White death in the chalk hands

Siitä, kun musiiki viimeksi kosketti minua näin, on pitkä aika. Olen kuunnellut kuutta kappaletta Polly Jean Harveyn tämän vuoden albumilta White Chalk. Se heitti minut tunteen syvyyksiin ja mielen korkeuksiin. Olen etsinyt ymmärrystä, tulkintoja ja visuaalista materiaalia ensirakastuneen innolla, niin haastatteluista kuin oman mieleni kuvastoista. PJ Harvey on aina ollut upea nainen ja upea tarinankertoja. Asettuen jokapäiväisyyttä vastaan, tarttuen oma-ehtoisesti persoonalliseen haasteeseen hän hylkäsi kitaransa ja soittaa epävarmana itselleen vierasta soitinta pianoa, sielun ikuista tulkkia. White Chalk ei kerro helppoa tarinaa. Se palaa Dorsetin kalkkikivikallioille ja mielen mustaan syöveriin. Olen toistaiseksi jättänyt tutustumasta tarkkoihin sanoituksdiin ja luottanut siihen aistisynestesiaan, jonka pelkkä kuulo avaa. Kiinnostavin tapa puhua tästä levystä on kertoa oma tarinansa; sillä samalla kun artisti luopuu omaisuudestaan esittäessään kypsyneen kappaleen, se alkaa hehkua seuraavassa maailmassa eli kuuntelijassa.

Kuulemani kappaleet tuntuvat osilta samasta tarinasta ja limittyvän toisiinsa tavallista levykokonaisuutta enemmän. Laulajan ääni hapuilee äänialansa rajoilla, murtuneena, nuorena ja viattomana kuin lapsella; vanhimpana kaikista äänistä.

Nimikappale White Chalk esittelee aikuisen ihmisen näyn juuristaan, jotka ovatkin valkoista kalkkia ja hiekkaa. Sen suurin ansio on valtava tilan tunne ja kuoleman vakaumus. Jos mietit tämän laulun lopetussäettä seuraavien kappaleiden selitysten jälkeen, ymmärrät erään tulkinnan: Hulluudesta, ihmiseksi kasvusta parantunut nainen katsoo mennyttään, käsiensä jälkiä.
Scratch my palms / There's blood on my hands

The Devil on nähdäkseni aloituskappale. Sen alku soi täydellisessä viattomuuden ja puhtauden kuorossa. Se on niin kaunis, että sydämen nuppu miltei pakahtuu, melkein puhjetessaan kukkaan. Silti laulaja kertoo oitis as soon as I'm left alone / the Devil wanders into my soul ja paljastuu pimeyden morsiameksi. Taianomainen toisto, kiihkeä rytmi, askeleet yli kuuttoman yön nummien. Nainen, kuin lapsi vielä, on lupautunut odottamaan paholaista; ja hänen elämänsä ei ole hänen omansa. Uhraus luo tuon särkyneen äänen tyyneyden, kaikuu toistuvassa, toistuvassa, toistuvan tahdin uhkassa ja ahdistuksessa.
What formerly had cheered me now seems /
Insignificant /
Insignificant

Dear Darkness puhuu ystävälle, pimeydelle. Yön peitto, kuolema, rauha. Mutta nyt on pimeän aika maksaa takaisin. Naisen raudanluja tahto perustelee taipumattomasti, kiihkotta. We've kept you in business / when everyone else was having good luck / But now it's your time, time to pay / to pay me and the one I love

Grow Grow Grow harppoo ajan läpi lastenkamarista nuoruuden tuskaisen, pistelevän ruusutarhan keskelle.
Teach me mommy / how to grow / how to catch someone's fancy / underneath the twisted oak / GROW
Viimeinen säe on kuin murina,väkivaltainen nuoren lapsen kiitävien vaikutelmien, luonnonkosketuksen jälkeen. Väliin kaikuva Teach me how to grow kuulosti niin eteeriseltä, etäiseltä, kuin saavuttamattomalta haaveelta. Mutta kasvaminen sattuu; kuin karkeat
taipumattomat oksat tunkutuisivat, repisivät lapsenmekkosi.

When Under Ether; intiimi kuin omien sydänäänien kuuntelu, laulajan entistäkin herkempi lapsenääni, hiljainen, kuin hitaasti keinuva tunnelma. Hän makaa vuoteella, vyötäröstä alaspäin riisuttuna, katse katossa.
The ceiling is moving / moving in time
Tältä tuntuu olla sairas. Silti hän kokee onnellisuutta.

