Yöllisiä jorinoita

Pakerran Sosiologian erikoisaloja -yksikköluentosarjan päiväkirjaa, ja kun olen vaarassa horjahtaa musisoijat kuten Jacques Brel rientävät avukseni. Olin välinpitämätön Amsterdam-kappaleen suhteen kun kuulin sitä vain myöhempien yrittäjien versioimana. Nyt nautin kappeleen mukaansa sieppaavasta vedosta - Brel esittää sen kuin tuntisi merimiesten muistot ja pettymyksen.

Kävin tänne tullessani miellyttävän keskustelun junassa. Matka halki lumeen kääriytyneiden maiden henkevän ihmisen vierellä palkitsee sydämellisesti. Hankin sydämensivistystä, vaikka kalvomonisteet jäisivätkin taas kertaalleen lukematta. Muistan aikoinaan, miten liikaa yksikseni juhlapuhetta pyöriteltyäni olin aikeissa vesittää naiiveimmat, rehellisimmät ja parhaat ajatukseni. Onneksi sain kärkevää palautetta - ihanteeni ei ole käyttäytyä nokkelasti ja teilata käsityksiä, jotka eivät maailmaani sovi. Mitä olisinkaan, jos puhuisin sydämensivistyksestä ja halveksisin lähimmäisiäni ja heidän tekojaan - mukaan lukien itseni? Eräät kokemukset ja ehkä vahingossa omaksutut periaatteet ovat /ovat olleet kuin hienoja vaaseja, jotka pudotessaan särkyvät sielussa pieniksi sirpaleiksi. Puheellani ei vielä tässä vaiheessa ole referenssiä, mutta olen aika varma, että se tulisi vastaan jos jatkaisin metaforista pyörittelyäni tarpeeksi kauan. En käsitä, mikä saa ihmiset sietämään moista. Kärsivällisyys - Jälleen eräs syy luottaa tuttuihin ja tuntemattomiin.

Tähän aikaan yöstä sanojen merkitykset alkavat tuntua erityisen kiinnostavilta ja "kärsiminen" mukavalta. Olen viime aikoina jankuttanut, että inhoan psykoanalyyttisiä tulkintoja - lähinnä sävähdän yksioikoisia ja laiskoja tulkintoja, jotka supistavat (käsitteellisen) idin toiminnan kapeaan kategoriaan - tiedätte kyllä, mitä osaa ukko Freudin puheista tarkoitan. Ah, viktoriaaninen pidättyväisyys, ah.

Mutta oikeasti psykoanalyyttinen lähestyminen on hauskaa. Sen voi ottaa pelinä, käsitepelinä. Se on hyvä teoria leikkimiseen. Freud määritti positiivisen energiamme lähteeksi viettivoiman, libidon - mutta häntä ihmetytti, mikä saa ihmiset tuhoamaan, jopa itseään; Avuksi käsiteoppositio, thanatos eli kuolemanvietti. En pidä vastakohdista - ristiriidoista pidän. Silloin kun olen kehittynyt piirtäjänä minun on täytynyt vaivata mieltäni. Silloin kun on pohdittavaa, on tehtävää. Taikinankin vaivaaminen on sitä hauskempaa, mitä innokkaammin siihen käy käsiksi.

Ero on pieni kuolema, ja välinpitämättömyys niin suuri, ettei sillä ole painoa.

