Epämiellyttäviä aivoituksia vastakarvaan

Tongin taas roskiksia, vaikka lämpötila ei suoranaisesti ole pakkasen puolella. Toisen kaupan takaa löytyy vihanneksia ja toisen takaa leipää. En ymmärrä, miten täysin mallikelpoiset omenat tai limput ja piirakat päätyvät jätteeksi.

Oudointa ja tavallaan huvittavinta dyykkaamisessa on se, että pidän sitä oikeastaan yököttävänä (ja yöllisen hämäränä...) touhuna. Toisaalta koen löytämisen iloa, toisaalta minusta on järjetöntä kaivella hyvää tavaraa moskan seasta. Tietenkin roskislöydöissä on loogisesti selitettäviä ongelmakohtia. Ensinnäkin bakteerit ja homeitiöt pääsevät tehokkaammin jylläämään, jos ovat päässeet kosketukseen dyykatun aineksen kanssa ja lisäksi leivät imevät itseensä oitis roskiksen hajun. Toisekseen en tiedä ruoan alkuperää tai koostumusta. Kolmanneksi nurkkiini kertyy leipää eikä leivän päällyksiä (olisi pitänyt napata paprikakin matkaan), mikä saa minut syömään epätasapainoisesti. Sitten on vaan niin pirun masentavaa nähdä hyväkuntoisia kinkkuja tai puoli pöntöllistä leivänpaloja. Olen jotenkin nyreissäni ja alan pohtia tuhlausyhteiskuntaamme, ja itseäni suurkuluttajana. Miksi kuitenkin tunnen tekeväni väärin, samalla kun toimin periaatteitteni mukaan? (Ainakin joidenkin.)

Tänään kaappasin mentaalisen valokuvan bussipysäkistä. Katoksen sivulasin läpi näkyi sumeana penkillä jurottava tumma hahmo taustanaan hempeänsininen, suuri mainoshahmo. Äimistelin sitä ohi kiitäessäni: Vaalea neitsykäinen, tyttö vielä, poseerasi muka aistikkaasti Novelle-logo paidassaan ja pullonkorkki päässään tököttäen. Mitä tämä viesti minulle tai toiselle satunnaiselle ohikulkijalle? Että Novelle tekee käyttäjästään tuotteen itsensä veroisen "pakkauksen"? Mainostaja sai huomioni, muttei ehkä toivomallaan tavalla. Pidin asetelmaa kornina. Miten paljon kuvavirrassa syötetäänkään minulle tai kenelle tahansa kaunista pintaa, tuoteideologiaa, joka jää huomioimatta, joka hyväksytään ja päästetään muistoihin sellaisenaan?

Sekin on outoa, että ajattelemalla vallalla olevaa kulttuuria vastaan saa oudon leiman itseensä. On jollakin tapaa vieras. Sen kokee itsekin. Dyykkauksissani on jotain oudoksuttavaa, jollei sentään väärää. Mainosten katseleminen synkähkösti on "taas sitä samaa niuhottamista". On muistettava, että vastamainoksien tekijätkin ottaessaan mainostajien ja markkinoijien vaikutuskeinot käyttöön osallistuvat kuvien hyökkäävään kulttuuriin - eivät pääsekään siitä irti vaan pyristelevät itsensä yhä tiukemmin verkkoon. Yhteiseen ja yleiseen sosiaalistunut minäni tuomitsee samaan aikaan esittämänsä kritiikin ja mielettömyyden kokemuksensa.

Vaan a-hah! Eihän mikään liene mieletöntä? Kai sitä on nähtävä itsensäkin ristiriitojen kontekstissa, välttääkseen tuomitsemasta ja tulemasta tuomituksi.

Kirjoitin muuten hiljattain pienen runon Naaga-lehteemme (kerran vuodessa ilmaantuva kirjallisuusjulkaisu, jonka teemana on tänä keväänä "Pelko ja pelolla hallitseminen"). Siteeraan sen tässä, vain löyhästi edelliseen liittyen:

Taivaalta sataa horjuneita
lumikimpaleita
lupasin horteessa virua
Sinä särjet minua
linnunpeljätin sinua

Modern life is rubbish

- Tajusin tehneeni tökerösti tämän merkinnän kanssa. Likaista puuhaa, dyykkausta ei sovi esitellä samaan hengenvetoon eikä varsinkaan ennen shampootonta hiusten pesua. Ensin mainittu on sinällään tarpeetonta, jälkimmäinen suositeltavaa. Dyykkaamaan en aio lähteä uudestaan aivan hetikohta, koska talouteni kattaa luomuostokset, mutta shampoota en aio käyttää, koska on parempi vaihtoehto. Toivon, että lukija pitää seuraavaa lukiessaan mielessään miten mahdollisesti värittää asenteitaan. -