The woman beside me is holding my hand / I point at the ceiling / She smiles so kind /
There's something inside me / unborn and unblessed / disappears in the ether / this world to the next / Disappears in the ether / one world to the next

Levyn ensimmäinen kertoo monien oletuksen mukaan abortista. Arvelut kaiketi vaikuttivat tulkintaani, mutta omalla tavallani: Hiljaa mielessäni kypsyi muistuma naiseta, joka synnyttää paholaisen; kuten näillä tuumilla on tapana äänetönnä siitä. The Devil, el diablo. Se syntyy pimeydestä ja tappaa kantajansa. Se raskaus kuihduttaa kehon ja keho puolestaan voi vain tappaa hirviön, koska ihmisruumis ei voi antaa sellaisen pahuuden syntyä maailmaan. When Under Ether tuo loppuun levyn tarinan, mikäli se kertoo paholaisesta. Mutta kenties se kertoo naisen vähäeleisestä taistelusta omaa pahuuttaan vastaan.

Human kindness

Raastavan suloisesti laulettu tajuaminen, ymmärrys. Pimeä Sielu avaa oven inhimillisyydelle.

The Piano on vielä tunnelmoimatta. Se on kuten muisto, tarkkojen näkyjen kudelma ja välähdys, sijoittamaton kronologiaan, loogisesti selittämätön. Muistot on tunteen musteella piirretty, joskus verilihaan kaiverrettu.

Tunteeton, huomaamaton, miltei tukahdutettu ääni : Hid away the hammer / teeth smashed in / red tongue's twitching / look inside the skeleton / Oh / Oh
Musiikissa kuuluu kuin kylmiä väreitä. Toisenlainen, neidon ääni etsii aavesormien lämpöä. Oh God I miss you kaikuu moneen kertaan. Kenet on menetetty, miksi? Mitä pahaa paholainen teki, silloin kun vielä rakastit häntä, silloin kun rakkaus ja pimeys sokaisivat sinut? Musiikin intensiteetti kasvaa, auki jähmettyneisiin silmiin tallentuu kuva kuin kylmästä kellarista.
Daddy's in the corner / rattling his keys / Mommy's in the doorway / trying to leave /
Nobody's listening
Nobody's listening
Nobody's listening
Nobody's listening

Nämä viimeiset säkeet, kuten aiemman, Jumalaakin huutavan toiston, laulaa tuo alun tukahdutettu ääni kaikunaan kirkuva kauhun sävy.

Uneksuen uuteen vuoteen

Muistin vihdoin etsiä käsiini John Lennonin Merry Xmas (War Is Over) -kappaleen, jonka olen pitkään halunnut kuulla. Videota en viitsi tänne ladata, joten maailman menoa voi käydä miettimässä Daily Motionissa.

Taidan kirjoittaa perinteisiä vuodenvaihteen mietelmiä ja itsekritiikkiä päiväkirjaan, jossakin siinä yön aikana, kun nukun, katson Monty Pythonia ja lopettelen Naomi Kleinin No Logo -bestselleriä. Tänne kerron pari vaikutelmaa niistä, joita päivän aikana tulee kerätyksi.

Yössä pilvet olivat niin paksuja, että pimeys sokaisi aluksi ulos astuessani. Katselin ilotulitusrakettien heijastuksia pilvissä. Pohjoisessa välähti ensin äkillinen sykäys, sitten hitaampi, himmeämpi mutta laajakantoisempi. Se muistutti pahaenteisellä hiljaisuudellaan minua ydinpommeista taivaanrannassa. Outoa, miten turhuus ja hirveydet usein kiihdyttävät, kiinnostavat meitä, täyttävät meidät ihastuksella, vaivuttavat meidät lumoukseen. Ihminen kaipaa ihmeitä, kaipaa tähtisadetta ylleen. Silti ihmisellä on kyky luoda ihmeitä ympärilleen huomaamalla ja huomioimalla ne.

(On ihme puhua toisen kanssa.)

(Olemme "tähtien lapsia", fuusioreaktoissa miljardeja vuosia sitten syntyneiden alkuaineiden uudelleen järjestyneitä kokoonpanoja - eikö se ole ihmeellistä?)

