Joulusatu

Sillä sadut ovat todellisia.


Jos joulupukki olisi saapunut heidän taloonsa, se olisi pukeutunut tummaan ja kenties ilkkuen kysellyt viinaksia kuin vanhan ajan pukinhahmoiset. Tässä talossa ei kuitenkaan tahdottu muistaa menneitä. Aattoaamu valkeni hitaasti hämäränä ja hailakkana. Maan olivat joulukuun sateet liottaneet harmaaksi. Päivän mittaan pakkanen kiristyi. Äiti oli häärännyt hämäristä asti kuumentaen talon uunit nielemään laatikoita, kinkkuja ja imelää marmeladia pursuavia torttuja. Milloin hän kuurasi eteistä, milloin tyhjensi riisipusseja kattilaan. Äiti oli herättänyt muut soittamalla kireän hilpeitä joululaululevyjä liian kovaäänisesti. Sisko poltti huoneessaan kynttilöitä. Pikkuinen levitteli lelujaan lattioille sitä mukaa kuin äiti ennätti niitä korjata pois. Veli oli aamusta lähtien tuiskeessa halaillut pulloaan ja käynyt kertaalleen kylpyhuoneessa oksentamassa.

Veli oli vaatinut saada hakea kuusen. Hän oli paennut aamuhämärään ulos kuumasta talosta. Hän oli harhannut taimikossa ja suon puolella, jossa pettävän pehmeän näköiset rahkasammalmättäät olivat musertuneet ja upottaneet hänen rusentavien kantapäidensä askellusta. Mutta veljellä ei ollut juuri silmää kuusille. Hän toi myöhään päivällä kotiin heiveröisen harvalatvaisen vesan, jonka äiti hoputti tuomaan sisälle ja hukutti kiireesti oksat kiemuraisiin koristenauhoihin. Nyt kuusi tippui hiljakseen sulavaa härmää olohuoneen lattialle.

Siskon huoneesta leijaili imelien tuoksukynttilöiden tukahduttava tuoksu. Kapea tila hänen ikkunansa lasin ja alas vedetyn kaihdinverhon välissä oli täynnä koristevaloja.

Pikkuinen oli kaiken päivää levoton, kiskoi äitiään jalasta, mankui lahjojen perään ja heitteli leluja. Lapsen posket paloivat kuumina. Pikkuinen näpisteli pipareita ja valitti kipeää vatsaansa, niin että äiti joutui mittaamaan häneltä kuumeen.

Veli sulkeutui kylpyhuoneeseen ja peitti tihrustavat silmänsä ajatellessaan tyttöä, jonka oli jättänyt. Siitä ei ollut taaskaan tullut mitään. Tyttö oli yksinäinen, tietysti. Hän ei ollut kertonut erosta äidilleen. Mitä sillä oli väliä?

Äiti halusi saada kaiken kuntoon ja äiti halusi apua. Hän äyskähti siskolle tämän vaeltaessa kylpyhuoneeseen hiuksiaan harjaten "Katsoisit edes tuon perään!" Hän kivahti veljelle "Vaihda paitasi, juopottelet kuin..." ja katkaisten puheensa kääntyi hämmentämään puuroa. Pikkuinen sanoi "Minä haluan, minä HALUAN..." mutta äiti kielsi ja rankaisi.

Jouluaterialla oli pakko katsoa kolmea vastakkaista kasvoa. Veli työnteli puuroaan lusikalla ja kähähti tukahtuneesti. "Manteli? ...niin tyhmää..." Äiti kiristyi tuolissaan. "Jos et itse pysty... Antaisit edes lapselle joulun", hän kihisi hampaidensa välistä. Sisko mutisi kiitoksen ja poistui huonettaan kohti. Äiti tarrasi häntä kädestä ja käski syömään loppuun. Pikkuinen alkoi sotkea. Äiti tempaisi lautasen pois toisella kädellään ja kipakan tukkapöllyn toisella. Loppuaika syötiin katseet alhaalla. Veli nytkähteli äänettömästi tuolissaan.

Pikkuisen sallittiin avata kuusen alle sysätyt lahjat. Lahjapaperit olivat kostuneet tahmeiksi kuusen pihkaisten pisaroiden putoiltua. Pikkuinen repi kiihkeästi paketit auki ja viiletti uusine leluineen lattioilla. Äiti näytti nukahtaneen ryhtinsä menettäneenä nojatuoliin. Illan mittaan pikkuinen sai raivokohtauksen, talossa huudettiin ja pikkuinen ryntäsi ovet paukkuen ulos pakkaseen.

"Onhan tuo ennenkin..." äiti mutisi ja koetti selkäänsä. "Se voi paleltua sinne", sisko sanoi ja katsottiin jouluillan perhe-elokuvaa.

Ulkona pikkuinen istui isän petollisia jäitä varten esiin nostamaan potkukelkkaan, jonka jalakset olivat uponneet sulaan loskaan ja jäätyneet kiinni. Pihan kurat olivat raskaan ruumisauton renkaiden jäljiltä jäätyneet kupruille.