-- Maisemaa vaihtaessani pieni sisäinen kulttuurintutkijani hämmästelee esiin putkahtelevia eroja. Tämähän on minulle uudenlainen tilanne; kestänyt tosin koko syksy huomata, sama aika kuin kotoutumisessa ja suunnan valinnassa (välttelen nyt tarkoituksella motivaatio- ja orientaatio-sanoja). Hirvipeijaisväki oli oudon leppoisaa, maanläheistä. Ympäristösosiologiaa tässä pyöriteltyäni huomaan aika radikaalejakin eroja mm. luontosuhteessa, jota sinällään on helppo lähteä erittelemään. Suhtautuisinko luontoon enemmän virkistyksen suojana ja vähemmän ihmeenä (en tiedä kumman juuret ovat kummassa, minun luonnossa vai luonnon minussa...), jos olisin varttunut kaupungissa? Kuvataidediplomin yhteydessä koin epäonnistumisen, kun luonto oikeastaan hajosi, välineellistyi käsissäni. En kyennyt kuvaamaan sitä sellaisenaan. Ensinnäkään luonto ei ole jokin maailmasta irrotettava objekti. Toiseksi totesin, että pohjimmiltani olen kulttuuriolio, luonto "sellaisenaan" oli kokemukseni ja tulkintani. Onkohan kaupunki tehnyt minusta enemmän "ihmisolion"? (Älä nyt naura! tarkoitan sitä henkilötietoisuuden pyyhkiytymistä, jonka maisemaan syventyminen minussa aiheuttaa.) Muutosta ja sosiaalistumista on eri juttu havainnoida perheenjäsenissä kuin itsessään. Ajatella, jos olen vuoden vaihdossa. Saatan jopa luoda osittain erillisen kulttuurisen tilani olematta silti väliinputoaja. Mitä on tietoisuus ilman kontrasteja? (Huom. suosin vastakohtia vain ajattelun apuvälineinä, ei reaalisina. Pian joku kuitenkin kritisoi päähänpinttymääni ja myönnän erehtyneeni. No, sitä odotellessa: vähemmän oppositioita, enemmän syklisyyttä.)

Mukavia nämä yöt, kun aikaa ei havainnoi tavalliseen tapaan, tietää olevansa auttamattomasti väärään aikaan hereillä. Kone tosin kaatuilee ja muistuttaa inhimillisistä tarpeista. Pian hoippuroin pilkkopimeässä ja nautin elämän arvaamattomuudesta, lyöden varpaitani satunnaisiin näkymättömiin objekteihin. Oppimispäiväkirjan tilanne näyttää huolestuttavalta, mutta kerranhan sitä vain eletään ja jos kuulen ääneni näin selkeästi päässäni, mikäpä tässä on tarinoidessa. Pilkkopimeä ei muuten ole säkkipimeää- siellähän näkee matkan varrella olevien puiden kylkiin isketyt merkit - kielitaiturit, pilkat vai pilkkeet? Nautin kulttuurimme kerrostumista; nautin tuosta äsköisestä ilmaisusta, varsinkin koska sekoitin aikoinaan antropologin ja arkeologin. Voi luoja, olen kyllä altis epikurolaisen perinteen seuraaja.

Modern life is rubbish

- Tajusin tehneeni tökerösti tämän merkinnän kanssa. Likaista puuhaa, dyykkausta ei sovi esitellä samaan hengenvetoon eikä varsinkaan ennen shampootonta hiusten pesua. Ensin mainittu on sinällään tarpeetonta, jälkimmäinen suositeltavaa. Dyykkaamaan en aio lähteä uudestaan aivan hetikohta, koska talouteni kattaa luomuostokset, mutta shampoota en aio käyttää, koska on parempi vaihtoehto. Toivon, että lukija pitää seuraavaa lukiessaan mielessään miten mahdollisesti värittää asenteitaan. -

Aamulenkikseni kiersin lähiseudun roskalaatikoita. Asuntojen yhteiset jäteloorat ovat useimmat valitettavan epäsiistejä - tupakan lemahdus tervehti minua muutaman kerran - ja vaikka lähes hajuttomien roskisten pusseissa olisi jotain hyödyllistäkin ollut, ei ollut tarvittavia välineitä pussien onkimiseen ja avaamiseen eikä hanskoja, joilla jätettä olisi kärsinyt tonkia. Aavistelinkin, että pientalouksien roskien tutkiminen on lähinnä ajanhukkaa. Jatkossa kannattaa tarkastaa lavat - muuttopuuhissa ihmiset turhautuvat helposti ja heittävät pois käyttökelpoistakin tavaraa. Vaikka asuntojen roskikset saivat minut lähinnä miettimään kulutuksen ihmeitä, lähikaupan biojätteestä sen sijaan löytyi vielä melko hyvännäköisiä kasvikunnan tuotteita. Noukin mukaan pari omenaa ja kurkkua. Ne olivat hieman päistään pehmenneet. Jos jätteet olisivat levinneet laajemmalti - roskiksessa oli mönjämäistä salaattia, joka oli tietenkin tahrinut kaiken alhaalla olevan - olisin saattanut vilkaista kovapintaista reikäleipääkin.

