Noli me tangere?

Minun ei pitäisi olla täällä. Syyttelevä ääni huomauttaa, että aikani on tiukalla, mutta toisaalta uskon sen samaiseksi ääneksi, joka johdattaa äärimmäisyyksiin ja vaatii niin paljon, että kuolema luisuu luokseni vinhempaa vauhtia. Toisaalta uskon, että unelmat, pysähdykset ja tien tiedustelut vievät vakaammin perille, joten tulin tänne antamaan itsestäni, koska kaikki todellinen minussa on lahjaa, ja kiristyvä aika varastaisi minusta kaiken leikin.

Analyysini kiepahti käyntiin tuon ensimmäisen kappaleen myötä ja sen puitteissa. Minulla on paljon tehtävää kasvottomille kursseille, ja kenties saan ne tehtyä, kun löydän niihin liittyvän ihmisen, joka tarvitsee panostani. Jostain syystä sivuutan itseni toimieni priorisoinnissa. Nämä pohdinnat ovat tuttuja minulle, samoin kuin katumuksen ja ylimenevän, kaaokseksi muuttuvan sallimuksen liukuvat rajat. Pohdin tätä maisemanvaihdoksellani eilen - ehkä haluan pysyä kurista niin erillään, että sallin jopa typeryyden ja pahuuden siitä ilosta, että saan sen sallia. Niin minä itseni kuin muutkaan eivät säästy yököttävältä vetäytymiseltäni, selkärangattomuudeltani, olankohautuksilta, välinpitämättömyydeltäni.

Nuorempana julistin: Välinpitämättömyyttä vihaan! Rakkautta rakastan! On suloista olla naiivi ja sinisilmäinen - mutta kuvittele, nuorena hiukseni olivat hauraat ja vaaleat kuin enkelillä, ja siniset silmäteräni tummat. Nyt silmäni ovat käyneet haaleiksi, ja hiuksiini tarttunut maan väri.

Täytynee selittää, lukija ei ymmärrä puhettani; Mutta missä vaiheessa selitykset ovat liikaa, missä vaiheessa ne typistävät liikaa todellisuutta? Joskus juoksin liikaa, nyttemmin syön liikaa. Mielihyvä ja nautinto, joiden moraaliset tai eettiset perustelut ovat heppoisia, johdattavat minua liikaa. Tiedänhän hyvin, että periaatteista on poikettava kohtuullisen järkevästi harva se päivä. Pelkään ja inhoan tuhlausta Milloin tietoni muuttuvat käytökseksi? Tarvitseeko käyttää kaikki loppuun - ehkäpä, mutta miten nopeasti? Miksi hätiköidä pikkuasioissa ja antaa isojen luiskahtaa unohduksen suohon?

Ja jälleen se sana - luiskahtaa, luisua - kuten kuolemaan alkukappaleessa. Tämä viittaa siihen, etten saa otetta. Lähinnä tajusin hiljattain sen, etten ole tottunut ajattelemaan tulevaisuuteen, en todella suunnittelemaan reittiäni niin, että selityksestäni ymmärtäisi polun mutkat ja alhot. Olen kiinnittänyt itseni liiaksi velvoitteisiin, muuttanut inhimillisyyttä itsessäni kalenterin juoksevaksi jatkeeksi. Minulla... minulla on silti luovuuden kyky, mielikuvituksen rajaton voima... Kuinka se nostikaan minun sieluani kävellessäni aivan tavallisena, harmajana maanantaiaamuna Jyväskylän keskustan läpi. Yksinkertainen ravintolan aukioloaika viritti minuuteni seikkailukertomukset - kun kysyin, missä tilanteessa istuisin hotellin ravintolassa aamuneljältä, näin meidät syventyneenä keskusteluun, liian innoissamme mennäksemme nukkumaan, meidät ihmisyyden seikkailussa, tutustumassa toisiimme. Tunnelma iski minuun miellyttävästi kuin olisin törmännyt kaksoisoliooni kadulla. Heti seuraavasta kyltistä - lohikeiton mainostuksesta - palasin tuskallisen onnellisena retkeilemään perheeni kanssa Porvooseen edellisenä kesänä. Vanhan merenrantaturun mukulakivet, historiallinen kirkko, joenrannan viheriöt, kesän lämpö, tuttuni ja vanhempani. Nikolainkulmassa ohjasin ajatusteni virtaa, ja näin majatalon oven, odottamassa ratsastajia yönselästä. Kykenin tahdollani manaamaan hyvän ja rakkaan esiin maisemasta.

Ja siitä, miten mielikuvitus puskee päälle - ei väkivaltaisesti, mutta vastustamattomana, tiesin, että olen taas hylännyt vallattomuuteni, keveyteni, ja käynyt raskaaksi kuin mukulakivi. Kyse on samasta ilmiöstä kuin yöunet jos toisetkin menettäneellä. Keho tarvitsee unta ja nappaa mikrounia päivän aikana huomaamattakin.

On järjestettävä todellisuus, on järjestettävä maailma, eikä se ole vain muiden tahdon seuraamista, tai mikä vielä pahempaa, sen arvailua. Ihmisen järkeen kuuluu unelmointi, hymyily olemattomalle, taide, musiikki, kirjallisuus. Haaveet ja (myös olemattomien) mahdollisuuksien näkeminen ja kokeileminen on ensi askel kestäviin suunnitelmiin A ja B. Tahdon lukea, piirtää uppoutuen, kunnianhimoisesti, kulkea monilla kengillä monilla elämänalueilla. Ennen kaikkea tarvitsen oppia kuin janoinen vettä, enkä tyydy sokeriliemeen tai huumaaviin piristeisiin, haluan elämäni perustan takaisin käsiini.

Ei minun tarvitse vain naurahtaa unille, joissa huomaan kadottaneeni selkärankani tai vetäneeni päänahkani sivuun, noukkineeni aivoni ulos ja kadottaneeni ne väistämättä seuranneessa avuttomuuden tilassa. Jumankekka, kukaan ei ole vielä päättänyt, mitä teen huomenna!

Vaan on myönnettävä, etten tiedä, mitä on vapaus. Tytöille se kuulemma merkitsee sitä, ettäkykenee valitsemaan ihmissuhteet, joihin kiinnittyy. Mielestäni se on mukavaa, se - mutta minulla on outo tunne, että ihmiset vaativat toisiltaan hämäriä asioita, jotka eivät ole yksinkertaisesti saati kaksinkertaisesti nähtävissä. Näinköhän tummansinisillä silmilläni tätä lainkaan, vai näinkö jotakin muuta? Taisin nähdä ihmissuhteet itsestäänselvyyksinä, sillä tuohon aikaan ihmissuhteet olivat verisiteiden ja paikkojen määräämiä, muuttumattomia (?). Tarkoitan, ettei niiden perustaa voi horjuttaa.

Joidenkin ihmisten kanssa minusta tuntuu, että perusta, jolle olen istahtanut heidän kanssaan, keinuukin arvaamattomilla vesillä.

