Huhtikuun noita

Kevät tekee kummia asioita.

Se saa pyöräilemään vahingossa yliopiston kirjastolta Palokkaan, kun on tarkoitus vain palata Kortepohjaan suorinta tietä.

Se houkuttelee sinut aamu-uinnille.

Se toivoisi, että astuisit ulos ruokalasta, koska ethän sinä mitään murkinaa tarvitse, kun kasvat miltei pelkästä valosta ja vedestä. Kevät vetää katseesi taivaalle, jolla ei näy pilvenhattaraakaan. Uskomattomaan sineen.

Aina korrektin toverisi kanssa pysähdytte ihastelemaan hömelönä lehahtelevaa sitruunaperhosta.

Iltahämärissä linnut laulavat, piiloutuen ilmeisesti pienimpiinkin ruohonlämpäreisiin - niin, myös pieni kettu sisälläni laulaa. Kun kirjoitin sen mietteistä pimeässä syksyssä, yöt olivat hiljaisempia ja autiompia kuin kuolema.


Kun mietin nimeä tälle blogitekstille, kevään voiman tylsä toistaminen tuntuu mitättömältä. On hyvä viitata kirjallisuuteen. Huhtikuun noita tuo minulle tuntemuksen jostain syvemmästä, monien tulkitsemasta tarinasta. Jälkistrukturalistien tapaan korostan sitä, että teksti on riippuvainen lukijasta.

Pääsiäinen tuli ja meni jo maaliskuussa, mutta keväässä on tiettyä karnevalismia, joka hyppää yllättäen esiin värikkäänä, koukkunenäisenä ja villinä. Kevät on huolettomasti lyönyt hynttyyt yhteen kristinuskon syntien anteeksi antamisen kanssa. Armo on minusta pääsiäisen idea - eräs tuttu ihmetteli, että "juhlitaan kuolemaa". Kaikki kuolee, juu, mutta tulla tupsahtaa uudessa muodossa esiin. Olen kasvi, jonka juuret levittäytyvät laajalle, mutta niin kauan kuin juureni ovat puuhissa, siellä osmoositouhuissaan, ei haittaa vaikka tämä nimenomainen verso julmasti leikattaisiin tai puraistaisiin poskeen. (Muistaako kukaan Elfquest-sarjakuvan "Dreamtime"-albumin Punapeitsen unta?)

Hyvä ihme, opin tänään kirjallisuustieteen perusteet -luennolla (käsittelimme Julia Kristevaa ja Roland Barthesia) ainakin sen, että millainen ihminen, sellainen teoria (vähän kärjistäen). Biografismi on tehnyt comebackin kirjallisuudentutkimuksessa, mutta nyt tekijä ehkä käsitetään pikemminkin suunnannäyttäjänä kuin merkitysten lähteenä.

Mietin myös opintojani laajaa linjaa hieman surullisissa merkeissä. En minä oikeasti tiedä, mihin pyrin - vai pyrinkö. Onko sillä väliä? Avez-vous trouvé le but pour votre vie? Mikä on järkevä opintokokonaisuus? Miten minulla riittää aika, kun teen puolihuolimattomasti senkin, minkä teen, taiteita ei saa toteutettua, kun aika menee opiskellessa, yrittäessä auttaa projekteissa, joissa olisi mielellään mukana koko sydämellään, mutta moni... moni nakertaa sydäntä? Töitä ei omalla alalla ole - ja kertoisiko joku, mikä se kulttuurintutkija osaa tehdä? Mihin minun ajatteluni riittää? Miten voisin opettaakaan? Taidealojen aloituspaikkoja karsitaan piakkoin reippaasti (enkä väitä sen olevan yksituumaisesti vain huono asia) ja kulttuurintutkimukselta vaaditaan tuloksia - mutta hitto vie, mitä? Mitä muuta taiteentutkimus voi olla kuin uudenlaisten merkitysten löytämistä ja katseen avartamista? Mitä mitättavia tuloksia humanistiset tieteet voivat esittää? Minun on kai tutustuttava alan keskusteluun - minun on kai vain viimeinkin valittava tämä ala alakseni. Sitoutuminen ei välttämättä ole se mun juttu. Kun olen liian kiltti. Sitten jos minulle tehdään pahaa, en voi enää sanoakaan "ei". Ehkä sitä pitäisi harjoitella. Kuten pyörällä jarruttamista. Törmäsin hyvin pienellä vauhdilla erääseen tätiin, vain koska matka väistää häntä oli liian pitkä ja katseeni nauliutui juuri siihen kohteeseen, joka oli tarkoitus ohittaa. Ei ihmisen kannata tuijottaa pelkojaan, koska sitten niillä on taipumus toteutua. Ja osaat varmasti päätellä äskeisen tuuman vastapoolin.

