Pieni kettu pimeässä

Pieni kettu juoksi vinhaa vauhtia. Tuuli viuhui tasaisesti sen korvissa, välillä sitä uuvutti, kun se eteni yhä syvemmälle tukahduttavien hajujen keskellä. Silti se tiesi kulkevansa metsää kohti eikä antanut tassujen väsymyksen pysähdyttää kulkuaan.

Pieni kettu oli asunut pitkään kaupungissa. Sen anturat olivat kuluneet sileiksi, sen turkki kadottanut osan entisestä loistostaan.

se oli jo unohtanut, miten kosken kohina lauloi, miten puiden humina pehmensi maiseman, miten kevät nauroi juostessaan solisevan puron varrella

Pienen ketun silmät eivät nähneet enää pimeän läpi. Harvoin se pysähtyi tai tähyili sinne, mistä sen jäljet johtivat.

Eräänä päivänä pieni kettu oli havahtunut. Metsä kutsui sitä. Vaikka se oli unohtanut paljon siitä, mitä oli kerran, vaikkei se tunnistanut oliko kutsu varpushaukan huuto, kuonolle laskeutuva lehti vai juuri äänen alla jyrisevä ukkospilvi, se tiesi että rakasti sitä. Se seurasi kutsua. Vaikka sen piti tunkeutua läpi tahmeuden ja harmauden, se löytäisi kutsujansa.

Niinpä pieni kettu juoksi yhä. Sen käpälät iskeytyivät kovaan kamaraan, painoivat jäljet pölyyn. Metsä oli lähempänä, aavistuksen päässä.

Se oli nähnyt satimeen jääneen linnun, joka yritti lentää kohti taivasta. Sen siivet olivat katkenneet. Lintu jäi kyyhöttämään, säikeiden vangitsemana.

Mutta pienen ketun oli kuljettava, löydettävä metsänsä uudelleen. Kunnes jokin esti sen.

Se jatkui pimeän ääriin.
Pieni kettu kynsi sitä, koitti saada siitä otetta. Seinä oli sileä kuin musta jää. Se kohosi mustaan yöhön, ja se levisi äänen ja askeleen kantamattomiin. Pieni kettu ei tuntenut sitä, ja kuitenkin se esti sen. Juuri toisella puolella kutsui metsä. Mutta pieni kettu ei tiennyt miten vastata.

Pieni kettu nuuski, etsi rakoa pimeässä. Taivaalla ei ollut tähtien pilkettäkään. Se haparoi takaisin pitkin jälkiään, etsiäkseen toisen hajujäljen, löytääkseen sen paikan missä oli tuntenut metsän voimakkaimmin, mutta ei kohdannut ketään, tavannut mitään.

Sade kasteli pienen ketun turkin. Siitä valui tuhkanvaaleita noroja. Tyynen lammikon pinnassa se näki mustat ja valkeat, alas harmaata taivasta kohti kasvavat puut, ja toivoi astuvansa peilin läpi.

Hiljaisuus seisoi liikahtamatta seinän vierellä. Pieni kettu henkäisi. Sen huokaus jäi hetkeksi hehkumaan ilmaan, kuin muisto, ja himmeni.


Pieni kettu käpertyi kerälle mustan oksan ja harvojen havujen alle. Se kätki kylmän kuononsa sotkuisen häntänsä alle ja vaipui uneen. Unessa sen käpälät nytkähtelivät hetken, koittaen saada otetta.
Sitten se makasi hiljaa kuin kivi.


*


Tai...

pieni kettu alkoi kaivaa koloa; lyhyillä kynsillään se raapi sivuun kellastunutta ruohoa, roudan jähmettämää maata, hiekan hitusia, soran sirpaleita, työnsi kuononsa varovasti juurten lomitse ja ohi kevättä odottavien, mullassa uinuvien siementen. Se haistoi syvältä tihkuvan lähteen ja kaukaisen lämpimän tuoksun.

Pieni kettu kaivoi ketunkoloa, kaninkoloa, syvemmälle, hitaasti. Kuin odottaen.

Vestigia terrent

Luin tekstejäni vuodelta 2008 ja innostuin suuresti. Hieman samoin kuin lukiessani kotikotona siivotessa kouluaineitani 6. luokalta: vaikutelmien, oman ajattelun ja tunteiden nivomista iloiseksi tilkkutäkiksi. Ei turhaa kamaa!

