White death in the chalk hands

Siitä, kun musiiki viimeksi kosketti minua näin, on pitkä aika. Olen kuunnellut kuutta kappaletta Polly Jean Harveyn tämän vuoden albumilta White Chalk. Se heitti minut tunteen syvyyksiin ja mielen korkeuksiin. Olen etsinyt ymmärrystä, tulkintoja ja visuaalista materiaalia ensirakastuneen innolla, niin haastatteluista kuin oman mieleni kuvastoista. PJ Harvey on aina ollut upea nainen ja upea tarinankertoja. Asettuen jokapäiväisyyttä vastaan, tarttuen oma-ehtoisesti persoonalliseen haasteeseen hän hylkäsi kitaransa ja soittaa epävarmana itselleen vierasta soitinta pianoa, sielun ikuista tulkkia. White Chalk ei kerro helppoa tarinaa. Se palaa Dorsetin kalkkikivikallioille ja mielen mustaan syöveriin. Olen toistaiseksi jättänyt tutustumasta tarkkoihin sanoituksdiin ja luottanut siihen aistisynestesiaan, jonka pelkkä kuulo avaa. Kiinnostavin tapa puhua tästä levystä on kertoa oma tarinansa; sillä samalla kun artisti luopuu omaisuudestaan esittäessään kypsyneen kappaleen, se alkaa hehkua seuraavassa maailmassa eli kuuntelijassa.

Kuulemani kappaleet tuntuvat osilta samasta tarinasta ja limittyvän toisiinsa tavallista levykokonaisuutta enemmän. Laulajan ääni hapuilee äänialansa rajoilla, murtuneena, nuorena ja viattomana kuin lapsella; vanhimpana kaikista äänistä.

Nimikappale White Chalk esittelee aikuisen ihmisen näyn juuristaan, jotka ovatkin valkoista kalkkia ja hiekkaa. Sen suurin ansio on valtava tilan tunne ja kuoleman vakaumus. Jos mietit tämän laulun lopetussäettä seuraavien kappaleiden selitysten jälkeen, ymmärrät erään tulkinnan: Hulluudesta, ihmiseksi kasvusta parantunut nainen katsoo mennyttään, käsiensä jälkiä.
Scratch my palms / There's blood on my hands

The Devil on nähdäkseni aloituskappale. Sen alku soi täydellisessä viattomuuden ja puhtauden kuorossa. Se on niin kaunis, että sydämen nuppu miltei pakahtuu, melkein puhjetessaan kukkaan. Silti laulaja kertoo oitis as soon as I'm left alone / the Devil wanders into my soul ja paljastuu pimeyden morsiameksi. Taianomainen toisto, kiihkeä rytmi, askeleet yli kuuttoman yön nummien. Nainen, kuin lapsi vielä, on lupautunut odottamaan paholaista; ja hänen elämänsä ei ole hänen omansa. Uhraus luo tuon särkyneen äänen tyyneyden, kaikuu toistuvassa, toistuvassa, toistuvan tahdin uhkassa ja ahdistuksessa.
What formerly had cheered me now seems /
Insignificant /
Insignificant

Dear Darkness puhuu ystävälle, pimeydelle. Yön peitto, kuolema, rauha. Mutta nyt on pimeän aika maksaa takaisin. Naisen raudanluja tahto perustelee taipumattomasti, kiihkotta. We've kept you in business / when everyone else was having good luck / But now it's your time, time to pay / to pay me and the one I love

Grow Grow Grow harppoo ajan läpi lastenkamarista nuoruuden tuskaisen, pistelevän ruusutarhan keskelle.
Teach me mommy / how to grow / how to catch someone's fancy / underneath the twisted oak / GROW
Viimeinen säe on kuin murina,väkivaltainen nuoren lapsen kiitävien vaikutelmien, luonnonkosketuksen jälkeen. Väliin kaikuva Teach me how to grow kuulosti niin eteeriseltä, etäiseltä, kuin saavuttamattomalta haaveelta. Mutta kasvaminen sattuu; kuin karkeat
taipumattomat oksat tunkutuisivat, repisivät lapsenmekkosi.

