Wisdom is only inherited by learning

Is this a dialogue of some sort?

I had a beautiful day today.
You wouldn't have guessed that, waking up in the dark without any dreams to get a hold on.
I think it's because I came closer to a physical boundary yesterday, pushing forward with all my will to run swift and rapid.
You didn't know what to expect - you expected everything and nothing.

I woke up in the half-dark, rose up. Brushed my teeth, ate some of my home-baked bread and my sweet, soft hemp oil. The books I was looking through summoned up memories of good old days, good old lectures and new findings, discoveries, stories. Cultures touch me like a flutter of a moth's wing. I studied my studies, learned some español, and it relieved me somehow. It relieved me to put on wool and linen and slip into warm, light boots. Ready to meet the day, I stepped outside, smelled the air. My cheeks welcomed the tiny drops of kind water, the steady light of autumn morning.

You were the first, you met the second. You chatted and warmed their hearts, you smiled and welcomed them too.
And we would sigh, when the lesson was too slow. We would not let the tiny emotions swell in and fill the places they shouldn't.

Le Conseil de l'Union Européen, le Conseil Européen, le Conseil de l'Europe sont tous les différentes choses. Organes, institutions. Regardez bien!
Mais tes yeux sont brillants, tu es bien capable, tu l'aimes - vraiment.

Ils m'ont offert du café et de quelques gâteaux doux. Le personnel de mon "institut". Le département, Oui. Eh bien. Je suis un peu perdue avec vous, parce que je ne m'ai pas senti tout à fait libre - avec vous, mes enseignants qui ne sont pas là toujours. Mais ayant pas autant de peur de me gêner je me suis contentée d'une écoute amicale. Ça suffit, n'est pas?
Je pense que tu n'as pas pu profiter de ton département. Ce sont des gens qui travaillent autre part, pas avec toi. Tu as espéré de trouver un abri - duquelle tu n'as pas besoin, remarque cela! Tu es brave, mon ami. Mais ne nous nous hâterons pas encore.

Les adultes (parce qu'un enfant est celui qui ne peut pas controler sa propre vie), ils sont partis.
Mais le garçon avec lequel je voulais toujours parler est resté. J'ai découvert un peu de son histoire. Heureusement, nous avons décidé d'aller manger. Une rencontre d'aujourd'hui, sympa, legère. Those men don't press me, those men don't push me. J'ai continué.

You did have errands, I presume, fool's errands?
But why, my friend, I had! It's just that I met some newbies, those young cute fellows. Not really met them, I guess. One of them asked me about an exam, another one about an appartement. I went to the web and what did I see? Nothing much for me. The people I met were behind my back, and I turned and talked, asked about their day. Movies, tasks, critiques and stuff. And that was all. That's all you have to do, to share and obtain. L'âme heureuse. J'ai l'obtenu. L'âme (r)éveillée.

I succeeded to put (some of ) the ce qui's and auxquelles's and après quoi's in their rightful places, and I greeted, again.

Weren't you late again, no? But I met you there, in the hall in which you swept, and you were not taken down.

Oh, I know! I noticed it again after leaving, in the cool air and free spaces. The passion for languages, for any language. For I had spoken today, I had loved the words on my tongue and had loved to hear your train of thought. A music inside me, the humming of my veins.

The inner strenght.

The outer strenght.

Never seperate the both.

Never cut yourself in pieces.

That's how you see the light in the dark. That's how you make Apollon smile.

Goals and needs

At first, this day felt like a waste. You eat and you sleep, sit still inside and read something unimportant. You're wasted. Well then, if you get yourself to stop and look up, even move through space, you begin to move in time and in the train of thought. You find out that you have once-in-a-lifetime experiences, catch a hint of self-realization.

I remember the morning now. I was waked up by my father, which helped me remember the latest fragment of my dream. I dreamed I built up a cathedral of paper, with a mortar of mud. At the same time the cathedral was a cloak carried by my mother. She was leaving for a pilgrimage of some sort. Still, it was raining outside and I worried that the water would soften and break the cloak-cathedral; besides, I was yet to add towers to it, and wondered if I'd build them around my mothers hands.

