme), koska en mennytkään ropesta palattuani suoraan nukkumaan, kämppis biletti porukalla. Ah, nuoret.
Mieleni tekee kettua piirtämään, koska edellinen satu ansaitsee kuvituksen.
Se jäsentyi mielessäni yöllä, yksin, kylmässä, väsyneenä, lenkillä jolla taisin vioittaa vasemman jalkani (sitä särkee koko pituudeltaan esim. rappusia kylmiltään laskeutuessa). Ketun nauru on tarinassa oleellista; Jos sanoisin asian kirjallisuudentutkimuksen termejä mukaillen, ilmoittaisin että jäsensin kokemusmaailmaani syntagmaattisella tasolla. Ketun elämänpiiri kuului toiseen paradigmajoukkoon kuin ihmisen nauru. Tavallisimmin sanoin ilmaistuna "nauru" ilmaisi minulle, milloin toiseen kokemukseen eläytymiseni kohtasi "kiinteän", tavanomaisen minuuteni.
Mielikuvitus jäsentää kokemuksia uudelleen, kun todellisuus käy käsittämättömäksi TAI tavanomaiseksi.
Ketun mieli on minulle eräs vertauskuvallinen taso, jolla liikkuessani ymmärrykseni laajenee. (Muistattehan leijonan ja korpin, joihin samastin itseäni aiemmin syksyllä?)
Kettu nauroi yön aikana monta kertaa, esimerkiksi nähdessään kadun varrelle hylättynä katuja jyräävän rakkineen, jonka nimi oli LEMMINKÄINEN.
Piti kertoilla, millaiseksi ressukaksi toisinaan tunnen itseni. Tarkoitukseni on ollut kirjata hyviä ja merkityksellisiä muistoja yhteen ja julkaista täällä. Projekti on kovin kesken, mutta kerronpa erään pienen tapahtuman: Etsin pinsettejä Prismasta. Kuljin pitkin käytäviä, haravaoiden, raapaisten silmillänin tavaroiden paljoutta. En löytänyt pinsettejä.
--
Pari asiaa vielä: Tänään tuntemattomat vaihtarit änkesivät puhumaan minulle, mitäköhän siitäkin pitäisi ajatella? Johtuiko se vain siitä että kopistelin ympäriinsä korkokengillä? Minusta on muuten tulossa kenkien rohmuaja hyvää vauhtia - tänä syksynä olen ostanut kolmet kengät ja tuonut tämänpäiväiset vihreät korkokengät kotoa. Ne ovat mummon vanhat, luultavasti viime vuosisadan alkupuolen tekoa. Erittäin kestävän oloiset, puinen pohja ja vahva vihreä nahka, ja vieläpä se naisellinen muoto. *huokaus*
Toiseksi rauhoittumisesta. Viime viikolla saavuin kuuden jälkeen illalla C:lle nappaamaan tavarani ja olin aikeissa kiirehtiä pois - mutta ovella minua tervehti pianomusiikki. Joku niistä ihanista musiikinopiskeliapojista soitteli ja lauleskeli tyhjässä aulassa. Hipsuttelin sivuun varjoisampaan, kävin makuulleni penkille ja rentouduin. Hän soitti hyvin, vapaasti. Muutamista riitasoinnuista hän eteni sulavasti seuraaviin säveliin, tanssittaen käsiään pianon koskettimilla. Olisin tahtonut kiittää häntä.
Ei mutta, nyt en ennätä tätä yhtään hiomaan! Kirottua! Tänään sai rauhoituttua Porina-pajassa hektisen elämämme ADHD-häiriöltä, mutta ongelmiini kuuluu se, etten tajua ilmeistä ennen kuin se on nenäsi edessä. Eli ylihuomista tenttiä. Aihe vaikea. Onneksi erittäin hauska. <3 Suomen kielen rakenteet. <3
lauantai 27. lokakuuta 2007
Kertoja löi - ällikällä!