Ehkä kevään noita nostattaa voitonriemuisen nautinnon hymyn kasvoilleni. Ehkä minun ei tarvitse valita joko-tai esteettisen ja eettisen elämän välillä, kuten Kierkegaard mielellään väittäisi. Ehkä voisin kulkea sillä kapealla nuoralla, jonka toisella puolella on yksinäisyyden helvetti ja toisella puolella yhteisöllisyyden helvetti. Eli: L'art pour l'art. Ja: L'enfer, c'est les autres.

Noli me tangere?

Minun ei pitäisi olla täällä. Syyttelevä ääni huomauttaa, että aikani on tiukalla, mutta toisaalta uskon sen samaiseksi ääneksi, joka johdattaa äärimmäisyyksiin ja vaatii niin paljon, että kuolema luisuu luokseni vinhempaa vauhtia. Toisaalta uskon, että unelmat, pysähdykset ja tien tiedustelut vievät vakaammin perille, joten tulin tänne antamaan itsestäni, koska kaikki todellinen minussa on lahjaa, ja kiristyvä aika varastaisi minusta kaiken leikin.

Analyysini kiepahti käyntiin tuon ensimmäisen kappaleen myötä ja sen puitteissa. Minulla on paljon tehtävää kasvottomille kursseille, ja kenties saan ne tehtyä, kun löydän niihin liittyvän ihmisen, joka tarvitsee panostani. Jostain syystä sivuutan itseni toimieni priorisoinnissa. Nämä pohdinnat ovat tuttuja minulle, samoin kuin katumuksen ja ylimenevän, kaaokseksi muuttuvan sallimuksen liukuvat rajat. Pohdin tätä maisemanvaihdoksellani eilen - ehkä haluan pysyä kurista niin erillään, että sallin jopa typeryyden ja pahuuden siitä ilosta, että saan sen sallia. Niin minä itseni kuin muutkaan eivät säästy yököttävältä vetäytymiseltäni, selkärangattomuudeltani, olankohautuksilta, välinpitämättömyydeltäni.

Nuorempana julistin: Välinpitämättömyyttä vihaan! Rakkautta rakastan! On suloista olla naiivi ja sinisilmäinen - mutta kuvittele, nuorena hiukseni olivat hauraat ja vaaleat kuin enkelillä, ja siniset silmäteräni tummat. Nyt silmäni ovat käyneet haaleiksi, ja hiuksiini tarttunut maan väri.

Täytynee selittää, lukija ei ymmärrä puhettani; Mutta missä vaiheessa selitykset ovat liikaa, missä vaiheessa ne typistävät liikaa todellisuutta? Joskus juoksin liikaa, nyttemmin syön liikaa. Mielihyvä ja nautinto, joiden moraaliset tai eettiset perustelut ovat heppoisia, johdattavat minua liikaa. Tiedänhän hyvin, että periaatteista on poikettava kohtuullisen järkevästi harva se päivä. Pelkään ja inhoan tuhlausta Milloin tietoni muuttuvat käytökseksi? Tarvitseeko käyttää kaikki loppuun - ehkäpä, mutta miten nopeasti? Miksi hätiköidä pikkuasioissa ja antaa isojen luiskahtaa unohduksen suohon?