When I went cycling I was reminded by my happy discoveries of teenager's questions, by "my book". It gets me down to acknowledge how I've let down and scattered my personal project, the story-world where my problems would be metaphorically solved. I drew my hand this morning, and found out that I get easily frustrated. Where's my patience? Where is my time?

During my healing road trip I noticed myself singing out loud, questioning myself. Of course one is able to do the things one wants. Just if - there's a reason.

Why don't you take it as your goal? Why don't you claim it as your own?

I kept repeating that, and got a somewhat curious answer.

You have been tainted by your love, you've been ashamed of who you are.

Building on these simple thoughts I continued my singing, probably with the usual amount of nonsense, and the breath of nature got to heal me once again. Now, afterwards, I ponder on how love, commitment and shame are connected to each other.

So let there be light, peace, and responsability. So I need to get up in the morning, I need to brush my teeth with care, I promised myself to walk out and look for the plant called humala before going to sleep, just to see it it's time for harvesting. This is not a must, this is a need for being friends with yourself.

Uneksuen uuteen vuoteen

Muistin vihdoin etsiä käsiini John Lennonin Merry Xmas (War Is Over) -kappaleen, jonka olen pitkään halunnut kuulla. Videota en viitsi tänne ladata, joten maailman menoa voi käydä miettimässä Daily Motionissa.

Taidan kirjoittaa perinteisiä vuodenvaihteen mietelmiä ja itsekritiikkiä päiväkirjaan, jossakin siinä yön aikana, kun nukun, katson Monty Pythonia ja lopettelen Naomi Kleinin No Logo -bestselleriä. Tänne kerron pari vaikutelmaa niistä, joita päivän aikana tulee kerätyksi.

Yössä pilvet olivat niin paksuja, että pimeys sokaisi aluksi ulos astuessani. Katselin ilotulitusrakettien heijastuksia pilvissä. Pohjoisessa välähti ensin äkillinen sykäys, sitten hitaampi, himmeämpi mutta laajakantoisempi. Se muistutti pahaenteisellä hiljaisuudellaan minua ydinpommeista taivaanrannassa. Outoa, miten turhuus ja hirveydet usein kiihdyttävät, kiinnostavat meitä, täyttävät meidät ihastuksella, vaivuttavat meidät lumoukseen. Ihminen kaipaa ihmeitä, kaipaa tähtisadetta ylleen. Silti ihmisellä on kyky luoda ihmeitä ympärilleen huomaamalla ja huomioimalla ne.

(On ihme puhua toisen kanssa.)

(Olemme "tähtien lapsia", fuusioreaktoissa miljardeja vuosia sitten syntyneiden alkuaineiden uudelleen järjestyneitä kokoonpanoja - eikö se ole ihmeellistä?)

Mietin tänään rukousta. Aikoinaan "lapsenuskossani" kuvittelin jumalan, joka minua kuuntelee, mutta ehkäpä kyse on vain siitä, että herkistyin kuuntelemaan itseäni. Nyttemmin käsitän rukoilun itsetutkiskeluna, dialogina, jossa kerrankin kuuntelemme itseämme, vailla arvostelua, ihmetellen - tai mitä se kenellekin on, näkökulman vaihdoksena, erilaisena asennoitumisena, uskalluksena toivoa. Vähentävätkö selitysyritykseni jumaluuden ihmettä, joka on... olla oman elämänsä keskus, luoda oma maailmankaikkeutensa, jota kukaan ei tunne aivan kuten sinä.

Ehkä kannattaisi rukoilla jälleen.

Toivotan uutta vuotta seuraavan videon myötä (voit toki kutsua sitä tekotaiteelliseksi, mutta tuulen leikki kiehtoi minua). Ja millaista uutta vuotta? Mitä sinä tuletkaan kokemaan... voisinpa jakaa sen kanssasi.

