James Joycen nuoruudenteos Dublinilaisia (1914) herposi jo käsistäni, mutta ehkäpä siitä jotakin jäi jälkeen. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä on sitä aloittelijaystävällisintä Joycea. Klassinen sivistykseni ei ole kyllin riittävä, että väittäisin ymmärtäväni viime vuosisadan alun irlantilaispolitiikkaa, uskonnon kulttuuria leimaavaa merkitystä ja ajan henkeä huokuvaa ja samalla siihen kätkeytynyttä symboliikkaa - mutta ihmisten kokemukset pääsevät lopultakin pääosaan.
Mieleeni tuli, että perinteinen kirjallisuus (huom! postmoderniin asti) on yleensä hyvin järjestelevää, usein kaavan mukaan rakennettua ja siksi helppoa ja miellyttävää lukea - ajatellaanpa vaikka eepoksia, runomittoja, satuja, allegoriaa, historiallista teosta tai perinteistä kerronnan kaarta noudattavaa romaania. Näin ollen kirjallisuus järjellistää maailmaa. Jos jokin teos yllättää outoudellaan, sen pystyy yleensä selvittämään etsimällä ratkaisumallin, jonka mukaan lukea. Kafkan kohdalla teoksen voi yrittää tiivistää määreillä "unen logiikka", "byrokraattinen helvetti" tai "poikamiesfantasiointi" tai vaikkapa "analyysi tajunnasta". Silti mallit ja sanat, joilla kirjaa rajataan, siistitään, parturoidaan ja opetetaan pokkuroimaan esseetä varten, esittävät vain varjokuvan teoksesta ja jättävät todellisen lukukokemuksen valöörit piiloon.
Joyce on pyrkinyt ainakin omaelämäkerran tapaisessa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja erityisesti suomentamattomassa Finnegan's Wake -teoksessaan venyttämään kirjallisuuden esittämisen tapaa, kerrontaa tai narratiivia. Taiteilijan alku on lapsen häilyvää tajuntaa, aistikuvia ja loruja, joita järki ei voikaan ankkuroida kiinteästi paikalleen. Finnegan's Wake (jota en tosiaankaan ole lukenut!) alkaa äännemaalailulla, jonka sisältö on epäilemättä yhtä intertekstuaalinen kuin Don McLeanin American Pie -kappale - historiaa kaikkine tulkintoineen.
Dublinilaisten elämän näkyjä väläyttelevissä novelleissa tämä "todellisen" kokemuksen pyrkimys on toteutettu niin hienostuneesti ja kirjallisesti (tahtoo sanoa: taitavalla kielenkäytöllä), että pysyin minäkin mukana. Joyce pakottaa lukijan pitämään monia elementtejä kätösissään samaan aikaan: Varsinaisen dialogin jostain abstraktimmasta kysmyksestä, juonen liikkeen, henkilöiden mietteet, aikasiirtymät ja huolelliset ympäristön ja ihmisten kuvaukset. Kun useampi muu kirjailija jaksottaa tällaiset elementit tai antaa pidemmän päälle yhdelle etusijan, Joycella on toisinaan tapana kuljettaa kaikkia monen aukeaman ajan mukana, niin että lukija ennättää juuri parahiksi uppoutua kuvaukseen, kun seuraava repliikki töpsähtää eteen. Tässä voikin sitten ihmetellä kirjan tempoa ja kestoa. Rauhallinen teksti kertoo jo toisen maailmanajan ajantajusta. Missä hektisyys? Missä menneen hetken peruuttamattomuus? No, ei tässä missään syksilsessä ajankäsityksessä vielä olla, mutta kuitenkin.
Joyce kirjoittaa ehkä niin rationaalisesti, että minun piti henkisesti hakea asentoa jonkin aikaan, jotta saisin vedettyä ylleni sen tunteenomaisuuden märkäpuvun, jossa luovin teoksen kuin teoksen halki. Noh, ehkä Joycen kielikuvat kantavat pidemmälle kuin omani, ja ne ne minut hurmasivatkin. Mieleeni jäi erityisesti erään miehen kasvojen kuvaus; Hänen muuten valjuille kasvoilleen levisivät ilmeiden aallot (taisivat vielä murtuakin kasvojen reunoille ja nenän aallonharjaan). Mieleeni jäi myös tehokkaita kuvia, kuten isä novellissa Pieni pilvi. Hän tapaa menestyneen, maailmaa nähneen ystävänsä, alkaa haavella omista kyvyistään, menestyksestään ja kotona yrittää lukea runoa. Mutta lapsen itku vie hänen huomionsa ja särkee keskittyneisyyden. Hän huutaa lapselle: "Lopeta!" - pienokainen sävähtää ja alkaa kirkua pelästyneenä. Miehen ahdistus on kuin loukku, hätä on niin avutonta. Whan you feel you're a waste...
Välikommentti: Luulen että Pink Floydin Pigs (Three different ones) Animals-levyltä auttaisi minua hieman avaamaan näiden novellien ihmisiä. Nimensä mukaan ihmisistä Dublinilaisissa on kyse, ihmiskohtaloista, joista ei aina niin välittäisi tietää, mutta jotka täyttävät kaupungin - with their stench and their valour.
Novellien otsikot ovat hämmentäviä, ja osaltaan huomauttavat, että tekstissä on muutakin kuin pinnalta huomaa. Arabia henkii itämaista hurmaa, Kuolleet käsittelee menneiden jälkiä, mutta Savea? Miten se liittyy rauhanrakentajanaisen vierailuun? Kertokaapa minulle!
Hyvän Kirsi Suutarisen käännöskritiikin teoksesta voi lukea Kiiltomadon sivuilta.
Tämä riittää tällä erää. On verra les souffrances de jeune Madame Bovary un peu plus tard.
--
Kieli-ihmisen juttuja: Ajattelin lenkillä pikkusanojen merkitystä. En nyt puhu sellaisista kuin "kiitos" ja "päivää" ja "näkemiin" (ja "ei"), joita ilmanhan ei maailma pyörisi, vaan sellaisista kuin "niin", "paitsi" tai yksin esiintymään kykenemättömistä liitepartikkeleista kuten "-ko", "-kin" tai "-han". Esimerkkinä kysyn, mitä eroa on seuraavilla, sienimetsiltä palaavan äidin lausahduksilla:
"Puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."
Ja: "Vain puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."