Omenat olivat melko hyvän makuisia, vaikka söin ne noudattaen erityistä varovaisuutta ja epäluuloa. Dyykkaamiseen sisältyy aina tietty riski. Talvella se lienee järkevämpää, kun jätteet ovat kylmän armoilla. Kannattaa myös mieluummin vilkaista kannen alle illalla, kun elintarvikkeet on juuri jätetty. Olen hygieniapassini suorittanut, mutta teen omat valintani.

Kimmokkeen tempaukseeni sain hauskasti kirjoitetusta dyykkausoppaasta, jota lueskelin yliopiston kirjastolla melkein puoleenväliin. Aikoinaan radiosta kuulin myös reportaasin, jossa samoiltiin Helsingin roskalaatikoilla, joista löytyi astioita, hedelmiä, kaaleja - ja yllättäen jopa suklaapatukoita kääreissään. "Näitä löytää harvoin", totesi dyykkaaja. Kasviksia heitetään helpoiten pois - se ryhmä, jota pidän eniten arvossa. Jos Siwan tädin harrastavat vastaisuudessakin näin hyvää tuotevalvontaa, voisin pistäytyä takapihalla aika-ajoin. Olen vuosikausia miettinyt, mitä tapahtuu koulujen ylijääville ruuille. Tietääkö kukaan?

Totta puhuen eniten minua inhottaa syömieni omenoiden sisältämä kemikaalimäärä, enemmän kuin niiden pehmeät kohdat. Epäilen, että kurkutkin ovat Espanjasta eivätkä suinkaan kotimaisia tahi luomua. Tuotteiden alkuperä ja tuotannon kustannukset niin ympäristölle kuin ihmisille kiinnostavat yhä enemmän. Eilen reilun kaupan illassakin tuli puheeksi maanviljelijöiden tekemä suuri työ ja saama vähäinen korvaus - myös kotimaassa. Saamme paljon ja hylkäämme paljon. Ei ihmisestäkään voi hyötä ja sitten jättää häntä.

Senkin voin kertoa, ettei hiusten pesemiseen tarvitse shampoota. Ruokasoodalla, etikalla ja kunnon suihkulla pärjää mainiosti. Nyt minusta näyttää selvältä, että vääristynyt kulutusfilosofia liittyy myös shampoon käyttöön. Se raastaa irti kaikki päänahan tuottamat öljyt, jolloin kehon on vimmaisesti lisättävä niiden tuotantoa, jotta hiussuonilla olisi suojaava kerros päällään. Hävinneiden öljyjen korvaamiseen on kehitetty hoitoaineita, jotka palauttavat päähän "keinotekoisia rasvoja". Kannattaa muistaa, että ihokin on elin ja päästää vieraita aineita lävitseen verenkiertoon. Eivät hiukset kaipaa mitään karkeasti wc:n puhdistusaineeseen verrattavaa tököttiä, vaan hyvää ruokavaliota, vettä ja hellää käsittelyä. Internetistä löytää hakemalla termillä "no poo" omaani paljon parempia kirjoituksia ja selvityksiä, millaisten kemikaalien kanssa oikeastaan leikimme, mm. Audrey Schulmanin The No-'Poo Do, Christi Colvinin Why You Should Go No 'Poo, blogiteksti (nimimerkillä) ja toinenkin, No Shampoo Experiment.

Tämä on eräs meidän ihmisten yhteisistä tragedioista: Pärjäämme vähällä, mutta täytyy luopua, luopua ja jälleen luopua kyetäkseen hyväksymään sen.

Keskiviikon oppimispäiväkirjaa

Kuva ei ole tähdenlento, vaan jumbojetti. Satumaisen kaunis. Tulilintu, joka polttaa hiljalleen maailmaamme, ilmaa, jota vedämme keuhkoihimme.