Ja jälleen se sana - luiskahtaa, luisua - kuten kuolemaan alkukappaleessa. Tämä viittaa siihen, etten saa otetta. Lähinnä tajusin hiljattain sen, etten ole tottunut ajattelemaan tulevaisuuteen, en todella suunnittelemaan reittiäni niin, että selityksestäni ymmärtäisi polun mutkat ja alhot. Olen kiinnittänyt itseni liiaksi velvoitteisiin, muuttanut inhimillisyyttä itsessäni kalenterin juoksevaksi jatkeeksi. Minulla... minulla on silti luovuuden kyky, mielikuvituksen rajaton voima... Kuinka se nostikaan minun sieluani kävellessäni aivan tavallisena, harmajana maanantaiaamuna Jyväskylän keskustan läpi. Yksinkertainen ravintolan aukioloaika viritti minuuteni seikkailukertomukset - kun kysyin, missä tilanteessa istuisin hotellin ravintolassa aamuneljältä, näin meidät syventyneenä keskusteluun, liian innoissamme mennäksemme nukkumaan, meidät ihmisyyden seikkailussa, tutustumassa toisiimme. Tunnelma iski minuun miellyttävästi kuin olisin törmännyt kaksoisoliooni kadulla. Heti seuraavasta kyltistä - lohikeiton mainostuksesta - palasin tuskallisen onnellisena retkeilemään perheeni kanssa Porvooseen edellisenä kesänä. Vanhan merenrantaturun mukulakivet, historiallinen kirkko, joenrannan viheriöt, kesän lämpö, tuttuni ja vanhempani. Nikolainkulmassa ohjasin ajatusteni virtaa, ja näin majatalon oven, odottamassa ratsastajia yönselästä. Kykenin tahdollani manaamaan hyvän ja rakkaan esiin maisemasta.

Ja siitä, miten mielikuvitus puskee päälle - ei väkivaltaisesti, mutta vastustamattomana, tiesin, että olen taas hylännyt vallattomuuteni, keveyteni, ja käynyt raskaaksi kuin mukulakivi. Kyse on samasta ilmiöstä kuin yöunet jos toisetkin menettäneellä. Keho tarvitsee unta ja nappaa mikrounia päivän aikana huomaamattakin.

On järjestettävä todellisuus, on järjestettävä maailma, eikä se ole vain muiden tahdon seuraamista, tai mikä vielä pahempaa, sen arvailua. Ihmisen järkeen kuuluu unelmointi, hymyily olemattomalle, taide, musiikki, kirjallisuus. Haaveet ja (myös olemattomien) mahdollisuuksien näkeminen ja kokeileminen on ensi askel kestäviin suunnitelmiin A ja B. Tahdon lukea, piirtää uppoutuen, kunnianhimoisesti, kulkea monilla kengillä monilla elämänalueilla. Ennen kaikkea tarvitsen oppia kuin janoinen vettä, enkä tyydy sokeriliemeen tai huumaaviin piristeisiin, haluan elämäni perustan takaisin käsiini.

Ei minun tarvitse vain naurahtaa unille, joissa huomaan kadottaneeni selkärankani tai vetäneeni päänahkani sivuun, noukkineeni aivoni ulos ja kadottaneeni ne väistämättä seuranneessa avuttomuuden tilassa. Jumankekka, kukaan ei ole vielä päättänyt, mitä teen huomenna!

Vaan on myönnettävä, etten tiedä, mitä on vapaus. Tytöille se kuulemma merkitsee sitä, ettäkykenee valitsemaan ihmissuhteet, joihin kiinnittyy. Mielestäni se on mukavaa, se - mutta minulla on outo tunne, että ihmiset vaativat toisiltaan hämäriä asioita, jotka eivät ole yksinkertaisesti saati kaksinkertaisesti nähtävissä. Näinköhän tummansinisillä silmilläni tätä lainkaan, vai näinkö jotakin muuta? Taisin nähdä ihmissuhteet itsestäänselvyyksinä, sillä tuohon aikaan ihmissuhteet olivat verisiteiden ja paikkojen määräämiä, muuttumattomia (?). Tarkoitan, ettei niiden perustaa voi horjuttaa.

Joidenkin ihmisten kanssa minusta tuntuu, että perusta, jolle olen istahtanut heidän kanssaan, keinuukin arvaamattomilla vesillä.

Vaan hyvinvointivaistoni tiedottaa minulle, että on viisainta siirtyä pikapuoliin makuuasentoon. Minulla on tunne, että haluan kiittää. Itseäni siitä, että suon itsellni vapautta puhua suuni puhtaaksi, vaikka sitten nonsensea - onnekseni sekin voi olla suurta taidetta, mihin sitä nyt ihminen joutuisi, jollei voisi kunnioittaa itseään. (!?) Kiitän myös www-tekniikkaa ja blogien konseptia. Kiitän myös ihmisiä, joiden olemassaolo mahdollistaa minun tekstini. Sallikaa myös minun olla hyvälaatuista, sileää paperia, jolla kynänne luistaa sutjakasti.