Hyvä ihme! Nauru muuttuukin vakavuudeksi ja tragediaksi, hupsu emäntä myrkyttäjättäreksi! No. Kärjistin hieman. Mutta pienet sanat kunniaan. Löysin myös Rouva Bovarysta minulle tähän mennessä tuntemattoman kaksitavuisen vahvistuspartikkelin "paki-". À la "pakiparas" = parhaista parhain.
torstai 3. heinäkuuta 2008
keskiviikko 25. kesäkuuta 2008
Im Prozess
Olipas hellän tyly, äkillinen, mutta aavistettava lopetus (johan kirjan sivutkin vähenivät uhkaavasti). Oikeusjutun lempihenkilöni olivat epäilemättä ne kaksi "korstoa", jotka tulivat lopussa noutamaan K:ta. Se kursailu, se salliva ja huomaavainen K:n seuraaminen hänen päättäessään lähteä mukaan, se miten he kietoutuivat häneen kiinni ikuin yhdeksi olevaiseksi.
Mitä merkillistä tahi merkityksellistä sanottavaa minulla on Oikeusjutusta? Teostahan voisi tulkita mutkikkaana allegoriana, syvänä vertauskuvana tai jatkuvana symboliikkana, joka hämmentää ja hämmentää mieltä kuin visvipuuroa, koska se ei nojaa kulttuurin vakiintuneisiin merkitysten "oikoteihin" tai "kiertoteihin", selventämisen tapoihin. Siksi vertauskuvallinen tarina ei selvennä, vaan hämärtää, muttaa todellisuuden absurdiksi, vaikka yleensä metaforisuus ojentaa kudosta ja sitoo todellisuuden kiinteämmäksi - koska se puhuu siitä, minkä olemme jo hyväksyneet, olemme jo omaksuneet. Siten voisi ajatella, että Kafka puhuu meille viileästi yhteiskunnastamme ja elämämme vaikeista tavoitteista ja tunnoista tavalla, jota ei ole aiemmin nähty - elämämme asiallisuuden ja byrokraattisuuden aikakauden kielellä. Samalla kun ihmiset (tai oikeammin päähenkilömme, jonka spekuloinnit värittävät koko näkemämme todellisuuden) huolehtivat vallasta ja kätketystä pelistä, pelkäävät asemansa ja itsehallintansa puolesta, ilmaantuu outoja apureita, holtittoman nopeita naissuhteita. Ja ihmiset tulevat ja katoavat näkyvistä ilman ääntä, ilman varjoa, maailmaan vailla perspektiiviä. Missä on ihmisten luonne? Tämä saa epäilemään, että he ovat abstraktioiden henkilöitymiä. Kenties puhutaankin jatkuvasti uskonnosta ja ihmisen itsensä syyllistämisestä, salaisista synneistä, epäilyksistä, katumuksesta ja tuomioista? Toiseksi viimeisen luvun keskustelu papin kanssa saa ainakin ajattelemaan teologisia pohdintoja: "On esitetty toinenkin näkökanta..." - joka on edellisen vastakohta. Jatkuvasti, jatkuvasti, tuomiopäivään asti, teologia näkee enkelit nuppineulan kärjellä ja suuruuden silmän tavoittamattomissa...
Mutta Kafka vie meidät paljon allegorioita tahi symboliikkaa kauemmaksi. Teos on mysteeri itsessään, jos sitä lukee kohta ihmettelemättä, kuin tullen yhdeksi teoksen henkilöistä. ...Se on salakavala, tuo kirjan kyky muuttaa sinut itsensä kaltaiseksi. Hetken aikaa voit sanoa itsellesi, että teoksen tapahtumat ovat arkipäivää, käytät vain arkista maalaisjärkeäsi tulkintaan - ja kas, teksti muuttuu tympäiseväksi, voisit heittää kirjan kädestäsi, se ei näytä sinulle mitään kiinnostavaa. Mitä mystistä tai sähköistävää tässä tekstissä muka näit? Ja - outoa kyllä - kolmanneksi viimeinen luku loppuu kesken. Luet sanat: Tämä luku jäi Kafkalta kesken. Hoksaat: Mysteeri on todellisuutta! Et ymmärrä, miten palaat unenomaiseen ymmärtämisen tilaan mokomasta realiteettien toteamisesta - että kyllä, kirjaa ei saatu täydelliseksi. Ehkä ymmärrät tuon aukkokohdan avulla, miten paljon sinulta jää todella käsittämättä - todellisuudessa! Miten paikkaat aukkoja, karmean reikäistä maailmaasi, ja hupsua kyllä, kuvittelet että näkemäsi illuusion kalvo on ehjä, arkinen, että todellisuutesi noudattaa loogisten syy-seuraussuhteiden kudelmaa, että ymmärrät motiivit ihmisten takana ja systeemin rakenteen. Voi luoja! Me olemme hupsuja, sinä ja minä.
Mitä merkillistä tahi merkityksellistä sanottavaa minulla on Oikeusjutusta? Teostahan voisi tulkita mutkikkaana allegoriana, syvänä vertauskuvana tai jatkuvana symboliikkana, joka hämmentää ja hämmentää mieltä kuin visvipuuroa, koska se ei nojaa kulttuurin vakiintuneisiin merkitysten "oikoteihin" tai "kiertoteihin", selventämisen tapoihin. Siksi vertauskuvallinen tarina ei selvennä, vaan hämärtää, muttaa todellisuuden absurdiksi, vaikka yleensä metaforisuus ojentaa kudosta ja sitoo todellisuuden kiinteämmäksi - koska se puhuu siitä, minkä olemme jo hyväksyneet, olemme jo omaksuneet. Siten voisi ajatella, että Kafka puhuu meille viileästi yhteiskunnastamme ja elämämme vaikeista tavoitteista ja tunnoista tavalla, jota ei ole aiemmin nähty - elämämme asiallisuuden ja byrokraattisuuden aikakauden kielellä. Samalla kun ihmiset (tai oikeammin päähenkilömme, jonka spekuloinnit värittävät koko näkemämme todellisuuden) huolehtivat vallasta ja kätketystä pelistä, pelkäävät asemansa ja itsehallintansa puolesta, ilmaantuu outoja apureita, holtittoman nopeita naissuhteita. Ja ihmiset tulevat ja katoavat näkyvistä ilman ääntä, ilman varjoa, maailmaan vailla perspektiiviä. Missä on ihmisten luonne? Tämä saa epäilemään, että he ovat abstraktioiden henkilöitymiä. Kenties puhutaankin jatkuvasti uskonnosta ja ihmisen itsensä syyllistämisestä, salaisista synneistä, epäilyksistä, katumuksesta ja tuomioista? Toiseksi viimeisen luvun keskustelu papin kanssa saa ainakin ajattelemaan teologisia pohdintoja: "On esitetty toinenkin näkökanta..." - joka on edellisen vastakohta. Jatkuvasti, jatkuvasti, tuomiopäivään asti, teologia näkee enkelit nuppineulan kärjellä ja suuruuden silmän tavoittamattomissa...