Mens sana - Sielunelämää suolla

Kotikotona pääsin metsään. Viime viikolla sitä mukaa kun tunsin ahdistuksen merkkejä, aloin kaivata metsään; vaihtelevien maan sävyjen, arvaamattomien mättäiden, lämpäreiden ja risukoiden keskelle. Pehmeiden, syksyisten pilvien viilettäessä sinisellä taivaalla laskeuduin suolle, jolta viime joulukuussa keräsin litroittain puolukoita. Nyt kesän kulku oli ollut erilainen, karut ja kuivat maat kukoistivat tänä vuonna, kun taas viime kesänä karut ja kosteat antoivat runsaan sadon. Hetken maisemaa ihmeteltyäni hoksasin mättäiden pinnalle painautuvat hailakat karpalot. Suon rusehtava keskikohta, joka vuosi sitten lainehti vettä, pursui pulleita marjoja. Ja käsieni käydessä työhän ajatukseni alkoivat rullata...

Tutulle suolle saapuessani muistin, millaisissa sekavissa mielentiloissa olin täällä vaellellut niinä epätavallisen lämpöisinä marras-joulukuun hämärinä, lyhyinä päivinä, jolloin kaikki puhuivat ilmastonmuutoksesta. Lähestyessäni ojanreunaa, jossa olin kyykkinyt pitkään, mieleen välähtivät muutamat kasvot joita olin ajatellut, pettymyksen, odotuksen ja jännityksen sekaisen tilani, miten suunnittelin tai harmittelin jotakin kiihkeästi... mutta sitä en muistanut, mikä oli saanut minut niin tolaltaan. Mikä oli se asia? Tuumin, muuttavatko väikkyvät mielentilat meitä ihmisinä, vaikka vuosien jälkeen ei ole enää hajuakaan, mikä sai aikanaan vihastumaan, rakastumaan, häpeilemään ja pyrkimään johonkin merkittävään (Onko se sitä enää? Tajusimmeko jotain parempaa harhateillä?). Elämäntarinaa kirjoitetaan uudelleen, riippuen tilanteesta, johon kaikkien mutkien jälkeen on päädytty.

Edetessäni huomasin - ainakin parin vuoden innokkaan marjanpoimijan kokemuksella - että karpaloita pitää havainnoida ja poimia eri tavalla kuin esim. puolukoita tai mustikoita. Katse on käännettävä mättäiden pintaan, ei kasvustoon. Hailakka väri ei juuri pistä silmään, joten on haeskeltava marjan muotoa enemmän kuin läikkiä sammalessa. Kerääminen on hitaampaa, marjat on poimittava yksitellen, erotellen ohuen ohuista mutta sitkeistä varsistaan. Marjastaminen ei ole kummoinen tehtävä, mutta kokeminen tuo väistämättä mukanaan harjaantuneen kyvyn ja erikoistapausten hallinnan. Asiantuntijuus kehittyy pohjimmiltaan samoin kaikissa tehtävissä - ratsastuksessa, differentiaalilaskennassa, ryhmäviestinnässä jne.
- - -
Valmistun selvästi edustajistovaalien kysymyksiin. Vaalikoneeseen vastailu keskellä yötä ei ehkä ole viisainta, mutta pani tutkiskelemaan mennyttä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Selkäpiitäni karmi kun olin tajunnut miten paljon rahaa JYY-konsernin liikevaihto kattaa - siinä eivät paljon paina minun henkilökohtaiset tuskailuni kaupan hyllyllä, ostaako kalliita mutta ah! niin laadukkaita aurinkokuivattuja tomaatteja. Saatuani äsken kahden kuun opintotuen minusta tuntui, että tililläni on liikaa rahaa (ja toiselta kantilta: Jo kaksi tukikuukautta mennyt...). Kylmäsi siis ajatella, että jos minut äänestetään edustajistoon, olen päättämässä suurten summien käytöstä. Vaikuttamassa moneen elämään. Se on suuri vastuu, ja minun on vaikea pohtia aivan muita asioita (kuten opiskelua).
- - -
Suolle paisteli kullankarvainen aurinko, vaikka keskityinkin karpaloihin niin, että harvoin vilkaisin ylös. Ne pehmeän usvaiset, kiitävät pilvet ripottelivat välillä niskaani hyytäviä hiutaleita, niin että huudahdin "Lunta, ihanata!" ja hyppäsin epähuomiossa mättäältä lammikkoon. Pyörittelin vaillinaisia muistojani ja arvioin, miten pärjään. Olen viime vuosien aikana pannut itseni likoon tehtäviin joissa minun on täytynyt suoraan käyttää ominaisuuksia, jotka ovat minulle kriittisiä, ristiriitaisia eivätkä aina suinkaan "käyttövalmiita". Käytännön järjestelyissä olen kokematon, tiedollisella ja tiedostavalla puolellani ylimalkainen ja sosiaalisesti ujo, mutta toisaalta olen usein toiminut suunnitelmallisesti ja fiksusti, hankkinut ymmärrystä ja kysellyt sekä ottanut reippaasti yhteyttä ja pitänyt sen yllä. Perfektionismi on joutunut taipumaan tahdon ja ilon dominoidessa.