Mietin tänään rukousta. Aikoinaan "lapsenuskossani" kuvittelin jumalan, joka minua kuuntelee, mutta ehkäpä kyse on vain siitä, että herkistyin kuuntelemaan itseäni. Nyttemmin käsitän rukoilun itsetutkiskeluna, dialogina, jossa kerrankin kuuntelemme itseämme, vailla arvostelua, ihmetellen - tai mitä se kenellekin on, näkökulman vaihdoksena, erilaisena asennoitumisena, uskalluksena toivoa. Vähentävätkö selitysyritykseni jumaluuden ihmettä, joka on... olla oman elämänsä keskus, luoda oma maailmankaikkeutensa, jota kukaan ei tunne aivan kuten sinä.

Ehkä kannattaisi rukoilla jälleen.

Toivotan uutta vuotta seuraavan videon myötä (voit toki kutsua sitä tekotaiteelliseksi, mutta tuulen leikki kiehtoi minua). Ja millaista uutta vuotta? Mitä sinä tuletkaan kokemaan... voisinpa jakaa sen kanssasi.

Valo yössä

Kuvasta: Olen koko aamun kiroillut filmikohtauksen kuvakäsikirjoituksen skannauksen kanssa, mutta mukaan livahti pieni eläinkin.

Olen viime aikoina pitänyt David Bowien Motel -kappaleesta - lopussa jännitys hallitusti "räjähtää" - sekä kolmikosta Sweet thing-Candidate-Sweet Thing (reprise). Ne raastavat sopivan hellästi sisinpääni. Ne käsittelevät ei ainoastaan läheisyyden kaipuuta, vaan myös sen määrätietoista hakemista kaaoksesta huolimatta. Haluaisin lisäksi kuunnella The Mars Voltaa.


Eräänä aamuna kaartaessani Jyväsjärveä kiertävälle kevyen liikenteen väylälle heitin katseeni jälleen järven yli, ja Rantaväylällä vastarannalla kulki ainoastaan ambulanssi. Muuten sillä hetkellä tiet olivat vapaat muista autoista. Ajattelin "Näin kuuluisi olla".

Puhun itselleni. Rauhoittavia, hiljaisuudesta kumpuavia lauseita. Useimmiten en ajattele sanallisesti, mutta kirjoittaessani lauseet tiivistyvät kuin kosteus pisaroiksi metallipinnalle. Kun puhun itselleni, kuulen äänen, joka on enemmän minun kuin äänihuulilla muodostamani. Siihen yhdistyvät kaikki äänensävyt, joilla minua on puhuteltu (käsittäen läheiset, tuttavat ja mm. kulttuurin normistot), ja perimmiltään siinä soi ydinminuuteni vakaa, varma ja hiljaisen toteava ääni (englannin sana 'murmur' osuu lähemmäs kuin suomen staattisempi 'mutina'). Kuulostaisiko liian rajatietoa lähenevältä tai metafyysiseltä haihattelulta, jos sanoisin, että mielessäni soivat paitsi menneisyyden, myös tulevaisuuden äänet? Tarkoitan sillä niitä aavistuksia, joita koen läheisteni kautta. Tietyillä episodeilla, sykleillä ja teemoilla on taipumus toistua ihmisten, ja varsinkin samanlaisten ihmisten elämässä. Eilen illalla kotiin palatessa päiväni ajatukset tiivistyivät jälleen ulkoa haettuihin ääniin, jotka olivat eläneet kokemusmaailmaani seuraten. Mm. seuraavat säkeet panin merkille:

And I love my sister
Who knows how I've missed her

Ja lisää White Stripesin sanoituksista poiketen:

Sometimes I've been jealous,
well I must be home again
I'm lonely but I ain't that lonely yet

Lyriikan vahvoihin ja monille käsittämättömiin puoliin kuuluu moniselitteisyys: Lyhyisiin ja yksinkertaisiin säkeisiin kykenee sijoittamaan kokemusten tilkkutäkin, joka saa merkitysyhteytensä ihmisestä riippuen.

Pyöräillessäni Jyväsjärven yli ihailin mosaiikkimaista jäätä, joka heijasti keinovaloa säkenöiden. Ja kaikki puheet, että saamme mustan joulun, kaamosmasennuksen oireet, yhteisesti ohuiksi jauhetut valituksenaiheet (sellainen vuorovaikutus pahimmillaan urautuu ja menettää herkkyytensä) pyyhkiytyvät mieleni pinnalta. Aamu koittaa pitkästä yöstä huolimatta, auringon valo pöllyttää taivaan pehmeänsinisiä ja vaaleanpunaisia hahtuvia, ja maahan ilmestyy ohuen ohut valaiseva kuura, vaikka ilma on kuivaa.