Kielitieteilijät hoi, mikä on "ällikkä"?
Joskus tulee jopa lopetettua kirja - Nyt Nikolai Gogolin Kuolleet sielut (Samuli S:n leikkisä ja horjahteleva suomennos vuodelta 1882, alkuperäisteos Mёртвые души ilmestyi v. 1842). Luotan klassikkoina pidettyjen tekstien laatuun ja sitä mukaa kuin olen kypsynyt, ne ovatkin innostaneet ja valjenneet.
Odotin Kuolleilta sieluilta jotakin kafkamaisen absurdia, vain fantasian näkökulmasta käsitettävää otetta tai sitten Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksen tyyppistä monitasoista, viittauksissaan runsasta iloittelua. (Huom. vielä lukematta - kulttuuriperheeni sen sijaan on tv-sarjasta innostuneena käynyt joukolla kirjaan käsiksi - Terveisiä mussukoille. ;) ) Odotuksiini vastattiin kummallisella tavalla, joka ei ollut realismia, ei romantiikkaa, ei absurdia tahi modernia, ei historiallista. Kirjassa on kuitenkin erityinen kosketuksensa, kuin haju jonka tunnistaa sivuja lehteillessään. Omituista slaavilaista melankoliaa olin havaitsevinani. Kertoja sekaantui elegantin ryöhkeästi tarinaan ja kaunis Venäjänmaa (sic!) avautui kellastuvilta sivuilta...
Katsotaanpa. Kuolleissa sieluissa on on juju. Jos et halua kuulla siitä enempää, lopeta lukeminen nyt. Tshitshikov, pulskea virkamiespäähenkilö ahkeroi koko kirjan alkupuolen sinällään järjettömän tehtävänsä parissa, ja lukija seuraa hänen puuhiaan kertojan ihmettelyjen, anekdoottien, pohdintojen, ihastelujen ja sekä suorasukaisen että hienovaraisen ohjailun varassa. Vasta aivan kirjan loppupuolella kertoja päättääkin paljastaa Tsitshikovin taustan. Sitten hän itse astuu suoraan esiin - mutta näyttämön nurkalle, jonne valo vähitellen kohdistuu ja samalla muu tarina himmenee ja merkitys kohostuu. Kertoja vaikuttaa paljastavan, miksi on tarinoinut mokomasta hassusta miekkosesta nimeltään Tshitshikov, joka osteli kuolleita sieluja. Loppu ja varsinainen juoni, tarinan kaari täydentävät toisiaan erikoislaatuisella tavalla - harvemmin tällaista nähdään. Samalla hupaisasta tarinasta avautuu surullinen puoli ja ovelan kekseliäästä juttuveikosta traaginen ulottuvuus.
... Aivan kuin kaveri, jolta on aina tottunut kuulemaan huvittavia juttuja ja selityksiä, virkeää ja veikeää jutustelua, huomaamatta siirtyisi kertomaan tummat varjot silmiensä alla, miten on kyllästynyt pelleilemään vakavilla asioilla.
... En odottanut kuulevani sitä sinulta. Tiesinhän minä, mutta - miten se näin järkyttää? Hämmennyinkö koska olen kuitenkin tyhjäpäisempi kuin ihminen, jonka leimasin pelleksi?
Tuli mieleen myös Puskinin runo Elämän rattaat, jota analysoitiin lukiossa, muistatteko kaverit? Se on sitä venäläistä mentaliteettia, ihanaa rytmikkyyttä ja elämää vauhdilla, luonnon tuhruisessa sylissä, ajan hampaan purressa! (Olisiko "ajan hammasta purren" liian pimahtanut kielikuva?)
Ah, elämyksiä. Nyt markkinoinnin pariin. (Gogolilla olisi sananen sanottavana tämänhetkisistäkin ihmistuntijoista ja voiton tavoittelusta, mutta lukekaapa itse.)
