Leikkivä ihminen, homo ludens

Scifi-ihmiset ovat ihania. Samoin pelaajat. Miksiköhän?

Ok, ok, heinäkuussa kävin scifi- ja fantasiakirjallisuuteen keskittyvässä Finncon-tapahtumassa ja elokuussa Ropeconissa, jossa puolestaan kihisi kaikennäköisiä roolipelaajia. Ihmisten kokoontumisessa on oma vaikuttava humunsa, juhlava ja miltei yli-inhimillinen vire, josta Émile Durkheim arveli aikoinaan uskontojen kehittyneen (muistaakseni teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot).

On tietenkin aina hienoa löytää vertaisryhmiä. Kahdessa aiemmassakin Finnconissa on tullut ravattua, mutta tällä kertaa olin töissä. Vaikka ei näkisi ohjelmaa nimeksikään, ei voi tuntea pakertavansa ylitöitä hyvässä hengessä kiinnostavien ihmisten kanssa. Osallisena on mukavampaa kuin passiivisena kuuntelijana.

Entä ne scifi-ihmiset? Nyt on tarkennettava: spefi-ihmiset. Spekulatiivinen fiktio määrittelee paremmin science fictionin ja fantasian yhteisen ytimen: Kuvitellaan mitä voisi olla tai olisi voinut olla. Fantasia on tarjonnut minulle lämpöisimmät, runsaimmat, ihmeellisimmät ja rakastettavimmat lukuelämykset, mutta scifi (tai se, mikä yleensä lasketaan scifiin) on avannut maailman portteja. Se on koskettanut älyäni - todellakin "tunteellisella" tavalla herätellyt ajatuksia. Luulen, että lähestymistavassa on pieni ero. Fantasia pyrkii kertomaan hyvän, vaikuttavan tarinan. Scifi pyrkii käsitteelliselle tasolle; esittelemään hyvän, vaikuttavan idean. Spefiä lukevat ihmiset ovat mielestäni toiveikkaampia, virkeämpiä ja vahvempia persoonia. He kykenevät kuvittelemaan toisenlaisen maailman - tai näkemään omassamme viitteitä ja polkujen alkuja, jotka toisinaan vievät utopiaan, toisinaan dystopiaan. Ehkä he jopa kuvittelevat pystyvänsä muuttamaan todellisuuttamme! ... Siinäpä kaikki, mitä tarvitaan.

Minulla on pieni epäilys, että spefin lukijoiden ja pelaajien kategoriat - niin paljon kuin inhoankin tyypittelyä - menevät hieman enemmän päällekkäin kuin esimerkiksi dekkarien lukijoiden ja koirankasvattajien "luokat". Pelaajien erityisyys piilee aktiivisuudessa.

En ole itse alunperin varsinainen pelaajaluonne. Vanhempien sisarusten tahkotessa tietokoneella seikkailupelejä seurasin vierestä ja imin niiden visuaalista puolta ja ihmeellisiä tapahtumia, ymmärtämättä täysin, että pääosassa oli järjen leikki. Pelit ruokkivat minussa tarkkailijaa ja piirtäjää. Kun siirryin itse (vastentahtoisesti) pelaamaan strategiaa, seikkailua ja räiskintää, huomasin, mikä kynnys minulla oli tehdä päätöksiä, ainakin verrattuna sisaruksiini. Pelissä on pakko toimia, muuten ei etene. Pelkäsin häviämistä - mutta se on vain yksi kannustin. On keskityttävä tavoittelemaan voittoa ja sen tehdäkseen on sisäistettävä pelin luonne. Tämän vuoksi pelaaja voittaa aina. Pääpalkintona on ymmärrys.

Pelejä on yhtä monta lajia kuin luonteitakin. Perheenäiti tapittaa kiiluvin silmin Carcassonnen pikku-ukkoja, figuuripelaajat omia huolella maalattuja armeijoitaan, liveroolipelaajat vetävät viitat niskaan ja rämpivät metsään "eläytymään", yksi pelaa shakkia ja toinen tahkoaa voittoja nettipokerissa, jotkut hierovat silmiään aamuyöllä Civilizationin rullatessa näytöllä, tuhannen "vielä yksi vuoro" -tuuman jälkeen, eräät WoWittavat, kiduttavat Sims-hahmojaan tai heittävät pennosensa rahapelien kitoihin baarin nurkassa. Joskus ollaan onnen armoilla, joskus ihmistuntemus tai strategia määrää. Pelaaminen on jatke ihmisen varhaiselle tarpeelle leikkiä - ja leikkihän on eräänlaista "elämän simulaatiota". Se voi jännittävyydessään ja vaihtelevuudessaan tuntua arkea ihmeellisemmältä. En saata millään uskoa, että pelit olisivat pelkkää ajanvietettä - yleensäkin, miksi kukaan "kuluttaisi" aikaansa? Mitä järkeä siinä on? Mitä iloa on kuluttaa, kun voi käyttää hyvin?

Harrastuksiin ihmiset antautuvat kokonaan. Liian usein työn luullaan kahlehtivan elämää, vievän siitä tehon ja vapauden. Toivoisin, että ihmiset heräisivät ja ottaisivat osaa päätöksiinsä. Esimerkiksi pelaamalla voi huomata, että kannattaa vain yrittää, hölmötkin kokeilut voivat onnistaa.

Pelaajat ja kuvittelevat lukijat - Nämä molemmat upeat vertaisryhmät viehättävät minua. He ovat valmiita huomaamaan oman merkityksellisen olemassaolonsa, yrittämään, tekemään mahdottoman mahdolliseksi ja mahdollisen todeksi. Hyödynnän häpeilemättömästi heidän läsnäoloaan, inspiroidun (lat. inspirare 'hengittää sisään') ja muistelen sitä ilolla myöhemmin.

Kypsyttelen sieluani ja toivon, että se kantaa aikanaan runsaan sadon.