White death in the chalk hands

Siitä, kun musiiki viimeksi kosketti minua näin, on pitkä aika. Olen kuunnellut kuutta kappaletta Polly Jean Harveyn tämän vuoden albumilta White Chalk. Se heitti minut tunteen syvyyksiin ja mielen korkeuksiin. Olen etsinyt ymmärrystä, tulkintoja ja visuaalista materiaalia ensirakastuneen innolla, niin haastatteluista kuin oman mieleni kuvastoista. PJ Harvey on aina ollut upea nainen ja upea tarinankertoja. Asettuen jokapäiväisyyttä vastaan, tarttuen oma-ehtoisesti persoonalliseen haasteeseen hän hylkäsi kitaransa ja soittaa epävarmana itselleen vierasta soitinta pianoa, sielun ikuista tulkkia. White Chalk ei kerro helppoa tarinaa. Se palaa Dorsetin kalkkikivikallioille ja mielen mustaan syöveriin. Olen toistaiseksi jättänyt tutustumasta tarkkoihin sanoituksdiin ja luottanut siihen aistisynestesiaan, jonka pelkkä kuulo avaa. Kiinnostavin tapa puhua tästä levystä on kertoa oma tarinansa; sillä samalla kun artisti luopuu omaisuudestaan esittäessään kypsyneen kappaleen, se alkaa hehkua seuraavassa maailmassa eli kuuntelijassa.

Kuulemani kappaleet tuntuvat osilta samasta tarinasta ja limittyvän toisiinsa tavallista levykokonaisuutta enemmän. Laulajan ääni hapuilee äänialansa rajoilla, murtuneena, nuorena ja viattomana kuin lapsella; vanhimpana kaikista äänistä.

Nimikappale White Chalk esittelee aikuisen ihmisen näyn juuristaan, jotka ovatkin valkoista kalkkia ja hiekkaa. Sen suurin ansio on valtava tilan tunne ja kuoleman vakaumus. Jos mietit tämän laulun lopetussäettä seuraavien kappaleiden selitysten jälkeen, ymmärrät erään tulkinnan: Hulluudesta, ihmiseksi kasvusta parantunut nainen katsoo mennyttään, käsiensä jälkiä.
Scratch my palms / There's blood on my hands

The Devil on nähdäkseni aloituskappale. Sen alku soi täydellisessä viattomuuden ja puhtauden kuorossa. Se on niin kaunis, että sydämen nuppu miltei pakahtuu, melkein puhjetessaan kukkaan. Silti laulaja kertoo oitis as soon as I'm left alone / the Devil wanders into my soul ja paljastuu pimeyden morsiameksi. Taianomainen toisto, kiihkeä rytmi, askeleet yli kuuttoman yön nummien. Nainen, kuin lapsi vielä, on lupautunut odottamaan paholaista; ja hänen elämänsä ei ole hänen omansa. Uhraus luo tuon särkyneen äänen tyyneyden, kaikuu toistuvassa, toistuvassa, toistuvan tahdin uhkassa ja ahdistuksessa.
What formerly had cheered me now seems /
Insignificant /
Insignificant

Dear Darkness puhuu ystävälle, pimeydelle. Yön peitto, kuolema, rauha. Mutta nyt on pimeän aika maksaa takaisin. Naisen raudanluja tahto perustelee taipumattomasti, kiihkotta. We've kept you in business / when everyone else was having good luck / But now it's your time, time to pay / to pay me and the one I love

Grow Grow Grow harppoo ajan läpi lastenkamarista nuoruuden tuskaisen, pistelevän ruusutarhan keskelle.
Teach me mommy / how to grow / how to catch someone's fancy / underneath the twisted oak / GROW
Viimeinen säe on kuin murina,väkivaltainen nuoren lapsen kiitävien vaikutelmien, luonnonkosketuksen jälkeen. Väliin kaikuva Teach me how to grow kuulosti niin eteeriseltä, etäiseltä, kuin saavuttamattomalta haaveelta. Mutta kasvaminen sattuu; kuin karkeat
taipumattomat oksat tunkutuisivat, repisivät lapsenmekkosi.

When Under Ether; intiimi kuin omien sydänäänien kuuntelu, laulajan entistäkin herkempi lapsenääni, hiljainen, kuin hitaasti keinuva tunnelma. Hän makaa vuoteella, vyötäröstä alaspäin riisuttuna, katse katossa.
The ceiling is moving / moving in time
Tältä tuntuu olla sairas. Silti hän kokee onnellisuutta.

The woman beside me is holding my hand / I point at the ceiling / She smiles so kind /
There's something inside me / unborn and unblessed / disappears in the ether / this world to the next / Disappears in the ether / one world to the next

Levyn ensimmäinen kertoo monien oletuksen mukaan abortista. Arvelut kaiketi vaikuttivat tulkintaani, mutta omalla tavallani: Hiljaa mielessäni kypsyi muistuma naiseta, joka synnyttää paholaisen; kuten näillä tuumilla on tapana äänetönnä siitä. The Devil, el diablo. Se syntyy pimeydestä ja tappaa kantajansa. Se raskaus kuihduttaa kehon ja keho puolestaan voi vain tappaa hirviön, koska ihmisruumis ei voi antaa sellaisen pahuuden syntyä maailmaan. When Under Ether tuo loppuun levyn tarinan, mikäli se kertoo paholaisesta. Mutta kenties se kertoo naisen vähäeleisestä taistelusta omaa pahuuttaan vastaan.