Mutta Kafka vie meidät paljon allegorioita tahi symboliikkaa kauemmaksi. Teos on mysteeri itsessään, jos sitä lukee kohta ihmettelemättä, kuin tullen yhdeksi teoksen henkilöistä. ...Se on salakavala, tuo kirjan kyky muuttaa sinut itsensä kaltaiseksi. Hetken aikaa voit sanoa itsellesi, että teoksen tapahtumat ovat arkipäivää, käytät vain arkista maalaisjärkeäsi tulkintaan - ja kas, teksti muuttuu tympäiseväksi, voisit heittää kirjan kädestäsi, se ei näytä sinulle mitään kiinnostavaa. Mitä mystistä tai sähköistävää tässä tekstissä muka näit? Ja - outoa kyllä - kolmanneksi viimeinen luku loppuu kesken. Luet sanat: Tämä luku jäi Kafkalta kesken. Hoksaat: Mysteeri on todellisuutta! Et ymmärrä, miten palaat unenomaiseen ymmärtämisen tilaan mokomasta realiteettien toteamisesta - että kyllä, kirjaa ei saatu täydelliseksi. Ehkä ymmärrät tuon aukkokohdan avulla, miten paljon sinulta jää todella käsittämättä - todellisuudessa! Miten paikkaat aukkoja, karmean reikäistä maailmaasi, ja hupsua kyllä, kuvittelet että näkemäsi illuusion kalvo on ehjä, arkinen, että todellisuutesi noudattaa loogisten syy-seuraussuhteiden kudelmaa, että ymmärrät motiivit ihmisten takana ja systeemin rakenteen. Voi luoja! Me olemme hupsuja, sinä ja minä.
sunnuntai 22. kesäkuuta 2008
Kafkamaisuutta
Sunnuntaina virastossa on painostava ilma, sijaitsevathan kansliat auringonpaahtaman puukaton alla ullakolla. --
Kafkan teokset ja juonet eivät seuraa mitään muualta tuttua ja turvallista logiikkaa. Teksti on ehdottoman järkevää kieleltään, lauseet pysyvät koossa - mutta huijaavat lukijaansa hienostuneen huomaamattomasti. Erehdymme luulemaan, että tekstistä näkemämme ja kokemamme vastaa reaalimaailmaa, mutta virkkeiden tasolta laajemmalle liikuttaessa, aivojemme yrittäessä luoda synteesiä lukemamme ja ymmärryksemme välille, merkitykset jäävätkin lukkiutumatta. Se varma syvyysvaikutelma, joka syntyy empatian kokemisesta omaksuessamme henkilöiden ja tapahtumien kokonaisuuden, jää syntymättä. Sen sijaan näemme kuin vilahdukselta absurdiuden ja lukemattoman moniselitteisten merkitysten kuiluja.
K:n pyrkimykset jäävät epäselviksi, juoni ei hahmotu lainkaan sen mukaan, minkä oletamme tärkeäksi (kuten mistä K:ta syytetään). Sen sijaan pikkuseikat piirtyvät sitä teräväpiirteisempinä.
Ihmiset käyttäytyvät kumman vallattomasti, loukkaantuvat äkillisesti, seuraavat päähenkilöä luonnottoman uteliaina kuin tyhjäpäiset lapset. Oikeussalissa yllioppilas ahdistelee ja myöhemmin ryöstää mukaansa oikeudenpalvelijan vaimon. Tämän mies puolestaan selittää vaikean tilanteensa K:lle avomielisesti ja perinpohjaisesti. Silti tuntuu, kuin hän puhuisi lööperiä, koska tuollaisia käyttäytymismalleja ei meidän maailmasamme ole. Ei ole mitään järkeä siinä, miten yleisten käyttäytymissäänntöjen, ihmisten asemien ja oikeuden olemuksen sisällöt ovat heittäneet häränpyllyä - tai ikäänkuin menettäneet sisältönsä jonkun pojanviikarin tapaisen mielen sujauttaessa tilalle jotain aivan muuta.
Ihmisten suhtautumisissa on niin välinpitämättömyyttä, vihamielisyyttä, hilpeyttä, uteliaisuutta, jalomielisyyttä kuin häpeämätöntä halpamaisuuttakin. Moraaliset dilemmat eivät heitä aina juuri hetkauta, kun taas triviaalit yksityiskohdat saattavat olla heille vakavia. Mutta kun kaikki etenee kuin vailla historiaa, kuin vailla tunnistettavaa ja elävää maailmaa, heidän tunteensa tuntuvat pinnallisilta ja kuin päälle maalatuilta. Henkilöt eivät hahmotu ihmisinä sen mukaan, mitä ovat, vaan heidän persoonansa on - se, mitä heille tapahtuu. He tupsahtelevat esiin yllättäen kuin harjoituslevyt ampumaradalla, silti kuitenkaan yllättämättä. Päähenkilö K onosin omituisen maailmansa tuote, huolimatta siitä, että on taistelevinaan pois välttämättömyydestä. Hän se houkuttelee lukijankin ottamaan kaiken tyynenä vastaan.
Kafkan teokset ja juonet eivät seuraa mitään muualta tuttua ja turvallista logiikkaa. Teksti on ehdottoman järkevää kieleltään, lauseet pysyvät koossa - mutta huijaavat lukijaansa hienostuneen huomaamattomasti. Erehdymme luulemaan, että tekstistä näkemämme ja kokemamme vastaa reaalimaailmaa, mutta virkkeiden tasolta laajemmalle liikuttaessa, aivojemme yrittäessä luoda synteesiä lukemamme ja ymmärryksemme välille, merkitykset jäävätkin lukkiutumatta. Se varma syvyysvaikutelma, joka syntyy empatian kokemisesta omaksuessamme henkilöiden ja tapahtumien kokonaisuuden, jää syntymättä. Sen sijaan näemme kuin vilahdukselta absurdiuden ja lukemattoman moniselitteisten merkitysten kuiluja.
