Virraten

Kun minä juoksen
tunteet heräävät minussa
virtaavat lävitseni
valuvat maahan
tai kohoavat taivaisiin

Kun uin vedessä
olen yhtä aikaa
nainen, ihminen ja elävä
Luonnossa

Suon meren suolaa

Tämä runo kumpusi aikoinaan suosta. Kun yleensä viljelyspellon moreenimaasta piti kerätä alati pintaan kohoavia kiviä, tuolta suopellolta nostin muinaiseen lampeen hukkuneita puunrunkoja. Se toi mieleeni hien suolaaman multaisen meren...

Helteen kostuttamina pitkinä päivinä
nousi suo aaltoilemaan
turpeen ja mullan aallot 
vyöryivät toistensa ylle

Kuumuus nosti maasta 
hiiltyneitä muistojen kuplia
kihisemään ruskeaan vaahtoon
hapattuneita laivojen kaaripuita

Kerran täällä lainehti meri
sen viheriä utu kahisi tuulessa
syövereistä tummat virrat ammensivat
voimaa kohtaamaan auringon

Enää ei syysmyrsky pirskota
paisteen ja pakkasen kultaamia 
pärskeitä hehkumaan maailmaan

Se on usvan takana
meri, menneisyys
vain usvaverhon takana

Kohtaamisia, osa 03

hei

hei sori

ei ollu tarkotus
sä olit vaan niin haavoittuvana mun edessä
mun oli pakko lyödä

hei sori
hei

kuuntele
uskot sä oikeesti totuuteen ja kauneuteen
tai jumalaan tai siihen et kukaan ei tiedä
sun tekojen tarkoitusperiä

hei sori hei

älä siihen se tahriintuu

anna mä kuivaan sun veren

vai itketkö sä
mitä
vastaa mulle huora

siis sori mut
uskotsä oikeesti et mä muutun

mä pyhitän tän laulun sulle

hei

hei sori hei

Pieni kettu pimeässä

Pieni kettu juoksi vinhaa vauhtia. Tuuli viuhui tasaisesti sen korvissa, välillä sitä uuvutti, kun se eteni yhä syvemmälle tukahduttavien hajujen keskellä. Silti se tiesi kulkevansa metsää kohti eikä antanut tassujen väsymyksen pysähdyttää kulkuaan.

Pieni kettu oli asunut pitkään kaupungissa. Sen anturat olivat kuluneet sileiksi, sen turkki kadottanut osan entisestä loistostaan.

se oli jo unohtanut, miten kosken kohina lauloi, miten puiden humina pehmensi maiseman, miten kevät nauroi juostessaan solisevan puron varrella

Pienen ketun silmät eivät nähneet enää pimeän läpi. Harvoin se pysähtyi tai tähyili sinne, mistä sen jäljet johtivat.

Eräänä päivänä pieni kettu oli havahtunut. Metsä kutsui sitä. Vaikka se oli unohtanut paljon siitä, mitä oli kerran, vaikkei se tunnistanut oliko kutsu varpushaukan huuto, kuonolle laskeutuva lehti vai juuri äänen alla jyrisevä ukkospilvi, se tiesi että rakasti sitä. Se seurasi kutsua. Vaikka sen piti tunkeutua läpi tahmeuden ja harmauden, se löytäisi kutsujansa.

Niinpä pieni kettu juoksi yhä. Sen käpälät iskeytyivät kovaan kamaraan, painoivat jäljet pölyyn. Metsä oli lähempänä, aavistuksen päässä.

Se oli nähnyt satimeen jääneen linnun, joka yritti lentää kohti taivasta. Sen siivet olivat katkenneet. Lintu jäi kyyhöttämään, säikeiden vangitsemana.

Mutta pienen ketun oli kuljettava, löydettävä metsänsä uudelleen. Kunnes jokin esti sen.

Se jatkui pimeän ääriin.
Pieni kettu kynsi sitä, koitti saada siitä otetta. Seinä oli sileä kuin musta jää. Se kohosi mustaan yöhön, ja se levisi äänen ja askeleen kantamattomiin. Pieni kettu ei tuntenut sitä, ja kuitenkin se esti sen. Juuri toisella puolella kutsui metsä. Mutta pieni kettu ei tiennyt miten vastata.

Pieni kettu nuuski, etsi rakoa pimeässä. Taivaalla ei ollut tähtien pilkettäkään. Se haparoi takaisin pitkin jälkiään, etsiäkseen toisen hajujäljen, löytääkseen sen paikan missä oli tuntenut metsän voimakkaimmin, mutta ei kohdannut ketään, tavannut mitään.

Sade kasteli pienen ketun turkin. Siitä valui tuhkanvaaleita noroja. Tyynen lammikon pinnassa se näki mustat ja valkeat, alas harmaata taivasta kohti kasvavat puut, ja toivoi astuvansa peilin läpi.

Hiljaisuus seisoi liikahtamatta seinän vierellä. Pieni kettu henkäisi. Sen huokaus jäi hetkeksi hehkumaan ilmaan, kuin muisto, ja himmeni.


Pieni kettu käpertyi kerälle mustan oksan ja harvojen havujen alle. Se kätki kylmän kuononsa sotkuisen häntänsä alle ja vaipui uneen. Unessa sen käpälät nytkähtelivät hetken, koittaen saada otetta.
Sitten se makasi hiljaa kuin kivi.


*


Tai...

pieni kettu alkoi kaivaa koloa; lyhyillä kynsillään se raapi sivuun kellastunutta ruohoa, roudan jähmettämää maata, hiekan hitusia, soran sirpaleita, työnsi kuononsa varovasti juurten lomitse ja ohi kevättä odottavien, mullassa uinuvien siementen. Se haistoi syvältä tihkuvan lähteen ja kaukaisen lämpimän tuoksun.

Pieni kettu kaivoi ketunkoloa, kaninkoloa, syvemmälle, hitaasti. Kuin odottaen.

Siirtymäpää

karvasmanteli, valokki, suojasää
kansankynttilä, meteli, savujää
kun eväät on syötetty, vyötetty
lapset
runoilija minussa herää
keskoihminen, keskonen, kihtinen
epäröi, epää
siirtyy lineaariradalta nurjalle
kerii kokoon kohtalon kiertyvää kerää

Kevätfiilis

Vanha taivas katselee.
Riisuu vanhan maan kuorestaan.

Kello on jo myöhä.
Voisin siirtää itseni kesäaikaan
mutta ensin on kuurattava piha.

Nimetön

768 syliä x 67 °N
Sanoja talveen
Yksityiskokoelma


Metsä valittaa kuin villikissan pentu
tai kuin pimeään aukeava ovi
Näillä revontulilla on lämmitelty lumen alla nukkuvia
ja suojattu yöhön kipinöiviä unelmia