Pieni kettu pimeässä

Pieni kettu juoksi vinhaa vauhtia. Tuuli viuhui tasaisesti sen korvissa, välillä sitä uuvutti, kun se eteni yhä syvemmälle tukahduttavien hajujen keskellä. Silti se tiesi kulkevansa metsää kohti eikä antanut tassujen väsymyksen pysähdyttää kulkuaan.

Pieni kettu oli asunut pitkään kaupungissa. Sen anturat olivat kuluneet sileiksi, sen turkki kadottanut osan entisestä loistostaan.

se oli jo unohtanut, miten kosken kohina lauloi, miten puiden humina pehmensi maiseman, miten kevät nauroi juostessaan solisevan puron varrella

Pienen ketun silmät eivät nähneet enää pimeän läpi. Harvoin se pysähtyi tai tähyili sinne, mistä sen jäljet johtivat.

Eräänä päivänä pieni kettu oli havahtunut. Metsä kutsui sitä. Vaikka se oli unohtanut paljon siitä, mitä oli kerran, vaikkei se tunnistanut oliko kutsu varpushaukan huuto, kuonolle laskeutuva lehti vai juuri äänen alla jyrisevä ukkospilvi, se tiesi että rakasti sitä. Se seurasi kutsua. Vaikka sen piti tunkeutua läpi tahmeuden ja harmauden, se löytäisi kutsujansa.

Niinpä pieni kettu juoksi yhä. Sen käpälät iskeytyivät kovaan kamaraan, painoivat jäljet pölyyn. Metsä oli lähempänä, aavistuksen päässä.

Se oli nähnyt satimeen jääneen linnun, joka yritti lentää kohti taivasta. Sen siivet olivat katkenneet. Lintu jäi kyyhöttämään, säikeiden vangitsemana.

Mutta pienen ketun oli kuljettava, löydettävä metsänsä uudelleen. Kunnes jokin esti sen.

Se jatkui pimeän ääriin.
Pieni kettu kynsi sitä, koitti saada siitä otetta. Seinä oli sileä kuin musta jää. Se kohosi mustaan yöhön, ja se levisi äänen ja askeleen kantamattomiin. Pieni kettu ei tuntenut sitä, ja kuitenkin se esti sen. Juuri toisella puolella kutsui metsä. Mutta pieni kettu ei tiennyt miten vastata.

Pieni kettu nuuski, etsi rakoa pimeässä. Taivaalla ei ollut tähtien pilkettäkään. Se haparoi takaisin pitkin jälkiään, etsiäkseen toisen hajujäljen, löytääkseen sen paikan missä oli tuntenut metsän voimakkaimmin, mutta ei kohdannut ketään, tavannut mitään.

Sade kasteli pienen ketun turkin. Siitä valui tuhkanvaaleita noroja. Tyynen lammikon pinnassa se näki mustat ja valkeat, alas harmaata taivasta kohti kasvavat puut, ja toivoi astuvansa peilin läpi.

Hiljaisuus seisoi liikahtamatta seinän vierellä. Pieni kettu henkäisi. Sen huokaus jäi hetkeksi hehkumaan ilmaan, kuin muisto, ja himmeni.


Pieni kettu käpertyi kerälle mustan oksan ja harvojen havujen alle. Se kätki kylmän kuononsa sotkuisen häntänsä alle ja vaipui uneen. Unessa sen käpälät nytkähtelivät hetken, koittaen saada otetta.
Sitten se makasi hiljaa kuin kivi.


*


Tai...

pieni kettu alkoi kaivaa koloa; lyhyillä kynsillään se raapi sivuun kellastunutta ruohoa, roudan jähmettämää maata, hiekan hitusia, soran sirpaleita, työnsi kuononsa varovasti juurten lomitse ja ohi kevättä odottavien, mullassa uinuvien siementen. Se haistoi syvältä tihkuvan lähteen ja kaukaisen lämpimän tuoksun.

Pieni kettu kaivoi ketunkoloa, kaninkoloa, syvemmälle, hitaasti. Kuin odottaen.

Epämiellyttäviä aivoituksia vastakarvaan

Tongin taas roskiksia, vaikka lämpötila ei suoranaisesti ole pakkasen puolella. Toisen kaupan takaa löytyy vihanneksia ja toisen takaa leipää. En ymmärrä, miten täysin mallikelpoiset omenat tai limput ja piirakat päätyvät jätteeksi.