K:n pyrkimykset jäävät epäselviksi, juoni ei hahmotu lainkaan sen mukaan, minkä oletamme tärkeäksi (kuten mistä K:ta syytetään). Sen sijaan pikkuseikat piirtyvät sitä teräväpiirteisempinä.
Ihmiset käyttäytyvät kumman vallattomasti, loukkaantuvat äkillisesti, seuraavat päähenkilöä luonnottoman uteliaina kuin tyhjäpäiset lapset. Oikeussalissa yllioppilas ahdistelee ja myöhemmin ryöstää mukaansa oikeudenpalvelijan vaimon. Tämän mies puolestaan selittää vaikean tilanteensa K:lle avomielisesti ja perinpohjaisesti. Silti tuntuu, kuin hän puhuisi lööperiä, koska tuollaisia käyttäytymismalleja ei meidän maailmasamme ole. Ei ole mitään järkeä siinä, miten yleisten käyttäytymissäänntöjen, ihmisten asemien ja oikeuden olemuksen sisällöt ovat heittäneet häränpyllyä - tai ikäänkuin menettäneet sisältönsä jonkun pojanviikarin tapaisen mielen sujauttaessa tilalle jotain aivan muuta.
Ihmisten suhtautumisissa on niin välinpitämättömyyttä, vihamielisyyttä, hilpeyttä, uteliaisuutta, jalomielisyyttä kuin häpeämätöntä halpamaisuuttakin. Moraaliset dilemmat eivät heitä aina juuri hetkauta, kun taas triviaalit yksityiskohdat saattavat olla heille vakavia. Mutta kun kaikki etenee kuin vailla historiaa, kuin vailla tunnistettavaa ja elävää maailmaa, heidän tunteensa tuntuvat pinnallisilta ja kuin päälle maalatuilta. Henkilöt eivät hahmotu ihmisinä sen mukaan, mitä ovat, vaan heidän persoonansa on - se, mitä heille tapahtuu. He tupsahtelevat esiin yllättäen kuin harjoituslevyt ampumaradalla, silti kuitenkaan yllättämättä. Päähenkilö K onosin omituisen maailmansa tuote, huolimatta siitä, että on taistelevinaan pois välttämättömyydestä. Hän se houkuttelee lukijankin ottamaan kaiken tyynenä vastaan.
torstai 19. kesäkuuta 2008
Rikos - vaatii rangaistusta
Raskolnikov on hullu. Ei, ei, hän on tavallinen ihminen, synkähkö, ylpeä - hän on muuttunut siitä, kun asui sisarensa Avdotja Romanovnan ja äitinsä Pulherija Aleksandrovnan vaikutuspiirissa. Pietarin helteinen, kuumeinen kesä...
Kun Raskolnikov oli sairas - lukija ihmettelee väliin jos toiseenkin, onko sairaus mennyt lainkaan ohi? - hänen ajatuksenjuoksuaan, hänen kulkuan läpi turmeltuneen, häikäisevän Pietarin seurasi maagisen lumoutuneena - kuin näkisi miehen seisovan raiteilla, kun juna kiitää kohti hurjaa vauhtia. Itse lukija seisoo kuin aidan takana, hyvin lähellä, kaiken kokien, mutta aika, aika, joka kuluisi aidan yli kapuamiseen kieltää ehdottomasti väistämättömästi eteneviin tapahtumiin sekaantumisen. Niin tämänkin fiktion lukija joutuu todistamaan, ymmärtämään ja kestämään tarinan parhaan kykynsä mukaan, sillä aika ja tila ovat ylittämättömissä.
Lukijasta tulee murhan aikana rikoskumppani: Toisaalta kammoaa tapahtumien juoksua, toisaalta janoaa nähdä sen ja - eläytyen hengästyneisiin ajatuksiin - tahtoo, ettei Raskolnikov jää kiinni.
Venäläiset kohtalot, suurten ristiriitojen maa, laajat tunteet... Kuinka rakastankaan noita ihmisiä, joiden sielu on läsnä ja kohtalo jatkuvasti käsillä.
Teoksen suomenkielinen nimi, raa'asti rasahtava "Rikos ja rangaistus", hakkaa ensikuulemalta venäjänkielisen: Преступле́ние и наказа́ние, Pristupljenije i nakazanije. Mutta kun olen vähän aikaa sulatellut ja kotiutunut venäjän keskelle, alan ymmärtää noidenkin äänteiden tehon ja sopivuuden.
Dostojevski, kuten Tolstoikin, näyttäytyy viimeisen sivun käännettyäni yhtenä aikamme (tai jo hetki sitten menneen ajan) merkittävistä humanisteista. Hänen päähenkilönsä Raskolnikov eli yli-ihmisteoriansa valheissa - tiedä häntä, vaikka mokoma olisi tottakin, mutta Raskolnikovin(kaan) kohdalla se ei lopulta ollut. Hän ei voinut "voittaa elämänhaluaan" ja tehdä itsemurhaa, ja vielä vankileirilläkin hänellä kesti pitkään tajuta totuutta, rakkautta, joka tuli muuttamaan hänet. Ehkä hän oli sillalla, "veden äärellä seisoessaan, aavistanut olemuksessaan ja vakaumuksissaan piilevän syvän valheen."
Hesarin sivujen blogeissa juteltiin oikein antoisasti Rikoksesta ja rangaistuksesta, ja kritisoitiin mm. loppua, joka nykykyynikosta tuntuu pliisulta. Puolustan sitä, koska kaikkein syvällisimmät totuudet ovat naurettavan yksinkertaisia. Vankileirillä teorioiden sumentama sydän kasvaa nuoreksi. Voidakseen elää ja olla onnellinen Raskolnikov hyväksyy yhteiskuntansa etiikan. Yksinkertainen tajuaminen, heittäytyminen elämän huomaan ja työhön tarttuminen - koen tämän päätöksen hyvin rinnakkaiseksi Anna Kareninan "todellisen ihmisen" Konstantin Levinin loppupäätelmälle. Hiiteen teoretisoinnit! - elän kuten tulee elää kaikkivaltiaan näkymättömässä ohjauksessa.