Pidän merkinnöissäni kielikuvallisesti jäsentyneestä ajattelusta; miten tietyt kielelliset/taiteelliset ilmaisut johtavat minut merkitysten äärelle. Tärkeitä elämyksiä olenkin itselleni synnyttänyt pohtimalla sellaisia lauseita (lauseyhteyksineen) kuin Noli me tangere ja erityisesti Et in Arcadia ego. Latinalainen, klassinen kulttuuri ei ehkä palvele samoja tarkoituksia kuin keskiajalla - mutta se voi palvella ajatuksen selventäjänä - latinan kielihän kuulemma johdattaa loogiseen mielenkäyttöön.

Joululomalla minua mietitytti lause "Jäljet pelottavat" - Vestigia terrent. Se kaikuu mielessä. Mitä se tarkoittaa? Tai oikeammin: mihin merkityksiin se voisi johtaa?

Lainaus on roomalaiselta Horatiukselta, joka kertoi uudelleen kreikkalaisen Aisopoksen vanhempaa faabelia.

Läpi metsän levisi sanoma, että leijona oli sairastunut. Kaikki metsän eläimet lähtivät katsomaan sairasta kuningasta, niin kettukin. Mutta leijonan luolan suulla kettu seisahtui. Se näki monien jälkien johtavan luolan pimeään, mutta yhdetkään eivät tulleet ulos. Silloin kettu kääntyikin kannoillaan... ja luikki omille teilleen. "Jäljet pelottivat", Horatius totesi.

Ilman tarinaa lause kaikuu eri tavoin kuin kertomuksen pohjalta. Jäljet... ne, jotka piirtyvät elämäsi santaan. Pelkäätkö jättää jälkiä, pelkäätkö tahrata maailmaa?

Tarinan kanssa puhumme ennaltanäkemisen lahjasta, menneisyyden ja tulevaisuuden nivomisesta yhteen sen nykyhetken kanssa, jossa seisoo luolan suulla tekemässä päätöksiä. Astuako askel, toinen, epävarmaan? Aistiako intuitiivinen varmuus epävarmuuden keskellä? Kertomus kehottaa katsomaan toisten jälkiä - välttääksemme tekemästä toisten virheitä ja ehkä myös ymmärtääksemme heitä paremmin.
(Kettu sanoi myös aikoinaan karhulle: "Nahkurin orsilla tavataan." Eli vaikka elämme erilliset elämät, lopulta kohtalomme on sama.)

Kykenemmekö asettamaan jalkamme toisten jälkiin, peilaamaan kohtaloamme toisiin? Kuten loikkiessasi lumella, hiekalla, kun yritit tavoittaa isoveljen pitkät askeleet?

Miksi et astunut pienenä katukiveyksen reunojen päälle?

Koska jäljet pelottavat.

Kieli on jälki, painettu mieleen - kuten suudelma huulille.

Joulusatu

Sillä sadut ovat todellisia.


Jos joulupukki olisi saapunut heidän taloonsa, se olisi pukeutunut tummaan ja kenties ilkkuen kysellyt viinaksia kuin vanhan ajan pukinhahmoiset. Tässä talossa ei kuitenkaan tahdottu muistaa menneitä. Aattoaamu valkeni hitaasti hämäränä ja hailakkana. Maan olivat joulukuun sateet liottaneet harmaaksi. Päivän mittaan pakkanen kiristyi. Äiti oli häärännyt hämäristä asti kuumentaen talon uunit nielemään laatikoita, kinkkuja ja imelää marmeladia pursuavia torttuja. Milloin hän kuurasi eteistä, milloin tyhjensi riisipusseja kattilaan. Äiti oli herättänyt muut soittamalla kireän hilpeitä joululaululevyjä liian kovaäänisesti. Sisko poltti huoneessaan kynttilöitä. Pikkuinen levitteli lelujaan lattioille sitä mukaa kuin äiti ennätti niitä korjata pois. Veli oli aamusta lähtien tuiskeessa halaillut pulloaan ja käynyt kertaalleen kylpyhuoneessa oksentamassa.