Noli me tangere. Tuo päässäni pyörähdellyt lausahdus (Älä häiritse minua?) epäilemättä kertoo sekin jotain, jos saatan sitä kuunnella. Pyrin kyyhistymään nurkkaan, kiireessä minusta on irronnut palasia (kuten ne aivot) matkan varrelle, mutta puhuessani viimein nuo sanat ääneen, latinaksi, saan ne näkyviini, saan niistä otteen. - Saan nuo ainekset käyttööni, ja huomaan, ettei niitä tarvitsekaan ommella aivan siihen paikkaan, kuin mistä ne irtosivat. Hahaa, voin siis luoda itsestäni eräänlaisen Frankensteinin hirviön.

Tiedoksesi, lukija: Tässä kirjoituksessa *on* päätä sekä häntää. Se on innolla täyteen kirjoitettu paperinpalanen, minulta löytyy sellaisia laatikoistani. Hetken purkaus, jossa luon reippaasti ja rankalla kädellä yhdistellen, kuin kävisin vauhdikkaasti mutta valppaasti läpi materiaalilaatikkoja. This is how a person creates oneself.

"If I could be who you wanted... all the time"

Loistavaa! Niistä harvoista piirroksistani, joita olen ladannut koneelle, löytyi vaihteeksi mielentilaa jotenkin vastaava töherrys, vuosia vanha sekin. Aloitetaan reippaasti itseinhon merkeissä!






Äsken kotiin palatessani kävin mielenkiintoista keskustelua. Monologi-dialogia. Jep, päässäni. Jeh, sieltä suunnalta saa rakentavaa palautetta.

Asioita risteilee mielen rajoitetussa, suhteellisessa ajassa jo sen verran, että kokonaiskuva rakoilee. Katsotaan, mitä:

1. Olen vaaliehdokas ja se asettaa paineita. Kerron siitä myöhemmin lisää.

2. Kaikki ihmiset, joita tapaan, vievät väistämättä huomioni, mutta kuitenkin tunnen samaan aikaan hiljaisia vaatimuksia, lukemiselle, taivaan katselulle, käsien huljuttamiselle vedessä, aistinautinnoille - joita koen myös mielikuvissa, keskittyessäni pysähtyneeseen kohteeseen. Ihminen on aina liikkeessä, muuttumaton, arvaamaton.

3. Myös opiskelu on tärkeää. Kalenteriin merkityt luennot ovat pintapuolisia, syventyminen tapahtuu syventyneessä, hiljaisessa mielessä. Mutta toisaalta, tulin yliopistoon hankkimaan sydämensivistystä ja yleistietoa. Sitä löydän ihmisten avulla. Minulle on oikeastaan yksi ja sama, mitä opiskelen, kunhan se antaa minulle käytännön sosiaalisia, henkisiä, toiminnallisia eväitä.

4. Riepoo, miten selkärangaton toisinaan olen, hymistelijä, ja kompensoin sitä dominoimalla epäsuorasti läheisiäni. Toki olen avulias, ystävällinen, suvaitsevainen - tosin yllätykset, pienetkin häiriöt ja epäily saattavat himmentää joustavan sosiaalisen kalvoni. Silti jos tilanne etenee pois suorasta päätösvallastani - mutta ei vaikutusvallastani - käyttäydyn lammasmaisesti. Tarkoitan että lupaudun mielelläni tekemään jotain, luottamaan tai olemaan luotettava, eikä se haittaa minua. Jos minun puolestaan oman tai yleisen hyvinvoinnin vuoksi olisi edes neuvolla tai kehotuksella rajoitettava tai muutettava toisen ihmisen käytöstä, taivun heti jos hän vähänkin vastustaa. Rakastan ihmissuhteita, tutkin niitä intohimoisesti - koska ne ovat minulle vaikeita, ristiriitaisia.

Toisinaan haluan antaa ihmisille kaikkeni, yritän ja yritän - mutta muille on sallittava tilansa, ja olen tavattoman herkkä vetäytymään pois. Paljon jää kupruilemaan ja hakemaan ilmiintymistään toisin keinoin. Kirjoittaminen avaa padot ja soljuttaa vedet hiljalleen uomiinsa. Ylensä ensikohtaamisissa "minä soljun" kevyesti, en välitä niin paljon itsestäni. Tämän päivän jooga antoi hyviä vihjeitä siitä, miten ihmiset ovat käsitelleet suhdettaan itseensä, kehoonsa, ympäristöönsä ja niiden yhteispeliin. Usein tasapainoisuuden kuvailuun käytetään ihastuttavan tahi raivostuttavan epämääräistä "energia"-käsitettä. Jooga on eräs keino keskittyä todella itseensä - keskittyä voidakseen irrottautua, luopua ja antaa anteeksi. Mitä tämä vuodatus merkitsee? Sitä, että horjahtelen pysyäkseni tasapainossa. Miksi menisin nauttimaan YTHS:n mielenterveyspalveluista, kun voin tehdä sen täälläkin?