Julkinen rakkaudentunnustus
Tänään osallistuin kirjallisuuden ja suomen kielen alumni- ja mentoripäivän (kotoisammin ope-alumnin) ohjelmaan ja autoin kahvitteluissa. Tajusin, että olen sittenkin lähempänä asiantuntijaa kulttuurin alalla kuin miltä joskus tuntuu. Mitä enemmän lukee, sitä enemmän ymmärtää kirjojen teemojen ja viittausten verkkoa ja klassikkoteokset, tietoteokset ja aivan tuntemattomat uudet avaukset kutsuvat... Paljous hukuttaa. Olen niin sivistymätön! Turhake, joka hajoilee joka paikkaan eikä malta sukeltaa syvälle ymmärryksen viileisiin vesiin. Toisaalta liikun kuitenkin ympäristössä, jossa kaikki ovat alan ihmisiä.
Huomaan myös, että pyrkimyksissäni (joskus rimpuiluissani) tajuta kaikkia, suvaita kaikkea, valita kaikki ja olla ylipäätään hyvä tyyppi päädyn joskus tarpomaan päättämättömyyden suohon, jossa teen hallaa omalle tahdolleni ja taipumuksilleni. OK, markkinoinnin massaluennot heti ensimmäisenä yliopistoon luikahdettuani eivät ehkä olleet viisain mahdollinen teko. Uskon että ihminen kykenee muokaamaan itseään ottamaan vastaan mitä tahansa - mutta tarvitseeko? Onko se viisasta? Minun on ollut hyödyllistä tutustua markkinoinnin ajattelutapaan - mutta oloni on samanlainen kuin autokoulussa: "En tahdo tehdä tätä! Tämän voisi tehdä paremmin, muilla keinoin!" Minulla on pyörä, minulla on juna. Toisaalta minulla on innostukseni, ne asiat joissa on järkeä voi perustella - ne joissa ei ole järkeä, ei niitä voi perustella. Simple as that. Väittelytekniikkojen harhaanjohtavat argumentaatiotavat käyvät paremmin järkeeni kuin merkityksen ja viestin tuputtaminen ihmisille. Mitä voin tehdä, kun olen perusluonteeltani filosofinen, en niinkään luetteloiva? Miksi en "anna periksi" pehmeille ja vahvoille puolilleni vaan yritän aina jotain muuta, jota en tunne? Miksi nyökkäilen jopa silloin, kun en tajua toisen ajattelutapaa? Miksi vältän ristiriitoja? Miksi ammennan kuitenkin voimani niistä? Miksi rakastan kysymyksiä mutta en pidä "oikein" vastaamista niinkään tärkeänä?
Puhh. Tämä on pirun mukavaa. Varsinkin muutaman ihmisen kanssa. Kun saan hyvän opponentin, ajatukseni uivat kuin kalat vedessä, loikkivat iloisina yli niitä muka rajoittavan pinnan ja loiskivat pisaroita ilmaan pyrstöllään. Ymmärrys on minulle aina elämyksellistä. Ymmärrys on rakastumista.
1. Luin aikoinaan Scott McCloudin kirjan Sarjakuva: Näkymätön taide ja sen ilmaisu riemastutti minua. Taide esitellään sen omalla kielellä ja keinoilla. Sarjakuvassa aika, mielikuvituksen tila ja liike ovat erityisiä, ja avautuvat vasta kun hyväksyy sarjakuvan enemäksi kuin (eräiden) osiensa, kuvan ja tekstin summaksi.
2. Larpatessani, ropeltaessani, näytellessäni ja pelkästään pelleillessäni olen tuntenut oppisprosessin konkreettisesti, liikkuvina tapahtumina ja tilanteina. Draama on purettava jälkeenpäin jotta minuus eheytyisi, tahto pääsisi vaikuttamaan ja suuntaamaan elämää.