Vaan hyvinvointivaistoni tiedottaa minulle, että on viisainta siirtyä pikapuoliin makuuasentoon. Minulla on tunne, että haluan kiittää. Itseäni siitä, että suon itsellni vapautta puhua suuni puhtaaksi, vaikka sitten nonsensea - onnekseni sekin voi olla suurta taidetta, mihin sitä nyt ihminen joutuisi, jollei voisi kunnioittaa itseään. (!?) Kiitän myös www-tekniikkaa ja blogien konseptia. Kiitän myös ihmisiä, joiden olemassaolo mahdollistaa minun tekstini. Sallikaa myös minun olla hyvälaatuista, sileää paperia, jolla kynänne luistaa sutjakasti.

Noli me tangere. Tuo päässäni pyörähdellyt lausahdus (Älä häiritse minua?) epäilemättä kertoo sekin jotain, jos saatan sitä kuunnella. Pyrin kyyhistymään nurkkaan, kiireessä minusta on irronnut palasia (kuten ne aivot) matkan varrelle, mutta puhuessani viimein nuo sanat ääneen, latinaksi, saan ne näkyviini, saan niistä otteen. - Saan nuo ainekset käyttööni, ja huomaan, ettei niitä tarvitsekaan ommella aivan siihen paikkaan, kuin mistä ne irtosivat. Hahaa, voin siis luoda itsestäni eräänlaisen Frankensteinin hirviön.

Tiedoksesi, lukija: Tässä kirjoituksessa *on* päätä sekä häntää. Se on innolla täyteen kirjoitettu paperinpalanen, minulta löytyy sellaisia laatikoistani. Hetken purkaus, jossa luon reippaasti ja rankalla kädellä yhdistellen, kuin kävisin vauhdikkaasti mutta valppaasti läpi materiaalilaatikkoja. This is how a person creates oneself.

Elämä on peliä. (?)

Hieman aiheeseen liittyen Yeah Yeah Yeahsin raivostuttavan arvoituksellinen video Turn Into.
Mitähän se tyttö yrittää sanoa?


Unet voivat herättää. Luin äskettäin läheisen koskettavan unikuvauksen. Siitä virikkeitä saaneena kerron yhden muistuman alle viikon takaa (edellisenä yönä oli jäänyt nukkuminen lautapelaamisen vuoksi). Ainoa tunnistettava henkilö itseni lisäksi oli eräs, joka oli hätkähdyttänyt tekemällä terävän huomion käytöksestäni silloin yön väsyneimpinä hetkinä; Ussein keskeytän itseni ja puheeni. Ehkä siinä on tosiaan enemmän kyse itsetarkkailusta - ja siten vähemmän puhekumppanin tarkkailusta - kuin sanojen hakemisesta. Ikään kuin estäisin itseäni sanomasta jotain merkittävää.

Unessani hän huomautti (sen jälkeen, kun oli briljeerannut pitkällä päättelyketjulla, jota en täysin tajunnut): "...Eli sä pelkäät ihmisiä." Mutristelin suutani ja olin tietoisen eleetön. (Onpa ovela strategia: näyttää pokerinaamaa, kun huomaa joutuneensa ison haasteen eteen.) Se oli haaste; Tartuin häntä kädestä, sormista, mutta jännittyneen tarmokkaasti, vailla hellyyttä. "Okei", hän jatkoi, "kosketus on merkki läheisyydestä, mutta..." Sanat ovat hälvenneet mielestäni, mutta sain sen epätyydyttävän vaikutelman, ettei hän uskonut minun vilpittömästi hakevan yhteyttä ihmisiin. Hän pudisteli päätään. Tiesin, että rehellinen välittäminen on spontaania. Tekoni oli ollut puolustautumista eikä kiintymystä.

Seuraavassa kohtauksessa tarkoitukseni oli ilmeisesti todistaa hänen olevan väärässä - että toimin vapaan tahtoni mukaan, en vain muiden kehotuksesta! Pelasin joukkuetta vastaan, ilmeisesti omani puolesta. Muut olivat jossain muualla, pudonneet pelistä tai mestattu jo. Pahisjoukkue, jota vastaan pelasin, jutteli huolettomasti, heitellen ilmaan pelistrategioita, vitsaillen ja nauraen. Tiesin, että kuolisin hävitessäni pelin, ja arvelin olevani huono pelaaja (tai olin päättänyt sen jo ennalta, etten pettyisi). Silti minulla oli toisenlainen mahdollisuus todistaa voimani. Voisin voittaa edes jollain tasolla muuttamalla muotoani ratkaisevalla hetkellä hiireksi ja pakenemalla, katoamalla.

Pahikset pelasivat hyväntuulisina enemmänkin keskenään, itse jökötin jännittyneenä ja vakavana paikallani. Oikeastaan olin vastapelaajilleni pelkkää ilmaa, hetken viihdykettä - samoin henkeni. Hiiren sielu jähmeänä, hiirulaisen sydän pamppaillen odotin oikeaa hetkeä. Vilkuilin suuntaa, johon voisin paeta ja piiloutua, ehkä tunkeutua vihollispesään ja pelastaa ystäväni (?). Peli lähestyi loppuaan - olin menettänyt ajantajuni. Hajamielisesti pelasin pesäpallo-kortin, jolla sain lyötyä kymmeniä pisteitä "joukkueelleni", ja sen vastapelaajani sentään panivat merkille. Itse huomioin sen vain lievän yllättyneenä, eikä se merkinnyt minulle mitään.

Sitten hetki koitti; Löin viimeisen kortin, punaisen Maisan. Nyt - mutta samalla huomasin leväyttäneeni pöytään keltaisen Jaska Jokusen, siis huonoimman mahdollisen kortin. Varsinkaan lopputilanteessa sitä ei koskaan kannata pelata. (Pelin sääntöihin kuului, että viimeinen pöytään lyöty kortti merkitsee eniten, mutta viimeistä kädessä ei enää pelata!) Äkkiä peli merkitsikin! Juuri kun minun piti muuttaa muotoani, jouduin moneen paineen alle - salamannopeasti vedin korttini ylös pöydältä ja läväytin pelkän Maisan näkyviin ja toivoin... toivoin ettei kukaan huomannut erehdystäni. Siinähän ne naureskelivat.

Ja peli loppui. Hävisin - olinhan jo tiennyt sen. Miksi edes yritin pelastaa viimeiset kunniani rippeet pelaajana? Kuvittelinko vastapelaajieni tosiaan välittävän? Miten kävi muodonmuutokseni? Jokin oli hämärtynyt, muuttanut olemustaan, mutta en todellakaan ollut pieni, vikisevä ja vikkelä hiirulainen - olin ihminen, mutta puutteellinen, valju. Minulla oli ollut se yksi hetki, jolloin saatoin onnistua - mutta olinko epävarmuudessani sittenkin niin mitätön, ettei minusta ollut edes hiireksi?