Tämä on valon aikaa, veljeni ja sisareni.

* * *

Yöllisiä jorinoita

Pakerran Sosiologian erikoisaloja -yksikköluentosarjan päiväkirjaa, ja kun olen vaarassa horjahtaa musisoijat kuten Jacques Brel rientävät avukseni. Olin välinpitämätön Amsterdam-kappaleen suhteen kun kuulin sitä vain myöhempien yrittäjien versioimana. Nyt nautin kappeleen mukaansa sieppaavasta vedosta - Brel esittää sen kuin tuntisi merimiesten muistot ja pettymyksen.

Kävin tänne tullessani miellyttävän keskustelun junassa. Matka halki lumeen kääriytyneiden maiden henkevän ihmisen vierellä palkitsee sydämellisesti. Hankin sydämensivistystä, vaikka kalvomonisteet jäisivätkin taas kertaalleen lukematta. Muistan aikoinaan, miten liikaa yksikseni juhlapuhetta pyöriteltyäni olin aikeissa vesittää naiiveimmat, rehellisimmät ja parhaat ajatukseni. Onneksi sain kärkevää palautetta - ihanteeni ei ole käyttäytyä nokkelasti ja teilata käsityksiä, jotka eivät maailmaani sovi. Mitä olisinkaan, jos puhuisin sydämensivistyksestä ja halveksisin lähimmäisiäni ja heidän tekojaan - mukaan lukien itseni? Eräät kokemukset ja ehkä vahingossa omaksutut periaatteet ovat /ovat olleet kuin hienoja vaaseja, jotka pudotessaan särkyvät sielussa pieniksi sirpaleiksi. Puheellani ei vielä tässä vaiheessa ole referenssiä, mutta olen aika varma, että se tulisi vastaan jos jatkaisin metaforista pyörittelyäni tarpeeksi kauan. En käsitä, mikä saa ihmiset sietämään moista. Kärsivällisyys - Jälleen eräs syy luottaa tuttuihin ja tuntemattomiin.

Tähän aikaan yöstä sanojen merkitykset alkavat tuntua erityisen kiinnostavilta ja "kärsiminen" mukavalta. Olen viime aikoina jankuttanut, että inhoan psykoanalyyttisiä tulkintoja - lähinnä sävähdän yksioikoisia ja laiskoja tulkintoja, jotka supistavat (käsitteellisen) idin toiminnan kapeaan kategoriaan - tiedätte kyllä, mitä osaa ukko Freudin puheista tarkoitan. Ah, viktoriaaninen pidättyväisyys, ah.

Mutta oikeasti psykoanalyyttinen lähestyminen on hauskaa. Sen voi ottaa pelinä, käsitepelinä. Se on hyvä teoria leikkimiseen. Freud määritti positiivisen energiamme lähteeksi viettivoiman, libidon - mutta häntä ihmetytti, mikä saa ihmiset tuhoamaan, jopa itseään; Avuksi käsiteoppositio, thanatos eli kuolemanvietti. En pidä vastakohdista - ristiriidoista pidän. Silloin kun olen kehittynyt piirtäjänä minun on täytynyt vaivata mieltäni. Silloin kun on pohdittavaa, on tehtävää. Taikinankin vaivaaminen on sitä hauskempaa, mitä innokkaammin siihen käy käsiksi.

Ero on pieni kuolema, ja välinpitämättömyys niin suuri, ettei sillä ole painoa.