3. Scifi- ja fantasiakirjallisuus (=spefi) avaavat hellävaroen - joskus raa'asti - lukijan siteitä reaalimaailmaan, jolloin hän pääsee kurkistamaan myös selkänsä taakse. Oikesti hyvässä scifissä ja fantasiassa puhutaan juuri siitä, mikä ihmisiä kiinnostaa, sillä ei tarvitse noudatella arkisia ohjenuoria. Sitä minäkin haluan. Käsitellä sitä, millä on oikeasti merkitystä.
Näiden alueiden kanssa pääsin tänään kosketuksiin ja - osittain koska olen nuori - tunnistin ne keveästi omikseni. Kun opet kuuntelivat enemmän koulutustarkoituksessa, oloni oli kuin vanhan kunnon ystävän seurassa.
Suosittelen edelleenkin Orson Scott Cardin Enderiä. Luin sen itse tiedostavassa minuuden täydentymisen ja kypsymisen vaiheessa 16-vuotiaana. (Kerron tämän, koska nykyään olen ymmärtänyt "ikäsuositusten" kömpelön, mutta hyvää tarkoittavan tehtävän. Taideteosten teemat kolahtavat paremmin tietyissä elämäntilanteissa luoviessa.) Kaikkien niiden yläasteopettajien keskellä teki mieleni hihkaista suosittelujani niille hieman ujoille, pohdiskeleville ja peitellysti intohimoisille nuorille, joita kohtaan tunnen syystä sympatiaa. Takakansiteksti kuvasi muistaakseni kirjaa osuvasti (kerrankin) ja napakammin kuin minä kaikessa lavertelussani. Muotoilen "mentaalisen konstruktioni" nyt jotenkin uudelleen: "Ender oli älykäs poika; Hän oppi pelaamaan peliä paremmin kuin kukaan muu. Mutta olisiko hän tarpeeksi hyvä voittamaan?"
Olen rakastunut taiteeseen, God forgive me. (<< Ajatelkaa tuon sanonnan ja käsitteiden "Jumala" ja anteeksianto" kulttuurista painoa!)
Lopuksi muodikas heppu laser-laseissa (?). Tiedättehän X-Men-porukan Kykloopin? Hänen lasinsa varjelevat ulkomaailmaa, eivät ulkomaailmalta.
Huomaan myös, että pyrkimyksissäni (joskus rimpuiluissani) tajuta kaikkia, suvaita kaikkea, valita kaikki ja olla ylipäätään hyvä tyyppi päädyn joskus tarpomaan päättämättömyyden suohon, jossa teen hallaa omalle tahdolleni ja taipumuksilleni. OK, markkinoinnin massaluennot heti ensimmäisenä yliopistoon luikahdettuani eivät ehkä olleet viisain mahdollinen teko. Uskon että ihminen kykenee muokaamaan itseään ottamaan vastaan mitä tahansa - mutta tarvitseeko? Onko se viisasta? Minun on ollut hyödyllistä tutustua markkinoinnin ajattelutapaan - mutta oloni on samanlainen kuin autokoulussa: "En tahdo tehdä tätä! Tämän voisi tehdä paremmin, muilla keinoin!" Minulla on pyörä, minulla on juna. Toisaalta minulla on innostukseni, ne asiat joissa on järkeä voi perustella - ne joissa ei ole järkeä, ei niitä voi perustella. Simple as that. Väittelytekniikkojen harhaanjohtavat argumentaatiotavat käyvät paremmin järkeeni kuin merkityksen ja viestin tuputtaminen ihmisille. Mitä voin tehdä, kun olen perusluonteeltani filosofinen, en niinkään luetteloiva? Miksi en "anna periksi" pehmeille ja vahvoille puolilleni vaan yritän aina jotain muuta, jota en tunne? Miksi nyökkäilen jopa silloin, kun en tajua toisen ajattelutapaa? Miksi vältän ristiriitoja? Miksi ammennan kuitenkin voimani niistä? Miksi rakastan kysymyksiä mutta en pidä "oikein" vastaamista niinkään tärkeänä?