Vaelsin jotenkin siihen suuntaan, minne oli ollut tarkoitus paeta. Tapettaisiinko minut nyt? Olinko vapautunut? Ei tuntunut siltä. Olinko kahleissa? En. Ilmeisesti taholtani ei pelätty yhtään mitään. He tiesivät, ettei minulla ole voimaa. Kuljin toiseen suuntaan, alas luiskaa, johon oli pysäköity laastia raastava rakkine, enkä tiennyt minne oikeastaan menisin, olinhan vanki. Olin pettynyt - ja pettänyt itseni. Mitä se pahuksen peli muka merkitsi minulle? Pitikö se ottaa niin vakavasti? Olinko sittenkin vain harhauttanut itseni, ettei minun tarvitsisi kohdata sitä karmaisevaa totuuden hetkeä? Kun olisin kohottanut käteni suureellisesti, virnistänyt, kutistunut ja kasvattanut karvapeitteen ja vilistänyt tieheni - ja olisinkin tajunnut etten pysty - olisinko murtunut? Varjelinko itseäni suurelta valheelta (voima muodonmuutokseen) pienemmällä valheella (pelin tajuamisen, hyvin pelaamisen merkitys) - enkä oikeasti uskonut kumpaankaan?

En siis tiennyt, olinko voittanut vai hävinnyt, vapaa vaiko odottamassa vuoroani lynkkaukseen - jossain vaiheessa minut vain napattaisiin mukaan mestauspölkylle. En voinut puhua kenellekään, koska kukaan ei välittänyt. Hiirestä, joka ei ollut hiiri.

* * *

Tärkeimmiltä tässä unessa tuntuivat lause "sä pelkäät ihmisiä", hiireksi muuttumisen tärkeys ja voittaminen.

Joskus tuntemukset selviävät hyvin yksinkertaisilla määrittelyillä. Se miksi pelkään ihmisiä, on kimurantimpi kysymys. Varmaankin kammoan arvaamattomuutta, itsestä pois annettujen osien (luottamuksen, kiintymyksen) äkillistä pirstoutumista, kritiikkiä ja ehdottomuutta, joka vaatii muuttumaan mahdollisesti itselle vieraaseen suuntaan, halveksuntaa, lokaan polkemista, toivon muuttumista epätoivoksi, tuomioita, mahdollisuuksien sulkeutumista. Olemme sosiaalisesti määrittyviä persoonallisuuksia, eli myös toisten käsitykset suuntaavat "minäprojektejamme". (Yököttävää muuten, miten itsekeskeisiä jotkut meistä ovat, kuten minä.)

Ehkä ainoa tapa, millä voin "voittaa" (pelissä, elämässä?), on kiinnostua omien ehtojeni pohjalta ympäristöstäni ja läheisistäni. Ei siten, että todistaisin sillä jotain itsestäni muille, vaan koska ihminen on päämäärä. (Jos olen löytänyt itsessäni perille, sitä ei enää ole tarvis painottaa muille).

Kuolemantuomio odotti minua, jos en tekisi nyt jotain repäisevää. Se on kai peitetty rajallisen ajan ja elämän tajuaminen.

Ja hiireksi muuttuminen? Ainakin minulle tuli into lukea Ovidiuksen Metamorfooseja (siellä ne ovat kuulemma kaikki). Hiiri ei ole sankari, mutta se on vilkkaampi ja vikkelämpi kuin raskasmielinen ihmisparka. Ja sitten ei tarvitsisi kommunikoida kenenkään kanssa, mitä nyt joskus näykkäistä korvasta tai varpaasta...

Joulusatu

Sillä sadut ovat todellisia.


Jos joulupukki olisi saapunut heidän taloonsa, se olisi pukeutunut tummaan ja kenties ilkkuen kysellyt viinaksia kuin vanhan ajan pukinhahmoiset. Tässä talossa ei kuitenkaan tahdottu muistaa menneitä. Aattoaamu valkeni hitaasti hämäränä ja hailakkana. Maan olivat joulukuun sateet liottaneet harmaaksi. Päivän mittaan pakkanen kiristyi. Äiti oli häärännyt hämäristä asti kuumentaen talon uunit nielemään laatikoita, kinkkuja ja imelää marmeladia pursuavia torttuja. Milloin hän kuurasi eteistä, milloin tyhjensi riisipusseja kattilaan. Äiti oli herättänyt muut soittamalla kireän hilpeitä joululaululevyjä liian kovaäänisesti. Sisko poltti huoneessaan kynttilöitä. Pikkuinen levitteli lelujaan lattioille sitä mukaa kuin äiti ennätti niitä korjata pois. Veli oli aamusta lähtien tuiskeessa halaillut pulloaan ja käynyt kertaalleen kylpyhuoneessa oksentamassa.

Veli oli vaatinut saada hakea kuusen. Hän oli paennut aamuhämärään ulos kuumasta talosta. Hän oli harhannut taimikossa ja suon puolella, jossa pettävän pehmeän näköiset rahkasammalmättäät olivat musertuneet ja upottaneet hänen rusentavien kantapäidensä askellusta. Mutta veljellä ei ollut juuri silmää kuusille. Hän toi myöhään päivällä kotiin heiveröisen harvalatvaisen vesan, jonka äiti hoputti tuomaan sisälle ja hukutti kiireesti oksat kiemuraisiin koristenauhoihin. Nyt kuusi tippui hiljakseen sulavaa härmää olohuoneen lattialle.

Siskon huoneesta leijaili imelien tuoksukynttilöiden tukahduttava tuoksu. Kapea tila hänen ikkunansa lasin ja alas vedetyn kaihdinverhon välissä oli täynnä koristevaloja.

Pikkuinen oli kaiken päivää levoton, kiskoi äitiään jalasta, mankui lahjojen perään ja heitteli leluja. Lapsen posket paloivat kuumina. Pikkuinen näpisteli pipareita ja valitti kipeää vatsaansa, niin että äiti joutui mittaamaan häneltä kuumeen.

Veli sulkeutui kylpyhuoneeseen ja peitti tihrustavat silmänsä ajatellessaan tyttöä, jonka oli jättänyt. Siitä ei ollut taaskaan tullut mitään. Tyttö oli yksinäinen, tietysti. Hän ei ollut kertonut erosta äidilleen. Mitä sillä oli väliä?

Äiti halusi saada kaiken kuntoon ja äiti halusi apua. Hän äyskähti siskolle tämän vaeltaessa kylpyhuoneeseen hiuksiaan harjaten "Katsoisit edes tuon perään!" Hän kivahti veljelle "Vaihda paitasi, juopottelet kuin..." ja katkaisten puheensa kääntyi hämmentämään puuroa. Pikkuinen sanoi "Minä haluan, minä HALUAN..." mutta äiti kielsi ja rankaisi.

Jouluaterialla oli pakko katsoa kolmea vastakkaista kasvoa. Veli työnteli puuroaan lusikalla ja kähähti tukahtuneesti. "Manteli? ...niin tyhmää..." Äiti kiristyi tuolissaan. "Jos et itse pysty... Antaisit edes lapselle joulun", hän kihisi hampaidensa välistä. Sisko mutisi kiitoksen ja poistui huonettaan kohti. Äiti tarrasi häntä kädestä ja käski syömään loppuun. Pikkuinen alkoi sotkea. Äiti tempaisi lautasen pois toisella kädellään ja kipakan tukkapöllyn toisella. Loppuaika syötiin katseet alhaalla. Veli nytkähteli äänettömästi tuolissaan.