Haluan osoittaa, millainen merkitys asennoitumisella ja itsetunnolla on muutoksessa. Luon lyhyen silmäyksen itse muokattuun identiteettiini parin viime vuoden ajalta. Jatkuvuuden kannalta vielä tärkeämmän sosiaalisen puolen ja ympäristön tapahtumat pidän kuitenkin piilossa, blogin julkisuudesta johtuen.

Parisen vuotta sitten aikuiseksi naiseksi kasvamisessani tapahtui häiriöitä, jotka kesti aikansa selvittää. Vielä 16-vuotiaana, "laillisessa iässä" olin selättänyt epävarmuuden ja alkanut suvaita itseäni, elin rennosti jo hieman viherpiipertäjäarvojani omaksuneena ja suunnittelin tekojani rauhassa. Vuoden kuluessa suistin itseni tasapainosta kiivaasti ajattelemalla ja tuntemalla. Ehkä sallin ympäristön vaikuttaa itseeni niin vauhdikkaasti, että kiihdytin minäni pyörteeseen; Useimmat meistä varmaan tunnistavat sisäisen "anarkian" tilan. Hetkittäistä kaaostani hallitsin pari vuotta sitten totalitaristisella järjestyksellä, joka oli rankkaa jo pelkästään luonnostaan haahuilevalle, leikkisälle temperamentille. Vaikka olin oppinut, että tahtomalla tarpeeksi pystyn kehittymään, jäin jumiin moniin haalimiini tehtäviin, sillä olin liian ylpeä ja sokea pyytämään apua. Koin suuren järkytyksen: Ensimmäisen kerran elämässäni minulla oli tylsää itseni kanssa.

Tavallaan traagista; Lapsena 17 vuoden ikä kuulosti hehkeältä, kukkivalta ja jännittävältä iältä, ja sitä eläessäni elin "ohi" itseni ja olin vanhempi ja väsyneempi kuin koskaan. Onneksi kaikki mikä ei tapa, vahvistaa. Avauduin, puhuin aluksi erittäin vakavasti, myöhemmin leikkimielisemmin ja valutin pois pitkään patoamani turhaumat. Seuraavana kesänä olinkin elämäni kunnossa, kestävä ja tasapainossa. Palasin spontaaniuden lähteilleni - mutta en ollut vielä aikuinen.

















Näitä kahta kuvaa verratessani näen paljon eroja. Linnassa olen sinisävyinen, kivien ympäröimä, hieman lysyssä mutta kylmissäni ja kireä sekä niin laiha, että vaatteet roikkuvat ylläni. Baijerin laaksoa tarkastelen kirkkaan lapsekkaissa väreissä, rentona takki auki, suu raollaan ja hiukset radikaalisti lyhentyneinä.

