Sadepäivän satoa

Lähdin syyssateeseen kävelemään. Vain kävelemään. Katse allapäin saapastelin pitkän aikaa toppahousuissa ja villatakissa, ja pian olin märkä mutta miltei kuumissani. Metsäautotiellä olin puinut ajatuksiani siihen vaiheeseen, että nostin katseeni ja tarkastelin ympäristöä. Turhaan pelkäämme kylmiä säitä ja epämukavuutta, joka värjää turhan helposti sen mitä koemme; sateessa maailma näyttäytyy erilaisena, ei välttämättä rumempana. Havupuiden harmaa vivahde, kellertävät mättäät, puhtaiksi huuhtoutuneet kivet, joiden koristeelliset kuvioinnit kertoivat maan vääntelehtineen ja virranneen, niitä katselin sateessa tuntematta erityistä ihastusta, mutta kiinnostuneena, alakuloni sulaessa sinnikkyydeksi ja tuumailuksi.

Luonnossa virikkeet ovat hienovaraisempia ja monipuolisempia kuin rakennetussa ympäristössä. Kun kävelen ja katselen, minusta tuntuu, ettei kaikkea tarvitsekaan selittää auki. Murehdin usein sitä, miten mitättömän vähän sanat ilmaisevat. Inhoan toistamiani kaavoja, jotka toisaalta helpottavat ymmärtämistä, mutta latistavat viestin. Hetkittäin tunnen tavoittavani tyylin, joka ilmaisee asiani ja olemukseni juuri siten kuin haluan, mutta ihmistä on yhtä vaikea sitoa kuvaukseen kuin muutosta naulata seinään. Jos tarkkaan pohtisin, mitä sanon, en voisi sanoa mitään, koska valheellisuus - tai riittämättömyys - kävisi sietämättömäksi. Pulma lienee osittain siinä, miten itsetietoisuus kahlitsee olemusta. "Sodan ja rauhan" eräässä tarkkanäköisessä kohtauksessa - jolla Tolstoi voitti minut puolelleen - ruma ruhtinatar Maria tarkastelee kasvojaan peilistä. Hänen silmänsä saavat oitis jäykistyneen, luonnottoman katseen, ja ruhtinatar huokaa toivottomana. Kuitenkin kun Maria puhuu rakkailleen ja läheisilleen, katse sädehtii lempeyttä ja hyvyyttä.

Ihminen ei näe kasvojaan. Ei koskaan kuten muut ne näkevät. Peilit ja naamiot kiehtovat - ehkä yritämme nähdä niiden taakse kuten yritämme ymmärtää toisiamme.

Toisten silmien ja vedenpinnan tummissa heijastuksissa olemme nähneet kasvomme jo ammoisista ajoista, mutta hopeakalvo ja camera obscuran jälkeläiset peilaavat pintamme piinallisen tarkasti. Kuten vaillinaiset sanat, koitamme muokata ulkonäkömme heijastamaan koko olemustamme. Surin jonkin aikaa hiusteni värjäämistä tummiksi, minkä tein pelatakseni intiaania. Vaalea kuontaloni oli leijonanharjani, tukkani pörhöttäminen tuuheaksi elätti ja ruokki kultaista energiaani, uskallusta ja voimaa - näin ilmeisesti mielsin. Lapsellisen hupsua? Ehkä, en ole koskaan kieltänyt etteikö se(kin) kuuluisi minuun. Kuitenkin mielikuva ja näkökuva yhdistyivät ja kuvastivat jotain todellista. Ei ihme, että Simson menetti voimansa hiustensa mukana. ...Toisaalta hän menetti miehuutensa symbolin, koska nainen petti hänet - mutta ei siitä sen enempää. Kun viimeksi olin tummahiuksinen, mieleni synkistyi ja haurastui helpommin. Silti tämän syksyn koittaessa olen tyytyväinen myös pikisiin suortuviini, jotka näyttävät kosteina oikein kivoilta.

Tässä tekstissä en ole pyrkinyt aivan niin suureen selkeyteen, että kuka tahansa ymmärtäisi, mutta metsästän mieluummin mielikuvia. Lähestyn näin kiertoteitse tulevaa aihettani, elämän (upeaa) traagisuutta.

Kun olen tänään jo kertaalleen kastunut vapaasta tahdostani, ulkoilma houkuttelee jälleen. Tuuli käy - ilma liikkuu. Samaistuisinkohan korppiin? Kuljenko yli maailman ja palaan kertomaan näkemästäni, kuten Odinin olkapäillä istuvat Muisto ja Ajatus? Myös variksella, haaskansyöjällä, on monia symbolisia merkityksiä. Eläinhahmot ovat nekin ihmisen peilejä tarinoissamme, kuten Edgar Allan Poen kuuluisassa runossa: "Quoth the raven: 'Nevermore.'" Kyseisiä säkeitä on muuten mahtavaa lukea ääneen.