-- Maisemaa vaihtaessani pieni sisäinen kulttuurintutkijani hämmästelee esiin putkahtelevia eroja. Tämähän on minulle uudenlainen tilanne; kestänyt tosin koko syksy huomata, sama aika kuin kotoutumisessa ja suunnan valinnassa (välttelen nyt tarkoituksella motivaatio- ja orientaatio-sanoja). Hirvipeijaisväki oli oudon leppoisaa, maanläheistä. Ympäristösosiologiaa tässä pyöriteltyäni huomaan aika radikaalejakin eroja mm. luontosuhteessa, jota sinällään on helppo lähteä erittelemään. Suhtautuisinko luontoon enemmän virkistyksen suojana ja vähemmän ihmeenä (en tiedä kumman juuret ovat kummassa, minun luonnossa vai luonnon minussa...), jos olisin varttunut kaupungissa? Kuvataidediplomin yhteydessä koin epäonnistumisen, kun luonto oikeastaan hajosi, välineellistyi käsissäni. En kyennyt kuvaamaan sitä sellaisenaan. Ensinnäkään luonto ei ole jokin maailmasta irrotettava objekti. Toiseksi totesin, että pohjimmiltani olen kulttuuriolio, luonto "sellaisenaan" oli kokemukseni ja tulkintani. Onkohan kaupunki tehnyt minusta enemmän "ihmisolion"? (Älä nyt naura! tarkoitan sitä henkilötietoisuuden pyyhkiytymistä, jonka maisemaan syventyminen minussa aiheuttaa.) Muutosta ja sosiaalistumista on eri juttu havainnoida perheenjäsenissä kuin itsessään. Ajatella, jos olen vuoden vaihdossa. Saatan jopa luoda osittain erillisen kulttuurisen tilani olematta silti väliinputoaja. Mitä on tietoisuus ilman kontrasteja? (Huom. suosin vastakohtia vain ajattelun apuvälineinä, ei reaalisina. Pian joku kuitenkin kritisoi päähänpinttymääni ja myönnän erehtyneeni. No, sitä odotellessa: vähemmän oppositioita, enemmän syklisyyttä.)

Mukavia nämä yöt, kun aikaa ei havainnoi tavalliseen tapaan, tietää olevansa auttamattomasti väärään aikaan hereillä. Kone tosin kaatuilee ja muistuttaa inhimillisistä tarpeista. Pian hoippuroin pilkkopimeässä ja nautin elämän arvaamattomuudesta, lyöden varpaitani satunnaisiin näkymättömiin objekteihin. Oppimispäiväkirjan tilanne näyttää huolestuttavalta, mutta kerranhan sitä vain eletään ja jos kuulen ääneni näin selkeästi päässäni, mikäpä tässä on tarinoidessa. Pilkkopimeä ei muuten ole säkkipimeää- siellähän näkee matkan varrella olevien puiden kylkiin isketyt merkit - kielitaiturit, pilkat vai pilkkeet? Nautin kulttuurimme kerrostumista; nautin tuosta äsköisestä ilmaisusta, varsinkin koska sekoitin aikoinaan antropologin ja arkeologin. Voi luoja, olen kyllä altis epikurolaisen perinteen seuraaja.

Sairaudesta hyvää?

Kuva on kultakauden maalarin Maria Wiikin teos Kesähelteessä. Tuusulan kunnan sivuilla on aiheesta lisää. Bretagnelaistytön kopio uinuu huoneeni seinällä, ainoa taideteos laatuaan keskellä valkoista tyhjyyttä. Toisinaan tyttö näyttää rakastuneelta, hekumoivalta. Toisinaan tulkitsen hänet kuumeiseksi. Miksen vain hyväksy hänen nukahtaneen helteeseen? Siksi, että taide käyttää tavanomaisia koodeja moniulotteisten merkitysten pohtimiseen.


Otsassani on painetta, päätä, niskaa sekä lihaksia särkee, kurkussani on tulehduksen tunne, kasvot tuntuvat turvonneilta, viluttaa ja kuumottaa. Olen selvästi sairas. Muistaakseni Thom Yorke sanoi, että sairaus on inspiroivaa. Aivot toimivat epätavallisesti. Nyt olen selvästi rasittunut, enkä ole aivan varma, miten olen tämän päivän kestänyt.

Suoritin iltapäivällä järjestyksenvalvojan kokeen, ja alkupäivän harjoittelimme työssä tarvittavia, sisäasiainministeriön määrittämiä voimankäyttökeinoja. Kurssi suoritettiin kahden viikonlopun aikana, minimiajassa oikeastaan - näinkin vastuulliseen työhön! (Vastuu on kuin reppu, jota on syytä kantaa suorassa, säätää sopivasti omalle selälleen, muuten se vääntää niskan väärälleen.) Kaaduin ehkä hieman liian monta kertaa mattoon tämän päivän aikana, mutta ihmisten kanssa touhuttuaan sen huomaa vasta myöhemmin. Antoisaa koulutus silti oli. Olen hyvin opiskelumyönteinen ihminen. Kaikesta koulutuksesta on jollain tasolla hyötyä, jos antaa itselleen luvan ottaa vastaan.