Human kindness

Raastavan suloisesti laulettu tajuaminen, ymmärrys. Pimeä Sielu avaa oven inhimillisyydelle.

The Piano on vielä tunnelmoimatta. Se on kuten muisto, tarkkojen näkyjen kudelma ja välähdys, sijoittamaton kronologiaan, loogisesti selittämätön. Muistot on tunteen musteella piirretty, joskus verilihaan kaiverrettu.

Tunteeton, huomaamaton, miltei tukahdutettu ääni : Hid away the hammer / teeth smashed in / red tongue's twitching / look inside the skeleton / Oh / Oh
Musiikissa kuuluu kuin kylmiä väreitä. Toisenlainen, neidon ääni etsii aavesormien lämpöä. Oh God I miss you kaikuu moneen kertaan. Kenet on menetetty, miksi? Mitä pahaa paholainen teki, silloin kun vielä rakastit häntä, silloin kun rakkaus ja pimeys sokaisivat sinut? Musiikin intensiteetti kasvaa, auki jähmettyneisiin silmiin tallentuu kuva kuin kylmästä kellarista.
Daddy's in the corner / rattling his keys / Mommy's in the doorway / trying to leave /
Nobody's listening
Nobody's listening
Nobody's listening
Nobody's listening

Nämä viimeiset säkeet, kuten aiemman, Jumalaakin huutavan toiston, laulaa tuo alun tukahdutettu ääni kaikunaan kirkuva kauhun sävy.

Miksi kettu nauroi?

O, lo. Liityin Kauhukekkerien karmeaan seuraan muutama yö sitten. Pelasin yhden Vimmaiset Vampyyrit -pelin ( muistipelimuunnelma) ja yhtä parhaimmista seurapeleistä, joka ei olekaan samanlaista välineurheilua kuin lautapelit. Siinä keinoina ovat luottamus, perusyelut, logiikka, psykologia ja mutu-tieto. Kyseessä on tietenkin mafioso/ihmissusi.

Selitän konseptin lyhyesti: Eräs pelaajista on tarinankertoja, joka hallinnoi pelin vaiheita. Muut pelaajat ovat kyläläisiä, mutta joillakin onkin salattu rooli. Pelaamassani variaatiossa kylään on pesiytynyt kaksi katalaa mafiosoa (ihmissudessa yllättäen ihmissusia), mutta myös yksi lääkäri (hopeaseppä) ja kaksi poliisia tahi etsivää - olen mieltyneempi jälkimmäiseen nimitykseen, koska he kuitenkin toimivat salassa (tietäjät). Tarinankertoja kiertää silmänsä peittäneitä pelaajia ja jakaa nämä roolit koskettamalla heitä tai sitten ne jaetaan salaisesti arvalla.

Yö saapuu (pelaajat peittävät silmänsä ja rummuttelevat vaikkapa aikansa kuluksi, tai jännitystään lattiaa). Mafiosot heräävät, naureskelevat, lataavat aseensa ja lähtevät saaliinsa perään. (Kaksi pelaajaa nostaa katseensa, etsii toisensa ja päättää siitä, kenet lahdataan.
Tarinankertojalle tämä ilmaistaan sormella osoittamalla. Tämän jälkeen mafiosot peittävät jälleen silmänsä.) Seuraavaksi herää lääkäri pahaa aavistaen, nappaa laukkunsa ja juoksee summamutikassa pelastamaan jotakuta kyläläisistä. Jos se sattuu olemaan sama kuin mafiosojen valitsema, hienoa. Vielä lääkärin kömmittyä jälleen punkkaansa nousevat etsivät aikaisin rauhattomilta uniltaan, kulauttavat aamukahvinsa, käyvät todistusaineistonsa läpi ja lähtevät jäljittämään roistoja. (Etsivien pelaajat päättävät, kenestä haluavat tietää totuuden ja osoittavat kysyistä pelaajaa. Tarinankertoja nyökkää, mikäli kyseessä on mafioso.)

Ihmissusiversiossa hopeaseppä toimittaa kyläläisille lastin hopeaa öisin - tilauksen, jota he eivät tiedäkään halunneensa. Kiinnostaisi tuntea mokoman käsityöläisen markkinointistrategia. Lasti suojaa asiakasta sen yhden yön. Asioiden sotkemiseksi peliin voi myös ympätä rakastavaiset à Romea & Julia, jotka tuntevat toisensa - mutta haluavatko he paljastaa pahennusta herättävän suhteensa?