Mitä tapahtui seuraavana syksynä, vuosi sitten? Palasin opiskelemaan innostuneena ja oman elämäni herrattarena (huom. aikuinen elää jo muitakin varten). Valmistauduin projekteihin eikä enää ollut vaikea ottaa omaa valinnanvapauttaan vastaan. Syksyllä pinnani taas kiristyi - siksi seuraan tarkkaavaisesti, mitä nyt tapahtuu, koska loppusyksy tohinoineen on näköjään mielenterveydelleni pahinta aikaa. Nyt täällä kotona istuessani muistin myös sen kiihtymyksen aiheen - ja tässä vaiheessa olen oppinut, että tarvitsen haasteiden kohtaamista:
1. Silmästä silmään, kasvokkain
2. Rehellisesti
Tästä toisesta periaatteesta pyörteinen teini-ikäisen mieleni väänsi ongelman kolme vuotta sitten - siihen oli tosin ymmärrettävät mutta omituiset sosiaaliset syyt, niitä tarkemmin erittelemättä. Nyt olen korjaamassa töppäyksiäni ja yritän osoittaa rehtiyttä ja vilpittömyyttä sekä viestiä aikomusteni ja pyrkimysteni mukaan. Joskus avoimuus tuottaa tuskaa, mutta paljon vähemmän kuin tärkeän seikan kammitsoiminen, painavan kuhmun peittely ja kierteleminen - vaikka se joskus vaikuttaisi helpommalta. Myös taipumukseni sulkeutua tylsistyessäni on harmillinen. Jäänne yksinäisyyden kokemuksistani - nyttemmin olen harvoin yksinäinen. Opin aikoinaan metsässä yksin samoillessani keskittymään muistoihin, toiveisiin ja suunnitelmiin, ja vaikka ratkaisen pulmia ja kehittelen uutta edelleen parhaiten dialogissa, viihdyn myös yksin.

Takaisin tahdonalaisen identiteetin tarinaan: Tämän vuoden vaihteessa sain aktiivisuusruiskeen, osallistuin ja toimin ihmisten kanssa ja ihmisten vuoksi. Pidän esiintymisestä. Se purskauttaa esiin harvoin tarvittavia voimia ja antaa elämyksiä. Muiden ryhtyessä viimein pänttäämään kirjoituksiin minä olin juuri saanut herätykseni yhteisiin asioihin ja halusin lisää toimintaa (kirjoitin ja pidin mm. penkkari- ja lakkiaispäivän abipuheet sekä paljon kiitellyn "kouluevankeliumin"). En voinut enää pakottaa itseäni töihin kuten 17-vuotiaana, vaan korkeintaan patistaa. Muut ihmiset sen sijaan houkuttelevat yrittämään. Lakkihan se sieltä aikanaan päähän tipahti, mutta parasta oli, että ansaitsin sen omassani ja muiden mielissä.

Identiteettini pysyvyydestä:
Suolla muistin myös lapsukaisena kirjoittamani ensimmäisen runoni. Se syntyi spontaanisti kuten seuraavatkin taidokkaammatkin, ja rustasin hetken kuin aito runotyttö. Tämä reipas rytmi vaikuttaa kuitenkin jääneen ikuisesti mieleeni tarmokkaan tytönäänen toistamana:

Minä olen mikä olen, enkä kukaan muu
En ole ruhtinas, en ole orja
En ole varjo kuutamolla.
Minä olen mikä olen, enkä kukaan muu
Peilikuvani lammen pinnasta heijastuu.

Tulkitsisin tekstiä nyt näin: Runon puhuja selittää olemuksensa negaatioilla, mutta ei määrittele sitä suoraan. Tämä suo hänelle liikkumatilaa ja mahdollisuuksia; Viimeisen säkeen kuva lammen pinnasta viittaa myös muuttuvaisuuteen. Runon vastakohdat (ruhtinas - orja, varjo - kuutamo) ja puhujan asettuminen niistä erilleen osoittavat myös hänen etsivän omaa tilaansa. Puhuja korostaa sitä, ettei ole "kukaan muu", vaan konkreettinen oman minuutensa keskus. Säe "En ole varjo kuutamolla" on runon arvoituksellisin ja asettuu paralleeliin yhteyteen lammen pinnan heijastuksen kanssa - runon puhuja ikään kuin katsoo varjojen ja yön maailmaan ja vertaa minäänsä niiden harhakuviin. Kirjoittajana muistan, että teksti tupsahti esiin tuollaisenaan, mutta kolmas säe kuulosti vaihtelevan toisinaan merkitystään päinvastaiseksi: Olen vain varjo kuutamolla.
Peilin lukuisat symbolimerkitykset lisäävät runoon omat tasonsa (mm. minuuden "vangitsija", tuonpuoleisuus, valon heijastaja eli pakanallisilta voimilta suojeleva esine, turhamaisuuden attribuutti sekä itsensä tuntemisen, totuuden ja viisauden hyveiden vertauskuva). Negaatiosäkeiden päättäväinen lyhykäisyys, toisto ja takavokaaliset loppusoinnut luovat runoon päättäväisen tunnelman: Puhuja hyväksyy reippaasti ja tyynesti sen, ettei voi koskaan piirtää itselleen selviä rajoja ja määritellä itseään lopullisesti.