Oudointa ja tavallaan huvittavinta dyykkaamisessa on se, että pidän sitä oikeastaan yököttävänä (ja yöllisen hämäränä...) touhuna. Toisaalta koen löytämisen iloa, toisaalta minusta on järjetöntä kaivella hyvää tavaraa moskan seasta. Tietenkin roskislöydöissä on loogisesti selitettäviä ongelmakohtia. Ensinnäkin bakteerit ja homeitiöt pääsevät tehokkaammin jylläämään, jos ovat päässeet kosketukseen dyykatun aineksen kanssa ja lisäksi leivät imevät itseensä oitis roskiksen hajun. Toisekseen en tiedä ruoan alkuperää tai koostumusta. Kolmanneksi nurkkiini kertyy leipää eikä leivän päällyksiä (olisi pitänyt napata paprikakin matkaan), mikä saa minut syömään epätasapainoisesti. Sitten on vaan niin pirun masentavaa nähdä hyväkuntoisia kinkkuja tai puoli pöntöllistä leivänpaloja. Olen jotenkin nyreissäni ja alan pohtia tuhlausyhteiskuntaamme, ja itseäni suurkuluttajana. Miksi kuitenkin tunnen tekeväni väärin, samalla kun toimin periaatteitteni mukaan? (Ainakin joidenkin.)

Tänään kaappasin mentaalisen valokuvan bussipysäkistä. Katoksen sivulasin läpi näkyi sumeana penkillä jurottava tumma hahmo taustanaan hempeänsininen, suuri mainoshahmo. Äimistelin sitä ohi kiitäessäni: Vaalea neitsykäinen, tyttö vielä, poseerasi muka aistikkaasti Novelle-logo paidassaan ja pullonkorkki päässään tököttäen. Mitä tämä viesti minulle tai toiselle satunnaiselle ohikulkijalle? Että Novelle tekee käyttäjästään tuotteen itsensä veroisen "pakkauksen"? Mainostaja sai huomioni, muttei ehkä toivomallaan tavalla. Pidin asetelmaa kornina. Miten paljon kuvavirrassa syötetäänkään minulle tai kenelle tahansa kaunista pintaa, tuoteideologiaa, joka jää huomioimatta, joka hyväksytään ja päästetään muistoihin sellaisenaan?

Sekin on outoa, että ajattelemalla vallalla olevaa kulttuuria vastaan saa oudon leiman itseensä. On jollakin tapaa vieras. Sen kokee itsekin. Dyykkauksissani on jotain oudoksuttavaa, jollei sentään väärää. Mainosten katseleminen synkähkösti on "taas sitä samaa niuhottamista". On muistettava, että vastamainoksien tekijätkin ottaessaan mainostajien ja markkinoijien vaikutuskeinot käyttöön osallistuvat kuvien hyökkäävään kulttuuriin - eivät pääsekään siitä irti vaan pyristelevät itsensä yhä tiukemmin verkkoon. Yhteiseen ja yleiseen sosiaalistunut minäni tuomitsee samaan aikaan esittämänsä kritiikin ja mielettömyyden kokemuksensa.

Vaan a-hah! Eihän mikään liene mieletöntä? Kai sitä on nähtävä itsensäkin ristiriitojen kontekstissa, välttääkseen tuomitsemasta ja tulemasta tuomituksi.

Kirjoitin muuten hiljattain pienen runon Naaga-lehteemme (kerran vuodessa ilmaantuva kirjallisuusjulkaisu, jonka teemana on tänä keväänä "Pelko ja pelolla hallitseminen"). Siteeraan sen tässä, vain löyhästi edelliseen liittyen:

Taivaalta sataa horjuneita
lumikimpaleita
lupasin horteessa virua
Sinä särjet minua
linnunpeljätin sinua

I heard a train arrive / and wondered if it was mine

On ollut mukava ilta. Päivä tosin alkoi hieman työläästi, mutta toisaalta olen ottanut rauhallisesti; Ennätin syödä kunnon aamupalankin. Talvenkirkkaassa aamussa koleus puri jo reisien ihoon. Aurinko paistoi matalalta harveneviin puihin, paljastaen mahtavat rungot jotka kesällä peittyvät rehevään runsauteen. Syksy on rehellinen ja haavoittuva kuin alaston ihminen; teeskentelemätön, niin kirkas etteivät silmät oikein kestä katsoa sitä suoraan. Taistelin aamun Wordin asiakirjojen oikeiden muotoseikkojen kanssa. Hitaasti taapersimme ylös Seminaarinmäelle - kerrankaan minua ei haitannut seuraavasta tapaamisesta myöhästyminen. Muistelin elokuvaa Pieni suklaapuoti, jonka päähenkilön on pakko lähteä *tuulten noustessa* - Syksyssä on jotain samaa, luonnon riisuutuessa mieli luopuu epäoleellisesta ja kaihoaa maailman ääriin.