Paitsi että minun pitäisi vakavasti harkita, tahdonko opastaa mahdolliset äänestäjäni näiden merkintöjen äärelle... Voi herranlettas, kuten eilen laukaisin. On vaikeaa olla ihminen ja humanisti. Tosin hymyilen jo tätä kirjoittaessani.

Oikeastaan minua tuskastuttaa se, että tunnen lupaavani ja sitoutuvani ihmisiin monin sitein ja rihmoin, kaipaavani heitä, loukkaavani heitä (aiheuttaen monia pieniä säröjä) - ja tahdon pyytää anteeksi "kiirettäni", jäykkyyttäni, liiallista "hyväntahtoisuuttani" - sitä etten ole heille se, mitä he ansaitsevat.

Mikä neuvoksi, kun tuntee olevansa maailman tylsin tyyppi? Tietenkään se ei ole totta, kun tarkemmin ajattelee... eilen kiersin Seminaarinmäen kahdesti, kun intouduin seuraamaan tutunoloista pyöräilijää, joka polki ohi vilkkautta ja iloa liikkeissään ja hiukset tuulessa hulmahtaen - päätin seurata häntä, kunnes hän pysähtyisi. Hyväntuulisena nautiskelin hetken polkemalla hänen "myötätuulessaan". Ja montako kertaa olen toistanut "ihmistä" kirjoituksissani? Persoonassani on sekä impulsiivisuutta ja spontaaniutta että kykyä toimia tahdonalaisesti.

Ehkäpä minun kannattaisi nimetä mikä minua missäkin tilanteessa rassaa. Kenet kohdatesseni tunnen hämmennystä, ärtymystä, uteliaisuutta, ujoutta...? Menneiden tekojeni, toisen olemuksen, odotusteniko vuoksi? Pitäisikö minun olla tavoitetietoisempi? Mitä tehdä, kun tahtoni pyrkii purskahtamaan esiin ja toinen etsii ilmaisuaan tai on jo vakiinnuttanut oman tilansa? Mitä tehdä, kun puhun omaa henkistä jargoniani - pitäisikö minun jatkaa intohimoisesti, kunnes olen tasapainossa, vai viilentyä, etsiä arkisia esityskeinoja - näinhän monesti laimennan sanomani. Näihin kysymyksiin vastaamisen jätän kuitenkin kotitehtäväksi. Nukun rauhalliset yöunet ja otan uuden päivän ihmeet vastaan sitä mukaa, kun niitä saan.

Inhotuksen ensi kupruja

Kuva on kuvanveistäjä Emil Wickströmin taiteilijamuseosta Visavuorelta, kesältä 2006. Olen nimennyt sen "aamuherätykseksi". Joskushan ne lihakset tuntuvat hieman kivettyneiltä. Lupaan lisätä kuvia jatkossakin, se on tupannut unohtumaan.

Nyt olen taas kunnossa (ja syönyt aika paljon, elän taas nopeammalla vaihteella). Olen nyt viikon päivät kyräillyt uutta kaupunkiani ja sen elämänmenoa, eikä tässä nyt tällä hetkellä mitään valittamista ole. Nyt on kotona tietokone, polkupyörä, opiskeluviikko alkaa markkinoinnin englanninkielisellä kurssilla ja päättyy romaanisen filologian ranskankielisellä luennolla, mikä on epäilemättä haastavaa, mutta ei mahdotonta. (Totta puhuen perjantaina on kielitiedettä, mutta sitä ei lasketa.) Rahaa on riittävästi, vaikka Kela ei heti minua huomaisikaan, luonto on lähellä, vaikka ei aivan niin puhtaana, villinä ja runsaana kuin toivoisin. Kaupunkiin voi kadota ja eksyä pahemmin kuin viitoihin ja korpiin, mutta juuri nyt sekään ei kammota minua.