Puhh. Tämä on pirun mukavaa. Varsinkin muutaman ihmisen kanssa. Kun saan hyvän opponentin, ajatukseni uivat kuin kalat vedessä, loikkivat iloisina yli niitä muka rajoittavan pinnan ja loiskivat pisaroita ilmaan pyrstöllään. Ymmärrys on minulle aina elämyksellistä. Ymmärrys on rakastumista.
1. Luin aikoinaan Scott McCloudin kirjan Sarjakuva: Näkymätön taide ja sen ilmaisu riemastutti minua. Taide esitellään sen omalla kielellä ja keinoilla. Sarjakuvassa aika, mielikuvituksen tila ja liike ovat erityisiä, ja avautuvat vasta kun hyväksyy sarjakuvan enemäksi kuin (eräiden) osiensa, kuvan ja tekstin summaksi.
2. Larpatessani, ropeltaessani, näytellessäni ja pelkästään pelleillessäni olen tuntenut oppisprosessin konkreettisesti, liikkuvina tapahtumina ja tilanteina. Draama on purettava jälkeenpäin jotta minuus eheytyisi, tahto pääsisi vaikuttamaan ja suuntaamaan elämää.
3. Scifi- ja fantasiakirjallisuus (=spefi) avaavat hellävaroen - joskus raa'asti - lukijan siteitä reaalimaailmaan, jolloin hän pääsee kurkistamaan myös selkänsä taakse. Oikesti hyvässä scifissä ja fantasiassa puhutaan juuri siitä, mikä ihmisiä kiinnostaa, sillä ei tarvitse noudatella arkisia ohjenuoria. Sitä minäkin haluan. Käsitellä sitä, millä on oikeasti merkitystä.
Näiden alueiden kanssa pääsin tänään kosketuksiin ja - osittain koska olen nuori - tunnistin ne keveästi omikseni. Kun opet kuuntelivat enemmän koulutustarkoituksessa, oloni oli kuin vanhan kunnon ystävän seurassa.
Suosittelen edelleenkin Orson Scott Cardin Enderiä. Luin sen itse tiedostavassa minuuden täydentymisen ja kypsymisen vaiheessa 16-vuotiaana. (Kerron tämän, koska nykyään olen ymmärtänyt "ikäsuositusten" kömpelön, mutta hyvää tarkoittavan tehtävän. Taideteosten teemat kolahtavat paremmin tietyissä elämäntilanteissa luoviessa.) Kaikkien niiden yläasteopettajien keskellä teki mieleni hihkaista suosittelujani niille hieman ujoille, pohdiskeleville ja peitellysti intohimoisille nuorille, joita kohtaan tunnen syystä sympatiaa. Takakansiteksti kuvasi muistaakseni kirjaa osuvasti (kerrankin) ja napakammin kuin minä kaikessa lavertelussani. Muotoilen "mentaalisen konstruktioni" nyt jotenkin uudelleen: "Ender oli älykäs poika; Hän oppi pelaamaan peliä paremmin kuin kukaan muu. Mutta olisiko hän tarpeeksi hyvä voittamaan?"
Olen rakastunut taiteeseen, God forgive me. (<< Ajatelkaa tuon sanonnan ja käsitteiden "Jumala" ja anteeksianto" kulttuurista painoa!)
Lopuksi muodikas heppu laser-laseissa (?). Tiedättehän X-Men-porukan Kykloopin? Hänen lasinsa varjelevat ulkomaailmaa, eivät ulkomaailmalta.
keskiviikko 19. syyskuuta 2007
Keskiviikon oppimispäiväkirjaa
Kuva ei ole tähdenlento, vaan jumbojetti. Satumaisen kaunis. Tulilintu, joka polttaa hiljalleen maailmaamme, ilmaa, jota vedämme keuhkoihimme.