Päivällä hupi vasta alkaakin. Jos lääkäri ei arvannut oikein seuraavaa teurastettavaa, uhriksi valittu pelaaja poistuu pelistä - hänelle tuottaa suurta hupia seurata vaiti muiden yöllisiä puuhia ja spekulointeja. Eräs asukas löytyy julmasti hirtettynä lyhtypylvääseen, kylän aukiolle ammuttuna, vuoteeseensa tukahdettuna... Kyläläiset kyräilevät epäluuloisesti toisiaan. Kuka sen teki?

Pelaajat pääsevät tutkiskelemaan toistensa olemusta, pelistrategioita, perusteluja, suunnitelmallisuutta. Jutustella voi aikansa, mutta pelaajilta voi pyytää myös puolustuspuheenvuoroa. Silloin äänestetään, ja jos yksinkertainen enemmistö kannattaa, pelaajan on puhuttava henkensä edestä. Puheenvuoron jälkeen äänestetään samoin, lynkataanko. Jännittävää. Peliä jatketaan vaikka viimeiseen mieheen, kunnes yölliset kuolemat loppuvat. Tarinankertoja hymyilee, ja saamme kuulla viimeisen roiston heittäneen veivinsä - tai ettei yksikään rehellinen kansalainen pelastunut...

Tulin jakamaan tämän innostavan asian - ja monta muutakin! - iloksenne (kas, alan kuulostaa eräältä luennoitsijaltamme), koska en mennytkään ropesta palattuani suoraan nukkumaan, kämppis biletti porukalla. Ah, nuoret.

Mieleni tekee kettua piirtämään, koska edellinen satu ansaitsee kuvituksen.

Se jäsentyi mielessäni yöllä, yksin, kylmässä, väsyneenä, lenkillä jolla taisin vioittaa vasemman jalkani (sitä särkee koko pituudeltaan esim. rappusia kylmiltään laskeutuessa). Ketun nauru on tarinassa oleellista; Jos sanoisin asian kirjallisuudentutkimuksen termejä mukaillen, ilmoittaisin että jäsensin kokemusmaailmaani syntagmaattisella tasolla. Ketun elämänpiiri kuului toiseen paradigmajoukkoon kuin ihmisen nauru. Tavallisimmin sanoin ilmaistuna "nauru" ilmaisi minulle, milloin toiseen kokemukseen eläytymiseni kohtasi "kiinteän", tavanomaisen minuuteni.

Mielikuvitus jäsentää kokemuksia uudelleen, kun todellisuus käy käsittämättömäksi TAI tavanomaiseksi.

Ketun mieli on minulle eräs vertauskuvallinen taso, jolla liikkuessani ymmärrykseni laajenee. (Muistattehan leijonan ja korpin, joihin samastin itseäni aiemmin syksyllä?)

Kettu nauroi yön aikana monta kertaa, esimerkiksi nähdessään kadun varrelle hylättynä katuja jyräävän rakkineen, jonka nimi oli LEMMINKÄINEN.

Piti kertoilla, millaiseksi ressukaksi toisinaan tunnen itseni. Tarkoitukseni on ollut kirjata hyviä ja merkityksellisiä muistoja yhteen ja julkaista täällä. Projekti on kovin kesken, mutta kerronpa erään pienen tapahtuman: Etsin pinsettejä Prismasta. Kuljin pitkin käytäviä, haravaoiden, raapaisten silmillänin tavaroiden paljoutta. En löytänyt pinsettejä.

--

Pari asiaa vielä: Tänään tuntemattomat vaihtarit änkesivät puhumaan minulle, mitäköhän siitäkin pitäisi ajatella? Johtuiko se vain siitä että kopistelin ympäriinsä korkokengillä? Minusta on muuten tulossa kenkien rohmuaja hyvää vauhtia - tänä syksynä olen ostanut kolmet kengät ja tuonut tämänpäiväiset vihreät korkokengät kotoa. Ne ovat mummon vanhat, luultavasti viime vuosisadan alkupuolen tekoa. Erittäin kestävän oloiset, puinen pohja ja vahva vihreä nahka, ja vieläpä se naisellinen muoto. *huokaus*

Toiseksi rauhoittumisesta. Viime viikolla saavuin kuuden jälkeen illalla C:lle nappaamaan tavarani ja olin aikeissa kiirehtiä pois - mutta ovella minua tervehti pianomusiikki. Joku niistä ihanista musiikinopiskeliapojista soitteli ja lauleskeli tyhjässä aulassa. Hipsuttelin sivuun varjoisampaan, kävin makuulleni penkille ja rentouduin. Hän soitti hyvin, vapaasti. Muutamista riitasoinnuista hän eteni sulavasti seuraaviin säveliin, tanssittaen käsiään pianon koskettimilla. Olisin tahtonut kiittää häntä.

Ei mutta, nyt en ennätä tätä yhtään hiomaan! Kirottua! Tänään sai rauhoituttua Porina-pajassa hektisen elämämme ADHD-häiriöltä, mutta ongelmiini kuuluu se, etten tajua ilmeistä ennen kuin se on nenäsi edessä. Eli ylihuomista tenttiä. Aihe vaikea. Onneksi erittäin hauska. <3 Suomen kielen rakenteet. <3