Muutkaan henkilöt eivät näytä hekään harmaan normaaleilta. Pidin riettaasta Svidrigailovista, kiivaan hyväsydämisestä Razumihinistä... Sonjan pyhimysmäinen uhrautuvaisuus, uskonnollinen tapa hyväksyä maailma ja ottaa vastaan kärsimykset (tähänhän Porfiri Petrovitskin yrittää päähenkilöä johdattaa paljastuspuheessaan, yhdessä kirjan hienoimmista jaksoista) vaikuttavat ehkä epäaidoilta. Mutta - tuollaisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Kuten on häiriintyneitä, omien teorioidensa syövereihin sotkeutuneita, tuskaisia ihmisiä. Erilaiset vetävät toisiiaan puoleensa kuin magneetit. Ei minullekaan ollut hyväksi ajatella liikaa sitä, että kaikkia tulee rakastaa, ja periaatteeni päättäväistä soveltamista käytäntöön - ja kokea tuskia sen vuoksi - kun tarvitsee vain elää ja antaa periaatteidensa luoda voimaa tekoihin. Anna Kareninassahan Levin hyväksyi sen, että hän äyskii kuskeilleen, julmistuu vaimolleen jne., ts. ei käyttäydy sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Silti tuo uusi tunto ei hävinnyt mihinkään.
Jostain syystä sisaren Dunjan luonteen laadun tulkitsin samanlaiseksi kuin veljensä, mutta kontrastiksi sukupuolen ja elinympäristön takia. Siksi Dunja oli moraaliltaan vahva, suoraselkäinen, kun taas veli Rodja oli pimeydessä vääristynyt, kovettunut ylpeäksi.
Puolustukseni tekstin väitetylle junnaavuudelle: Kirjoitustapa palvelee Raskolnikovin pakkomielteistä ajattelua ja tunne-elämää. Lisäksi aito(klassikko)venäläinen pitkäpiimäisyys on vain niin suloista. Kirjaahan voi lukea myös lajityypillisenä dekkarina.
Ja niin - Tuomitaanko ihminen sen vuoksi, mitä hän on (mitä kukaan ei voi tietää) vai sen vuoksi, mitä hän tekee?
Kun Raskolnikov oli sairas - lukija ihmettelee väliin jos toiseenkin, onko sairaus mennyt lainkaan ohi? - hänen ajatuksenjuoksuaan, hänen kulkuan läpi turmeltuneen, häikäisevän Pietarin seurasi maagisen lumoutuneena - kuin näkisi miehen seisovan raiteilla, kun juna kiitää kohti hurjaa vauhtia. Itse lukija seisoo kuin aidan takana, hyvin lähellä, kaiken kokien, mutta aika, aika, joka kuluisi aidan yli kapuamiseen kieltää ehdottomasti väistämättömästi eteneviin tapahtumiin sekaantumisen. Niin tämänkin fiktion lukija joutuu todistamaan, ymmärtämään ja kestämään tarinan parhaan kykynsä mukaan, sillä aika ja tila ovat ylittämättömissä.
Lukijasta tulee murhan aikana rikoskumppani: Toisaalta kammoaa tapahtumien juoksua, toisaalta janoaa nähdä sen ja - eläytyen hengästyneisiin ajatuksiin - tahtoo, ettei Raskolnikov jää kiinni.
Venäläiset kohtalot, suurten ristiriitojen maa, laajat tunteet... Kuinka rakastankaan noita ihmisiä, joiden sielu on läsnä ja kohtalo jatkuvasti käsillä.
Teoksen suomenkielinen nimi, raa'asti rasahtava "Rikos ja rangaistus", hakkaa ensikuulemalta venäjänkielisen: Преступле́ние и наказа́ние, Pristupljenije i nakazanije. Mutta kun olen vähän aikaa sulatellut ja kotiutunut venäjän keskelle, alan ymmärtää noidenkin äänteiden tehon ja sopivuuden.
Dostojevski, kuten Tolstoikin, näyttäytyy viimeisen sivun käännettyäni yhtenä aikamme (tai jo hetki sitten menneen ajan) merkittävistä humanisteista. Hänen päähenkilönsä Raskolnikov eli yli-ihmisteoriansa valheissa - tiedä häntä, vaikka mokoma olisi tottakin, mutta Raskolnikovin(kaan) kohdalla se ei lopulta ollut. Hän ei voinut "voittaa elämänhaluaan" ja tehdä itsemurhaa, ja vielä vankileirilläkin hänellä kesti pitkään tajuta totuutta, rakkautta, joka tuli muuttamaan hänet. Ehkä hän oli sillalla, "veden äärellä seisoessaan, aavistanut olemuksessaan ja vakaumuksissaan piilevän syvän valheen."
Hesarin sivujen blogeissa juteltiin oikein antoisasti Rikoksesta ja rangaistuksesta, ja kritisoitiin mm. loppua, joka nykykyynikosta tuntuu pliisulta. Puolustan sitä, koska kaikkein syvällisimmät totuudet ovat naurettavan yksinkertaisia. Vankileirillä teorioiden sumentama sydän kasvaa nuoreksi. Voidakseen elää ja olla onnellinen Raskolnikov hyväksyy yhteiskuntansa etiikan. Yksinkertainen tajuaminen, heittäytyminen elämän huomaan ja työhön tarttuminen - koen tämän päätöksen hyvin rinnakkaiseksi Anna Kareninan "todellisen ihmisen" Konstantin Levinin loppupäätelmälle. Hiiteen teoretisoinnit! - elän kuten tulee elää kaikkivaltiaan näkymättömässä ohjauksessa.
Muutkaan henkilöt eivät näytä hekään harmaan normaaleilta. Pidin riettaasta Svidrigailovista, kiivaan hyväsydämisestä Razumihinistä... Sonjan pyhimysmäinen uhrautuvaisuus, uskonnollinen tapa hyväksyä maailma ja ottaa vastaan kärsimykset (tähänhän Porfiri Petrovitskin yrittää päähenkilöä johdattaa paljastuspuheessaan, yhdessä kirjan hienoimmista jaksoista) vaikuttavat ehkä epäaidoilta. Mutta - tuollaisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Kuten on häiriintyneitä, omien teorioidensa syövereihin sotkeutuneita, tuskaisia ihmisiä. Erilaiset vetävät toisiiaan puoleensa kuin magneetit. Ei minullekaan ollut hyväksi ajatella liikaa sitä, että kaikkia tulee rakastaa, ja periaatteeni päättäväistä soveltamista käytäntöön - ja kokea tuskia sen vuoksi - kun tarvitsee vain elää ja antaa periaatteidensa luoda voimaa tekoihin. Anna Kareninassahan Levin hyväksyi sen, että hän äyskii kuskeilleen, julmistuu vaimolleen jne., ts. ei käyttäydy sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Silti tuo uusi tunto ei hävinnyt mihinkään.
