On täytynyt harkita, olenko todella yliopisto-opiskelija. Tuntuu, että opin, mutta asioita, joita kukaan ei odota minun oppivan. Teoriankaistaleet rakentuvat minuuden tilkkutäkiksi. Arkielämässä, arkikielen sisällä tapahtuu välittömästi. Teoria yrittää pysäyttää todellisuuden, kalastaa varkkoonsa pieniä hopeakylkisiä osasia kokemusten parvesta. Opin edelleen ihmisen, elämyksen kautta. Jos päähäni mahtuu jokin abstraktio, se olen minä. Ja toinen, sinä. Miten paljon rakennan itseni oppositioiden varaan, miten paljon jatkuvuuden? Teoretisoinnin ja filosofian loputen tie kahlitsee toisinaan.
Puhumme taiteen puolista, jotka ovat oikeastaan yksinkertaisia, kun niitä vähänkin ajattelee, mutta kielellä, joka etäännyttää. Onko koulutuksen tarkoitus havahduttaa ihmiset huomaamaan asiat, jotka he ovat aina *tienneet*? Viitataan filosofeihin, jotka ovat puhuneet yksinkertaisia asioita, kummallisella kielellä. Viime viikolla Tarmo Kunnaksen pitämät estetiikan kurssiin kuuluvat luennot tarjosivat elämyksen - parilla muullakin kurssilla olen saavuttanut välähdyksiä siitä, mitä on aito sydämensivistys, ei pintakiiltoinen käsiteliemi, jota suihkimme päällemme vaikuttaaksemme akateemisilta ja fiksuilta. (Sivistys, joka toisten mielestä peittää pedon meissä, toisten mielestä "villin ja vapaan ihmisyyden". En yhdy kumpaankaan käsitykseen.)
Kokevana ja vastaanottavana keskuksena istun lepattavan, myllertävän kielen keskellä ja ihmettelen.
Abstraktioiden (paljolti semantiikan, josta aina luulin pitäväni) vastapainona opinnoissani on Suomen kielen rakenteiden palikkakurssi: Näpräillään kaikkien niiden pikku osasten kanssa, joista höpinämme rakentuu. Fonetiikka sai minut hihkumaan konkreettisuudellaan: sihistelimme ässsiä ja täräyttelimme ärriä, tunnustellen kielen paikkaa suussa, sulkeumaa kurkussa jota ei puheessa kuule. Fonologia ja morfologia ovat taas käsitteellisempiä alueita. (Voisin kuvitella erään vanhan kunnon ystäväni pitävän tästä ;) ) Joka tapauksessa, rakenneoppi vetoaa tiettyyn loogiseen puoleeni - olisi kiva oppia ohjelmoimaankin. Huvittavaa kyllä, kurssi on pakollinen vain opelinjalaisille, mutta en saattanut enää lähteä, koska luennoitsija Seppo Pekkola on niin innostunut aiheistaan. En voi vastustaa innostuneita ihmisiä.
Olen ajoittain ollut epäsosiaalisella tuulella. Tajusin, mitä se kohdallani tarkoittaa epiikan praktikumissa Veijo Meren "Morsiamen sisar" -novellia tarkastellessa (ja tänään myös Kampa-novellin kohdalla). Epäröiden, katkonaisesti, kuten niin usein sanoessani jotain tärkeää, pohdin mielentilaa, joka asettaa objektit uuteen, oudon kirkkaaseen valoon. Niiden suhteita, muotoja tarkkailee miedolla kiinnostuksella, mutta ihmiset sisäisine maailmoineen tuntuvat selittämättömiltä, kummallisen liikkuvilta, epäselviltä. Muistan teini-iässä langenneeni tämän tapaiseen transsiin useimmiten matkalla, linja-autossa. Syvälle mieleen, jossa subjekti seisoo tyynesti näkemättä omaa objektiaan - omaa varjoaan.
Tänään kirjoittessani Ranskan kulutus- ja kaupankäyntimalleista huomasin itsessäni emootion. Ha! pääsinpä palaamaan ensimmäiseen merkintääni. Feeling = ulkoinen aistimus, Emotion = sisäinen liike. Yleensä oppiessani muodostan mielikuvia opettajan puheesta, mutta nyt en voinut estää ajatteluani siirtymästä toisaalle.