Nyt minulla on tyyny ja jotain vilttiä pussilakanan sisään. Hassua, miten pienet yleellisyytavarat eivät tee onnellisemmaksi, mutta tyytyväisemmäksi kyllä. Kirjoitin tästä jo eilen allapäin ollessani. Koska olen laiska, voinkin lainata itseäni ja kommentoida eilistä minääni. Näin kirjoitin lauantaina:

"Se tuli kuten aavistin, pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin. Väsyin kaupunkiin, ihmisiin, maisemiin ja muistumiin. Jopa suunnitelmiin. Eilen mietin muutaman tunnin opintojani, sitten hellitin tuijotukseni näyttöpäätteeseen, kävelin kaupungilla ja tutkin kauppoja, ostoskeskuksissa. Anttilassa viivyin pisimpään ja katselin 'löytöjä' - joiden hypistelyssä ei ole samanlaista iloa kuin kirppisten ainutlaatuisten kappaleiden näpertelyssä. Kodintarvikkeita silmäilin hintoja kärvistellen, keskittymättä, lähinnä velvoitteiden vuoksi mainospuheiden pajattaessa läheisestä tv:stä. Piti saada koti järjestykseen. Päässäni takoi lapsenomainen hätä, joka välillä tuuppi pintaan jämähtänyttä uupumusta ja turhautumista tieltään. Huusin hiljaisesti: 'En tahdo, en tahdo! Tahdon pois!' Lähdin siis pois."

Kelpo esimerkki väsyneenä haahuilusta - ei vaan ole kivaa. Minusta on mukava kirjoittaa vakavasti, tuoda hätä ja ahdistus silmieni eteen, tutkia sen olemusta. Yleensä sisäinen lapseni väsähtää ja kaipaa jotain aitoa, läheistä. Tuo perjantai-iltapäivä oli lähellä sitä, mistä ihmiset puhuvat "ajanhukkana" ja minä ajan "kuluttamisena". Aikahan ei kulu - suhteellista, eikö?

"Minua inhotti kulkea yli sillan, pitkän Ainolan sillan. Autojen melu tuntui paljon äänekkäämmältä kuin kaduilla. Ilokseni vastaan pyyhälsikin pyöräilijöitä ja ulkoilijoita - ihmisiä. Tosin ei sittenkään. Huomioni kiinnittivät samanlaiset taapertajat kuin minäkin. Hekin kantoivat tavaraa, heiltäkin kului aikaa ylittää tuo korkealla ilmassa kaartuva, mutta niin ahdas ja meluinen silta. "They have chosen a slower pace, just like I have" ajattelin, ja yhteys soi lohtua."

Tämän jälkeen tarinoin ihmisistä, jotka tavalla tai toisella muistuttavat minua esim. ulkonäkönsä tai pukeutumisensa suhteen, joita lähestyn takaapäin, salakavalasti kuikuillen, ja ohitan ripeästi. Luon heihin hienonhienoja siteitä - jollakin tasolla he ovat heimolaisiani. Nämäkin visuaaliselta pohjalta solmitut yhteydet kuvastavat pyrkimystäni juurtua ja kotiutua. Tosin etsin läheisyyttä mitä moninaisin keinoin, huomaamattani.

Mitä itse Ainolan siltaan tulee, sillä on hyvätkin puolensa. Lauantai- ja sunnuntaiaamuina heräilin aamuvarhaisella ja tallustin sen yli ensin taianomaisen, ruusunhohtoisen sumun ympäröimänä - uikku ui sinisen sileällä veden pinnalla. Tänään sain aivan yhtä kiinnostavia elämyksiä kotiin palaillessani. Kävelin sillan ali ja tuijottelin kummissani rakenteista roikkuvassa keinussa istuskelevaa alastonta miekkosta. Kenties se oli jokin mielenilmasu - tai pylväspyhimys. Sillan toisessa päässä kohtasin puolestaan pörhöhöyhenisen variksen. Tuijotin sitä järkähtämättä useita minuutteja, ja varis kökötti kaiteella varsin vakavan näköisenä. Se oli selvästikin vanha lintu, suki tuuheita höyheniään vankalla nokallaan ja teki jotain, mitä en ole ennen nähnyt yhdenkään linnun tekevän - kuopaisi silmäkulmaansa takajalallaan. Lampsin kotiin typerästi vastaantulijoille, puille ja satunnaisille pikkukiville hymyillen - mistä olen aina pitänyt.