Tällä hetkellä uskon ainakin kaiken, mitä äiti ja muut äitiin osittain vertautuvat ihmiset ovat sanoneet hyvästä unesta. Nukuin eilen illalla kun nukutti. Yöllä heräsin ja rasitin itseäni liiaksi (testaamalla ranskan taitojani), aamulla nautin vielä hetken sikeästä unesta. Sairastuminenkin viisastuttaa. Usein välitän itsestäni liian vähän - ts. välitän liiaksi triviaaleista puolistani, olemattomista vioista tai vähäpätöisistä vaikeuksista. Ei kannata leikkiä terveydellään - elämä on jo kyllin epävarmaa ja arvokasta.

Totta tosiaan, en ole varmaan vuoteen ollut näin pahassa flunssassa - tuskin kummoisessakaan. Silti palatessani kokeesta en malttanut tulla suorinta tietä petiin, vaan kiersin lisää järven laitoja. Kaupungin "vesielementti" kiehtoo minua. Joka päivä sen sävy on erilainen - valo, pilvisyys, ilman kirkkaus ja lämpö, kasvillisuuden nopeasti rusettuvat värit - Kaikki muuttuu jatkuvasti. Perjantaina vesi lainehti lyijynharmaana syksyisessä lämmössä. Tänään siinä oli kirkas sävy, kuin Jäämeressä.

Mielessäni on soinut Pixiesin Velouria-kappale. Kymmenien kuuntelukertojen se on löytänyt tiensä tajuntaan - kuin ystävä, jonka on tuntenut kauan ja jonka sävyt vain syvenevät. En vieläkään tiedä, miten laulun sanat varsinaisesti kuuluvat - luen ne aikanaan, mutta on kiinnostavaa tietää, miten itse sanoitan kappaleen (yleensä yksinkertaisesti mutta paljastavasti).
- Give me life / I know she's there *remembering*
Firing through the night (firing through)
I don't think she *means* it -
Nämä säkeet kuuluvat tietenkin aivan toisin, mutta eroan mielihyvin "oikeellisuudesta" ja elän elämää. Todellisuudessa sanat ja viesti ovat vain tie, eivät päämäärä: Kammioissani kaikuu ihmisääni, jolla laulu yhtyy melodiaan - "it haunts me". Nuori, hieman hämmentynyt, lempeä ja silti voimakas. Äänen välittämä inhimillisyys koskettaa ja puhuttelee läheisemmin kuin viestin asia, se sulautuu ja on osa asiaa. Siinä piilee myös lyyrisyyden ydin. Joskus muistan ihmisten äänten soinnin erityisen tarkasti - tai sen vaikutuksen, jonka se tekee minuun.

Emovere. Tätä tarkoitan liikuttumisella.

-- Sairaus antaa mahdollisuuden luopua, arvioida uudelleen, väsyä. Tasata henkeä ja kuulostella, rahiseeko, sattuuko - tarvitseeko apua.

Inhotuksen ensi kupruja

Kuva on kuvanveistäjä Emil Wickströmin taiteilijamuseosta Visavuorelta, kesältä 2006. Olen nimennyt sen "aamuherätykseksi". Joskushan ne lihakset tuntuvat hieman kivettyneiltä. Lupaan lisätä kuvia jatkossakin, se on tupannut unohtumaan.

Nyt olen taas kunnossa (ja syönyt aika paljon, elän taas nopeammalla vaihteella). Olen nyt viikon päivät kyräillyt uutta kaupunkiani ja sen elämänmenoa, eikä tässä nyt tällä hetkellä mitään valittamista ole. Nyt on kotona tietokone, polkupyörä, opiskeluviikko alkaa markkinoinnin englanninkielisellä kurssilla ja päättyy romaanisen filologian ranskankielisellä luennolla, mikä on epäilemättä haastavaa, mutta ei mahdotonta. (Totta puhuen perjantaina on kielitiedettä, mutta sitä ei lasketa.) Rahaa on riittävästi, vaikka Kela ei heti minua huomaisikaan, luonto on lähellä, vaikka ei aivan niin puhtaana, villinä ja runsaana kuin toivoisin. Kaupunkiin voi kadota ja eksyä pahemmin kuin viitoihin ja korpiin, mutta juuri nyt sekään ei kammota minua.