When Under Ether; intiimi kuin omien sydänäänien kuuntelu, laulajan entistäkin herkempi lapsenääni, hiljainen, kuin hitaasti keinuva tunnelma. Hän makaa vuoteella, vyötäröstä alaspäin riisuttuna, katse katossa.
The ceiling is moving / moving in time
Tältä tuntuu olla sairas. Silti hän kokee onnellisuutta.

The woman beside me is holding my hand / I point at the ceiling / She smiles so kind /
There's something inside me / unborn and unblessed / disappears in the ether / this world to the next / Disappears in the ether / one world to the next

Levyn ensimmäinen kertoo monien oletuksen mukaan abortista. Arvelut kaiketi vaikuttivat tulkintaani, mutta omalla tavallani: Hiljaa mielessäni kypsyi muistuma naiseta, joka synnyttää paholaisen; kuten näillä tuumilla on tapana äänetönnä siitä. The Devil, el diablo. Se syntyy pimeydestä ja tappaa kantajansa. Se raskaus kuihduttaa kehon ja keho puolestaan voi vain tappaa hirviön, koska ihmisruumis ei voi antaa sellaisen pahuuden syntyä maailmaan. When Under Ether tuo loppuun levyn tarinan, mikäli se kertoo paholaisesta. Mutta kenties se kertoo naisen vähäeleisestä taistelusta omaa pahuuttaan vastaan.

Human kindness

Raastavan suloisesti laulettu tajuaminen, ymmärrys. Pimeä Sielu avaa oven inhimillisyydelle.

The Piano on vielä tunnelmoimatta. Se on kuten muisto, tarkkojen näkyjen kudelma ja välähdys, sijoittamaton kronologiaan, loogisesti selittämätön. Muistot on tunteen musteella piirretty, joskus verilihaan kaiverrettu.

Tunteeton, huomaamaton, miltei tukahdutettu ääni : Hid away the hammer / teeth smashed in / red tongue's twitching / look inside the skeleton / Oh / Oh
Musiikissa kuuluu kuin kylmiä väreitä. Toisenlainen, neidon ääni etsii aavesormien lämpöä. Oh God I miss you kaikuu moneen kertaan. Kenet on menetetty, miksi? Mitä pahaa paholainen teki, silloin kun vielä rakastit häntä, silloin kun rakkaus ja pimeys sokaisivat sinut? Musiikin intensiteetti kasvaa, auki jähmettyneisiin silmiin tallentuu kuva kuin kylmästä kellarista.
Daddy's in the corner / rattling his keys / Mommy's in the doorway / trying to leave /
Nobody's listening
Nobody's listening
Nobody's listening
Nobody's listening

Nämä viimeiset säkeet, kuten aiemman, Jumalaakin huutavan toiston, laulaa tuo alun tukahdutettu ääni kaikunaan kirkuva kauhun sävy.

Sairaudesta hyvää?

Kuva on kultakauden maalarin Maria Wiikin teos Kesähelteessä. Tuusulan kunnan sivuilla on aiheesta lisää. Bretagnelaistytön kopio uinuu huoneeni seinällä, ainoa taideteos laatuaan keskellä valkoista tyhjyyttä. Toisinaan tyttö näyttää rakastuneelta, hekumoivalta. Toisinaan tulkitsen hänet kuumeiseksi. Miksen vain hyväksy hänen nukahtaneen helteeseen? Siksi, että taide käyttää tavanomaisia koodeja moniulotteisten merkitysten pohtimiseen.


Otsassani on painetta, päätä, niskaa sekä lihaksia särkee, kurkussani on tulehduksen tunne, kasvot tuntuvat turvonneilta, viluttaa ja kuumottaa. Olen selvästi sairas. Muistaakseni Thom Yorke sanoi, että sairaus on inspiroivaa. Aivot toimivat epätavallisesti. Nyt olen selvästi rasittunut, enkä ole aivan varma, miten olen tämän päivän kestänyt.