Jostain syystä sisaren Dunjan luonteen laadun tulkitsin samanlaiseksi kuin veljensä, mutta kontrastiksi sukupuolen ja elinympäristön takia. Siksi Dunja oli moraaliltaan vahva, suoraselkäinen, kun taas veli Rodja oli pimeydessä vääristynyt, kovettunut ylpeäksi.
Puolustukseni tekstin väitetylle junnaavuudelle: Kirjoitustapa palvelee Raskolnikovin pakkomielteistä ajattelua ja tunne-elämää. Lisäksi aito(klassikko)venäläinen pitkäpiimäisyys on vain niin suloista. Kirjaahan voi lukea myös lajityypillisenä dekkarina.
Ja niin - Tuomitaanko ihminen sen vuoksi, mitä hän on (mitä kukaan ei voi tietää) vai sen vuoksi, mitä hän tekee?
sunnuntai 8. kesäkuuta 2008
Kauden villiyrttejä
Tämäniltaisen lenkin tulos:
Minun mieleni tekee
.... kärrynpyöriä
korvapuusteja
ja takoo
kissankelloja
satakieliä
joita sormustin soittaa
ja seepra-männyt kisaavat kedolla
pelaavat marjapussia pellolla
ilolla
Minun mieleni ei epää
se lepää.
Sembramäntyjen muunnos menee ehkä vähän yli. Pitänee jossain vaiheessa yrittää rassata html-koodin asetuksia, jotta tekstin asettelu ilmaisee enemmän - leijailee keveämmin.
Minun mieleni tekee
.... kärrynpyöriä
korvapuusteja
ja takoo
kissankelloja
satakieliä
joita sormustin soittaa
ja seepra-männyt kisaavat kedolla
pelaavat marjapussia pellolla
ilolla
Minun mieleni ei epää
se lepää.
Sembramäntyjen muunnos menee ehkä vähän yli. Pitänee jossain vaiheessa yrittää rassata html-koodin asetuksia, jotta tekstin asettelu ilmaisee enemmän - leijailee keveämmin.
torstai 29. toukokuuta 2008
Venäjän ylimystö, realismin paratiisi
Olen pian Tolstoin parhaana romaaninaan pitämän kirjan lopussa.
Mikä on huomionarvoista Anna Kareninassa? Onko rakenne erikoisen kiinnostava? Jos vertaan Anna Kareninaa puoleen väliin lukemaani Tolstoin toiseen pääteokseen, Sotaan ja rauhaan, ehkei kokonaiskompositio ole niin vaikuttava ja hallittu, mutta ihmiselämän analyysi niin yksilö-, perhe- kuin sukutasolla toimii. Henkilösuhteet, etten sanoisi persoonan tai elämäntarinan tutkielmat, ovat epäilemättä teoksen pääsisältö, ainakin yksi niistä. Ne ovat päälinjoja, joiden tekstuuria ja yhteenliittymiä, ehkä jossain määrin myös sisältöä, määräävät yhteiskunnalliset asemat (sana kalskahtaa tärkeältä ylimystön suussa), sosiaaliset vaatimukset ja upea, venäläinen kulttuuri vahvoine ranskalaisine ja englantilaisine vaikutteineen.
Mikä on Tolstoin tyylissä merkittävää? Ehkä juuri selvyys, huolellisuus, laajuus. Silti kertoja ei käytä turhia sanoja, hänen katseensa kiertää kaiken näkevästi mutta luonnollisesti ympäri henkilökaartiaan. Kukaan ei esitä tyhjää tai yksiulotteiseksi määriteltyä osaa. Vaikka kertoja on kaikentietävä, kaiken tyynesti näkevä, hän ei ole täysin ekstradiegeettinen, ts. osallistumaton. Tyyli muuttuu hieman sen henkilön mukaan, jonka kautta tapahtumat suodatetaan: Levinin intohimoinen, rauhaton, huolekas mieli tuntuu kovin erilaiselta lukea kuin Stepan Arkadjevits Oblonskin leppoisa, valoisa, jopa "höveli" tuumailu. Tältä osin Tolstoin tyyli lähenee jo modernia. Tosin - eihän realismin objektiivisuus ole koskaan objektiivista. Naturalismi, kuten Zolan tunnoton, karkea ja mielikuvituksettomuudessaan julma esitystyyli, maalaa kuin pahankurisuuttaan maailman tavallista likaisempaan sävyyn, tuhriutuneiden ja saastunein värein.
Biografistin silmin Tolstoin aiheen valinta ja käsittely - kertomus onnettomasti päättyneestä avioliiton ulkopuolisesta rakkaustarinasta - todistaa hänen vankkaa moraalista näkemystään. Anna Arkadjevna Kareninan ja Aleksei Kirillovits Vronskin, hienojen, vaikuttavien ihmisten rakkaustarina on tuhoontuomittu, kun taas rinnalla kulkevat epäröivät, "heikot" ja inhimillisemmät Konstantin Dmitrijevits Levin ja Jekaterina Alexandrovna Stserbatskaja saavat onnellisesti, suloisesti, vaikean näköisesti mutta ihmeellisen helposti toisensa. Levinin hahmoon Tolstoin sanotaan kirjoittaneen itsensä ja epäilyn hetkensä. Levinin kuvailussa onkin hersyvää läheisyyttä, myötätuntoa, joka ei voi ilmetä kuin kyseisen elämäntavan ja mielenlaadun ymmärtämisen yhteydessä. Eräs kohtaus on suoraan hänen omasta tarinastaan. Levin antaa ennen häitä vaimonsa lukea vanhat päiväkirjansa, kuten Tolstoikin antoi omansa: Niissä hän laverteli suhteistaan talonpoikaisnaisiin.