Veli oli vaatinut saada hakea kuusen. Hän oli paennut aamuhämärään ulos kuumasta talosta. Hän oli harhannut taimikossa ja suon puolella, jossa pettävän pehmeän näköiset rahkasammalmättäät olivat musertuneet ja upottaneet hänen rusentavien kantapäidensä askellusta. Mutta veljellä ei ollut juuri silmää kuusille. Hän toi myöhään päivällä kotiin heiveröisen harvalatvaisen vesan, jonka äiti hoputti tuomaan sisälle ja hukutti kiireesti oksat kiemuraisiin koristenauhoihin. Nyt kuusi tippui hiljakseen sulavaa härmää olohuoneen lattialle.

Siskon huoneesta leijaili imelien tuoksukynttilöiden tukahduttava tuoksu. Kapea tila hänen ikkunansa lasin ja alas vedetyn kaihdinverhon välissä oli täynnä koristevaloja.

Pikkuinen oli kaiken päivää levoton, kiskoi äitiään jalasta, mankui lahjojen perään ja heitteli leluja. Lapsen posket paloivat kuumina. Pikkuinen näpisteli pipareita ja valitti kipeää vatsaansa, niin että äiti joutui mittaamaan häneltä kuumeen.

Veli sulkeutui kylpyhuoneeseen ja peitti tihrustavat silmänsä ajatellessaan tyttöä, jonka oli jättänyt. Siitä ei ollut taaskaan tullut mitään. Tyttö oli yksinäinen, tietysti. Hän ei ollut kertonut erosta äidilleen. Mitä sillä oli väliä?

Äiti halusi saada kaiken kuntoon ja äiti halusi apua. Hän äyskähti siskolle tämän vaeltaessa kylpyhuoneeseen hiuksiaan harjaten "Katsoisit edes tuon perään!" Hän kivahti veljelle "Vaihda paitasi, juopottelet kuin..." ja katkaisten puheensa kääntyi hämmentämään puuroa. Pikkuinen sanoi "Minä haluan, minä HALUAN..." mutta äiti kielsi ja rankaisi.

Jouluaterialla oli pakko katsoa kolmea vastakkaista kasvoa. Veli työnteli puuroaan lusikalla ja kähähti tukahtuneesti. "Manteli? ...niin tyhmää..." Äiti kiristyi tuolissaan. "Jos et itse pysty... Antaisit edes lapselle joulun", hän kihisi hampaidensa välistä. Sisko mutisi kiitoksen ja poistui huonettaan kohti. Äiti tarrasi häntä kädestä ja käski syömään loppuun. Pikkuinen alkoi sotkea. Äiti tempaisi lautasen pois toisella kädellään ja kipakan tukkapöllyn toisella. Loppuaika syötiin katseet alhaalla. Veli nytkähteli äänettömästi tuolissaan.

Pikkuisen sallittiin avata kuusen alle sysätyt lahjat. Lahjapaperit olivat kostuneet tahmeiksi kuusen pihkaisten pisaroiden putoiltua. Pikkuinen repi kiihkeästi paketit auki ja viiletti uusine leluineen lattioilla. Äiti näytti nukahtaneen ryhtinsä menettäneenä nojatuoliin. Illan mittaan pikkuinen sai raivokohtauksen, talossa huudettiin ja pikkuinen ryntäsi ovet paukkuen ulos pakkaseen.

"Onhan tuo ennenkin..." äiti mutisi ja koetti selkäänsä. "Se voi paleltua sinne", sisko sanoi ja katsottiin jouluillan perhe-elokuvaa.

Ulkona pikkuinen istui isän petollisia jäitä varten esiin nostamaan potkukelkkaan, jonka jalakset olivat uponneet sulaan loskaan ja jäätyneet kiinni. Pihan kurat olivat raskaan ruumisauton renkaiden jäljiltä jäätyneet kupruille.

Pikkuista kohdeltiin väärin. Pikkuinen pusersi käsiä ympärilleen, kaulus märkänä ja niiskuttaen. Hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi. Ei ikinä, ikinä menisi takaisin... Ei mitään ikävää. - Maahan ei voinut tehdä lumiukkoja eikä lumienkeleitä. Pikkuinen nousi kelkasta ja kävi makuulleen. Ehkä hän ei tarvitsisi lunta. Ehkä hän voisi maata tässä ja olla aamulla muuttunut enkeliksi.