"Saavuin eilen kotiin väsyneenä. Epähuomiossa rojahdin polvilleni patjalle, joka on väliaikaisesti lattialla, ja johon olin laskenut silmälasini. Taittuivathan ne. Kämppikseni toi kotiin porukkaa, pyysipä huomauttamaan, jos he häiritsevät liikaa. Hymyilin hövelisti, kaikenlainen aggressiivisuus itsestäni pois valuneena, sanoin etten häiriinny, olenpahan vain väsynyt ja nukun kyllä vaikka tulpat korvissani. -- (Tämän jälkeen puhun kaljoittelevista, yhteen kerääntyvistä nuorista, joita katselin väsyneenä. Itse vietin nuoruuteni perjantai-illat maalla, kotona, perheen parissa.) -- Minut oli vallannut se omituinen vieraantuneisuuden laji, jossa tuntee itsensä toisaalta vanhaksi ja toisaalta kovin nuoreksi. Kokemattomaksi - kuin olisi vilkaissut kasvoja, näyteikkunaa tai kadun nimeä, mutta samassa kävellyt ohi niin pitkälle, etteti kehtaa enää peruuttaakaan. Ei se ollut kuitenkaan järin mielenkiintoista tai tärkeää - mutta epäilys jää kalvamaan.

On helppo jatkaa kävelyä ja kävellä elämänsä ohi, pysähtymättä mutta pääsemättä oikein mihinkään. Tämän olen kokenut kaupungissa. Etsin jotain - auki olevaa kirpputoria, luontaistuote- tai ekokauppaa, S-markettia, mutta paikat on jo suljettu tai olen liian aikaisin liikkeellä. Useimmiten vain kuljen ja toivon että jotain hauskaa sattuu silmääni - ja kas, kotileipomo. Mutta enhän minä tuonne ollut menossa. Ei pullan tuoksua, ei varmaan ole auki... Kuljen ohi. Kokeilematta ovea, astumatta sisään, tervehtimättä myyjää, samoilematta, haistelematta, sanomatta kiitos ja näkemiin - yhtä kokemusta köyhempänä. 'Boulangerie...' Äänet kaikuvat mielessäni, sydämeni jaarittelee, kuiskuttelee, muistuttelee yhdistelemällä tuntemuksini ja tuumani kummalliseksi jukeboxiksi (joka soittaa musiikkia rujoimmasta päästä lastenlauluihin). Pixiesin Black Francis vonkuu mielessäni, vaikken edes muista sanoja täysin... 'I live cement / I hate this street' - tai 'I hate this shit'
This human form
Where I was born
I now regret
Caribou - Caribou"

Vertausta kehiin. Näin jäsennän ongelmia. En ole koskaan ollut itsetuhoinen, muistan kerran - kerran ala-asteella - kun olin raivostua, mutta tukahdutin oikeutetun raivon peittämällä sen kylmiin kääreisiin. Vihatakaan en osaa, mutta tiedän miten kylmää se on. Olen aistinut vihaa ja siten se on osa minua. Toivoisin elämääni enemmän aggressiota, energisyyttä ja reippautta. Toivon ihmisten ymmärtävän tunteidensa aspektit.

Nautin todellakin elämäni soundtrackista, vaikka se soittaisikin jotain "lördag hela veckan, lördag hela veckan, lördag hela veckan lång" -renkutusta, kuten lauantaiaamuna tuumiessani, miten koko viikon olin jossain muualla aukioloaikoina. "Tänä kohmeisena lauantaiaamuna taivalsin Tourulan halki Seppälän markettien erämaille. -- Jäljitin 'Aina hyviä tarjouksia!' Kiersin kauan tyhjiä asfaltteja. 'Järjetöntä, järjetöntä...' Väsyin."

En viitsi toistaa muutamaa viimeistä kappaletta, vaikka niissä on siemen viisauttakin - totta puhuen tahdon nukkumaan ja nousta virkeänä huomenna kuuntelemaan markkinoinnista.

Kertaan vielä hetken tänään oppimaani:

Järjestyksenvalvojan tulee hädässä ja hämmingissä selvittää itselleen, mikä on tilanne, ja olla ottamatta yhtäkään juoksuaskelta.

Pysähdy. Näin vältyt tarkkailemasta aina vain seuraavaa askeltasi ja opit lopultakin ympäristösi yhteyksistä enemmän.

"En halunnut juosta Eremitaasin läpi - se oli karmeaa! Kun tänne on varta vasten synnytty, miksi kiirehtiä laskemaan toisesta tuutista manalaan?"

Those who are in a hurry, wish to meet their death.