Pikkuista kohdeltiin väärin. Pikkuinen pusersi käsiä ympärilleen, kaulus märkänä ja niiskuttaen. Hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi. Ei ikinä, ikinä menisi takaisin... Ei mitään ikävää. - Maahan ei voinut tehdä lumiukkoja eikä lumienkeleitä. Pikkuinen nousi kelkasta ja kävi makuulleen. Ehkä hän ei tarvitsisi lunta. Ehkä hän voisi maata tässä ja olla aamulla muuttunut enkeliksi.

* * *

Kinkku lojui vielä koskemattomana rasvaisessa liemessään. Äiti oli kuullut siskon lopettaneen työnsä. Talossa haukuttiin ja huudettiin. Television jaaritus ja joululaulujen hermoja kirskuva helkytys räikeiden koristevalojen kimarassa kasvoivat riidan kanssa pauhinaksi, jolla ei nähnyt rajaa eikä sisältöä eikä merkitystä. Yllättäen sähköt katkesivat ja tuli pimeää.

Ulkona pikkuinen nousi maasta ja istui jälleen punaiseen potkukelkkaan, sillä hän ei halunnut maata renkaan ryystämän harjanteen päällä.

Perhe sisällä hapuili pimeässä. Sisko sytytti kynttilän. Se ei ollut tuoksukynttilöitä, se oli hajuton.

Äiti ja veli katsoivat toisiaan kynttilänliekin yli. Toinen näki silmien alla kimaltelevat vaot kynttilän hennossa punervassa valossa. Veli katsoi äitinsä mustia, liekin heijastavia silmiä ja tunsi itsensä kovin, kovin väsyneeksi. "Äiti, minua itkettää."

Jokin kovettunut tuntui valahtaneen pois äidistäkin. Sanattomana hän ojensi veitsien, raskaiden kahvojen ja tiskiaineiden kuluttamat kätensä ja syleili poikaansa.

* * *

Pihalla pikkuinen tunsi kevyen hipaisun nenänpäällään. Hänen yhteen liimautuneet silmäripsensä ja rohtuneet huulensa aukenivat kun hän kohotti katseensa ylös. Joulun ensimmäiset lumihiutaleet laskeutuivat äänettömästi, pehmeästi. Lumi suli hänen hehkuville otsalleen ja poskilleen, ja hän maistoi suussaan suolaisten kyyneleidensä maun. Lumi satoi hänen silmiensä pinnalle, mutta hän jäi katselemaan lumoutuneena niiden kepeää, rauhaisaa leikkiä ilmassa.



Hyvien ihmisten joulua, rakkaani.
Toivo elää.

Valo yössä

Kuvasta: Olen koko aamun kiroillut filmikohtauksen kuvakäsikirjoituksen skannauksen kanssa, mutta mukaan livahti pieni eläinkin.

Olen viime aikoina pitänyt David Bowien Motel -kappaleesta - lopussa jännitys hallitusti "räjähtää" - sekä kolmikosta Sweet thing-Candidate-Sweet Thing (reprise). Ne raastavat sopivan hellästi sisinpääni. Ne käsittelevät ei ainoastaan läheisyyden kaipuuta, vaan myös sen määrätietoista hakemista kaaoksesta huolimatta. Haluaisin lisäksi kuunnella The Mars Voltaa.


Eräänä aamuna kaartaessani Jyväsjärveä kiertävälle kevyen liikenteen väylälle heitin katseeni jälleen järven yli, ja Rantaväylällä vastarannalla kulki ainoastaan ambulanssi. Muuten sillä hetkellä tiet olivat vapaat muista autoista. Ajattelin "Näin kuuluisi olla".

Puhun itselleni. Rauhoittavia, hiljaisuudesta kumpuavia lauseita. Useimmiten en ajattele sanallisesti, mutta kirjoittaessani lauseet tiivistyvät kuin kosteus pisaroiksi metallipinnalle. Kun puhun itselleni, kuulen äänen, joka on enemmän minun kuin äänihuulilla muodostamani. Siihen yhdistyvät kaikki äänensävyt, joilla minua on puhuteltu (käsittäen läheiset, tuttavat ja mm. kulttuurin normistot), ja perimmiltään siinä soi ydinminuuteni vakaa, varma ja hiljaisen toteava ääni (englannin sana 'murmur' osuu lähemmäs kuin suomen staattisempi 'mutina'). Kuulostaisiko liian rajatietoa lähenevältä tai metafyysiseltä haihattelulta, jos sanoisin, että mielessäni soivat paitsi menneisyyden, myös tulevaisuuden äänet? Tarkoitan sillä niitä aavistuksia, joita koen läheisteni kautta. Tietyillä episodeilla, sykleillä ja teemoilla on taipumus toistua ihmisten, ja varsinkin samanlaisten ihmisten elämässä. Eilen illalla kotiin palatessa päiväni ajatukset tiivistyivät jälleen ulkoa haettuihin ääniin, jotka olivat eläneet kokemusmaailmaani seuraten. Mm. seuraavat säkeet panin merkille:

And I love my sister
Who knows how I've missed her

Ja lisää White Stripesin sanoituksista poiketen:

Sometimes I've been jealous,
well I must be home again
I'm lonely but I ain't that lonely yet

Lyriikan vahvoihin ja monille käsittämättömiin puoliin kuuluu moniselitteisyys: Lyhyisiin ja yksinkertaisiin säkeisiin kykenee sijoittamaan kokemusten tilkkutäkin, joka saa merkitysyhteytensä ihmisestä riippuen.