Tämän päivän ohjelma oli mukavan täysi ja helpotti, ihme kyllä, opiskeluahdisteluani. Sain lisäksi postia markkinoinnin peruskurssin ryhmäläisiltäni, eikä tässä kai niin suurta suorituspainetta ole, vaikka mitään ei olekaan vielä aikaan saatu. Näköjään akateemisessa maailmassakaan ei tarvitse olla täydellinen. Tajusin myös sen, ettei minun heti paikalla tarvitse päättää ja tietää kaikkea vaihtoon lähtemisestä. Aion Ranskaan Erasmus-vaihtoon. Pian, mutta ei juuri nyt.
Aamulla käytiin neljä tuntia suomen kielen perusteita. Päästiin jo asiaankin, fonetiikkaan eli äänteenmuodostukseen - ja minulla oli hauskaa. Laryngaaleja, tremulantteja - nämähän tunnenkin! Kuuntelin ihastuksissani, kun koko salillinen ihmisiä hymisi sointuvasti n-äännettä. Miten nenä-ääni syntyy? Entä nauru? Ihmiselimistö on ihmeellinen... rakastan sitä, miten aistit, keho - kaikki mitä teemme - saavat meidät elämään.
Ehdin kauppaankin, ostin houkuttelevan ruis-pähkinäjogurtin ja viinisuolaheinäruukun - nimensä veroista. Leipää minulla oli mukanani, mutta minut houkuteltiin silti ruokalaan. Pidän ravintoloistamme. Ajatella, että opiskelija saa monipuolista ravintoa niin halvalla! Kaksi ostostani maksoivat vain viisi senttiä vähemmän, kuin kokonainen ateria salaatteineen. Surullista sinällään - pidän ruuanlaitostakin, mutta toisaalta toisten jalomieleiset palvelukset tarjoavat meille aikaa muuhun.
Heitin KOASin toimimattoman kuulakärkikynän roskiin. Ensimmäisen kerran elämässäni heitin kuulakärkikynän roskiin. Tulin siis ajatelleeksi siihen tuhlattua muovimäärää - kyniin, jotka eivät alun alkaenkaan jätä jälkeä, uhrataan öljyä, metallia ja työtunteja. Eivätkä kadonneet kuulakärkikynät lennä kynien taivaaseen, vaan kaatopaikalle. Siispä katselin kynäkoteloni sisältöä ja tein pienen arvotuksen, pienen päätöksen. Käytän lyijykyniä (ja alleviivaamiseen puuvärikyniä). Niitä on käsiteltävä, teroitettava, niiden jälki muuttuu ihmisen mukaan ja ennen pitkää ne kuluvat olemattomiin. Niiden jälki suhraantuu - jo nyt vihkoni tekstit ovat tuhraantuneet seuraavaan luentoon mennessä. Grafiitin jälki menettää tarkkuuttaan ja katoaa kuin muistot mielestäni. Silti teksti on kertaalleen kirjoitettu - jäljet ovat painuneet paperille.
Aikoinaan kirjoitin hyvin voimakkaasti painaen. Pyyhkiessäni kynän jälkiä tahrin joskus koko paperin. Kokemuksen myötä oppii valitsemaan pehmeän pyyhekumin. Toisinaan olen pessytkin niitä. Kuka pitää samalla tavoin huolta kuivamustekynästä?
Meneekö vertauskuvallinen jutusteluni perille? Liekö äsköinen analogia? Paperi, muisto, mieli... Ei sentään allegoria. Saapa nähdä, milloin kirjallisuudentutkimuksen kielenkäyttö pesiytyy tähän blogiin. Viime viikolla tajusin ymmärtäväni lyriikkaa. Vaikka se ärsyttääkin minua, vaikka sen vaikeaselkoisuus raivostuttaa - kun istutaan porukalla ja pohditaan eikä olla lähdössä mihinkään muualle, rauhoitun paikalleni ja annan tekstin puhua. Minä olen astia, johon vaikutelmat kaadetaan, jossa ne sekoittuvat ja hakevat muotonsa. Palasin äsken katsomasta Tarkovskin Peiliä, joka, samoin kuin monet runot, oli raivostuttavan haastava. Ny eta li bila stranna. Vaikka tarinan elementit jäivät jäsentymättä, hätkähdyttävä ja kekseliäs kuvallisuus lumosi minut. Jopa ylikäyvän musiikin keskellä voi vallita hiljaisuus. Taiteen kehyksistä myös lähihistorian käsittämättömän totalitarismin voi nähdä tuoreena, läheisenä ja koskettavana.