Tämän päivän ohjelma oli mukavan täysi ja helpotti, ihme kyllä, opiskeluahdisteluani. Sain lisäksi postia markkinoinnin peruskurssin ryhmäläisiltäni, eikä tässä kai niin suurta suorituspainetta ole, vaikka mitään ei olekaan vielä aikaan saatu. Näköjään akateemisessa maailmassakaan ei tarvitse olla täydellinen. Tajusin myös sen, ettei minun heti paikalla tarvitse päättää ja tietää kaikkea vaihtoon lähtemisestä. Aion Ranskaan Erasmus-vaihtoon. Pian, mutta ei juuri nyt.

Aamulla käytiin neljä tuntia suomen kielen perusteita. Päästiin jo asiaankin, fonetiikkaan eli äänteenmuodostukseen - ja minulla oli hauskaa. Laryngaaleja, tremulantteja - nämähän tunnenkin! Kuuntelin ihastuksissani, kun koko salillinen ihmisiä hymisi sointuvasti n-äännettä. Miten nenä-ääni syntyy? Entä nauru? Ihmiselimistö on ihmeellinen... rakastan sitä, miten aistit, keho - kaikki mitä teemme - saavat meidät elämään.

Ehdin kauppaankin, ostin houkuttelevan ruis-pähkinäjogurtin ja viinisuolaheinäruukun - nimensä veroista. Leipää minulla oli mukanani, mutta minut houkuteltiin silti ruokalaan. Pidän ravintoloistamme. Ajatella, että opiskelija saa monipuolista ravintoa niin halvalla! Kaksi ostostani maksoivat vain viisi senttiä vähemmän, kuin kokonainen ateria salaatteineen. Surullista sinällään - pidän ruuanlaitostakin, mutta toisaalta toisten jalomieleiset palvelukset tarjoavat meille aikaa muuhun.

Heitin KOASin toimimattoman kuulakärkikynän roskiin. Ensimmäisen kerran elämässäni heitin kuulakärkikynän roskiin. Tulin siis ajatelleeksi siihen tuhlattua muovimäärää - kyniin, jotka eivät alun alkaenkaan jätä jälkeä, uhrataan öljyä, metallia ja työtunteja. Eivätkä kadonneet kuulakärkikynät lennä kynien taivaaseen, vaan kaatopaikalle. Siispä katselin kynäkoteloni sisältöä ja tein pienen arvotuksen, pienen päätöksen. Käytän lyijykyniä (ja alleviivaamiseen puuvärikyniä). Niitä on käsiteltävä, teroitettava, niiden jälki muuttuu ihmisen mukaan ja ennen pitkää ne kuluvat olemattomiin. Niiden jälki suhraantuu - jo nyt vihkoni tekstit ovat tuhraantuneet seuraavaan luentoon mennessä. Grafiitin jälki menettää tarkkuuttaan ja katoaa kuin muistot mielestäni. Silti teksti on kertaalleen kirjoitettu - jäljet ovat painuneet paperille.

Aikoinaan kirjoitin hyvin voimakkaasti painaen. Pyyhkiessäni kynän jälkiä tahrin joskus koko paperin. Kokemuksen myötä oppii valitsemaan pehmeän pyyhekumin. Toisinaan olen pessytkin niitä. Kuka pitää samalla tavoin huolta kuivamustekynästä?

Meneekö vertauskuvallinen jutusteluni perille? Liekö äsköinen analogia? Paperi, muisto, mieli... Ei sentään allegoria. Saapa nähdä, milloin kirjallisuudentutkimuksen kielenkäyttö pesiytyy tähän blogiin. Viime viikolla tajusin ymmärtäväni lyriikkaa. Vaikka se ärsyttääkin minua, vaikka sen vaikeaselkoisuus raivostuttaa - kun istutaan porukalla ja pohditaan eikä olla lähdössä mihinkään muualle, rauhoitun paikalleni ja annan tekstin puhua. Minä olen astia, johon vaikutelmat kaadetaan, jossa ne sekoittuvat ja hakevat muotonsa. Palasin äsken katsomasta Tarkovskin Peiliä, joka, samoin kuin monet runot, oli raivostuttavan haastava. Ny eta li bila stranna. Vaikka tarinan elementit jäivät jäsentymättä, hätkähdyttävä ja kekseliäs kuvallisuus lumosi minut. Jopa ylikäyvän musiikin keskellä voi vallita hiljaisuus. Taiteen kehyksistä myös lähihistorian käsittämättömän totalitarismin voi nähdä tuoreena, läheisenä ja koskettavana.

