Epämiellyttäviä aivoituksia vastakarvaan

Tongin taas roskiksia, vaikka lämpötila ei suoranaisesti ole pakkasen puolella. Toisen kaupan takaa löytyy vihanneksia ja toisen takaa leipää. En ymmärrä, miten täysin mallikelpoiset omenat tai limput ja piirakat päätyvät jätteeksi.

Oudointa ja tavallaan huvittavinta dyykkaamisessa on se, että pidän sitä oikeastaan yököttävänä (ja yöllisen hämäränä...) touhuna. Toisaalta koen löytämisen iloa, toisaalta minusta on järjetöntä kaivella hyvää tavaraa moskan seasta. Tietenkin roskislöydöissä on loogisesti selitettäviä ongelmakohtia. Ensinnäkin bakteerit ja homeitiöt pääsevät tehokkaammin jylläämään, jos ovat päässeet kosketukseen dyykatun aineksen kanssa ja lisäksi leivät imevät itseensä oitis roskiksen hajun. Toisekseen en tiedä ruoan alkuperää tai koostumusta. Kolmanneksi nurkkiini kertyy leipää eikä leivän päällyksiä (olisi pitänyt napata paprikakin matkaan), mikä saa minut syömään epätasapainoisesti. Sitten on vaan niin pirun masentavaa nähdä hyväkuntoisia kinkkuja tai puoli pöntöllistä leivänpaloja. Olen jotenkin nyreissäni ja alan pohtia tuhlausyhteiskuntaamme, ja itseäni suurkuluttajana. Miksi kuitenkin tunnen tekeväni väärin, samalla kun toimin periaatteitteni mukaan? (Ainakin joidenkin.)

Tänään kaappasin mentaalisen valokuvan bussipysäkistä. Katoksen sivulasin läpi näkyi sumeana penkillä jurottava tumma hahmo taustanaan hempeänsininen, suuri mainoshahmo. Äimistelin sitä ohi kiitäessäni: Vaalea neitsykäinen, tyttö vielä, poseerasi muka aistikkaasti Novelle-logo paidassaan ja pullonkorkki päässään tököttäen. Mitä tämä viesti minulle tai toiselle satunnaiselle ohikulkijalle? Että Novelle tekee käyttäjästään tuotteen itsensä veroisen "pakkauksen"? Mainostaja sai huomioni, muttei ehkä toivomallaan tavalla. Pidin asetelmaa kornina. Miten paljon kuvavirrassa syötetäänkään minulle tai kenelle tahansa kaunista pintaa, tuoteideologiaa, joka jää huomioimatta, joka hyväksytään ja päästetään muistoihin sellaisenaan?

Sekin on outoa, että ajattelemalla vallalla olevaa kulttuuria vastaan saa oudon leiman itseensä. On jollakin tapaa vieras. Sen kokee itsekin. Dyykkauksissani on jotain oudoksuttavaa, jollei sentään väärää. Mainosten katseleminen synkähkösti on "taas sitä samaa niuhottamista". On muistettava, että vastamainoksien tekijätkin ottaessaan mainostajien ja markkinoijien vaikutuskeinot käyttöön osallistuvat kuvien hyökkäävään kulttuuriin - eivät pääsekään siitä irti vaan pyristelevät itsensä yhä tiukemmin verkkoon. Yhteiseen ja yleiseen sosiaalistunut minäni tuomitsee samaan aikaan esittämänsä kritiikin ja mielettömyyden kokemuksensa.

Vaan a-hah! Eihän mikään liene mieletöntä? Kai sitä on nähtävä itsensäkin ristiriitojen kontekstissa, välttääkseen tuomitsemasta ja tulemasta tuomituksi.

Kirjoitin muuten hiljattain pienen runon Naaga-lehteemme (kerran vuodessa ilmaantuva kirjallisuusjulkaisu, jonka teemana on tänä keväänä "Pelko ja pelolla hallitseminen"). Siteeraan sen tässä, vain löyhästi edelliseen liittyen:

Taivaalta sataa horjuneita
lumikimpaleita
lupasin horteessa virua
Sinä särjet minua
linnunpeljätin sinua

Huhhuh - ja kuinka säästää rahaa, energiaa ja hermoja!

