Monologi, dialogi ja... trialogi?

Elokuun ensimmäiset aamusumut ovat hälvenneet ja mustikanvarvut pudottaneet lehtensä paljastaen pulleat marjat innokkaille kerääjille. Syksy saapuu ja pian alkavat työt, talven tasaiset rutiinit. Viljaa puidaan parhaillaan. Olen yrittänyt kerätä ajatusteni satoa, ja joitakin korsia olenkin niputtanut yhteen, mutta sopusuhtaisten, jyviä pursuavien lyhteiden kokoaminen vaatii kärsivällisyyttä - ja terävää sirppiä.

Jos ja kun ryhdyn kirjailijaksi, on kuitenkin opittava suoltamaan tekstiä mielentilasta riippumatta ja epäiltävä vasta myöhemmin. Mikään ei selvitä ajatuksia kuten hyvä juttutuokio - mutta huomasin että sen luonne muuttuu riippuen siitä, onko puhujia yksi, kaksi vai kolme.

Maaliskuussa seurasin useaa esitystä Pieksämäellä järjestetyssä valtakunnallisessa monologikilpailussa. Hyvä monologi sävähdyttää: Sukelletaan suoraan puhujan sisäiseen maailmaan. Hyvä monologi hätkähdyttää: Ihmisessä on monia tasoja, joista ulkomaailma heijastuu vaihtaen väriään, kuin kulkisi prisman kautta. Sisäinen puhe kehittyy ilmeisesti sosialisaation yhteydessä - minuuteen sisäistetään arvoja, omatunto, empatia, järkeily- ja päättelykyky kehittyvät. Lapsi luo mielikuvia läheisistään ja pitää niitä mielessään silloinkin, kun he eivät ole läsnä. Uskon, että myös arkipäiväisessä sisäisessä yksinpuhelussa ("menisinkö kauppaan, miksi minulla on näin huono olo" jne.) kaikuu henkilökohtainen historia ja kohtaamamme henkilöt. Ihmisen psyyke on ympäristön, perimän ja valintojen (so. tahdon) tulos. Siksi monologi on mielestäni kaikkien näiden tahojen vuoropuhelua - joskus riitelyä -
ja periaatteessa se voi syventyä loputtomiin, koska vain ihmisellä itsellään on käytössä työkalut oman minuutensa täydelliseen ymmärtämiseen.

Mikä on tietysti lopultakin mahdotonta. Rajat on asetettava kyetäkseen tekemään jotain.

Dialogi puolestaan ei tarkoita mitä tahansa kaksinpuhelua. Se vaatii aiheelle omistautumista ja puhekumppaniin syventymistä (kuten myös monologi ja mikä tahansa oikea keskustelu). Dialogi on kenties rentouttavin, helpoin ja nautinnollisin puheen laji - sekä se, jossa luottamus painaa eniten. Pitkä keskustelu ystävän kanssa eheyttää persoonan säröjä, tavallaan palauttaa status quon. Jo olemassa oleva - minä, maailma tapahtumineen - runsastuu ja saa lisää sävyjä. Tilanne on periaatteessa samanlainen myös tuntemattoman ja räikeästi eri mieltä olevan henkilön kanssa keskustellessa. Dialogin periaate antaa molemmille luonteille näiden tarvitseman tilan.

Eikö tilanne ole sama kolmenkin välillä, jos puhekumppaneita kunnioitetaan ja tilanteessa vallitsee luottamus? Ero syntyy mielestäni siitä, miten huomio jakaantuu. Kolmen tasapuolisen puhujan kesken ei ole enää selkeää "vuoron" vaihtelua, ja keskusteluun syntyy helpommin odottamattomia käännöksiä. Tosin kuin keskittyneessä dialogissa, ei viestitä kuin putken läpi, vaan huomiota on jaettava tasaisesti molemmille vastapuolille - välillä saa myös tarkkailijan roolin toisten huomion keskittyessä hetkellisesti kahdenväliseksi. Kolme muodostaa jo ryhmän, jolloin tilanne kysyy väistämättä tasapainoilua.

Olen kolmilapsisen perheen kuopus. Kun perhe oli vielä ainoa kehysryhmäni, mielsin itseni kokonaisuuden osaksi, jonka on voimistettava niitä ominaisuuksia, jotka muilta ovat jääneet heikommille. Myös myöhemmissä ihmissuhteissani olen pyrkinyt täyttämään kolmion - puolikas on liian suuri osa, neljän porukassa läsnäoloni tarkoitus on vaikeampi määrittää. Nelijalkainen jakkara seisoo vakaammin, mutta kolme on ryhmän kriittinen määrä, juuri riittävästi roolijakoa varten. Pyhä kolminaisuus, vanhat kunnon roolipelihahmoluokat (taistelija, varas ja maagi), kolme muskettisoturia... joita olikin neljä, toden totta.

Kolme ihmistä tekee tutkitusti viisaampia päätöksiä kuin kaksi, eikä viisaus kumma kyllä kasva joukon lisääntyessä. Ihanteellinen tiimi siis. Silti muskettisoturitkin saivat väriä, virikkeitä ja voimia seikkailuun D'Artagnanin liittyessä mukaan.