Teoksen alkulause on jäänyt mietityttämään minua: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Mitä Tolstoi on tarkoittanut kirjoittaessaan tuon lausahduksen? Alkulause voi toimia kirjan tiivistäjänä, lukuohjeena tai pelkkänä johdattelijana. Kyseessä ei ole kuitenkaan vain mikään kulunut sanonta, jolla Stepan Arkadjevits Oblonskin ja Dollyn onnetonta riitaa ryhdytään puimaan. Ainakin minua kertoja ohjasi lukemaan ihmmissuhteita, vertaamaan samojen piirteiden, kysymysten ja ongelmien esiintymisiä ja ratkaisuja sekä Vroskin ja Annan että Levinin ja Kittyn parisuhteissa. Levin ja Kitty ovat niin "heikkoja" (miten vaikeaa on löytää sanaa tälle inhimillisen hellyttävälle piirteelle!), etteivät pysty salailemaan toisiltaan tunteitaan ja mustasukkaisuuden aiheitaan. Niinpä he päätyvät avautumaan ja olemaan täysin rehellisiä toisilleen, puhumaan asiat selviksi, vaikka sitten yömyöhällä.
---
Aiheen vierestä: Löysin Flash-esittelyn Danten Infernosta. Tosi kiva paikka.
Kirjallisuuden vierestä: Täällä kotikotona jäin nostalgisena katsomaan televisiosta McGyveria ja hämmästyneenä tuijottamaan nykyisiä mainoksia. Analyysi puri niistä joihinkin, kuten Reilun leivän ideologiaan, ihan vain koska pohdin pikaisesti tutkiessamme edesmenneellä kurssilla l'Expressin artikkelia ranskalaisnuorten passiivisuudesta ja pessimismistä. Artikkelissa kiinnitin huomiota mm. kohtaan, jossa ranskalaisnuorista enemmistö (54%) vastasi "Kyllä" väitteeseen "Toisten katse on määräävä ammatinvalintaani nähden". Toisessa ääripäässä suomalaisista tätä mieltä oli vain 9 % - silti yksi kymmenestä suomalaisnuoresta. Meillä työelämä on kuitenkin itsenäisesti hoidettava puoli elämässä.
Miksi mainos toi tämän mieleeni? Siinä aamusämpylää mussuttava pikkupoika arvostelee hieman pilkallisesti isäänsä, joka menee töihin, koska pomo käskee, ja pitää solmiota, joka äidin mielestä on ihan hyvä. Poika tuhahtaa "Sä et tee mitään itse". Mainos pyrkii voittamaan suomalaiset puolelleen arvojemme kautta: Ylpeä yksikseen selviäminen lyö hynttyyt yhteen reiluuden, eli suoran puheen kanssa.
Valitettavasti ei se suomalaistenkaan ammatillinen identiteetti aina jaksa seistä omilla jaloillaan, kuten ei moni muukaan identiteetin osa-alue. (Tänään puhuttiin elektronisesta identiteetistä - käännöskukkanen. ;) )
---
Kevättyöt ovat vieneet hieman aikaa. Pientenkin ajatusten jalostaminen kirjaa lukiessa olisi ollut hyvä idea, mutta nyt irtoan taas urakastani. 9.6. lähden Sodankylään elokuvafestivaaleille ja viivyn siellä viikon. Matkalla luen Fjodor Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Paluuni jälkeen on aika kirjoittaa essee myös Anna Kareninasta. Onpa taas tullut verestettyä naputtelulihaksia.
Mikä on huomionarvoista Anna Kareninassa? Onko rakenne erikoisen kiinnostava? Jos vertaan Anna Kareninaa puoleen väliin lukemaani Tolstoin toiseen pääteokseen, Sotaan ja rauhaan, ehkei kokonaiskompositio ole niin vaikuttava ja hallittu, mutta ihmiselämän analyysi niin yksilö-, perhe- kuin sukutasolla toimii. Henkilösuhteet, etten sanoisi persoonan tai elämäntarinan tutkielmat, ovat epäilemättä teoksen pääsisältö, ainakin yksi niistä. Ne ovat päälinjoja, joiden tekstuuria ja yhteenliittymiä, ehkä jossain määrin myös sisältöä, määräävät yhteiskunnalliset asemat (sana kalskahtaa tärkeältä ylimystön suussa), sosiaaliset vaatimukset ja upea, venäläinen kulttuuri vahvoine ranskalaisine ja englantilaisine vaikutteineen.
Mikä on Tolstoin tyylissä merkittävää? Ehkä juuri selvyys, huolellisuus, laajuus. Silti kertoja ei käytä turhia sanoja, hänen katseensa kiertää kaiken näkevästi mutta luonnollisesti ympäri henkilökaartiaan. Kukaan ei esitä tyhjää tai yksiulotteiseksi määriteltyä osaa. Vaikka kertoja on kaikentietävä, kaiken tyynesti näkevä, hän ei ole täysin ekstradiegeettinen, ts. osallistumaton. Tyyli muuttuu hieman sen henkilön mukaan, jonka kautta tapahtumat suodatetaan: Levinin intohimoinen, rauhaton, huolekas mieli tuntuu kovin erilaiselta lukea kuin Stepan Arkadjevits Oblonskin leppoisa, valoisa, jopa "höveli" tuumailu. Tältä osin Tolstoin tyyli lähenee jo modernia. Tosin - eihän realismin objektiivisuus ole koskaan objektiivista. Naturalismi, kuten Zolan tunnoton, karkea ja mielikuvituksettomuudessaan julma esitystyyli, maalaa kuin pahankurisuuttaan maailman tavallista likaisempaan sävyyn, tuhriutuneiden ja saastunein värein.
Biografistin silmin Tolstoin aiheen valinta ja käsittely - kertomus onnettomasti päättyneestä avioliiton ulkopuolisesta rakkaustarinasta - todistaa hänen vankkaa moraalista näkemystään. Anna Arkadjevna Kareninan ja Aleksei Kirillovits Vronskin, hienojen, vaikuttavien ihmisten rakkaustarina on tuhoontuomittu, kun taas rinnalla kulkevat epäröivät, "heikot" ja inhimillisemmät Konstantin Dmitrijevits Levin ja Jekaterina Alexandrovna Stserbatskaja saavat onnellisesti, suloisesti, vaikean näköisesti mutta ihmeellisen helposti toisensa. Levinin hahmoon Tolstoin sanotaan kirjoittaneen itsensä ja epäilyn hetkensä. Levinin kuvailussa onkin hersyvää läheisyyttä, myötätuntoa, joka ei voi ilmetä kuin kyseisen elämäntavan ja mielenlaadun ymmärtämisen yhteydessä. Eräs kohtaus on suoraan hänen omasta tarinastaan. Levin antaa ennen häitä vaimonsa lukea vanhat päiväkirjansa, kuten Tolstoikin antoi omansa: Niissä hän laverteli suhteistaan talonpoikaisnaisiin.
