Vestigia terrent

Luin tekstejäni vuodelta 2008 ja innostuin suuresti. Hieman samoin kuin lukiessani kotikotona siivotessa kouluaineitani 6. luokalta: vaikutelmien, oman ajattelun ja tunteiden nivomista iloiseksi tilkkutäkiksi. Ei turhaa kamaa!

Pidän merkinnöissäni kielikuvallisesti jäsentyneestä ajattelusta; miten tietyt kielelliset/taiteelliset ilmaisut johtavat minut merkitysten äärelle. Tärkeitä elämyksiä olenkin itselleni synnyttänyt pohtimalla sellaisia lauseita (lauseyhteyksineen) kuin Noli me tangere ja erityisesti Et in Arcadia ego. Latinalainen, klassinen kulttuuri ei ehkä palvele samoja tarkoituksia kuin keskiajalla - mutta se voi palvella ajatuksen selventäjänä - latinan kielihän kuulemma johdattaa loogiseen mielenkäyttöön.

Joululomalla minua mietitytti lause "Jäljet pelottavat" - Vestigia terrent. Se kaikuu mielessä. Mitä se tarkoittaa? Tai oikeammin: mihin merkityksiin se voisi johtaa?

Lainaus on roomalaiselta Horatiukselta, joka kertoi uudelleen kreikkalaisen Aisopoksen vanhempaa faabelia.

Läpi metsän levisi sanoma, että leijona oli sairastunut. Kaikki metsän eläimet lähtivät katsomaan sairasta kuningasta, niin kettukin. Mutta leijonan luolan suulla kettu seisahtui. Se näki monien jälkien johtavan luolan pimeään, mutta yhdetkään eivät tulleet ulos. Silloin kettu kääntyikin kannoillaan... ja luikki omille teilleen. "Jäljet pelottivat", Horatius totesi.

Ilman tarinaa lause kaikuu eri tavoin kuin kertomuksen pohjalta. Jäljet... ne, jotka piirtyvät elämäsi santaan. Pelkäätkö jättää jälkiä, pelkäätkö tahrata maailmaa?

Tarinan kanssa puhumme ennaltanäkemisen lahjasta, menneisyyden ja tulevaisuuden nivomisesta yhteen sen nykyhetken kanssa, jossa seisoo luolan suulla tekemässä päätöksiä. Astuako askel, toinen, epävarmaan? Aistiako intuitiivinen varmuus epävarmuuden keskellä? Kertomus kehottaa katsomaan toisten jälkiä - välttääksemme tekemästä toisten virheitä ja ehkä myös ymmärtääksemme heitä paremmin.
(Kettu sanoi myös aikoinaan karhulle: "Nahkurin orsilla tavataan." Eli vaikka elämme erilliset elämät, lopulta kohtalomme on sama.)

Kykenemmekö asettamaan jalkamme toisten jälkiin, peilaamaan kohtaloamme toisiin? Kuten loikkiessasi lumella, hiekalla, kun yritit tavoittaa isoveljen pitkät askeleet?

Miksi et astunut pienenä katukiveyksen reunojen päälle?

Koska jäljet pelottavat.

Kieli on jälki, painettu mieleen - kuten suudelma huulille.

Katso käsiisi - lucid

Muistan jonkun kauan sitten kertoneen, että hän oli jostakin kuullut, miten unia hallitaan. Epämääräisyyden takaa. Kiehtovia viestejä. Tämä joku selitti, että unessa riitti, kun keskittyi ja katsoi käsiinsä; "Laske katseesi, sillä sinä olet siinä. Nosta kämmenesi kasvojesi eteen, ja tajuat. Et koskaan menettänyt hallintaa."

Vuosia myöhemmin lukaisin Carlos Castanedan "Matka Ixtlaniin" -teoksen, ja vaikka koko menestysromaani, "reportaasi" olisi suurta bluffia, uskon sen esittävän elämänfilosofiaa sellaisessa muodossa, että se on ravistellut ja ravistelee ihmisiä. Humpuuki ja rajatieto ei ole pahaksi, kun sen ottaa symboliselta kannalta. Siinä, kaiken muun ohella, mainittiin myös unessa katseen kääntäminen kämmeniin, muistaakseni yhtenä keinona, joka saattaisi toimia. Hallitsemaan unia. Minä koin valaistuksen: Tämä jonkun minulle jonakin määrittelemättömänä päivänä mainitsema huhutieto on oikeasti kirjattu johonkin yksityiskohtana; se on olemassa muunakin kuin hämäränä mieleni johteena. Vaikka nyt lukemisen muisto haalistuu, tarvitsisin taas fontin mustat railot paperissa muistaakseni, kokeakseni muiston totena..

Viime yönä katsoin unissani kämmeniin, ja siinä oli taas pelko. Hallinta? En tiedä. Olen saanut liiaksi aurinkoa. Ihoni kärvistyy, kupruilee,pelkään. Unessa katsoin sormiani ja ne olivat kuin ruskeiden pisamien kirjomia, aurinko oli nostanut iholleni pigmenttipilkkuja niin, että se alkoi värjäytyä pohjoisafrikkalaiseksi. Kävellessäni tänään katsoin käsiäni ajatellessani taas auringon voimaan, ja hämmästyin nähdessäni ne niin sileänvärisinä, muistin unen kuin kaikuna menneestä. Pelkäsin muutosta.

Ja ihmettelen, mitä minun käteni hallitsevat.