Päiväkirja kultaa kalliimpi

Luoja, kylläpä on hyvä kirjata itseään ylös. --
Lueskelen parhaillaan matskua verkkotekstikurssille, ja kiinnostuin selailemaan läpi vanhoja merkintöjäni. Vuosi, pari sitten näen kirjoittamisen luovan ja riitoja ratkaisevan voiman purkautuneen bittiavaruuteen väliin väkivaltaisesti, väliin seesteisemmin. Tulin tänne lueskeltuani vaihtoon lähteneiden blogeja, ja aluksi mielessäni oli, että hyvä, kun en vielä lähtenyt. Taidan saada tulevasta opiskelijavaihdosta enemmän irti, viime syksynä rauhoituttuani ja tasapainotuttuani ja mahdollisesti tänä keväänä saatuani jotain aikaan. Huomaan tosin, että kuria on pidettävä, ja huolehdittava itsestä, vaikka sitten kirjoittamalla - viimeistään pakon painaessa niskaa.

Niin. Olen nähdäkseni kehittynyt henkisesti aina kirjoittamalla, kanavoimalla kokemukseni ja niistä kumpuavat tunteet ja aivoitukset kirjoitukseksi, jossa on oltava rakennetta, jossa on oltava logiikkaa, jossa on oltava aikaa ja säännöllisyyttä.

Nykyaikana kirjoittajien on helppo noudattaa ohjetta "kirjoita jotakin joka päivä". Ehkei se ole kauppalista vaan pikemminkin sähköposti.

Huomaan itsestäni hyviä puolia aina paremmin ajan päästä. Lukioikäisen vilkasta ajatustoimintaa, tunnemyrskyjä, ponnisteluja ja kunnianhimoa, projekteja, ihmisläheistymistä - puhumattakaan lapsuuden ja murrosikäisen onnellisista koettelemuksista - osaa arvostaa saatuaan niihin etäisyyttä. Samoin yliopistossa aloittanut, nyt hiljalleen kokoutunut ja kotiutunut ihminen hymyilee miettiväisesti menneille tuskilleen ja iloilleen. Hyrräten aika kehrää elämän lankaa, väliin karheaa, väliin silkkisen hienoa. Se saattaa sotkeutua, mutta kierin sen kerälle. Se saattaa olla kaikkea muuta kuin tasalaatuista, mutta hyvät housut siitä neuloo! Sillä elämäänsä ei tarvitse käyttää iänikuisiin villahousuihin!

^Tämä tässä oli laajennettu metafora.

Yöllisiä jorinoita

Pakerran Sosiologian erikoisaloja -yksikköluentosarjan päiväkirjaa, ja kun olen vaarassa horjahtaa musisoijat kuten Jacques Brel rientävät avukseni. Olin välinpitämätön Amsterdam-kappaleen suhteen kun kuulin sitä vain myöhempien yrittäjien versioimana. Nyt nautin kappeleen mukaansa sieppaavasta vedosta - Brel esittää sen kuin tuntisi merimiesten muistot ja pettymyksen.

Kävin tänne tullessani miellyttävän keskustelun junassa. Matka halki lumeen kääriytyneiden maiden henkevän ihmisen vierellä palkitsee sydämellisesti. Hankin sydämensivistystä, vaikka kalvomonisteet jäisivätkin taas kertaalleen lukematta. Muistan aikoinaan, miten liikaa yksikseni juhlapuhetta pyöriteltyäni olin aikeissa vesittää naiiveimmat, rehellisimmät ja parhaat ajatukseni. Onneksi sain kärkevää palautetta - ihanteeni ei ole käyttäytyä nokkelasti ja teilata käsityksiä, jotka eivät maailmaani sovi. Mitä olisinkaan, jos puhuisin sydämensivistyksestä ja halveksisin lähimmäisiäni ja heidän tekojaan - mukaan lukien itseni? Eräät kokemukset ja ehkä vahingossa omaksutut periaatteet ovat /ovat olleet kuin hienoja vaaseja, jotka pudotessaan särkyvät sielussa pieniksi sirpaleiksi. Puheellani ei vielä tässä vaiheessa ole referenssiä, mutta olen aika varma, että se tulisi vastaan jos jatkaisin metaforista pyörittelyäni tarpeeksi kauan. En käsitä, mikä saa ihmiset sietämään moista. Kärsivällisyys - Jälleen eräs syy luottaa tuttuihin ja tuntemattomiin.