Pikkuisen sallittiin avata kuusen alle sysätyt lahjat. Lahjapaperit olivat kostuneet tahmeiksi kuusen pihkaisten pisaroiden putoiltua. Pikkuinen repi kiihkeästi paketit auki ja viiletti uusine leluineen lattioilla. Äiti näytti nukahtaneen ryhtinsä menettäneenä nojatuoliin. Illan mittaan pikkuinen sai raivokohtauksen, talossa huudettiin ja pikkuinen ryntäsi ovet paukkuen ulos pakkaseen.

"Onhan tuo ennenkin..." äiti mutisi ja koetti selkäänsä. "Se voi paleltua sinne", sisko sanoi ja katsottiin jouluillan perhe-elokuvaa.

Ulkona pikkuinen istui isän petollisia jäitä varten esiin nostamaan potkukelkkaan, jonka jalakset olivat uponneet sulaan loskaan ja jäätyneet kiinni. Pihan kurat olivat raskaan ruumisauton renkaiden jäljiltä jäätyneet kupruille.

Pikkuista kohdeltiin väärin. Pikkuinen pusersi käsiä ympärilleen, kaulus märkänä ja niiskuttaen. Hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi. Ei ikinä, ikinä menisi takaisin... Ei mitään ikävää. - Maahan ei voinut tehdä lumiukkoja eikä lumienkeleitä. Pikkuinen nousi kelkasta ja kävi makuulleen. Ehkä hän ei tarvitsisi lunta. Ehkä hän voisi maata tässä ja olla aamulla muuttunut enkeliksi.

* * *

Kinkku lojui vielä koskemattomana rasvaisessa liemessään. Äiti oli kuullut siskon lopettaneen työnsä. Talossa haukuttiin ja huudettiin. Television jaaritus ja joululaulujen hermoja kirskuva helkytys räikeiden koristevalojen kimarassa kasvoivat riidan kanssa pauhinaksi, jolla ei nähnyt rajaa eikä sisältöä eikä merkitystä. Yllättäen sähköt katkesivat ja tuli pimeää.

Ulkona pikkuinen nousi maasta ja istui jälleen punaiseen potkukelkkaan, sillä hän ei halunnut maata renkaan ryystämän harjanteen päällä.

Perhe sisällä hapuili pimeässä. Sisko sytytti kynttilän. Se ei ollut tuoksukynttilöitä, se oli hajuton.

Äiti ja veli katsoivat toisiaan kynttilänliekin yli. Toinen näki silmien alla kimaltelevat vaot kynttilän hennossa punervassa valossa. Veli katsoi äitinsä mustia, liekin heijastavia silmiä ja tunsi itsensä kovin, kovin väsyneeksi. "Äiti, minua itkettää."

Jokin kovettunut tuntui valahtaneen pois äidistäkin. Sanattomana hän ojensi veitsien, raskaiden kahvojen ja tiskiaineiden kuluttamat kätensä ja syleili poikaansa.

* * *

Pihalla pikkuinen tunsi kevyen hipaisun nenänpäällään. Hänen yhteen liimautuneet silmäripsensä ja rohtuneet huulensa aukenivat kun hän kohotti katseensa ylös. Joulun ensimmäiset lumihiutaleet laskeutuivat äänettömästi, pehmeästi. Lumi suli hänen hehkuville otsalleen ja poskilleen, ja hän maistoi suussaan suolaisten kyyneleidensä maun. Lumi satoi hänen silmiensä pinnalle, mutta hän jäi katselemaan lumoutuneena niiden kepeää, rauhaisaa leikkiä ilmassa.



Hyvien ihmisten joulua, rakkaani.
Toivo elää.

"Voisit kuluttaa elämäsi."

Toteutin ekskun keskustan ihmisvilinään. Monenmonta esinettä nostin käteeni ja mietin, märehdin ja murehdin - useimmat laskin takaisin. Silmäni haravoivat kyllästymiseen asti hyllymetrejä ja ihmisiä. Monet näyttivät kivistä naamaa, ulkona näin hymyileviä äitejä; itse tiedän näyttäneeni loppupäivästä jokseenkin haikealta.

Kävellessäni päämäärättömästi kuin nykyajan nomadi, tietämättä löytäisinkö mitään, silti hakien jotain itselleni, jotain rakkailleni, pitkään puhumatta ja pitkään arvioiden, aina vain arvioiden, mieleni usvista tiivistyi viileitä kysymyksiä.

Mitä teen täällä? Mitä me tavaroista saamme tai etsimme? Mitä tarkoitusta varten?

Prismaan päädyttyäni sain kassajonossa kymmenisen minuuttia lepuuttaa silmiäni edelläni asioivien perheenäitien lahjavuoressa, joka hiljalleen mureni kassaneidin käsien hellässä huomassa ja päätyi muovikassijonoksi. Ne lipuivat ulos ja pakkautuivat autoon. Ostin tarjouksessa olevia silakkafileitä ja pinsetit. (Löysin ne sittenkin, kysyttyäni. Missäs muualla kuin kauneudenhoitokrääsän kupeessa ne olisivatkaan olleet - ja toisaalta, mihin aion niitä itse käyttää?)

Luulen, että yritin kompensoida eilistä ihmistarvettani keskittymällä johonkin helppoon ja materiaaliseen - mutta teen asioista vaikeita, sellainen on mieleni. Pienet puuhani ovat hyvin merkityksellisiä (lahjanhankinnassa minulle siis riittää se, että lataan paljon merkitystä johonkin simppeliin asiaan). Ihmisten kanssa tuntee elävänsä - ja eläminen, outoa kyllä, on helpompaa kuin elämisen pohtiminen.

Popsin vuohenjuustoa, joka kummastuttaa minua rakenteellaan - siinä on jonkinlaisia kiteitä. Kohta teen lanttulaatikkoa. Huomaan juurtumisentarpeeni ilmenevän mm. ihanteelliseen perinteellisyyteen, ekologisiin mielikuviin, jopa pastoraalitunnelmiin etsiytymisessäni. Voi, rakas lukija, suo anteeksi jos hämmennän sinua toisinaan pitkillä sanoilla. Toivon myös etteivät ajoittaiset itseinhoiset ja ylikriittiset puheenvuoroni pelästytä sinua. (Unohdan jatkuvasti, että blogiani saattavat lukea muutkin kuin ihmiset, joiden kanssa tunnemme lähikotaisin [sic!]. Tuntemisessa on tärkeeä historiallinen ulottuvuus, tapa muuttua.)

Tosiaan, kirjat eivät näin joulun alla tarjoakaan minulle tyydytystä. Mieltäni harmittaa se, että voisin olla rakkaiden olentojen seurassa. En tiennytkään olevani näin sosiaalinen ihminen.