Pyöräillessäni Jyväsjärven yli ihailin mosaiikkimaista jäätä, joka heijasti keinovaloa säkenöiden. Ja kaikki puheet, että saamme mustan joulun, kaamosmasennuksen oireet, yhteisesti ohuiksi jauhetut valituksenaiheet (sellainen vuorovaikutus pahimmillaan urautuu ja menettää herkkyytensä) pyyhkiytyvät mieleni pinnalta. Aamu koittaa pitkästä yöstä huolimatta, auringon valo pöllyttää taivaan pehmeänsinisiä ja vaaleanpunaisia hahtuvia, ja maahan ilmestyy ohuen ohut valaiseva kuura, vaikka ilma on kuivaa.

Tämä on valon aikaa, veljeni ja sisareni.

* * *

"Voisit kuluttaa elämäsi."

Toteutin ekskun keskustan ihmisvilinään. Monenmonta esinettä nostin käteeni ja mietin, märehdin ja murehdin - useimmat laskin takaisin. Silmäni haravoivat kyllästymiseen asti hyllymetrejä ja ihmisiä. Monet näyttivät kivistä naamaa, ulkona näin hymyileviä äitejä; itse tiedän näyttäneeni loppupäivästä jokseenkin haikealta.

Kävellessäni päämäärättömästi kuin nykyajan nomadi, tietämättä löytäisinkö mitään, silti hakien jotain itselleni, jotain rakkailleni, pitkään puhumatta ja pitkään arvioiden, aina vain arvioiden, mieleni usvista tiivistyi viileitä kysymyksiä.

Mitä teen täällä? Mitä me tavaroista saamme tai etsimme? Mitä tarkoitusta varten?

Prismaan päädyttyäni sain kassajonossa kymmenisen minuuttia lepuuttaa silmiäni edelläni asioivien perheenäitien lahjavuoressa, joka hiljalleen mureni kassaneidin käsien hellässä huomassa ja päätyi muovikassijonoksi. Ne lipuivat ulos ja pakkautuivat autoon. Ostin tarjouksessa olevia silakkafileitä ja pinsetit. (Löysin ne sittenkin, kysyttyäni. Missäs muualla kuin kauneudenhoitokrääsän kupeessa ne olisivatkaan olleet - ja toisaalta, mihin aion niitä itse käyttää?)

Luulen, että yritin kompensoida eilistä ihmistarvettani keskittymällä johonkin helppoon ja materiaaliseen - mutta teen asioista vaikeita, sellainen on mieleni. Pienet puuhani ovat hyvin merkityksellisiä (lahjanhankinnassa minulle siis riittää se, että lataan paljon merkitystä johonkin simppeliin asiaan). Ihmisten kanssa tuntee elävänsä - ja eläminen, outoa kyllä, on helpompaa kuin elämisen pohtiminen.

Popsin vuohenjuustoa, joka kummastuttaa minua rakenteellaan - siinä on jonkinlaisia kiteitä. Kohta teen lanttulaatikkoa. Huomaan juurtumisentarpeeni ilmenevän mm. ihanteelliseen perinteellisyyteen, ekologisiin mielikuviin, jopa pastoraalitunnelmiin etsiytymisessäni. Voi, rakas lukija, suo anteeksi jos hämmennän sinua toisinaan pitkillä sanoilla. Toivon myös etteivät ajoittaiset itseinhoiset ja ylikriittiset puheenvuoroni pelästytä sinua. (Unohdan jatkuvasti, että blogiani saattavat lukea muutkin kuin ihmiset, joiden kanssa tunnemme lähikotaisin [sic!]. Tuntemisessa on tärkeeä historiallinen ulottuvuus, tapa muuttua.)

Tosiaan, kirjat eivät näin joulun alla tarjoakaan minulle tyydytystä. Mieltäni harmittaa se, että voisin olla rakkaiden olentojen seurassa. En tiennytkään olevani näin sosiaalinen ihminen.

Kuuntelen läheisiäni verkon välityksellä, mutta oikeasti haluan puhua heidän kanssaan kasvokkain. Tajuan tekeväni virheen, jos jätän ystäväni sellaisen syyn takia, joka voisi odottaa - Vaikka miten yritän tehdä muuta, saan jotain aikaan vain muiden kanssa. (Ensi vuoden puolella olisi tarkoitus aloittaa mm. lukupiiriä.) Tahdon kuluttaa elämäni viisaasti, jakamalla sitä tarvitseville.

Innostun tekemään ruokaa, kun olisi opiskeltava. Minun... on saatava... toteuttaa itseäni! Nähdä työni jäljet! Nautin siitä. Lanttulaatikosta tuli hyvää.