Nyt minulla on tyyny ja jotain vilttiä pussilakanan sisään. Hassua, miten pienet yleellisyytavarat eivät tee onnellisemmaksi, mutta tyytyväisemmäksi kyllä. Kirjoitin tästä jo eilen allapäin ollessani. Koska olen laiska, voinkin lainata itseäni ja kommentoida eilistä minääni. Näin kirjoitin lauantaina:

"Se tuli kuten aavistin, pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin. Väsyin kaupunkiin, ihmisiin, maisemiin ja muistumiin. Jopa suunnitelmiin. Eilen mietin muutaman tunnin opintojani, sitten hellitin tuijotukseni näyttöpäätteeseen, kävelin kaupungilla ja tutkin kauppoja, ostoskeskuksissa. Anttilassa viivyin pisimpään ja katselin 'löytöjä' - joiden hypistelyssä ei ole samanlaista iloa kuin kirppisten ainutlaatuisten kappaleiden näpertelyssä. Kodintarvikkeita silmäilin hintoja kärvistellen, keskittymättä, lähinnä velvoitteiden vuoksi mainospuheiden pajattaessa läheisestä tv:stä. Piti saada koti järjestykseen. Päässäni takoi lapsenomainen hätä, joka välillä tuuppi pintaan jämähtänyttä uupumusta ja turhautumista tieltään. Huusin hiljaisesti: 'En tahdo, en tahdo! Tahdon pois!' Lähdin siis pois."

Kelpo esimerkki väsyneenä haahuilusta - ei vaan ole kivaa. Minusta on mukava kirjoittaa vakavasti, tuoda hätä ja ahdistus silmieni eteen, tutkia sen olemusta. Yleensä sisäinen lapseni väsähtää ja kaipaa jotain aitoa, läheistä. Tuo perjantai-iltapäivä oli lähellä sitä, mistä ihmiset puhuvat "ajanhukkana" ja minä ajan "kuluttamisena". Aikahan ei kulu - suhteellista, eikö?

"Minua inhotti kulkea yli sillan, pitkän Ainolan sillan. Autojen melu tuntui paljon äänekkäämmältä kuin kaduilla. Ilokseni vastaan pyyhälsikin pyöräilijöitä ja ulkoilijoita - ihmisiä. Tosin ei sittenkään. Huomioni kiinnittivät samanlaiset taapertajat kuin minäkin. Hekin kantoivat tavaraa, heiltäkin kului aikaa ylittää tuo korkealla ilmassa kaartuva, mutta niin ahdas ja meluinen silta. "They have chosen a slower pace, just like I have" ajattelin, ja yhteys soi lohtua."

Tämän jälkeen tarinoin ihmisistä, jotka tavalla tai toisella muistuttavat minua esim. ulkonäkönsä tai pukeutumisensa suhteen, joita lähestyn takaapäin, salakavalasti kuikuillen, ja ohitan ripeästi. Luon heihin hienonhienoja siteitä - jollakin tasolla he ovat heimolaisiani. Nämäkin visuaaliselta pohjalta solmitut yhteydet kuvastavat pyrkimystäni juurtua ja kotiutua. Tosin etsin läheisyyttä mitä moninaisin keinoin, huomaamattani.

Mitä itse Ainolan siltaan tulee, sillä on hyvätkin puolensa. Lauantai- ja sunnuntaiaamuina heräilin aamuvarhaisella ja tallustin sen yli ensin taianomaisen, ruusunhohtoisen sumun ympäröimänä - uikku ui sinisen sileällä veden pinnalla. Tänään sain aivan yhtä kiinnostavia elämyksiä kotiin palaillessani. Kävelin sillan ali ja tuijottelin kummissani rakenteista roikkuvassa keinussa istuskelevaa alastonta miekkosta. Kenties se oli jokin mielenilmasu - tai pylväspyhimys. Sillan toisessa päässä kohtasin puolestaan pörhöhöyhenisen variksen. Tuijotin sitä järkähtämättä useita minuutteja, ja varis kökötti kaiteella varsin vakavan näköisenä. Se oli selvästikin vanha lintu, suki tuuheita höyheniään vankalla nokallaan ja teki jotain, mitä en ole ennen nähnyt yhdenkään linnun tekevän - kuopaisi silmäkulmaansa takajalallaan. Lampsin kotiin typerästi vastaantulijoille, puille ja satunnaisille pikkukiville hymyillen - mistä olen aina pitänyt.