Kuuntelen läheisiäni verkon välityksellä, mutta oikeasti haluan puhua heidän kanssaan kasvokkain. Tajuan tekeväni virheen, jos jätän ystäväni sellaisen syyn takia, joka voisi odottaa - Vaikka miten yritän tehdä muuta, saan jotain aikaan vain muiden kanssa. (Ensi vuoden puolella olisi tarkoitus aloittaa mm. lukupiiriä.) Tahdon kuluttaa elämäni viisaasti, jakamalla sitä tarvitseville.

Innostun tekemään ruokaa, kun olisi opiskeltava. Minun... on saatava... toteuttaa itseäni! Nähdä työni jäljet! Nautin siitä. Lanttulaatikosta tuli hyvää.

Riistämätön kauneus

Ihmisen mieli...

















Pyöräilin aamulla jälleen yli sulan maan, hiekanjyväset ratisivat rokonarpisella asfaltilla, järven pinta lepäsi sulavia jään jäänteitä kannatellen. Taivaan hienonhienot sinisen ja purppuran sävyt, metsän kuivahtanut, lumen kourien ja sateen rummutuksen jäljiltä lakoontunut kasvusto, herkkäpintaiset puunrungot siinsivät aistitajuntaani.

Maisema ja muistot väistyneestä talvesta jäsentyivät mielessäni analogiseksi, elämänkulkua vastaavaksi olosuhteiden muutokseksi. Vastahan se oli kääriytynyt valkeaan, kaunistunut, kylmentynyt, välillä kovettunut jääksi ja välillä pehmentynyt lumimattoihin - olinhan tuntenut sen muutokset liikkuessani. Sade oli imenyt talven peitteen, ja nyt maisema oli hiljalleen heräillyt, noussut riistettynä mutta kevyempänä näkyviin. Ilma oli ollut märkää täynnä, valunut ja huuhtonut maiseman - mutta aamulla kosteus ja tyyneys vallitsivat.

On aikoja - ja on ihmisiä - jotka raiskaavat henkisesti, pahouinpitelevät ruumiillisesti. On ihmisiä, jotka satuttavat itseään. Saatat kysyä: "Miksi?" Tällaisina aamuina pyydän hetkeksi vaimentamaan mieleesi loikkaavat syytökset järjettömyydestä, hiljenemään ja katselemaan turmeltua kauneutta, joka kuitenkin säilyttää ylpeytensä. Kun puhtaus ja virheettömyys riistetään, näkyviin jää kauneus, joka on epätäydellistä - ja aitoa.

On aikoja, jolloin olen rasittanut kehoani liikaa. Mutta ihminen voi toteuttaa katharsiksen, "säälin ja pelon kautta puhdistumisen", helpotuksen, muutenkin kuin taiteen ja mielikuvituksen kautta.

Kerran oksensin yhden yön ajan, mutta unen ja valveen sulautuessa surrealistiseksi aaltoiluksi tunsin lähistöllä ihmisiä, jotka välittävät minusta. Aamulla silmäni verisuonten seinämät olivat antaneet periksi, ja veri oli vuotanut lasiaiselle, ympäröiden väsyneet silmäteräni. Olin voipunut, mutta voin paremmin - ja oli aamu.

Joskus terästäydyn: Kiristävät vaatteet, tietoisena arvioivista katseista esiintyminen muuttavat roolia ja tietää pitelevänsä tilannetta varassaan kuin jännitettyä jousta. Joskus taistelen unta vastaan. Nukuin monta yötä liian vähän ja eilen pakotin mieleni vielä töihin, kun siellä jo sammuteltiin valoja ja kuurattiin lattioita. Nyt syvän unen jälkeen mieleni on levollinen. Olen jotenkin tietoisempi kehoni rajoista, ihoni sävystä, siedän pettymyksiä - oikeammin ne eivät satuta minua.

Nainen on vahva astia. En tiedä, miten mies tavoittaa tai ymmärtää itsekidutuksen. Miehenkin voi raiskata. Onkohan tyyni, itsensä eristävä kestäminen naiselle helpompaa? Synnyttäjän on kyettävä kestämään paino, raskaus, kireys ja helpotus epäröimättä. Toisinaan ihmiset osoittavat hämmästyttävää mielentyyneyttä tilanteissa, joissa heidän luulisi sekoavan tai menettävän toivonsa, esimerkkinä logoterapian kehittäjä Viktor Frankl.

Tämä teksti lienee sellainen, ettei se jäsenny mielekkäästi kertalukemalla. Tämän syksyn aikana olen alkanut hyväksyä runoja ja novelleja enemmän vailla ennakko-odotuksia - ristiriitaisesti samaan aikaan lukuisiin analysointikeinoihin tutustuen. Ei elämäkään ole vain kronologinen tai kausaalinen, ei elämä ole vain lanka tai kaari - meillä on muistoja ja meillä on unelmia, joita ei ole paikalleen niitattu. Joskus tuntuu, että maailma lahjoittaa minulle ymmärrystä, hymyillen, surren ja rakastaen.

Rauhaa rauhan vuoksi

I don't know what's happening to people today/
When a child, child, child - a child, he was taken away

Cranberriesin kappaleesta The Icicle Melts. Nyt, kun koulusurmat ovat rantautuneet kotomaahani, minulla ei ole syytä paljastaa salattua totuutta poliittista tuumistani kuten suunnittelin (ja mitä olen pantannut kärsivällisesti edustajistovaalien ajan). Sen sanon, että yksinkertaisimmillaan hyvä poliittinen päätöksenteko kuulee ja ottaa kantaa ristiriitaisiin ääniin. Politiikan ydin on kollektiivisen hyvän rakentamisessa. Siksi ihmisiä pöyristyttää vaikuttimien itsekkyys ja sisäinen kihinä, jotka aika ajoin pesiytyvät yhteisöön kuin yhteisöön. Pahuutta on kaikissa, se vain pidetään yleensä aisoissa. Tarkemmin sanottuna inhimillinen "pahuus" voi olla (ymmärryksen) puutetta, lyhytnäköisyyttä, (minuuden) valheellisia rakennelmia - en ole koskaan pystynyt järjellisesti sitä muuten selittämään. Intuitiivisesti taas tiedän, että jotkut ihmiset toimivat itselle vieraan logiikan mukaan. Se on hieman pelottavaa. En ole vielä tutustunut niin syvällisesti kaikkein outoimpiin olentoihin, jotta tietäisin onko ymmärtäminen mahdollista. Psykopaateiltahan puuttuu kai aivojen kehityshäiriönkin takia kykyä empatiaan - joten heidän sosiaalistumisensa upeaan inhimilliseen verkostoon on yhtä vaikeaa kuin syntymästään asti sokean oppia näkemään. Toisaalta aivojen fysiologia voi horjahtaa väliaikaisestikin. Mutta kaikki nuoret miehet, jotka ihailevat ja samastuvat totalitaristiseen yli-ihmisen maailmankuvaan, eivät ole psykopaatteja.