* * *

Kinkku lojui vielä koskemattomana rasvaisessa liemessään. Äiti oli kuullut siskon lopettaneen työnsä. Talossa haukuttiin ja huudettiin. Television jaaritus ja joululaulujen hermoja kirskuva helkytys räikeiden koristevalojen kimarassa kasvoivat riidan kanssa pauhinaksi, jolla ei nähnyt rajaa eikä sisältöä eikä merkitystä. Yllättäen sähköt katkesivat ja tuli pimeää.

Ulkona pikkuinen nousi maasta ja istui jälleen punaiseen potkukelkkaan, sillä hän ei halunnut maata renkaan ryystämän harjanteen päällä.

Perhe sisällä hapuili pimeässä. Sisko sytytti kynttilän. Se ei ollut tuoksukynttilöitä, se oli hajuton.

Äiti ja veli katsoivat toisiaan kynttilänliekin yli. Toinen näki silmien alla kimaltelevat vaot kynttilän hennossa punervassa valossa. Veli katsoi äitinsä mustia, liekin heijastavia silmiä ja tunsi itsensä kovin, kovin väsyneeksi. "Äiti, minua itkettää."

Jokin kovettunut tuntui valahtaneen pois äidistäkin. Sanattomana hän ojensi veitsien, raskaiden kahvojen ja tiskiaineiden kuluttamat kätensä ja syleili poikaansa.

* * *

Pihalla pikkuinen tunsi kevyen hipaisun nenänpäällään. Hänen yhteen liimautuneet silmäripsensä ja rohtuneet huulensa aukenivat kun hän kohotti katseensa ylös. Joulun ensimmäiset lumihiutaleet laskeutuivat äänettömästi, pehmeästi. Lumi suli hänen hehkuville otsalleen ja poskilleen, ja hän maistoi suussaan suolaisten kyyneleidensä maun. Lumi satoi hänen silmiensä pinnalle, mutta hän jäi katselemaan lumoutuneena niiden kepeää, rauhaisaa leikkiä ilmassa.



Hyvien ihmisten joulua, rakkaani.
Toivo elää.

Miksi kettu nauroi?

O, lo. Liityin Kauhukekkerien karmeaan seuraan muutama yö sitten. Pelasin yhden Vimmaiset Vampyyrit -pelin ( muistipelimuunnelma) ja yhtä parhaimmista seurapeleistä, joka ei olekaan samanlaista välineurheilua kuin lautapelit. Siinä keinoina ovat luottamus, perusyelut, logiikka, psykologia ja mutu-tieto. Kyseessä on tietenkin mafioso/ihmissusi.

Selitän konseptin lyhyesti: Eräs pelaajista on tarinankertoja, joka hallinnoi pelin vaiheita. Muut pelaajat ovat kyläläisiä, mutta joillakin onkin salattu rooli. Pelaamassani variaatiossa kylään on pesiytynyt kaksi katalaa mafiosoa (ihmissudessa yllättäen ihmissusia), mutta myös yksi lääkäri (hopeaseppä) ja kaksi poliisia tahi etsivää - olen mieltyneempi jälkimmäiseen nimitykseen, koska he kuitenkin toimivat salassa (tietäjät). Tarinankertoja kiertää silmänsä peittäneitä pelaajia ja jakaa nämä roolit koskettamalla heitä tai sitten ne jaetaan salaisesti arvalla.

Yö saapuu (pelaajat peittävät silmänsä ja rummuttelevat vaikkapa aikansa kuluksi, tai jännitystään lattiaa). Mafiosot heräävät, naureskelevat, lataavat aseensa ja lähtevät saaliinsa perään. (Kaksi pelaajaa nostaa katseensa, etsii toisensa ja päättää siitä, kenet lahdataan.
Tarinankertojalle tämä ilmaistaan sormella osoittamalla. Tämän jälkeen mafiosot peittävät jälleen silmänsä.) Seuraavaksi herää lääkäri pahaa aavistaen, nappaa laukkunsa ja juoksee summamutikassa pelastamaan jotakuta kyläläisistä. Jos se sattuu olemaan sama kuin mafiosojen valitsema, hienoa. Vielä lääkärin kömmittyä jälleen punkkaansa nousevat etsivät aikaisin rauhattomilta uniltaan, kulauttavat aamukahvinsa, käyvät todistusaineistonsa läpi ja lähtevät jäljittämään roistoja. (Etsivien pelaajat päättävät, kenestä haluavat tietää totuuden ja osoittavat kysyistä pelaajaa. Tarinankertoja nyökkää, mikäli kyseessä on mafioso.)