Teoksen alkulause on jäänyt mietityttämään minua: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Mitä Tolstoi on tarkoittanut kirjoittaessaan tuon lausahduksen? Alkulause voi toimia kirjan tiivistäjänä, lukuohjeena tai pelkkänä johdattelijana. Kyseessä ei ole kuitenkaan vain mikään kulunut sanonta, jolla Stepan Arkadjevits Oblonskin ja Dollyn onnetonta riitaa ryhdytään puimaan. Ainakin minua kertoja ohjasi lukemaan ihmmissuhteita, vertaamaan samojen piirteiden, kysymysten ja ongelmien esiintymisiä ja ratkaisuja sekä Vroskin ja Annan että Levinin ja Kittyn parisuhteissa. Levin ja Kitty ovat niin "heikkoja" (miten vaikeaa on löytää sanaa tälle inhimillisen hellyttävälle piirteelle!), etteivät pysty salailemaan toisiltaan tunteitaan ja mustasukkaisuuden aiheitaan. Niinpä he päätyvät avautumaan ja olemaan täysin rehellisiä toisilleen, puhumaan asiat selviksi, vaikka sitten yömyöhällä.
---
Aiheen vierestä: Löysin Flash-esittelyn Danten Infernosta. Tosi kiva paikka.
Kirjallisuuden vierestä: Täällä kotikotona jäin nostalgisena katsomaan televisiosta McGyveria ja hämmästyneenä tuijottamaan nykyisiä mainoksia. Analyysi puri niistä joihinkin, kuten Reilun leivän ideologiaan, ihan vain koska pohdin pikaisesti tutkiessamme edesmenneellä kurssilla l'Expressin artikkelia ranskalaisnuorten passiivisuudesta ja pessimismistä. Artikkelissa kiinnitin huomiota mm. kohtaan, jossa ranskalaisnuorista enemmistö (54%) vastasi "Kyllä" väitteeseen "Toisten katse on määräävä ammatinvalintaani nähden". Toisessa ääripäässä suomalaisista tätä mieltä oli vain 9 % - silti yksi kymmenestä suomalaisnuoresta. Meillä työelämä on kuitenkin itsenäisesti hoidettava puoli elämässä.
Miksi mainos toi tämän mieleeni? Siinä aamusämpylää mussuttava pikkupoika arvostelee hieman pilkallisesti isäänsä, joka menee töihin, koska pomo käskee, ja pitää solmiota, joka äidin mielestä on ihan hyvä. Poika tuhahtaa "Sä et tee mitään itse". Mainos pyrkii voittamaan suomalaiset puolelleen arvojemme kautta: Ylpeä yksikseen selviäminen lyö hynttyyt yhteen reiluuden, eli suoran puheen kanssa.
Valitettavasti ei se suomalaistenkaan ammatillinen identiteetti aina jaksa seistä omilla jaloillaan, kuten ei moni muukaan identiteetin osa-alue. (Tänään puhuttiin elektronisesta identiteetistä - käännöskukkanen. ;) )
---
Kevättyöt ovat vieneet hieman aikaa. Pientenkin ajatusten jalostaminen kirjaa lukiessa olisi ollut hyvä idea, mutta nyt irtoan taas urakastani. 9.6. lähden Sodankylään elokuvafestivaaleille ja viivyn siellä viikon. Matkalla luen Fjodor Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Paluuni jälkeen on aika kirjoittaa essee myös Anna Kareninasta. Onpa taas tullut verestettyä naputtelulihaksia.
keskiviikko 28. toukokuuta 2008
Lukublogi ensi kuussa
- Välähdyksiä, on an ordinary day -
Ilta viilenee ja pieni pala leikattua nurmikkoa tuoksuu kesäiselle heinäpellolle, joka levittäytyy tähtien alla
ja ylitän sen kantaen styroksinpalaa, kaikista mahdollisista asioista - Heinäpellon tuoksu vaihtuu ja peittyy bensiininkatkuun
-
Kesäyön lepäävä vesi on valoisampi kuin taivas. Vesi helmeilee maasta kuin huntu, verhotut värit nousevat vitkaan silmiini
laulua, tyyneyttä, iloa
--
Aamuauringon kurkottaessa raikkaan, pehmeästä unesta heränneen maan, muistan elävästi juosseeni pitkin vaarojen huippua. Kiitollisena kokemuksistani tahdon aikanaan viedä oman perheeni hiljaisille rinteille vartomaan auringonnousua.
Olen yhtä innoissani luonnon taituruudesta ja lahjoista kuin Anna Kareninan Levin-setä.
There. Pääsin varsinaiseen aiheeseeni. Pyhitän ensi kuussa tämän hiljaisena pysyneen blogin muistiinpanoille joistakin klassikoista, joita luen heinäkuun tenttiä varten. Ehkä on aika viimeinkin tunnustaa, etteivät tekstit kunnolla pysy päässä, eivät kokonaisuuksina eivätkä erikoispiirteineen, jollei niitä pui pitkin matkaa.
Vuorossa siis: Leo Tolstoin Anna Karenina
Ilta viilenee ja pieni pala leikattua nurmikkoa tuoksuu kesäiselle heinäpellolle, joka levittäytyy tähtien alla
ja ylitän sen kantaen styroksinpalaa, kaikista mahdollisista asioista - Heinäpellon tuoksu vaihtuu ja peittyy bensiininkatkuun
-
Kesäyön lepäävä vesi on valoisampi kuin taivas. Vesi helmeilee maasta kuin huntu, verhotut värit nousevat vitkaan silmiini
laulua, tyyneyttä, iloa
--
Aamuauringon kurkottaessa raikkaan, pehmeästä unesta heränneen maan, muistan elävästi juosseeni pitkin vaarojen huippua. Kiitollisena kokemuksistani tahdon aikanaan viedä oman perheeni hiljaisille rinteille vartomaan auringonnousua.
Olen yhtä innoissani luonnon taituruudesta ja lahjoista kuin Anna Kareninan Levin-setä.
There. Pääsin varsinaiseen aiheeseeni. Pyhitän ensi kuussa tämän hiljaisena pysyneen blogin muistiinpanoille joistakin klassikoista, joita luen heinäkuun tenttiä varten. Ehkä on aika viimeinkin tunnustaa, etteivät tekstit kunnolla pysy päässä, eivät kokonaisuuksina eivätkä erikoispiirteineen, jollei niitä pui pitkin matkaa.
Vuorossa siis: Leo Tolstoin Anna Karenina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