Suoritin iltapäivällä järjestyksenvalvojan kokeen, ja alkupäivän harjoittelimme työssä tarvittavia, sisäasiainministeriön määrittämiä voimankäyttökeinoja. Kurssi suoritettiin kahden viikonlopun aikana, minimiajassa oikeastaan - näinkin vastuulliseen työhön! (Vastuu on kuin reppu, jota on syytä kantaa suorassa, säätää sopivasti omalle selälleen, muuten se vääntää niskan väärälleen.) Kaaduin ehkä hieman liian monta kertaa mattoon tämän päivän aikana, mutta ihmisten kanssa touhuttuaan sen huomaa vasta myöhemmin. Antoisaa koulutus silti oli. Olen hyvin opiskelumyönteinen ihminen. Kaikesta koulutuksesta on jollain tasolla hyötyä, jos antaa itselleen luvan ottaa vastaan.

Tällä hetkellä uskon ainakin kaiken, mitä äiti ja muut äitiin osittain vertautuvat ihmiset ovat sanoneet hyvästä unesta. Nukuin eilen illalla kun nukutti. Yöllä heräsin ja rasitin itseäni liiaksi (testaamalla ranskan taitojani), aamulla nautin vielä hetken sikeästä unesta. Sairastuminenkin viisastuttaa. Usein välitän itsestäni liian vähän - ts. välitän liiaksi triviaaleista puolistani, olemattomista vioista tai vähäpätöisistä vaikeuksista. Ei kannata leikkiä terveydellään - elämä on jo kyllin epävarmaa ja arvokasta.

Totta tosiaan, en ole varmaan vuoteen ollut näin pahassa flunssassa - tuskin kummoisessakaan. Silti palatessani kokeesta en malttanut tulla suorinta tietä petiin, vaan kiersin lisää järven laitoja. Kaupungin "vesielementti" kiehtoo minua. Joka päivä sen sävy on erilainen - valo, pilvisyys, ilman kirkkaus ja lämpö, kasvillisuuden nopeasti rusettuvat värit - Kaikki muuttuu jatkuvasti. Perjantaina vesi lainehti lyijynharmaana syksyisessä lämmössä. Tänään siinä oli kirkas sävy, kuin Jäämeressä.

Mielessäni on soinut Pixiesin Velouria-kappale. Kymmenien kuuntelukertojen se on löytänyt tiensä tajuntaan - kuin ystävä, jonka on tuntenut kauan ja jonka sävyt vain syvenevät. En vieläkään tiedä, miten laulun sanat varsinaisesti kuuluvat - luen ne aikanaan, mutta on kiinnostavaa tietää, miten itse sanoitan kappaleen (yleensä yksinkertaisesti mutta paljastavasti).
- Give me life / I know she's there *remembering*
Firing through the night (firing through)
I don't think she *means* it -
Nämä säkeet kuuluvat tietenkin aivan toisin, mutta eroan mielihyvin "oikeellisuudesta" ja elän elämää. Todellisuudessa sanat ja viesti ovat vain tie, eivät päämäärä: Kammioissani kaikuu ihmisääni, jolla laulu yhtyy melodiaan - "it haunts me". Nuori, hieman hämmentynyt, lempeä ja silti voimakas. Äänen välittämä inhimillisyys koskettaa ja puhuttelee läheisemmin kuin viestin asia, se sulautuu ja on osa asiaa. Siinä piilee myös lyyrisyyden ydin. Joskus muistan ihmisten äänten soinnin erityisen tarkasti - tai sen vaikutuksen, jonka se tekee minuun.

Emovere. Tätä tarkoitan liikuttumisella.

-- Sairaus antaa mahdollisuuden luopua, arvioida uudelleen, väsyä. Tasata henkeä ja kuulostella, rahiseeko, sattuuko - tarvitseeko apua.