Ihmissusiversiossa hopeaseppä toimittaa kyläläisille lastin hopeaa öisin - tilauksen, jota he eivät tiedäkään halunneensa. Kiinnostaisi tuntea mokoman käsityöläisen markkinointistrategia. Lasti suojaa asiakasta sen yhden yön. Asioiden sotkemiseksi peliin voi myös ympätä rakastavaiset à Romea & Julia, jotka tuntevat toisensa - mutta haluavatko he paljastaa pahennusta herättävän suhteensa?

Päivällä hupi vasta alkaakin. Jos lääkäri ei arvannut oikein seuraavaa teurastettavaa, uhriksi valittu pelaaja poistuu pelistä - hänelle tuottaa suurta hupia seurata vaiti muiden yöllisiä puuhia ja spekulointeja. Eräs asukas löytyy julmasti hirtettynä lyhtypylvääseen, kylän aukiolle ammuttuna, vuoteeseensa tukahdettuna... Kyläläiset kyräilevät epäluuloisesti toisiaan. Kuka sen teki?

Pelaajat pääsevät tutkiskelemaan toistensa olemusta, pelistrategioita, perusteluja, suunnitelmallisuutta. Jutustella voi aikansa, mutta pelaajilta voi pyytää myös puolustuspuheenvuoroa. Silloin äänestetään, ja jos yksinkertainen enemmistö kannattaa, pelaajan on puhuttava henkensä edestä. Puheenvuoron jälkeen äänestetään samoin, lynkataanko. Jännittävää. Peliä jatketaan vaikka viimeiseen mieheen, kunnes yölliset kuolemat loppuvat. Tarinankertoja hymyilee, ja saamme kuulla viimeisen roiston heittäneen veivinsä - tai ettei yksikään rehellinen kansalainen pelastunut...

Tulin jakamaan tämän innostavan asian - ja monta muutakin! - iloksenne (kas, alan kuulostaa eräältä luennoitsijaltamme), koska en mennytkään ropesta palattuani suoraan nukkumaan, kämppis biletti porukalla. Ah, nuoret.

Mieleni tekee kettua piirtämään, koska edellinen satu ansaitsee kuvituksen.

Se jäsentyi mielessäni yöllä, yksin, kylmässä, väsyneenä, lenkillä jolla taisin vioittaa vasemman jalkani (sitä särkee koko pituudeltaan esim. rappusia kylmiltään laskeutuessa). Ketun nauru on tarinassa oleellista; Jos sanoisin asian kirjallisuudentutkimuksen termejä mukaillen, ilmoittaisin että jäsensin kokemusmaailmaani syntagmaattisella tasolla. Ketun elämänpiiri kuului toiseen paradigmajoukkoon kuin ihmisen nauru. Tavallisimmin sanoin ilmaistuna "nauru" ilmaisi minulle, milloin toiseen kokemukseen eläytymiseni kohtasi "kiinteän", tavanomaisen minuuteni.

Mielikuvitus jäsentää kokemuksia uudelleen, kun todellisuus käy käsittämättömäksi TAI tavanomaiseksi.

Ketun mieli on minulle eräs vertauskuvallinen taso, jolla liikkuessani ymmärrykseni laajenee. (Muistattehan leijonan ja korpin, joihin samastin itseäni aiemmin syksyllä?)

Kettu nauroi yön aikana monta kertaa, esimerkiksi nähdessään kadun varrelle hylättynä katuja jyräävän rakkineen, jonka nimi oli LEMMINKÄINEN.

Piti kertoilla, millaiseksi ressukaksi toisinaan tunnen itseni. Tarkoitukseni on ollut kirjata hyviä ja merkityksellisiä muistoja yhteen ja julkaista täällä. Projekti on kovin kesken, mutta kerronpa erään pienen tapahtuman: Etsin pinsettejä Prismasta. Kuljin pitkin käytäviä, haravaoiden, raapaisten silmillänin tavaroiden paljoutta. En löytänyt pinsettejä.