Aamulenkikseni kiersin lähiseudun roskalaatikoita. Asuntojen yhteiset jäteloorat ovat useimmat valitettavan epäsiistejä - tupakan lemahdus tervehti minua muutaman kerran - ja vaikka lähes hajuttomien roskisten pusseissa olisi jotain hyödyllistäkin ollut, ei ollut tarvittavia välineitä pussien onkimiseen ja avaamiseen eikä hanskoja, joilla jätettä olisi kärsinyt tonkia. Aavistelinkin, että pientalouksien roskien tutkiminen on lähinnä ajanhukkaa. Jatkossa kannattaa tarkastaa lavat - muuttopuuhissa ihmiset turhautuvat helposti ja heittävät pois käyttökelpoistakin tavaraa. Vaikka asuntojen roskikset saivat minut lähinnä miettimään kulutuksen ihmeitä, lähikaupan biojätteestä sen sijaan löytyi vielä melko hyvännäköisiä kasvikunnan tuotteita. Noukin mukaan pari omenaa ja kurkkua. Ne olivat hieman päistään pehmenneet. Jos jätteet olisivat levinneet laajemmalti - roskiksessa oli mönjämäistä salaattia, joka oli tietenkin tahrinut kaiken alhaalla olevan - olisin saattanut vilkaista kovapintaista reikäleipääkin.

Omenat olivat melko hyvän makuisia, vaikka söin ne noudattaen erityistä varovaisuutta ja epäluuloa. Dyykkaamiseen sisältyy aina tietty riski. Talvella se lienee järkevämpää, kun jätteet ovat kylmän armoilla. Kannattaa myös mieluummin vilkaista kannen alle illalla, kun elintarvikkeet on juuri jätetty. Olen hygieniapassini suorittanut, mutta teen omat valintani.

Kimmokkeen tempaukseeni sain hauskasti kirjoitetusta dyykkausoppaasta, jota lueskelin yliopiston kirjastolla melkein puoleenväliin. Aikoinaan radiosta kuulin myös reportaasin, jossa samoiltiin Helsingin roskalaatikoilla, joista löytyi astioita, hedelmiä, kaaleja - ja yllättäen jopa suklaapatukoita kääreissään. "Näitä löytää harvoin", totesi dyykkaaja. Kasviksia heitetään helpoiten pois - se ryhmä, jota pidän eniten arvossa. Jos Siwan tädin harrastavat vastaisuudessakin näin hyvää tuotevalvontaa, voisin pistäytyä takapihalla aika-ajoin. Olen vuosikausia miettinyt, mitä tapahtuu koulujen ylijääville ruuille. Tietääkö kukaan?

Totta puhuen eniten minua inhottaa syömieni omenoiden sisältämä kemikaalimäärä, enemmän kuin niiden pehmeät kohdat. Epäilen, että kurkutkin ovat Espanjasta eivätkä suinkaan kotimaisia tahi luomua. Tuotteiden alkuperä ja tuotannon kustannukset niin ympäristölle kuin ihmisille kiinnostavat yhä enemmän. Eilen reilun kaupan illassakin tuli puheeksi maanviljelijöiden tekemä suuri työ ja saama vähäinen korvaus - myös kotimaassa. Saamme paljon ja hylkäämme paljon. Ei ihmisestäkään voi hyötä ja sitten jättää häntä.

Senkin voin kertoa, ettei hiusten pesemiseen tarvitse shampoota. Ruokasoodalla, etikalla ja kunnon suihkulla pärjää mainiosti. Nyt minusta näyttää selvältä, että vääristynyt kulutusfilosofia liittyy myös shampoon käyttöön. Se raastaa irti kaikki päänahan tuottamat öljyt, jolloin kehon on vimmaisesti lisättävä niiden tuotantoa, jotta hiussuonilla olisi suojaava kerros päällään. Hävinneiden öljyjen korvaamiseen on kehitetty hoitoaineita, jotka palauttavat päähän "keinotekoisia rasvoja". Kannattaa muistaa, että ihokin on elin ja päästää vieraita aineita lävitseen verenkiertoon. Eivät hiukset kaipaa mitään karkeasti wc:n puhdistusaineeseen verrattavaa tököttiä, vaan hyvää ruokavaliota, vettä ja hellää käsittelyä. Internetistä löytää hakemalla termillä "no poo" omaani paljon parempia kirjoituksia ja selvityksiä, millaisten kemikaalien kanssa oikeastaan leikimme, mm. Audrey Schulmanin The No-'Poo Do, Christi Colvinin Why You Should Go No 'Poo, blogiteksti (nimimerkillä) ja toinenkin, No Shampoo Experiment.

Tämä on eräs meidän ihmisten yhteisistä tragedioista: Pärjäämme vähällä, mutta täytyy luopua, luopua ja jälleen luopua kyetäkseen hyväksymään sen.