Tähän aikaan yöstä sanojen merkitykset alkavat tuntua erityisen kiinnostavilta ja "kärsiminen" mukavalta. Olen viime aikoina jankuttanut, että inhoan psykoanalyyttisiä tulkintoja - lähinnä sävähdän yksioikoisia ja laiskoja tulkintoja, jotka supistavat (käsitteellisen) idin toiminnan kapeaan kategoriaan - tiedätte kyllä, mitä osaa ukko Freudin puheista tarkoitan. Ah, viktoriaaninen pidättyväisyys, ah.

Mutta oikeasti psykoanalyyttinen lähestyminen on hauskaa. Sen voi ottaa pelinä, käsitepelinä. Se on hyvä teoria leikkimiseen. Freud määritti positiivisen energiamme lähteeksi viettivoiman, libidon - mutta häntä ihmetytti, mikä saa ihmiset tuhoamaan, jopa itseään; Avuksi käsiteoppositio, thanatos eli kuolemanvietti. En pidä vastakohdista - ristiriidoista pidän. Silloin kun olen kehittynyt piirtäjänä minun on täytynyt vaivata mieltäni. Silloin kun on pohdittavaa, on tehtävää. Taikinankin vaivaaminen on sitä hauskempaa, mitä innokkaammin siihen käy käsiksi.

Ero on pieni kuolema, ja välinpitämättömyys niin suuri, ettei sillä ole painoa.

-- Maisemaa vaihtaessani pieni sisäinen kulttuurintutkijani hämmästelee esiin putkahtelevia eroja. Tämähän on minulle uudenlainen tilanne; kestänyt tosin koko syksy huomata, sama aika kuin kotoutumisessa ja suunnan valinnassa (välttelen nyt tarkoituksella motivaatio- ja orientaatio-sanoja). Hirvipeijaisväki oli oudon leppoisaa, maanläheistä. Ympäristösosiologiaa tässä pyöriteltyäni huomaan aika radikaalejakin eroja mm. luontosuhteessa, jota sinällään on helppo lähteä erittelemään. Suhtautuisinko luontoon enemmän virkistyksen suojana ja vähemmän ihmeenä (en tiedä kumman juuret ovat kummassa, minun luonnossa vai luonnon minussa...), jos olisin varttunut kaupungissa? Kuvataidediplomin yhteydessä koin epäonnistumisen, kun luonto oikeastaan hajosi, välineellistyi käsissäni. En kyennyt kuvaamaan sitä sellaisenaan. Ensinnäkään luonto ei ole jokin maailmasta irrotettava objekti. Toiseksi totesin, että pohjimmiltani olen kulttuuriolio, luonto "sellaisenaan" oli kokemukseni ja tulkintani. Onkohan kaupunki tehnyt minusta enemmän "ihmisolion"? (Älä nyt naura! tarkoitan sitä henkilötietoisuuden pyyhkiytymistä, jonka maisemaan syventyminen minussa aiheuttaa.) Muutosta ja sosiaalistumista on eri juttu havainnoida perheenjäsenissä kuin itsessään. Ajatella, jos olen vuoden vaihdossa. Saatan jopa luoda osittain erillisen kulttuurisen tilani olematta silti väliinputoaja. Mitä on tietoisuus ilman kontrasteja? (Huom. suosin vastakohtia vain ajattelun apuvälineinä, ei reaalisina. Pian joku kuitenkin kritisoi päähänpinttymääni ja myönnän erehtyneeni. No, sitä odotellessa: vähemmän oppositioita, enemmän syklisyyttä.)

Mukavia nämä yöt, kun aikaa ei havainnoi tavalliseen tapaan, tietää olevansa auttamattomasti väärään aikaan hereillä. Kone tosin kaatuilee ja muistuttaa inhimillisistä tarpeista. Pian hoippuroin pilkkopimeässä ja nautin elämän arvaamattomuudesta, lyöden varpaitani satunnaisiin näkymättömiin objekteihin. Oppimispäiväkirjan tilanne näyttää huolestuttavalta, mutta kerranhan sitä vain eletään ja jos kuulen ääneni näin selkeästi päässäni, mikäpä tässä on tarinoidessa. Pilkkopimeä ei muuten ole säkkipimeää- siellähän näkee matkan varrella olevien puiden kylkiin isketyt merkit - kielitaiturit, pilkat vai pilkkeet? Nautin kulttuurimme kerrostumista; nautin tuosta äsköisestä ilmaisusta, varsinkin koska sekoitin aikoinaan antropologin ja arkeologin. Voi luoja, olen kyllä altis epikurolaisen perinteen seuraaja.