--

Pari asiaa vielä: Tänään tuntemattomat vaihtarit änkesivät puhumaan minulle, mitäköhän siitäkin pitäisi ajatella? Johtuiko se vain siitä että kopistelin ympäriinsä korkokengillä? Minusta on muuten tulossa kenkien rohmuaja hyvää vauhtia - tänä syksynä olen ostanut kolmet kengät ja tuonut tämänpäiväiset vihreät korkokengät kotoa. Ne ovat mummon vanhat, luultavasti viime vuosisadan alkupuolen tekoa. Erittäin kestävän oloiset, puinen pohja ja vahva vihreä nahka, ja vieläpä se naisellinen muoto. *huokaus*

Toiseksi rauhoittumisesta. Viime viikolla saavuin kuuden jälkeen illalla C:lle nappaamaan tavarani ja olin aikeissa kiirehtiä pois - mutta ovella minua tervehti pianomusiikki. Joku niistä ihanista musiikinopiskeliapojista soitteli ja lauleskeli tyhjässä aulassa. Hipsuttelin sivuun varjoisampaan, kävin makuulleni penkille ja rentouduin. Hän soitti hyvin, vapaasti. Muutamista riitasoinnuista hän eteni sulavasti seuraaviin säveliin, tanssittaen käsiään pianon koskettimilla. Olisin tahtonut kiittää häntä.

Ei mutta, nyt en ennätä tätä yhtään hiomaan! Kirottua! Tänään sai rauhoituttua Porina-pajassa hektisen elämämme ADHD-häiriöltä, mutta ongelmiini kuuluu se, etten tajua ilmeistä ennen kuin se on nenäsi edessä. Eli ylihuomista tenttiä. Aihe vaikea. Onneksi erittäin hauska. <3 Suomen kielen rakenteet. <3

Pieni kettu metsässä

Metsässä kulki pieni kettu. Kun se asteli risuja rapistellen varjosta varjoon, melkein erehtyi pitämään sitä pienenä sutena. Sen kipittäessä aukealle huomasi ettei turkki ollut sittenkään sinervänharmaa vaan punainen, syksynpunainen. Ehkä se ei todella ollut pieni kettu, mutta silti sen hahmossa oli jotain joka selvästi muistutti pientä kettua.

Pieni kettu tepsutti pitkään ruohikolla ja oli onnellinen. Välillä se päätyi metsän reunamille (harveneviin koivikkoihin) ja katsoi taivaalle. Välillä se kipitti pitkin mustaa rakeista pintaa. Sen mielessä heräsi kysymyksiä.

"Miksi he nostavat ilmoihin valoja, jotka ovat himmeitä mutta sokeuttavat heidän silmänsä yölle (niin ettei se ole kuin usvaa)? Miksi he istuvat neliöiden sisällä kun aurinko valaisee jokaisen lehden sahalaitaisen reunan? Miksi he peittävät maan kovilla reiteillä, joilla en näe yhtäkään kulkijaa? Miksi he rakentavat koneita pyyhkimään pois putoilleet lehdet, jotka kuitenkin mätänevät hetken päästä? Miksi he rajaavat pienen kaistaleen maata, kasaavat sinne kiviröykkiöitä, tuovat outoja kasveja ja niittävät toiset maahan? Miksi he hääräävät palasella maata kun heidän vieressään kohoaa elävä metsä?" Kipristellessään varpaitaan pieni kettu naurahti. Se tuntui selkäpiissä, sillä pienet ketut eivät naura.

Kerran pieni kettu tapasi jäniksen, mutta jänis nyrpisti kuonoaan ja kivahti: "Minulla ei ole aikaa pienille ketuille!" Jänis pinkaisi pusikkoon, eikä pieni kettu ennättänyt kertoa, ettei välttämättä ole peto.

Kerran pieni kettu kohtasi kissan hietikolla, joka neuvoi: "Siisti täytyy aina olla".(Viita) "Mutta eihän moraali ole sitä?" ihmetteli pieni kettu, mutta kissan katse oli mykkä. "En taida olla kovin siisti", pieni kettu lisäsi surullisesti ja kiersi kuraisen hännänpäänsä ympärilleen. Kissa iski hitaasti silmää ja sulautui pehmeisiin varjoihin.