En usko, että meidän kannattaa vain päivitellä, inhota, tai surra Tuusulan Jokelan koulutuskeskuksen uhreja, jotka Pekka-Eric Auvinen ampui. Tietysti voi pohtia yhteiskunnannan moraaliperustan rapistumista, miten maailman "keksinnöt" saavat jalansijaa tiedon maailmanlaajuisen ja vapaan (?) leviämisen myötä. Silti voivottelulla ei kulttuuria muuteta. Kuitenkin sinä ja minä annamme sisällön ympäristöllemme. Rakenteiden valta on sisälläsi, läheisesi sitovat, koska niin tahdot, suurin osa muiden saavuttamasta ymmärryksestä on omaksuttavissasi ja jo saatavillasi. Yhteisömme muuttuvat yhä minäkeskeisemmiksi, ja yksilöllä on valtaa valita, valita, valita... Mutta luomisen tähden, valitkaa niin että ihmiset lähellä ja jopa vierauden rajan tuolla puolen kasvavat, kypsyvät, saavat voimaa, mahdollisuuksia.

Se on niin vaikeaa. Miten voi tehdä yksilöllisiä ratkaisuja, joista joku saavuttaa välillisesti hitusen onnellisuutta jossain kaukana, ehkä. Well, nobody said it was easy.

Ei vaineskaan. On se helppoa. Aika nopeasti niiden valintojen vaikutukset huomaa ihan lähistöllä. Tarkkaile naapuriasi!

Harva meistä on tunteiltaan köyhä, harva turhaan onneton, ani harva "saa ansionsa mukaan".

"If I could be who you wanted... all the time"

Loistavaa! Niistä harvoista piirroksistani, joita olen ladannut koneelle, löytyi vaihteeksi mielentilaa jotenkin vastaava töherrys, vuosia vanha sekin. Aloitetaan reippaasti itseinhon merkeissä!






Äsken kotiin palatessani kävin mielenkiintoista keskustelua. Monologi-dialogia. Jep, päässäni. Jeh, sieltä suunnalta saa rakentavaa palautetta.

Asioita risteilee mielen rajoitetussa, suhteellisessa ajassa jo sen verran, että kokonaiskuva rakoilee. Katsotaan, mitä:

1. Olen vaaliehdokas ja se asettaa paineita. Kerron siitä myöhemmin lisää.

2. Kaikki ihmiset, joita tapaan, vievät väistämättä huomioni, mutta kuitenkin tunnen samaan aikaan hiljaisia vaatimuksia, lukemiselle, taivaan katselulle, käsien huljuttamiselle vedessä, aistinautinnoille - joita koen myös mielikuvissa, keskittyessäni pysähtyneeseen kohteeseen. Ihminen on aina liikkeessä, muuttumaton, arvaamaton.

3. Myös opiskelu on tärkeää. Kalenteriin merkityt luennot ovat pintapuolisia, syventyminen tapahtuu syventyneessä, hiljaisessa mielessä. Mutta toisaalta, tulin yliopistoon hankkimaan sydämensivistystä ja yleistietoa. Sitä löydän ihmisten avulla. Minulle on oikeastaan yksi ja sama, mitä opiskelen, kunhan se antaa minulle käytännön sosiaalisia, henkisiä, toiminnallisia eväitä.

4. Riepoo, miten selkärangaton toisinaan olen, hymistelijä, ja kompensoin sitä dominoimalla epäsuorasti läheisiäni. Toki olen avulias, ystävällinen, suvaitsevainen - tosin yllätykset, pienetkin häiriöt ja epäily saattavat himmentää joustavan sosiaalisen kalvoni. Silti jos tilanne etenee pois suorasta päätösvallastani - mutta ei vaikutusvallastani - käyttäydyn lammasmaisesti. Tarkoitan että lupaudun mielelläni tekemään jotain, luottamaan tai olemaan luotettava, eikä se haittaa minua. Jos minun puolestaan oman tai yleisen hyvinvoinnin vuoksi olisi edes neuvolla tai kehotuksella rajoitettava tai muutettava toisen ihmisen käytöstä, taivun heti jos hän vähänkin vastustaa. Rakastan ihmissuhteita, tutkin niitä intohimoisesti - koska ne ovat minulle vaikeita, ristiriitaisia.

Toisinaan haluan antaa ihmisille kaikkeni, yritän ja yritän - mutta muille on sallittava tilansa, ja olen tavattoman herkkä vetäytymään pois. Paljon jää kupruilemaan ja hakemaan ilmiintymistään toisin keinoin. Kirjoittaminen avaa padot ja soljuttaa vedet hiljalleen uomiinsa. Ylensä ensikohtaamisissa "minä soljun" kevyesti, en välitä niin paljon itsestäni. Tämän päivän jooga antoi hyviä vihjeitä siitä, miten ihmiset ovat käsitelleet suhdettaan itseensä, kehoonsa, ympäristöönsä ja niiden yhteispeliin. Usein tasapainoisuuden kuvailuun käytetään ihastuttavan tahi raivostuttavan epämääräistä "energia"-käsitettä. Jooga on eräs keino keskittyä todella itseensä - keskittyä voidakseen irrottautua, luopua ja antaa anteeksi. Mitä tämä vuodatus merkitsee? Sitä, että horjahtelen pysyäkseni tasapainossa. Miksi menisin nauttimaan YTHS:n mielenterveyspalveluista, kun voin tehdä sen täälläkin?

Paitsi että minun pitäisi vakavasti harkita, tahdonko opastaa mahdolliset äänestäjäni näiden merkintöjen äärelle... Voi herranlettas, kuten eilen laukaisin. On vaikeaa olla ihminen ja humanisti. Tosin hymyilen jo tätä kirjoittaessani.

Oikeastaan minua tuskastuttaa se, että tunnen lupaavani ja sitoutuvani ihmisiin monin sitein ja rihmoin, kaipaavani heitä, loukkaavani heitä (aiheuttaen monia pieniä säröjä) - ja tahdon pyytää anteeksi "kiirettäni", jäykkyyttäni, liiallista "hyväntahtoisuuttani" - sitä etten ole heille se, mitä he ansaitsevat.

Mikä neuvoksi, kun tuntee olevansa maailman tylsin tyyppi? Tietenkään se ei ole totta, kun tarkemmin ajattelee... eilen kiersin Seminaarinmäen kahdesti, kun intouduin seuraamaan tutunoloista pyöräilijää, joka polki ohi vilkkautta ja iloa liikkeissään ja hiukset tuulessa hulmahtaen - päätin seurata häntä, kunnes hän pysähtyisi. Hyväntuulisena nautiskelin hetken polkemalla hänen "myötätuulessaan". Ja montako kertaa olen toistanut "ihmistä" kirjoituksissani? Persoonassani on sekä impulsiivisuutta ja spontaaniutta että kykyä toimia tahdonalaisesti.

