Marjametsä.

Mustikkametsä. Siellä saa miettiä läpi koko elämänsä.

Kirjoitin innoissani, keskittyneenä, sillä vihdoin analyysi sujui taas, vihdoin olin oikeassa virrassa, teoria eli minussa, seisoin tekstin edessä ja tanssin, mieleni vanhaa ja syvää tanssia.

Mutta metsä, metsä kutsui.

Oli riennettävä sinne, poljettava syvenevässä illassa, vielä valoisassa, punertavassa alkavaa syksyä.

Oi marjametsä. Mietin siellä rakkaitani, ihmisiä, toista aina lähelläni, ja mietin äitiä. Erityisesti äitiä, jota olen alkanut arvostaa enemmän vanhetessani, olen alkanut arvostaa vanhetessani enemmän naiseutta, sitä mitä se minulle voi olla, mitä se muille voi olla.

Olla täydellisen onnellinen luonnossa, omassa luonnossaan, jotenkin kadottaa itsensä siihen, mitä on. Palvoin rämettä - kumartelin muutamankin mättään ääressä pitkiä toveja.

Illan viiletessä käsiin syttyy kohmeus, yö alkaa vajota ylle, yön mielentila, atmosfääri. Käsien kohmeus tuo hymyn huulilleni, sillä nautin siitä, aidosta pimeydestä, muutoksesta, jonka tunnen illassa. Miten yö herättää minussa valppauden. On sentään hyvä kuulua hämärän kansaan.

Aistini alkavat silti menettää otteen marjoista. Laskeutuva pimeys kehottaa minua jättämään keräämisen työt, palaamaan pesään, kotiin, joka on aina tilapäinen, aina muuttuva, tuulen ja säiden puristuksessa, ja silti aina sisälläni. Minkä metsä minuun jättää, minä metsään. Jonakin päivänä, kaukana täältä, voit tuntea metsän itsessäsi, pohjavirtauksena tajunnan takana.

Hämärtää. Punerva horsma loimuaa kuin soihtuna suon vehreydessä.

To act mindfully is the be joyful, being with others in the world, joining into the greater self.

Puiden siluetit iltataivasta vasten. When you approach them you realize they never were, never could be, anything but whole.

Sarjasta "kotiseuturakkaus"

Siilit ovat parhaita eläviä fossiileja, parhaita piikikkäitä kiviä
jotka tassuttelevat pehmein käpälin autotallin oven alle.
Kuopsun kuopsun, oma kuoppa sun.
Söin enimmäkseen jäätelöä, mutta tomaatti oli parasta.
Siilit tassuttelivat pehmein käpälin auton alle,
ilmassa tuoksui palava liha, bensiini, tupakka
Illassa lähteellä yritin kertoa venäjäksi koliformisista bakteereista.
Sanovat, että mullan mikrobit tekevät onnelliseksi.
Illassa tuoksui palava liha, bensiini, tupakka
ja palsamin yrttinen imelyys.

Sarjasta "kotiseuturakkaus"

Ensimmäisenä vuonna, kun asuimme täällä
konkkasi talon ympäri kolmijalkainen koira
naapuri otti ja laittoi sen lihoiksi
se, joka kävi meillä soittamassa kitaraa
ja jonka heitimme ulos
- halusi seurustella liikaa

sitä itsensäpaljastelijaa, joka katseli minua uidessani
potkaisin jalkoväliin

kyllä, olemme olleet onnellisia täällä

ai se? - Kiitos, tein sen itse.
Niin, siltä jäi jälkeen jalka.

niin... niin.