Pieni kettu muisti toisen kissan toisessa paikassa, joka sanoi: "En ratkaise arvoituksia, minä luon niitä." Se tuhisteli kuonoaan ja tajusi äkkiä, että toisin kuin lamput kissan katse ei ollutkaan mykkä - se kertoi, että jossain oli valoa.

Toisella rannalla pieni kettu tapasi suden. Susi louskautti leukojaan ja kysyi: "Oletko nähnyt jänistä?" Pieni kettu oli hetken hiljaa, sillä sitä epäilytti, ja kertoi nähneensä matkoillaan metsässä monia jäniksiä. "Miksi metsästät jänistä?" se kysyi sudelta vuorostaan. Susi ravisti turkkiaan ja vastasi villisti virnistäen: "Lauma juoksee yhdessä yön selässä niin kauan kuin laumalla on määränpää! Yötuulessa veren haju on todellista, yhdessä revimme ja juomme elämän iloksemme!" Susi läähätti kiihtyneenä. "Entä jäniksen elämä?" pieni kettu kysyi.

"Jäniksen? Jänis tietää, että sen on kuoltava", vastasi susi lyhyesti.

Metsän rajoilla köntysti myös karhu, jota pieni kettu lähestyi varovasti. Karhu käänsi siihen tyynet tummat silmänsä ja odotti, sillä se tiesi pienten kettujen uteliaisuuden. "Sinun sanotaan olevan kuningas", pieni kettu aloitti ja karhu murahti: "Todella haluaisin vain nukkua." Pieni kettu mietti ja jatkoi: "Kevään herätessä sinäkin heräät."

Karhu oli hetken vaiti, kuten susikin, ja vastasi: "Nyt ei ole kevät."

Pieni kettu kulki vielä kauan aikaa, kunnes se melkein unohti olevansa pieni kettu. Yö tuuditti sen mieltä niin, ettei se huomannutkaan laskevansa käpäliään metsän kamaralle vaan ennalta määrätylle reitille. Sen se huomasi vasta juostessaan yli elävän ruohikon, jota ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Virvatulet tanssivat ketun silmissä läpi yön mutta pysyivät paikoillaan, kun tuuli jatkoi pimeille maille. Pieni kettu ylitti kohisevan kosken ja nauroi. Se tuntui kylmältä, sillä pienet ketut eivät ylitä koskia. Se tanssi yli mustan rakeisen pinnan ja kuuli ilmassa suhahduksia, kuin tuuli olisi menettänyt järkensä. Se katsoi käpäliään ja näki kauhukseen, että niitä peittivät kengät.

Oli kuin kuun kolea ääni olisi puhunut taivaalta
- And she laughed like the cold light --
äkkiä pieni kettu ei enää ollutkaan pienen ketun hahmoinen

- -


Metsän kamaralla pieni kettu katseli käpäliään ja tuumi kohtaamiaan eläimiä. Silloin se ymmärsi, mitä merkitsi puhutella jänistä, kissaa, sutta ja karhua. Miksi jäniksellä on kiire? Miksi kissa peittää sielunsa silmän peilin taakse? Miksi susi elää julmuudesta? Miksi karhu kaipaa unohdusta?

Kuin kaikuja, se kuuli muistoja. Joskus käy niin, että pienillä ketuillakin on kiire kuolemaan. Joskus pienet ketutkin kammoavat muuttuvansa läpinäkyviksi, tai ettei elämä enää syki niille yksinäisyydessä. Joskus ne kasaavat nahkansa sisään paljon painoa tuudittautuakseen rauhassa unohdukseen (peläten riittämättömyyttä). Pienen ketun silmät sumenivat mietteliäksi ja se tiesi olevansa vähemmän sokea. Eläinten sanat olivat koskettaneet osasia sen pienessä sielussa, mutta se tiesi valinneensa ison osan, joka oli pieni kettu. Lopulta se kääntyi aukiolta ja kipitti siimekseen. Se antoi vaalean hännänpäänsä viuhtoa yössä, sillä nyt se ymmärsi paremmin mitä ovat pienet ketut.