Ehkäpä minun kannattaisi nimetä mikä minua missäkin tilanteessa rassaa. Kenet kohdatesseni tunnen hämmennystä, ärtymystä, uteliaisuutta, ujoutta...? Menneiden tekojeni, toisen olemuksen, odotusteniko vuoksi? Pitäisikö minun olla tavoitetietoisempi? Mitä tehdä, kun tahtoni pyrkii purskahtamaan esiin ja toinen etsii ilmaisuaan tai on jo vakiinnuttanut oman tilansa? Mitä tehdä, kun puhun omaa henkistä jargoniani - pitäisikö minun jatkaa intohimoisesti, kunnes olen tasapainossa, vai viilentyä, etsiä arkisia esityskeinoja - näinhän monesti laimennan sanomani. Näihin kysymyksiin vastaamisen jätän kuitenkin kotitehtäväksi. Nukun rauhalliset yöunet ja otan uuden päivän ihmeet vastaan sitä mukaa, kun niitä saan.

Inhotuksen ensi kupruja

Kuva on kuvanveistäjä Emil Wickströmin taiteilijamuseosta Visavuorelta, kesältä 2006. Olen nimennyt sen "aamuherätykseksi". Joskushan ne lihakset tuntuvat hieman kivettyneiltä. Lupaan lisätä kuvia jatkossakin, se on tupannut unohtumaan.

Nyt olen taas kunnossa (ja syönyt aika paljon, elän taas nopeammalla vaihteella). Olen nyt viikon päivät kyräillyt uutta kaupunkiani ja sen elämänmenoa, eikä tässä nyt tällä hetkellä mitään valittamista ole. Nyt on kotona tietokone, polkupyörä, opiskeluviikko alkaa markkinoinnin englanninkielisellä kurssilla ja päättyy romaanisen filologian ranskankielisellä luennolla, mikä on epäilemättä haastavaa, mutta ei mahdotonta. (Totta puhuen perjantaina on kielitiedettä, mutta sitä ei lasketa.) Rahaa on riittävästi, vaikka Kela ei heti minua huomaisikaan, luonto on lähellä, vaikka ei aivan niin puhtaana, villinä ja runsaana kuin toivoisin. Kaupunkiin voi kadota ja eksyä pahemmin kuin viitoihin ja korpiin, mutta juuri nyt sekään ei kammota minua.

Nyt minulla on tyyny ja jotain vilttiä pussilakanan sisään. Hassua, miten pienet yleellisyytavarat eivät tee onnellisemmaksi, mutta tyytyväisemmäksi kyllä. Kirjoitin tästä jo eilen allapäin ollessani. Koska olen laiska, voinkin lainata itseäni ja kommentoida eilistä minääni. Näin kirjoitin lauantaina:

"Se tuli kuten aavistin, pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin. Väsyin kaupunkiin, ihmisiin, maisemiin ja muistumiin. Jopa suunnitelmiin. Eilen mietin muutaman tunnin opintojani, sitten hellitin tuijotukseni näyttöpäätteeseen, kävelin kaupungilla ja tutkin kauppoja, ostoskeskuksissa. Anttilassa viivyin pisimpään ja katselin 'löytöjä' - joiden hypistelyssä ei ole samanlaista iloa kuin kirppisten ainutlaatuisten kappaleiden näpertelyssä. Kodintarvikkeita silmäilin hintoja kärvistellen, keskittymättä, lähinnä velvoitteiden vuoksi mainospuheiden pajattaessa läheisestä tv:stä. Piti saada koti järjestykseen. Päässäni takoi lapsenomainen hätä, joka välillä tuuppi pintaan jämähtänyttä uupumusta ja turhautumista tieltään. Huusin hiljaisesti: 'En tahdo, en tahdo! Tahdon pois!' Lähdin siis pois."

Kelpo esimerkki väsyneenä haahuilusta - ei vaan ole kivaa. Minusta on mukava kirjoittaa vakavasti, tuoda hätä ja ahdistus silmieni eteen, tutkia sen olemusta. Yleensä sisäinen lapseni väsähtää ja kaipaa jotain aitoa, läheistä. Tuo perjantai-iltapäivä oli lähellä sitä, mistä ihmiset puhuvat "ajanhukkana" ja minä ajan "kuluttamisena". Aikahan ei kulu - suhteellista, eikö?

"Minua inhotti kulkea yli sillan, pitkän Ainolan sillan. Autojen melu tuntui paljon äänekkäämmältä kuin kaduilla. Ilokseni vastaan pyyhälsikin pyöräilijöitä ja ulkoilijoita - ihmisiä. Tosin ei sittenkään. Huomioni kiinnittivät samanlaiset taapertajat kuin minäkin. Hekin kantoivat tavaraa, heiltäkin kului aikaa ylittää tuo korkealla ilmassa kaartuva, mutta niin ahdas ja meluinen silta. "They have chosen a slower pace, just like I have" ajattelin, ja yhteys soi lohtua."

Tämän jälkeen tarinoin ihmisistä, jotka tavalla tai toisella muistuttavat minua esim. ulkonäkönsä tai pukeutumisensa suhteen, joita lähestyn takaapäin, salakavalasti kuikuillen, ja ohitan ripeästi. Luon heihin hienonhienoja siteitä - jollakin tasolla he ovat heimolaisiani. Nämäkin visuaaliselta pohjalta solmitut yhteydet kuvastavat pyrkimystäni juurtua ja kotiutua. Tosin etsin läheisyyttä mitä moninaisin keinoin, huomaamattani.

Mitä itse Ainolan siltaan tulee, sillä on hyvätkin puolensa. Lauantai- ja sunnuntaiaamuina heräilin aamuvarhaisella ja tallustin sen yli ensin taianomaisen, ruusunhohtoisen sumun ympäröimänä - uikku ui sinisen sileällä veden pinnalla. Tänään sain aivan yhtä kiinnostavia elämyksiä kotiin palaillessani. Kävelin sillan ali ja tuijottelin kummissani rakenteista roikkuvassa keinussa istuskelevaa alastonta miekkosta. Kenties se oli jokin mielenilmasu - tai pylväspyhimys. Sillan toisessa päässä kohtasin puolestaan pörhöhöyhenisen variksen. Tuijotin sitä järkähtämättä useita minuutteja, ja varis kökötti kaiteella varsin vakavan näköisenä. Se oli selvästikin vanha lintu, suki tuuheita höyheniään vankalla nokallaan ja teki jotain, mitä en ole ennen nähnyt yhdenkään linnun tekevän - kuopaisi silmäkulmaansa takajalallaan. Lampsin kotiin typerästi vastaantulijoille, puille ja satunnaisille pikkukiville hymyillen - mistä olen aina pitänyt.