Näin ja tunsin talvisen metsän, lumen äänet vaimentavan peitteen, tummien havupuiden vihreyden - ihoni aisti ympäristön. Kaipasin miltei sietämättömän paljon pistelevään pakkaseen, auringonlaskun pimeää enteilevän loimuun, loputtoman siniseksi syvenevän taivaan alle, narskuvaan lumeen... kun taivallan kotiin, taivallan halki metsän jossa ei ole ketään, hiihdän hämärän sinen ja valkeuden yöhön, teen matkaa vieraissa metsissä ja palaan kotiin... Metsä on mielentila, ja se että se saa mielessäni lapsuuteni lähimetsien muodon, juontuu osittain siitä, että olen etsiytynyt iltaan ja luontoon, kun mieleni on suuressa liikkeessä, kun tarvitsen tilaa etsiä. Istuessani ranskanopiskelijoiden koulunomaisen pakerruksen keskellä kokemus tuntui erityisen ristiriitaiselta, koska kehoni oli kuin unessa, jähmettynyt - kun taas metsän mielentilan aikana olen yleensä kokonaan liikkuva, voimakas, hengästynyt, kiihkeä. (Huomasin senkin, että olen jo liiaksi mieltynyt akateemiseen vapauteen opiskellakseni kieliä muuten kuin harrastuksena - ammattimielessä se puurtaminen tuntuu liian kontrolloidulta.)
Tämä merkintä on nyt kovin jäsentymätön - huomaa, että olisi blogattava jok'ikinen päivä ja maltettava keskittyä yhteen teemaan kerrallaan. Kerron nyt vielä pari kuulumisasiaa, ettei tarvitse kovin monta kertaa toistella.
Tuo osittain filosofisesti, osittain tajunnanvirran omaisesti metsä-osuuden kannoin kai mukanani kotoa. Kipitin tuomiosunnuntaina ulkona; Täysikuu valaisi pilvien läpi ja oli niin valoisaa, että näki ympäristön, mutta niin hämärää, etteivät pinnanmuodot erottuneet. Nautin kuhmuraisen maan ja tien arvaamattomuudesta, ja siitä, ettei taivalla ollut ylimääräistä valosaastetta.
Tuomiosunnuntaista tuumin rippikouluani, ja sitä miten istuimme messuja lävitse. Oli naurettavaa vaipua ensin syvään masennukseen kirkkovuoden lopuksi ja aloittaa heti sen jälkeen adventtipäivien ja joulunodotuksen iloitseminen. Kristillinen kulttuuriperimämme on ihmeellistä. Nauroin joskus, miten evankelisluterilainen uskokäsitys (henkilökohtainen) minulla on, vaikka olenkin pakana. Aion ensi keväänä osallistua Prometheus-leirin ohjaajakoulutukseen ja nauttia leirielämästä. Olisin 15-vuotiaana halunnut jutella kaikesta maan ja taivaan väliltä - tahdon sitä edelleen.
Maanantaina oli Porina-pajan kahdeksas ja viimeinen kohtaaminen. Se oli kahden ihanan puheviestinnän opiskelijan fukseille järjestämä vuorovaikutuksen teemoja pohtiva keskusteluryhmä. Ikävä tulee sitä yhtä viikon kiinnekohtaa - henkilökohtaisesti huomasin viestinnän eri puolia ja sen ongelmakohtia yhdessä pohtiessa, miten olen hakenut ja haen edelleen keinoja, paikkoja ja tilanteita, joissa sitoutua. Rakastan ystäviäni - varsinkin kun huomasin, missä pienissä ja merkityksellisissä asioissa olin omaksunut jotain heistä. Eräs heistä käyttäytyy erityisen sydämellisesti - olen tavoitellut samaa. Eräs kiintyy tarinoihin ja tunnelmiin. Eräs kulkee sellaisella tarmokkaalla tahdilla, että siirryn samantapaiseen askellukseen ollessani hyvällä tuulella - kakkosluokkalaisetkaan eivät olisi valinneet minua vuoden persoonaksi, jollemme olisi lukiossa pinkoneet välitunneilla kilpaa ulkona talvipakkasessa.
Tiistaina katsoin Pedro Almodovarin Volver -elokuvan, josta olin näköjään aikoinaan, tavoistani poiketen, lukenut ja kuullut paljonkin. Se oli puhe-elokuva, naisten elokuva - eikä edes alleviivannut sitä, että naisethan ne pyörittävät maailmaa. Arvelen monen kyllästyneen siihen vääristyneeseen tasa-arvolässytykseen, että naiset ja miehet ovat samanlaisia. Tasa-arvo ei ole samanlaisuutta, vaan moniarvoisuutta.