Yritän lisätä ymmärrystäni asioista, jotka ovat "kaukana" ja toisaalta niin lähellä, ettei niitä *näe*. Markkinoinnin materiaaleissani puhutaan kaakaon maailmanlaajuisesta kaupasta. Northwestern Universityn professorin Philip Kotlerin oppikirja hämmentää minua amerikkalaisella innostuneisuudellaan, meidän mielestämme valheellisella positiivisuudella - mutta nuo ärsyttävät kauppamiehet tajuavat, että tuotanto on turvattu vasta kun alkutuottajien elämänlaatu on kunnossa. Kävin kuuntelemassa ennen elokuvaa ja historiallisten tanssien jälkeen JKL Repun toiminnasta ja reilusta kaupasta. Tajuattehan, miten helppo meidän on valita paremmin? Meillä on tilaa valinnoissamme. Maailmaa ei tarvitse pelastaa yksin eikä hetkessä - mutta elämää kannattaa parantaa, välittömästi. Huomenna ajattelin vilkaista, olisiko roskiksissa mitään mielenkiintoista.
Uusi kaupunkini on lumonnut pienillä, merkityksellisillä asioilla. Kerron niistä, koska itseäni riemastuttaa kuulla siitä, mihin ihmiset kiinnittävät huomionsa. Pidän...
...Aseman ylikulkusillasta, jonka lattia on monista jalanjäljistä, polkupyörien urista ja hiekanjyvistä kulunut. Kuten ne lyijykynät. Se elää. Se vanhenee. Ihminenkin vanhenee koko elämänsä. Niin vain on.
Pidän pihaltani heijastuvista katulamppujen valo-varjoista tyhjällä seinälläni. Ne valaisevat yhtä kirkkaasti kuin täysikuu. Hämärä ja tyhjyys ennen nukkumanmenoa rauhoittaa. Pidän valoista lehvien siimeksessä - ne eivät peitä sitä, että on pimeä, vaan korostavat sitä entisestään.
Pidän ihmisten katseiden tavoittamisesta. Pidän siitä, miten nojaudumme eteenpäin kuullaksemme puhujaa, miten silmäkulmat rypyttyvät aidosta hymystä.
Mitä muuta olen oppinut ja järjestänyt mielessäni tänään? Olen toiminut ja tajunnut puolitehoisesti vilustumisenkin vuoksi - mutta ainakaan prosessorin teholla ei ole peruskäyttäjälle paljon väliä, sisäistekijä on epäsuorasti hahmottuva, vihjaileva konstruktio, ei kertoja, amanuenssi oleskelee toisessa kerroksessa, reilun kaupan suklaa oikein sulaa suussa, kuiskaus rasittaa kurkkua, koska äänihuulet hankaavat toisiaan vasten ja r-äänteen värähdykset ovat niin hitaita, että ne voi laskea - esim. sanoissa Israel (3) ja varas (1).
Kaiken tiedon kirjoitan samaan nivaskaan, solmiutukoon tiiviiksi verkoksi katsellessani silmäripsieni varjoista sähkövalon kylmiä varjoja. Pian syksy pimenee, talvi kylmenee ja alan kaivata tähtiä, öistä taivasta. Toivon mukaan löydän ihmisiä, jotka tahtovat katsella kanssani taivaalle - turvassa pimeässä, ulkona valon häkistä.
Sopivasti parhaillaan soi R.E.M.: Saturn Return. Lupasin liittää tänne saatananpalvojan työhaastattelun mielenne virkistykseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