Työ alkoi! Kahdeksasta kuuteen peräkkäisiä luentoja, joista kaksi ranskaksi, kielellä josta olen unohtanut valitettavan paljon. Syömään ei ennättänyt eikä edes keskustaopiskelijoiden namipöytään (eilen syöttivätkin hyvin, kävin antamassa auliisti kuuntelevan panokseni EU:n viisumivapautta koskevaan keskusteluun). Illalla oli Opuksen leppoisa vaalipaneeli sen virallisemman jälkeen, mutta aivoni olivat siinä vaiheessa jo hieman liisteröityneet, väsytti eikä huvita kampanjoida itseään kenellekään. Vierastan poliittista esilletuloa - hyvä on, se taitaa olla tämä markkinointikysymys, joka minua *pännii*. Toisaalta olen saavuttanut tavoitteeni - kiinnostunut ja ottanut selvää JYY:n edustajiston toimialasta sekä tavannut mielenkiintoista väkeä.

Ei jaksanut elokuviin lähteä. Palelsi kun lähdin. Matkalla sateessa lämpeni! Kotona napsin pähkinää hurjana kuin pieni orava ja kirmasin kuuntelemaan hautajaiskappaleeni (tahdon, että hautajaisissani soitetaan Airin Radian). Ilta jatkui rentouttavissa merkeissä tiiraillessani Lehden "noin seitsemän uutisia", psykedeelistä Ballad of Bilbo Bagginsia ja höm, Lucius Malfoyta. Jonkinlaista irtiottoa kirjeromaania, yhteiskuntatieteiden tilastollisia kuvantamismalleja, kielen dialogisuutta (Mihail Bahtin), ranskalaista valtionhallintoa, kuvataiteiden ja kirjallisuuden yhteyksiä, pikkujouluja, tulostamisongelmia ja JYY:n edustajiston vaikutusmahdollisuuksia mietittyäni.

Siinä tiivistykset päivästäni; tarvitsen näitä vain pysyäkseni itse perillä tekemisistäni. Ompelen hameeni vetoketjua käsipelissä - käsien käyttö rentouttaa. Ystäviä on kiva nähdä kaiken tämän häsläyksen keskellä, edes netin kautta. Voitaisiin joskus kokeilla yksityisen blogin perustamista.

Tämä blogi puolestaan aikoo palata asiallisille ja harkituille juurilleen lähiaikoina, vaikka näköjään pitkä keskittyminen puuhiin ja tohinaan panee mielen purskahtelemaan näin ilta-aikaan.

Koneellani on näköjään peli King of Dragon Pass. Ääh, jouluna pelaan.

Opettavainen osio!

Joitakin seikkoja, jotka tulivat Opuksen pienimuotoisessa vaalipaneelissa ilmi, jäin tutkimaan henkilökohtaisella tasolla. Säästäväisyys on lisääntynyt omissa puuhissani vähitellen hetken ajattelutuokioilla, pienellä pysähtymisellä kaupan hyllyllä tai ihmisten puheita kuuntelemalla. Voin sivuuttaa shampoohyllyn; hiukseni eivät tarvitse niiden riistoa. Voin sivuuttaa pursuvat kuukautissuojien rivistöt - minulla on nukkaamaton, hygieeninen, fyysisesti mukava ja henkisesti kiva kuukautiskerääjä. Voin ostaa kalliitakin kotimaisia hedelmiä, luomua ja reilua kauppaa - silloin tuntuu, että ostan rahoillani *arvoa*. Säilön kärsivällisyydellä noukkimani kesän hedelmät. Voin jauhaa suoraan siemenistä jauhot pienellä myllyllä ja vaivata taikinaa (paitsi että omamme, Lohjan Energiansäästö OY:ltä noukkimamme, on kotikotona). Minun ei koskaan tarvitse nousta lentokoneeseen. Minun ei tarvitse juoda kahvia tai alkoholia. Piristeeksi riittää tee ja jos välttämättä haluan hiprakkaan, en tarvitse kuin tilkan Dionysoksen litkuja. Ei tarvitse olla väsymätön, piittaamaton, erehtymätön, säihkyvä ja valloittava. Vasta luovuttuani "helpoista" keinoista, toisin sanoen aivottomista, kritiikittömistä keinoista olen tajunnut, miten paljon tyytyväisempi olen ilman.

Olen jo voittanut paljon. (Kiitos jälleen henk. koht. pioneereilleni.) Olen vapaa - vaihtanut joitakin kahleita silkkisäikeisiin, jotka olen itse sitonut.

Musiikkisuosituksia alakuloiseen menoon:
Scissor Sisters: Return to Oz
Cranberries: Put Me Down
Cranberries: The Icicle Melts - sopii mielen liikehtiessä ja maailman kiinnostaessa.