Vestigia terrent

Luin tekstejäni vuodelta 2008 ja innostuin suuresti. Hieman samoin kuin lukiessani kotikotona siivotessa kouluaineitani 6. luokalta: vaikutelmien, oman ajattelun ja tunteiden nivomista iloiseksi tilkkutäkiksi. Ei turhaa kamaa!

Pidän merkinnöissäni kielikuvallisesti jäsentyneestä ajattelusta; miten tietyt kielelliset/taiteelliset ilmaisut johtavat minut merkitysten äärelle. Tärkeitä elämyksiä olenkin itselleni synnyttänyt pohtimalla sellaisia lauseita (lauseyhteyksineen) kuin Noli me tangere ja erityisesti Et in Arcadia ego. Latinalainen, klassinen kulttuuri ei ehkä palvele samoja tarkoituksia kuin keskiajalla - mutta se voi palvella ajatuksen selventäjänä - latinan kielihän kuulemma johdattaa loogiseen mielenkäyttöön.

Joululomalla minua mietitytti lause "Jäljet pelottavat" - Vestigia terrent. Se kaikuu mielessä. Mitä se tarkoittaa? Tai oikeammin: mihin merkityksiin se voisi johtaa?

Lainaus on roomalaiselta Horatiukselta, joka kertoi uudelleen kreikkalaisen Aisopoksen vanhempaa faabelia.

Läpi metsän levisi sanoma, että leijona oli sairastunut. Kaikki metsän eläimet lähtivät katsomaan sairasta kuningasta, niin kettukin. Mutta leijonan luolan suulla kettu seisahtui. Se näki monien jälkien johtavan luolan pimeään, mutta yhdetkään eivät tulleet ulos. Silloin kettu kääntyikin kannoillaan... ja luikki omille teilleen. "Jäljet pelottivat", Horatius totesi.

Ilman tarinaa lause kaikuu eri tavoin kuin kertomuksen pohjalta. Jäljet... ne, jotka piirtyvät elämäsi santaan. Pelkäätkö jättää jälkiä, pelkäätkö tahrata maailmaa?

Tarinan kanssa puhumme ennaltanäkemisen lahjasta, menneisyyden ja tulevaisuuden nivomisesta yhteen sen nykyhetken kanssa, jossa seisoo luolan suulla tekemässä päätöksiä. Astuako askel, toinen, epävarmaan? Aistiako intuitiivinen varmuus epävarmuuden keskellä? Kertomus kehottaa katsomaan toisten jälkiä - välttääksemme tekemästä toisten virheitä ja ehkä myös ymmärtääksemme heitä paremmin.
(Kettu sanoi myös aikoinaan karhulle: "Nahkurin orsilla tavataan." Eli vaikka elämme erilliset elämät, lopulta kohtalomme on sama.)

Kykenemmekö asettamaan jalkamme toisten jälkiin, peilaamaan kohtaloamme toisiin? Kuten loikkiessasi lumella, hiekalla, kun yritit tavoittaa isoveljen pitkät askeleet?

Miksi et astunut pienenä katukiveyksen reunojen päälle?

Koska jäljet pelottavat.

Kieli on jälki, painettu mieleen - kuten suudelma huulille.

Keskiviikon oppimispäiväkirjaa

Kuva ei ole tähdenlento, vaan jumbojetti. Satumaisen kaunis. Tulilintu, joka polttaa hiljalleen maailmaamme, ilmaa, jota vedämme keuhkoihimme.

Tämän päivän ohjelma oli mukavan täysi ja helpotti, ihme kyllä, opiskeluahdisteluani. Sain lisäksi postia markkinoinnin peruskurssin ryhmäläisiltäni, eikä tässä kai niin suurta suorituspainetta ole, vaikka mitään ei olekaan vielä aikaan saatu. Näköjään akateemisessa maailmassakaan ei tarvitse olla täydellinen. Tajusin myös sen, ettei minun heti paikalla tarvitse päättää ja tietää kaikkea vaihtoon lähtemisestä. Aion Ranskaan Erasmus-vaihtoon. Pian, mutta ei juuri nyt.

Aamulla käytiin neljä tuntia suomen kielen perusteita. Päästiin jo asiaankin, fonetiikkaan eli äänteenmuodostukseen - ja minulla oli hauskaa. Laryngaaleja, tremulantteja - nämähän tunnenkin! Kuuntelin ihastuksissani, kun koko salillinen ihmisiä hymisi sointuvasti n-äännettä. Miten nenä-ääni syntyy? Entä nauru? Ihmiselimistö on ihmeellinen... rakastan sitä, miten aistit, keho - kaikki mitä teemme - saavat meidät elämään.

Ehdin kauppaankin, ostin houkuttelevan ruis-pähkinäjogurtin ja viinisuolaheinäruukun - nimensä veroista. Leipää minulla oli mukanani, mutta minut houkuteltiin silti ruokalaan. Pidän ravintoloistamme. Ajatella, että opiskelija saa monipuolista ravintoa niin halvalla! Kaksi ostostani maksoivat vain viisi senttiä vähemmän, kuin kokonainen ateria salaatteineen. Surullista sinällään - pidän ruuanlaitostakin, mutta toisaalta toisten jalomieleiset palvelukset tarjoavat meille aikaa muuhun.