Luontokulttuurit

Myöhäiskesän ilma; kosteudesta paksu
lämmin, punertava helle
taivas kerroksellinen, lumossaan upottava
kädessä rokotteen puuduttava kipu
auringon tylppä kiila kostean ilman
painamassa vedessä
valuvassa veressä
hiessä huolen haju
pelon, ahdistuksen, ja outouden
naiset violeteissa vaatteissaan
ilta kutsuu sen esiin meistä
violetti, myöhäiskesän väri;
ihmisissä ja kukissa voimakkaampi
kuin alkaisit aistia ultraviolettia
hyönteisen näöllä
imeliä siankärsämöitä
vaan missä ovat kärpäset?
näit tänään pökertyneitä kimalaisia
kuumalla asfaltilla
huolettaa se, aivan kuin se
pieni kivi, joka kalvaa sandaalissa
avoimessa ja ahtaassa tilassa
tumman ruohon läpi loistavat
kukkatähtimöt, voimakkaammin
sähkölaitoksen aidassa humalaa
sähkölinja liitää läpi taivaan
kävellessä, lokit istuvat jaloillaan
valkean kissan aave
ylimmän kerroksen ikkunassa
lehmusten varjossa hyönteisten
matala, outo surina
hopeapajun juurella tummat lehvät
kantavat verenpunaisia marjoja
tunnet katseen jostakin
käännyt ja katsot, eläimen kasvot
aave sähkölaitoksen katolla
herkkyys on suunnattava ulospäin
jotta se ei kalvaisi sisältä
vanhetessa kesät tulevat yhä ihanammiksi
ja yhä syvemmiksi, yhä varjoisemmiksi

Optinen / haptinen harha

Valon taittumista ei huomaa
jos seisoo sateessa ja suutelee
suutelee omia kyyneleitään

Kasvojaan ei näe kaarevassa lasissa

värivaloissa veden sisässä

jos suree itsensä tyhjäksi

ei huomaa itsensä taittumista

Makaat kasvoillasi maassa

ruohosta kihoavat routavuosien kyyneleet

silmissäsi ruoho on niin vihreää

että se on epätodellista

Kasteen sade lankeaa kasvoille

huomaamatta kuin hymyn kare

iho kirkastuu lasiksi

topaasi sadevedeksi

Makaat kasvoillasi vedessä

sylissäsi luonto on niin raskas

että se on kestämätöntä

muisto niin vahva

että menetät tajuntasi

Liikkeessä omaa kuvaa ei hahmota

ellei se avaudu hiljaa kuin kukka
lasi, jonka vesi täyttää

kallo, muotokuvassa venyvä

ellei astu syrjään kuvastimesta

ei muista omaa maatumistaan

Elämän taittumista ei huomaa

jos seisoo kummun takana, kiven varjossa

Sinäkin olit Arcadiassa

Kunnes kohisevan pimeän rinteellä
aamuruskon aallon edellä
tuntee viipyvän valon

Uusi lumi, jälleen

Nautin lumisateisista viikonlopuista kaupungissa
kun työn muurahaiset kolineen ja auroineen
ovat lähteneet liikkeelle hieman myöhemmin
vieneet kilkutuksen ja räminän hieman kauemmas kinosten taa
kun lapsilla on hetki aikaa laskea
ennen kuin vesi huuhtoo mäet mennessään
kun myöhemminkin aamuun heränneelle, huojahtaneelle
(kuin olisi antanut periksi sisäiselle myrskylle)
on suotu mahdollisuus tarpoa lumessa
lumessa, joka satoi vaatteille, ryömi kengille (lähelle ihoa)
tuntea aurinko selkänsä takana
vaikka siellä on luode
ja katsella varpusia ja talitinttejä pensasaidoissa
kuin piikkilangasta kerityissä aidoissa.


Jokainen meistä tekee pesänsä sinne, minne pystyy.

Traces

The winter is here. They've opened walkways for bikers over the frozen lake. Yet the sunshine feels so akin to spring, so precious little snow covers the land, that I can almost feel the apple trees blossoming with flowers. My memory is a turn of seasons. Our life is filled with phenomena, curious and incidental, and my rational mind can only traverse them like my feet leave traces on the untouched snow. But do they mark the icy cover of a frozen lake?