"Saavuin eilen kotiin väsyneenä. Epähuomiossa rojahdin polvilleni patjalle, joka on väliaikaisesti lattialla, ja johon olin laskenut silmälasini. Taittuivathan ne. Kämppikseni toi kotiin porukkaa, pyysipä huomauttamaan, jos he häiritsevät liikaa. Hymyilin hövelisti, kaikenlainen aggressiivisuus itsestäni pois valuneena, sanoin etten häiriinny, olenpahan vain väsynyt ja nukun kyllä vaikka tulpat korvissani. -- (Tämän jälkeen puhun kaljoittelevista, yhteen kerääntyvistä nuorista, joita katselin väsyneenä. Itse vietin nuoruuteni perjantai-illat maalla, kotona, perheen parissa.) -- Minut oli vallannut se omituinen vieraantuneisuuden laji, jossa tuntee itsensä toisaalta vanhaksi ja toisaalta kovin nuoreksi. Kokemattomaksi - kuin olisi vilkaissut kasvoja, näyteikkunaa tai kadun nimeä, mutta samassa kävellyt ohi niin pitkälle, etteti kehtaa enää peruuttaakaan. Ei se ollut kuitenkaan järin mielenkiintoista tai tärkeää - mutta epäilys jää kalvamaan.

On helppo jatkaa kävelyä ja kävellä elämänsä ohi, pysähtymättä mutta pääsemättä oikein mihinkään. Tämän olen kokenut kaupungissa. Etsin jotain - auki olevaa kirpputoria, luontaistuote- tai ekokauppaa, S-markettia, mutta paikat on jo suljettu tai olen liian aikaisin liikkeellä. Useimmiten vain kuljen ja toivon että jotain hauskaa sattuu silmääni - ja kas, kotileipomo. Mutta enhän minä tuonne ollut menossa. Ei pullan tuoksua, ei varmaan ole auki... Kuljen ohi. Kokeilematta ovea, astumatta sisään, tervehtimättä myyjää, samoilematta, haistelematta, sanomatta kiitos ja näkemiin - yhtä kokemusta köyhempänä. 'Boulangerie...' Äänet kaikuvat mielessäni, sydämeni jaarittelee, kuiskuttelee, muistuttelee yhdistelemällä tuntemuksini ja tuumani kummalliseksi jukeboxiksi (joka soittaa musiikkia rujoimmasta päästä lastenlauluihin). Pixiesin Black Francis vonkuu mielessäni, vaikken edes muista sanoja täysin... 'I live cement / I hate this street' - tai 'I hate this shit'
This human form
Where I was born
I now regret
Caribou - Caribou"

Vertausta kehiin. Näin jäsennän ongelmia. En ole koskaan ollut itsetuhoinen, muistan kerran - kerran ala-asteella - kun olin raivostua, mutta tukahdutin oikeutetun raivon peittämällä sen kylmiin kääreisiin. Vihatakaan en osaa, mutta tiedän miten kylmää se on. Olen aistinut vihaa ja siten se on osa minua. Toivoisin elämääni enemmän aggressiota, energisyyttä ja reippautta. Toivon ihmisten ymmärtävän tunteidensa aspektit.

Nautin todellakin elämäni soundtrackista, vaikka se soittaisikin jotain "lördag hela veckan, lördag hela veckan, lördag hela veckan lång" -renkutusta, kuten lauantaiaamuna tuumiessani, miten koko viikon olin jossain muualla aukioloaikoina. "Tänä kohmeisena lauantaiaamuna taivalsin Tourulan halki Seppälän markettien erämaille. -- Jäljitin 'Aina hyviä tarjouksia!' Kiersin kauan tyhjiä asfaltteja. 'Järjetöntä, järjetöntä...' Väsyin."

En viitsi toistaa muutamaa viimeistä kappaletta, vaikka niissä on siemen viisauttakin - totta puhuen tahdon nukkumaan ja nousta virkeänä huomenna kuuntelemaan markkinoinnista.

Kertaan vielä hetken tänään oppimaani:

Järjestyksenvalvojan tulee hädässä ja hämmingissä selvittää itselleen, mikä on tilanne, ja olla ottamatta yhtäkään juoksuaskelta.

Pysähdy. Näin vältyt tarkkailemasta aina vain seuraavaa askeltasi ja opit lopultakin ympäristösi yhteyksistä enemmän.

"En halunnut juosta Eremitaasin läpi - se oli karmeaa! Kun tänne on varta vasten synnytty, miksi kiirehtiä laskemaan toisesta tuutista manalaan?"

Those who are in a hurry, wish to meet their death.

Kaupungin turuilta

Syy siihen, etten ole ehtinyt ajatuksiani paljon kirjailla tai suuremmin ajatellakaan, on yliopistoelämän avaus. Kuluneella viikolla olen käyttänyt paljon aikaa kävelyyn. Jyväskylä on pyöräilijöiden kaupunki, ts. kulkureittien suunnittelussa on ajateltu erityisesti pyöräilijöitä. Toivottavasti autoliikenne vähenee ajan mittaan - läpikulkuliikenne tuskin kuitenkaan. Kuokkalaan aivan KOASin vuokra-asuntoni eteläpuolelle rakennetaan lähivuosina suurempi tie helpottamaan Keski-Suomen suurinta liikennesumaa. Minäpä ajan pyörällä, toivon mukaan jo ensi viikolla, jolloin pääsen toivottavasti myös oman koneeni ääreen.

Kämppääni voin varmaan piankin kutsua kodiksi, kunto, pohjapiirros ja sijainti ovat sopivat hyvin, vaikka Kuokkalassa ei juuri palveluja olekaan. Kävin iltapäivällä ostamassa auringonkukan siemeniä, vaihtopäisen tiskiharjan, ruokasoodaa, omenaviinietikkaa ja poronlihasäilykettä. Varsin omituinen ostoskori, jonka sanelee se, etten voi kantaa paljoa mukanani. Tällä hetkellä huoneeni on lähes tyhjillään. Muutto on venynyt, olen yöpynyt veljen lattialla ja juossut kaupungilla virallisilla asioilla, yliopiston infoissa ja tutoreiden järjestämissä riennoissa.

Koneelle päästessäni ihmettelen yliopiston kurssien laajaa ja houkuttelevaa tarjontaa - tämän monipuolisuuden vuoksi osittain Jyväskylään saavuinkin. Toivon vain, etten tapa itseäni (taas) työllä ja ahnehdi. Lienee viisainta elää vuosi, periodi, viikko ja tunti kerrallaan, mutta tähyillä myös kaukaisuuteen. Pitäydyn näin aluksi perusopinnoissa, ja opiskeltavaa varmasti riittää muutenkin. Myös ylioppilaskunnan järjestämään värikkääseen toimintaan on syytä syventyä antaumuksella.

Kaikki tämä juoksentelu ja pähkäily on saanut minut miltei unohtamaan hygienian - eihän sitä itse pane merkille... Noh, kyllä se elämä tästä vielä iloksi muuttuu. Tänään vain tuumiskelin, että haluaisin yliopiston kehittävän ajattelukykyäni - englannin kielessä on tälle oivan tuntuva sana, *grasp* - siis kykyäni puhua osuvasti, eläväisesti, tuoreesti ja napakasti. Sekä täyttä asiaa. Sen tahdon oppia, ja joskus minua *harmittaa* heittäytymiseni pelleilemään. Siitä on hankalampi lähteä puhumaan vakavasti.

Huomenna patja kävelee kaupungin läpi, luultavasti rinta rinnan pyykkitelineen kanssa.