Yritän lisätä ymmärrystäni asioista, jotka ovat "kaukana" ja toisaalta niin lähellä, ettei niitä *näe*. Markkinoinnin materiaaleissani puhutaan kaakaon maailmanlaajuisesta kaupasta. Northwestern Universityn professorin Philip Kotlerin oppikirja hämmentää minua amerikkalaisella innostuneisuudellaan, meidän mielestämme valheellisella positiivisuudella - mutta nuo ärsyttävät kauppamiehet tajuavat, että tuotanto on turvattu vasta kun alkutuottajien elämänlaatu on kunnossa. Kävin kuuntelemassa ennen elokuvaa ja historiallisten tanssien jälkeen JKL Repun toiminnasta ja reilusta kaupasta. Tajuattehan, miten helppo meidän on valita paremmin? Meillä on tilaa valinnoissamme. Maailmaa ei tarvitse pelastaa yksin eikä hetkessä - mutta elämää kannattaa parantaa, välittömästi. Huomenna ajattelin vilkaista, olisiko roskiksissa mitään mielenkiintoista.

Uusi kaupunkini on lumonnut pienillä, merkityksellisillä asioilla. Kerron niistä, koska itseäni riemastuttaa kuulla siitä, mihin ihmiset kiinnittävät huomionsa. Pidän...

...Aseman ylikulkusillasta, jonka lattia on monista jalanjäljistä, polkupyörien urista ja hiekanjyvistä kulunut. Kuten ne lyijykynät. Se elää. Se vanhenee. Ihminenkin vanhenee koko elämänsä. Niin vain on.

Pidän pihaltani heijastuvista katulamppujen valo-varjoista tyhjällä seinälläni. Ne valaisevat yhtä kirkkaasti kuin täysikuu. Hämärä ja tyhjyys ennen nukkumanmenoa rauhoittaa. Pidän valoista lehvien siimeksessä - ne eivät peitä sitä, että on pimeä, vaan korostavat sitä entisestään.

Pidän ihmisten katseiden tavoittamisesta. Pidän siitä, miten nojaudumme eteenpäin kuullaksemme puhujaa, miten silmäkulmat rypyttyvät aidosta hymystä.

Mitä muuta olen oppinut ja järjestänyt mielessäni tänään? Olen toiminut ja tajunnut puolitehoisesti vilustumisenkin vuoksi - mutta ainakaan prosessorin teholla ei ole peruskäyttäjälle paljon väliä, sisäistekijä on epäsuorasti hahmottuva, vihjaileva konstruktio, ei kertoja, amanuenssi oleskelee toisessa kerroksessa, reilun kaupan suklaa oikein sulaa suussa, kuiskaus rasittaa kurkkua, koska äänihuulet hankaavat toisiaan vasten ja r-äänteen värähdykset ovat niin hitaita, että ne voi laskea - esim. sanoissa Israel (3) ja varas (1).

Kaiken tiedon kirjoitan samaan nivaskaan, solmiutukoon tiiviiksi verkoksi katsellessani silmäripsieni varjoista sähkövalon kylmiä varjoja. Pian syksy pimenee, talvi kylmenee ja alan kaivata tähtiä, öistä taivasta. Toivon mukaan löydän ihmisiä, jotka tahtovat katsella kanssani taivaalle - turvassa pimeässä, ulkona valon häkistä.

Sopivasti parhaillaan soi R.E.M.: Saturn Return. Lupasin liittää tänne saatananpalvojan työhaastattelun mielenne virkistykseksi.