Heitin KOASin toimimattoman kuulakärkikynän roskiin. Ensimmäisen kerran elämässäni heitin kuulakärkikynän roskiin. Tulin siis ajatelleeksi siihen tuhlattua muovimäärää - kyniin, jotka eivät alun alkaenkaan jätä jälkeä, uhrataan öljyä, metallia ja työtunteja. Eivätkä kadonneet kuulakärkikynät lennä kynien taivaaseen, vaan kaatopaikalle. Siispä katselin kynäkoteloni sisältöä ja tein pienen arvotuksen, pienen päätöksen. Käytän lyijykyniä (ja alleviivaamiseen puuvärikyniä). Niitä on käsiteltävä, teroitettava, niiden jälki muuttuu ihmisen mukaan ja ennen pitkää ne kuluvat olemattomiin. Niiden jälki suhraantuu - jo nyt vihkoni tekstit ovat tuhraantuneet seuraavaan luentoon mennessä. Grafiitin jälki menettää tarkkuuttaan ja katoaa kuin muistot mielestäni. Silti teksti on kertaalleen kirjoitettu - jäljet ovat painuneet paperille.

Aikoinaan kirjoitin hyvin voimakkaasti painaen. Pyyhkiessäni kynän jälkiä tahrin joskus koko paperin. Kokemuksen myötä oppii valitsemaan pehmeän pyyhekumin. Toisinaan olen pessytkin niitä. Kuka pitää samalla tavoin huolta kuivamustekynästä?

Meneekö vertauskuvallinen jutusteluni perille? Liekö äsköinen analogia? Paperi, muisto, mieli... Ei sentään allegoria. Saapa nähdä, milloin kirjallisuudentutkimuksen kielenkäyttö pesiytyy tähän blogiin. Viime viikolla tajusin ymmärtäväni lyriikkaa. Vaikka se ärsyttääkin minua, vaikka sen vaikeaselkoisuus raivostuttaa - kun istutaan porukalla ja pohditaan eikä olla lähdössä mihinkään muualle, rauhoitun paikalleni ja annan tekstin puhua. Minä olen astia, johon vaikutelmat kaadetaan, jossa ne sekoittuvat ja hakevat muotonsa. Palasin äsken katsomasta Tarkovskin Peiliä, joka, samoin kuin monet runot, oli raivostuttavan haastava. Ny eta li bila stranna. Vaikka tarinan elementit jäivät jäsentymättä, hätkähdyttävä ja kekseliäs kuvallisuus lumosi minut. Jopa ylikäyvän musiikin keskellä voi vallita hiljaisuus. Taiteen kehyksistä myös lähihistorian käsittämättömän totalitarismin voi nähdä tuoreena, läheisenä ja koskettavana.

Yritän lisätä ymmärrystäni asioista, jotka ovat "kaukana" ja toisaalta niin lähellä, ettei niitä *näe*. Markkinoinnin materiaaleissani puhutaan kaakaon maailmanlaajuisesta kaupasta. Northwestern Universityn professorin Philip Kotlerin oppikirja hämmentää minua amerikkalaisella innostuneisuudellaan, meidän mielestämme valheellisella positiivisuudella - mutta nuo ärsyttävät kauppamiehet tajuavat, että tuotanto on turvattu vasta kun alkutuottajien elämänlaatu on kunnossa. Kävin kuuntelemassa ennen elokuvaa ja historiallisten tanssien jälkeen JKL Repun toiminnasta ja reilusta kaupasta. Tajuattehan, miten helppo meidän on valita paremmin? Meillä on tilaa valinnoissamme. Maailmaa ei tarvitse pelastaa yksin eikä hetkessä - mutta elämää kannattaa parantaa, välittömästi. Huomenna ajattelin vilkaista, olisiko roskiksissa mitään mielenkiintoista.

Uusi kaupunkini on lumonnut pienillä, merkityksellisillä asioilla. Kerron niistä, koska itseäni riemastuttaa kuulla siitä, mihin ihmiset kiinnittävät huomionsa. Pidän...

...Aseman ylikulkusillasta, jonka lattia on monista jalanjäljistä, polkupyörien urista ja hiekanjyvistä kulunut. Kuten ne lyijykynät. Se elää. Se vanhenee. Ihminenkin vanhenee koko elämänsä. Niin vain on.

Pidän pihaltani heijastuvista katulamppujen valo-varjoista tyhjällä seinälläni. Ne valaisevat yhtä kirkkaasti kuin täysikuu. Hämärä ja tyhjyys ennen nukkumanmenoa rauhoittaa. Pidän valoista lehvien siimeksessä - ne eivät peitä sitä, että on pimeä, vaan korostavat sitä entisestään.

Pidän ihmisten katseiden tavoittamisesta. Pidän siitä, miten nojaudumme eteenpäin kuullaksemme puhujaa, miten silmäkulmat rypyttyvät aidosta hymystä.

Mitä muuta olen oppinut ja järjestänyt mielessäni tänään? Olen toiminut ja tajunnut puolitehoisesti vilustumisenkin vuoksi - mutta ainakaan prosessorin teholla ei ole peruskäyttäjälle paljon väliä, sisäistekijä on epäsuorasti hahmottuva, vihjaileva konstruktio, ei kertoja, amanuenssi oleskelee toisessa kerroksessa, reilun kaupan suklaa oikein sulaa suussa, kuiskaus rasittaa kurkkua, koska äänihuulet hankaavat toisiaan vasten ja r-äänteen värähdykset ovat niin hitaita, että ne voi laskea - esim. sanoissa Israel (3) ja varas (1).

Kaiken tiedon kirjoitan samaan nivaskaan, solmiutukoon tiiviiksi verkoksi katsellessani silmäripsieni varjoista sähkövalon kylmiä varjoja. Pian syksy pimenee, talvi kylmenee ja alan kaivata tähtiä, öistä taivasta. Toivon mukaan löydän ihmisiä, jotka tahtovat katsella kanssani taivaalle - turvassa pimeässä, ulkona valon häkistä.

Sopivasti parhaillaan soi R.E.M.: Saturn Return. Lupasin liittää tänne saatananpalvojan työhaastattelun mielenne virkistykseksi.