Kuuntelen jälleen Velouria-kappaletta. Voimakas, kirkas ja haikea.

Lyriikan praktikumissa tunsin itseni aluksi väsyneeksi ja turhaksi, en ollut lukenut sen kerran aineistoa etukäteen ja mielestäni paikalla oli paljon minua fiksumpia henkilöitä. Turhaudun usein mitättömään kykyyni syventyä ja käsitellä todellisuuttamme innostavasti ja kekseliäästi. Ongelmalähtöinen ajattelu nakertaa osallistumisvalmiutta. Mutta onneksi huvittuneisuuteni venytteli esiin runojen hitaan ymmärryksen myötä, puhkaisten staattisen väsymykseni kalvon. Seuraavalla luennolla meille puheli verkkoyhteisöistä innostava viestinnän jatko-opiskelija, ja tunsin taas kykeneväni ymmärtämään, osaamaan tai ainakin olevani mahdollisuuksien alkulähteillä (yhteisöjen, suhteiden verkostoissa). Tiedän myös viestinnän alan kutsuvan minua.

Sen jälkeen alkoi illan vapaamuotoinen ohjelma. Kävin sosiaalivaliokunnan pienimuotoisessa kokouksessa (myönnettäköön, osittain katsastamassa paikkaa, jonka olin varannut ainejärjestöni pikkujouluja varten) ja onneksi kävin: Väki oli humaania ja vieraileva opintotukilautakunnan asiantuntija puhui asiaa, erittäin eläväisesti (kaikille pitää levittää ilosanomaa: Hakemukseen kannattaa laittaa 1. nimi 2. asuinpaikka 3. puhelinnumero jne. - hieman kuten ystäväkirjaan!). Epäilemättä hyödyllisin kokous tänä syksynä.

SOPO:n kokouksen jälkeen kipitin AIESEC-Jyväskylän järjestämään Intia-teemailtaan "Voi pyhä lehmä!" Kiinnostavaa väkeä, kiinnostavaa kulttuuria. Mietin vielä, menisinkö myöhässä pehmomiekkailemaan, ja kannatti mennä - opin hieman aivan perusasioita ja sain köniini. - Silmä herkistyi - Minähän olen aina pelännyt silmieni puhkeamista, nesteen valumista ulos - tiedän että siinä tilanteessa luomi pitää painaa kiinni ja estää kallisarvoisen lasiaisen hävikki. Pelkään neuloja. Tosin hieman olen järkevöitynyt; Pidän eräänlaisena puhdistumiskokemuksena sitä yötä, jonka läpi oksentelin sisälmykseni nurin ja lihakseni kipeiksi. Paine silmissä oli niin kova, että lasiaisen hiussuonet puhkesivat ja aamulla huomasin veren kirjavoittavan iiristeni ympäristön.

Kokonaisuudessaan tänään olen ollut jatkuvasti myöhässä, mutta silti saapunut ajallani. Pidän tästä elämästä. Ehdin osallistua myöhemminkin, ei tarvitse tietää kaikkea alusta asti. Taisi olla Neil Gaimanin teksteistä (Sandman?) se vertaus, että saavumme kesken kaiken seuraamaan elokuvaa ja kyselemme vierustoverilta 'mitä tarinassa on tapahtunut aiemmin? kuka tuo heppu on?' Näen itse elämän näytelmänä (heh, tai larppina) jonne saavumme joskus summittainen tai melko valmis hahmo käsissämme, ja muiden avulla alamme ymmärtää omaa ilmaisuamme. Joskus meidän taas on improvisoitava täysin.

Parina hyytävänä iltana, kun olen pyöräillyt kotiin päin, olen kuullut junan suhahtavan asemalle. Onko se illan viimeinen juna, nyt kun yöjunat eivät enää kulje? Onko siinä matkustajia vaiko pelkkää rahtia? Kun yössä kuulen junan kaukaa, tai näen vilaukselta sen suhahtavan ohi valon loistaessa ikkunoista, se tuntuu kummitusjunalta, epäinhimilliseltä olennolta. Un poitrail large... Presque humain. Juna kiitää halki yön, määrätyllä raiteellaan, enkä silti tiedä sen määränpäätä - joskus elämänsä tuntee yhtä arvoitukselliseksi. Minusta se on kaunista.