Toivon, että tuo vuosien takaa aistimani itsevarmuus jatkaa kehittymistään ja heijastuu myös läheisteni elämään ja ympäristööni.

- - -
Kävin jälleen metsässä. (Agromania= Pakonomainen tarve samoilla metsissä ja pelloilla.) Joka kerta saan sieltä palasen mukaani, luonto käy tutummaksi ja rikkaammaksi. Eilen tajusin, että ne voimakkaan yrttisen makuiset ja sitkeät salaatinkoristeet olivatkin karpalon varsia (kyllä, olen niitä outoja ihmisiä, jotka syövät salaatinkoristeita). Hakkuuaukossa näin viimein suuren kokomustan linnun lentävän laskevan auringon punertavissa säteissä. Seurasin sitä katseellani. Lintu leyhytti verkkaan siipiään ja leikkasi maiseman suoraa linjaa pitkin. Honkien latvoihin kadotessaan se raakahti kertaalleen. Ehkä se oli korppi. Näin vain sen sulkien öljyisen kiillon. Hymyilin tietäväisenä. Kohta onkin aika leikata hiukset, värjätä ne kullanvaaleiksi ja muuttua jälleen naarasleijonaksi. (Selitykseksi katso merkintä Sadepäivän satoa.)

Iloksenne vielä syksyisiä kehäkukkia.

Alkuselvityksiä: Kitka on suurin lähdössä

Liike on muutosta ajassa ja tilassa. Sen luonne vaihtelee liikkujan ja ympäristön mukaan. Voimme aistia liikettä vain itseemme nähden ja parhaiten tietenkin silloin, kun liikumme itse.

Ajattelen, tunnen ja koen parhaiten liikkuessani. Keho ja mieli ovat lomittuneet ja salautuneet samaksi kokonaisuudeksi, joiden yhteinen liike eli muutos on puhdasta iloa.

Liikkeen sävy ja tarkoitus kiinnostavat minua eniten. Säännöllinen kantapäiden rummutus asfaltilla eroaa suuresti sammalmättäillä pompahtelemisesta matalalla riippuvia oksia väistellen, sitä enemmän mitä nopeammaksi vauhti käy. Silloin kun tunteeni ovat olleet enemmän pinnassa, olen hankkinut äärimmäisiä kokemuksia juoksemalla ryteiköissä, koska se pakottaa mielen valpastumaan, askaroimaan nykyhetkessä ja karistamaan syrjään epäolennaisen.

Altis mieli on tietoinen lähipiiristään. Autolla ajaessa ihmisen katse tiivistyy putkimaiseksi, maisema ei ennätä saada syvyyttä, sillä metallikopissa vaihtelua ei aisti kuten pyörän selässä tai järven aalloilla. Kesäiltana mäkistä tietä polkeva tuntee ilmavirrassa ihollaan notkoissa tiivistyvän kosteuden, selänteillä viipyilevän auringon lämmittämän ilman ja lihaksissaan tien pinnan tärinän. Vauhti hurmaa mutta myös sen vaaran tuntee luissaan - miltä tuntuisi räsähtää ojanpohjan juurakkoon niin lujaa että hiekanmurut kaivautuvat lihan sisään. Mieli on alati töissä, hetken siivittämä.

Uidessa olemus sulautuu veteen. Aallokko sekä kannattaa että vie mukanaan ja kehon on omaksuttava aivan toisenlainen suhde ympäristöön kuin jaloitellessa. Kävelyn rytmi sopii järkevään puntarointiin, juoksu ravistaa mielen avarammaksi, uinti tasapainottaa ja rentouttaa tunteet ja auttaa pääsemään sinuiksi voimiensa kanssa - kuten seksuaalisuuden. Pyöräilyn pyörivät, vähän energiaa vaativat polkaisut nielevät vaivattomasti kilometrejä - pulmat selviävät, mutta kokemuksessa on enemmän ihmeen elämystä kuin kävellessä. Parhaimmillaan liike eheyttää mielen ja sen voimavarat.