"Saavuin eilen kotiin väsyneenä. Epähuomiossa rojahdin polvilleni patjalle, joka on väliaikaisesti lattialla, ja johon olin laskenut silmälasini. Taittuivathan ne. Kämppikseni toi kotiin porukkaa, pyysipä huomauttamaan, jos he häiritsevät liikaa. Hymyilin hövelisti, kaikenlainen aggressiivisuus itsestäni pois valuneena, sanoin etten häiriinny, olenpahan vain väsynyt ja nukun kyllä vaikka tulpat korvissani. -- (Tämän jälkeen puhun kaljoittelevista, yhteen kerääntyvistä nuorista, joita katselin väsyneenä. Itse vietin nuoruuteni perjantai-illat maalla, kotona, perheen parissa.) -- Minut oli vallannut se omituinen vieraantuneisuuden laji, jossa tuntee itsensä toisaalta vanhaksi ja toisaalta kovin nuoreksi. Kokemattomaksi - kuin olisi vilkaissut kasvoja, näyteikkunaa tai kadun nimeä, mutta samassa kävellyt ohi niin pitkälle, etteti kehtaa enää peruuttaakaan. Ei se ollut kuitenkaan järin mielenkiintoista tai tärkeää - mutta epäilys jää kalvamaan.

On helppo jatkaa kävelyä ja kävellä elämänsä ohi, pysähtymättä mutta pääsemättä oikein mihinkään. Tämän olen kokenut kaupungissa. Etsin jotain - auki olevaa kirpputoria, luontaistuote- tai ekokauppaa, S-markettia, mutta paikat on jo suljettu tai olen liian aikaisin liikkeellä. Useimmiten vain kuljen ja toivon että jotain hauskaa sattuu silmääni - ja kas, kotileipomo. Mutta enhän minä tuonne ollut menossa. Ei pullan tuoksua, ei varmaan ole auki... Kuljen ohi. Kokeilematta ovea, astumatta sisään, tervehtimättä myyjää, samoilematta, haistelematta, sanomatta kiitos ja näkemiin - yhtä kokemusta köyhempänä. 'Boulangerie...' Äänet kaikuvat mielessäni, sydämeni jaarittelee, kuiskuttelee, muistuttelee yhdistelemällä tuntemuksini ja tuumani kummalliseksi jukeboxiksi (joka soittaa musiikkia rujoimmasta päästä lastenlauluihin). Pixiesin Black Francis vonkuu mielessäni, vaikken edes muista sanoja täysin... 'I live cement / I hate this street' - tai 'I hate this shit'
This human form
Where I was born
I now regret
Caribou - Caribou"

Vertausta kehiin. Näin jäsennän ongelmia. En ole koskaan ollut itsetuhoinen, muistan kerran - kerran ala-asteella - kun olin raivostua, mutta tukahdutin oikeutetun raivon peittämällä sen kylmiin kääreisiin. Vihatakaan en osaa, mutta tiedän miten kylmää se on. Olen aistinut vihaa ja siten se on osa minua. Toivoisin elämääni enemmän aggressiota, energisyyttä ja reippautta. Toivon ihmisten ymmärtävän tunteidensa aspektit.

Nautin todellakin elämäni soundtrackista, vaikka se soittaisikin jotain "lördag hela veckan, lördag hela veckan, lördag hela veckan lång" -renkutusta, kuten lauantaiaamuna tuumiessani, miten koko viikon olin jossain muualla aukioloaikoina. "Tänä kohmeisena lauantaiaamuna taivalsin Tourulan halki Seppälän markettien erämaille. -- Jäljitin 'Aina hyviä tarjouksia!' Kiersin kauan tyhjiä asfaltteja. 'Järjetöntä, järjetöntä...' Väsyin."

En viitsi toistaa muutamaa viimeistä kappaletta, vaikka niissä on siemen viisauttakin - totta puhuen tahdon nukkumaan ja nousta virkeänä huomenna kuuntelemaan markkinoinnista.

Kertaan vielä hetken tänään oppimaani:

Järjestyksenvalvojan tulee hädässä ja hämmingissä selvittää itselleen, mikä on tilanne, ja olla ottamatta yhtäkään juoksuaskelta.

Pysähdy. Näin vältyt tarkkailemasta aina vain seuraavaa askeltasi ja opit lopultakin ympäristösi yhteyksistä enemmän.

"En halunnut juosta Eremitaasin läpi - se oli karmeaa! Kun tänne on varta vasten synnytty, miksi kiirehtiä laskemaan toisesta tuutista manalaan?"

Those who are in a hurry, wish to meet their death.