Pieni kettu pimeässä

Pieni kettu juoksi vinhaa vauhtia. Tuuli viuhui tasaisesti sen korvissa, välillä sitä uuvutti, kun se eteni yhä syvemmälle tukahduttavien hajujen keskellä. Silti se tiesi kulkevansa metsää kohti eikä antanut tassujen väsymyksen pysähdyttää kulkuaan.

Pieni kettu oli asunut pitkään kaupungissa. Sen anturat olivat kuluneet sileiksi, sen turkki kadottanut osan entisestä loistostaan.

se oli jo unohtanut, miten kosken kohina lauloi, miten puiden humina pehmensi maiseman, miten kevät nauroi juostessaan solisevan puron varrella

Pienen ketun silmät eivät nähneet enää pimeän läpi. Harvoin se pysähtyi tai tähyili sinne, mistä sen jäljet johtivat.

Eräänä päivänä pieni kettu oli havahtunut. Metsä kutsui sitä. Vaikka se oli unohtanut paljon siitä, mitä oli kerran, vaikkei se tunnistanut oliko kutsu varpushaukan huuto, kuonolle laskeutuva lehti vai juuri äänen alla jyrisevä ukkospilvi, se tiesi että rakasti sitä. Se seurasi kutsua. Vaikka sen piti tunkeutua läpi tahmeuden ja harmauden, se löytäisi kutsujansa.

Niinpä pieni kettu juoksi yhä. Sen käpälät iskeytyivät kovaan kamaraan, painoivat jäljet pölyyn. Metsä oli lähempänä, aavistuksen päässä.

Se oli nähnyt satimeen jääneen linnun, joka yritti lentää kohti taivasta. Sen siivet olivat katkenneet. Lintu jäi kyyhöttämään, säikeiden vangitsemana.

Mutta pienen ketun oli kuljettava, löydettävä metsänsä uudelleen. Kunnes jokin esti sen.

Se jatkui pimeän ääriin.
Pieni kettu kynsi sitä, koitti saada siitä otetta. Seinä oli sileä kuin musta jää. Se kohosi mustaan yöhön, ja se levisi äänen ja askeleen kantamattomiin. Pieni kettu ei tuntenut sitä, ja kuitenkin se esti sen. Juuri toisella puolella kutsui metsä. Mutta pieni kettu ei tiennyt miten vastata.

Pieni kettu nuuski, etsi rakoa pimeässä. Taivaalla ei ollut tähtien pilkettäkään. Se haparoi takaisin pitkin jälkiään, etsiäkseen toisen hajujäljen, löytääkseen sen paikan missä oli tuntenut metsän voimakkaimmin, mutta ei kohdannut ketään, tavannut mitään.

Sade kasteli pienen ketun turkin. Siitä valui tuhkanvaaleita noroja. Tyynen lammikon pinnassa se näki mustat ja valkeat, alas harmaata taivasta kohti kasvavat puut, ja toivoi astuvansa peilin läpi.

Hiljaisuus seisoi liikahtamatta seinän vierellä. Pieni kettu henkäisi. Sen huokaus jäi hetkeksi hehkumaan ilmaan, kuin muisto, ja himmeni.


Pieni kettu käpertyi kerälle mustan oksan ja harvojen havujen alle. Se kätki kylmän kuononsa sotkuisen häntänsä alle ja vaipui uneen. Unessa sen käpälät nytkähtelivät hetken, koittaen saada otetta.
Sitten se makasi hiljaa kuin kivi.


*


Tai...

pieni kettu alkoi kaivaa koloa; lyhyillä kynsillään se raapi sivuun kellastunutta ruohoa, roudan jähmettämää maata, hiekan hitusia, soran sirpaleita, työnsi kuononsa varovasti juurten lomitse ja ohi kevättä odottavien, mullassa uinuvien siementen. Se haistoi syvältä tihkuvan lähteen ja kaukaisen lämpimän tuoksun.

Pieni kettu kaivoi ketunkoloa, kaninkoloa, syvemmälle, hitaasti. Kuin odottaen.

Siirtymäpää

karvasmanteli, valokki, suojasää
kansankynttilä, meteli, savujää
kun eväät on syötetty, vyötetty
lapset
runoilija minussa herää
keskoihminen, keskonen, kihtinen
epäröi, epää
siirtyy lineaariradalta nurjalle
kerii kokoon kohtalon kiertyvää kerää

Kevätfiilis

Vanha taivas katselee.
Riisuu vanhan maan kuorestaan.

Kello on jo myöhä.
Voisin siirtää itseni kesäaikaan
mutta ensin on kuurattava piha.

Nimetön

768 syliä x 67 °N
Sanoja talveen
Yksityiskokoelma


Metsä valittaa kuin villikissan pentu
tai kuin pimeään aukeava ovi
Näillä revontulilla on lämmitelty lumen alla nukkuvia
ja suojattu yöhön kipinöiviä unelmia

Nimetön

3,2 cm x 8,4 cm
Pikseleitä ruudulle
Yksityiskokoelma

kun Elämä ui virtaa vastaan
istun pyykkinarulla ja itken
nuppineuloja ruohikkoon

Aamulla

Tämän aamun lämmin, maaliskuusta ja keväästä henkivä tunnelma.


Aamulla
ilmassa tuntuu kevät
painaa harteilla keveämmin
pilvet unelmoivat
niiden läpi hehkuva valo
pehmentää lumen
jota tuuli niin kovasti riepotti
Kevään ilma liikkuu leppeänä vaellellen
nostaen minut unesta
kohottaen kohti taivasta
Vasta kun kuulen lintujen taas laulavan
muistan miten niitä kaipasin

Hänen olivat linnut

Minä omistan maailman
niin kuin katseella, tunteella ja tiedolla voi omistaa
Se on minun omani
silti alati, syvästi vieras

Minä vihaan maailmaa
niin kuin henkeään voi ahdistaa

Minä kuristan maailman
hengettömäksi — sillä käteni ovat tuhkaa