Antropologit arvelevat, että tanssi on ihmiskunnan vanhin taidemuoto. Intuitiivisesti käsitys vaikuttaa todelta - pyrkimys ilmaista itseä ei voi eikä ole koskaan voinutkaan välittyä muuten kuin kehon kautta, kehossa. Eikö ulkonäkö muka merkitse? Toisille epäilemättä enemmän. Toiset kiinnittävät huomionsa siihen, mitä keholla tehdään. Toisille merkitsevät hajut ja maut. Yhtä kaikki, ihminen on aistillinen olento. Olen loputtoman ihastunut aivoverkostomme toiminnasta, mutta komentokeskus ilman aisteja ei ole inhimillinen.

Tämän blogin tarkoitus:

Kuluneen vuoden aikana eräät suuret linjat elämässäni ovat kirkastuneet minulle, mikä on ollut työlästä ja nautinnolista, kuten toki ennenkin. Olen kypsynyt sille asteelle, että kykenen tarkastelemaan ympäristöäni kirkasotsaisesti ja suoraselkäisesti. Ymmärrän myös pidempää kehitystä ja tiedän pystyväni pitkäjänteisiin projekteihin. Tunnen yhä enemmän eläväni omaa elämääni. Nautin keskusteluista. Nautin kyetessäni olemaan avuksi. Nautin ihmisten luonteista, seurasta, arvaamattomuudesta ja tulkinnanvaraisuudesta. Olen tulkinnut tähänastiset kokemukseni tavalla, joka on tuonut minulle rauhan; Tärkeintä minulle ovat aina olleet ihmiset ja suhteeni heihin.

Tämä ei kuitenkaan vielä selitä, miksi tämä blogi? Syyni ovat itsekkäitä. Olen hyvin kiinnostunut itsestäni ja tahdon osallistua ja tarkastella elämääni kaikin mahdollisin tavoin. Elän - ainakin Erik H. Eriksonin psykososiaalisten kriisien teorian mukaan - aikaa, jolloin läheisyyden ja eristäytymisen ristiriita on akuutti. Sosiaalinen toimintakyky ei vielä takaa, että kokee toiset läheisikseen. Ennen kuin olen niin vahva, että pyyteetön rakkaus on sulautunut osaksi rakenteitani, en ole valmis esim. saamaan lapsia tai käskemään muita. Ikäisteni vahvuus on myös päättäväinen suunnitelmallisuus - striving, you might say. Haasteet kypsyttävät, joten otan tämänkin projektin sellaisena. Muistini on pettävä, tulkintani hetkellisiä ja erehtyviä, suunnitelmani hajanaisia, joten tilannetta on syytä kirjata aika ajoin muistiin ja eläytyä kriittisesti.

Olen esseetyyppinen kirjoittaja ja haluan pitää yllä kykyäni kirjoittaa loogisesti eteneviä, kielellisesti tasokkaita pohdintoja, joiden lähteenä käytän itseäni ja ympäristöäni. Pohdin kirjoittaisinko englanniksi - vierailla kielillä on aina ollut helpompaa ilmaista sitä, mikä mieltä kaivelee. Haluan kuitenkin parantaa ilmaisuani äidinkielelläni. Tahdon kertoa elämästäni niille, jotka kuuntelevat. Ainekset tulevat toki läheltä, mutta en aio repostella yksityiskohtaisesti tapahtumia, jotka muodostuvat minulle tai läheisilleni syystä tai toisesta tärkeiksi. Aion silti ottaa kantaa niihin, yleisellä tasolla. Internetissä jäljilläni pysyttely on meille kaikille helpompaa, vaikka naputtelu ei koskaan korvaakaan henkilökohtaisuudessaan kynänjälkeä. Käsialan ja piirrosten näkemisessä ja tekemisessä on oma vaivansa, liikkeensä ja ilonsa. Tarkoitukseni on keskittyä pohtimaan joitakin teemoja perusteellisemmin, kuin päiväkirjassa tekisin, ja kirjoittaa siten, että joku muukin kuin minä itse ymmärtää tuotoksiani.