Luontokuvaajan muistumia

Aikoinaan tein kirjaa kuvikseen lapsuuden kuvastosta. Tiesin tarvitsevani menninkäisen - mutta nehän näyttäytyvät vain hämärän rajoilla, auringonlaskun aikaan.

Eipä siinä mitään. Oli vain tiedettävä, mistä etsiä. Oli kevät, heräämisen aikaa. Kun koitti kuulas ilta ja aurinko painui mailleen, ylitimme pellon ja astelimme sammaleen ja karikkeen keskelle. Ilta oli upea ja puhelimme innostuneina. Kun olimme molemmat perillä siitä, mitä tekisimme, puimme viitat yllemme. Minä, kuvaaja, pujahdin valokuva-apparaatin taakse, hän, eränkävijä, metsänvihreään.

Aikamme odoteltuamme meistä alkoi tuntua, että metsässä oli muitakin kulkijoita. Supatin ohjeita, välillä astelimme loivenevien säteiden valoon ja tarkastelimme korkeita hongikoita. Hupsu seikkailija rallatteli ohitse, tietämättömänä metsän asukeista ja hetkellisistä tarkkailijoista. Annoimme hänen mennä. Eränkävijäni tiesi minua opastaa puiden siimeksessä. Odotimme ja hiljenimme. Kyyristyin. Aivan kuin olisin auringon viime säteiden valossa nähnyt vilahduksen... -


Hiljenin. Siellä se oli! Kyyristelin itsekin puiden varjoon, käsittelin kameraani hätäisesti mutta varovasti - jokainen sen päästämä naksahdus ja risujen rasahdukset saivat minut hätkähtämään ja pelästymään, että tuo harvinainen otus kuulisi ja katoaisi sen siliän tien.

Mutta ei. Se etsi ruokaa. Pienillä kätösillään, jotka olivat sirommat kuin muistin, se käytteli näppärästi oksia, käänteli maanpintaa ja tutki vanhoja kantoja. Se näytti keskittyneen puuhaansa ja unohtaneen hetkeksi ympäristön tarkkailun. Hiipiessäni lähemmäs, runkoja vasten painautuen, kirosin vahingossa aiheuttamiani ääniä samalla kun kiittelin hyvää onneani; Mikä soi minulle tämän ilon tavoittaa tuo harvoin näkemäni olento, joka oli enemmän vaikutelma kuin muisto?


Jälkeenpäin olen tuuminut, että se varmaan halusikin näyttäytyä minulle, joistain omista selittämättömistä syistään.


Kun tavoitin sen suoraan näkymään - se oli varmaankin löytänyt hyönteisiä kannonnokasta - tajusin tuon olennon kauneuden. Olin ollut pitkään vaiti ja kuullut vain oman hengitykseni (tuskin uskalsin olla sitä pidättämättä) ja sen päästämät pienet äänet. Ihmiskieleni oli kankea. Toivoin, jospa se nostaisi katseensa ja näkisi minut... mutta miten saisin sen ymmärtämään tarkoitukseni? Ennen kuin ehdin muotoilla ajatukseni valmiiksi, se nosti päänsä ja loi minuun pitkän katseen.



Palasimme pellolle enemmän kuin tyytyväisinä, onnellisina pikemminkin. Ilta pimeni jo hyvää vauhtia - mutta oli kevät. Olimme leikkisällä päällä ja juoksimme hihkuen ympäri mantuja. Tiesin mistä etsiä.
Kiitos, ja hyvää syntymäpäivää. <3

Hajanaisia viikkopäivityksiä

Toisinaan itsetarkkailu on kiusallista: Käytän tiuhaan ja monissa yhteyksissä oppia-sanaperhettä. (Toinen viljelemäni sana on maailma.) Oppiminen liittyy itsetuntoon, itsekuriin ja elämänhistoriaan. Aiemmin prosessi on tuntunut tärkeältä, nyttemmin sisällöt - varsinkin kun ne hämäävät, muovaavat kielenkäyttö- ja tarkastelutapoja.

On täytynyt harkita, olenko todella yliopisto-opiskelija. Tuntuu, että opin, mutta asioita, joita kukaan ei odota minun oppivan. Teoriankaistaleet rakentuvat minuuden tilkkutäkiksi. Arkielämässä, arkikielen sisällä tapahtuu välittömästi. Teoria yrittää pysäyttää todellisuuden, kalastaa varkkoonsa pieniä hopeakylkisiä osasia kokemusten parvesta. Opin edelleen ihmisen, elämyksen kautta. Jos päähäni mahtuu jokin abstraktio, se olen minä. Ja toinen, sinä. Miten paljon rakennan itseni oppositioiden varaan, miten paljon jatkuvuuden? Teoretisoinnin ja filosofian loputen tie kahlitsee toisinaan.

Puhumme taiteen puolista, jotka ovat oikeastaan yksinkertaisia, kun niitä vähänkin ajattelee, mutta kielellä, joka etäännyttää. Onko koulutuksen tarkoitus havahduttaa ihmiset huomaamaan asiat, jotka he ovat aina *tienneet*? Viitataan filosofeihin, jotka ovat puhuneet yksinkertaisia asioita, kummallisella kielellä. Viime viikolla Tarmo Kunnaksen pitämät estetiikan kurssiin kuuluvat luennot tarjosivat elämyksen - parilla muullakin kurssilla olen saavuttanut välähdyksiä siitä, mitä on aito sydämensivistys, ei pintakiiltoinen käsiteliemi, jota suihkimme päällemme vaikuttaaksemme akateemisilta ja fiksuilta. (Sivistys, joka toisten mielestä peittää pedon meissä, toisten mielestä "villin ja vapaan ihmisyyden". En yhdy kumpaankaan käsitykseen.)

Kokevana ja vastaanottavana keskuksena istun lepattavan, myllertävän kielen keskellä ja ihmettelen.

Abstraktioiden (paljolti semantiikan, josta aina luulin pitäväni) vastapainona opinnoissani on Suomen kielen rakenteiden palikkakurssi: Näpräillään kaikkien niiden pikku osasten kanssa, joista höpinämme rakentuu. Fonetiikka sai minut hihkumaan konkreettisuudellaan: sihistelimme ässsiä ja täräyttelimme ärriä, tunnustellen kielen paikkaa suussa, sulkeumaa kurkussa jota ei puheessa kuule. Fonologia ja morfologia ovat taas käsitteellisempiä alueita. (Voisin kuvitella erään vanhan kunnon ystäväni pitävän tästä ;) ) Joka tapauksessa, rakenneoppi vetoaa tiettyyn loogiseen puoleeni - olisi kiva oppia ohjelmoimaankin. Huvittavaa kyllä, kurssi on pakollinen vain opelinjalaisille, mutta en saattanut enää lähteä, koska luennoitsija Seppo Pekkola on niin innostunut aiheistaan. En voi vastustaa innostuneita ihmisiä.

Olen ajoittain ollut epäsosiaalisella tuulella. Tajusin, mitä se kohdallani tarkoittaa epiikan praktikumissa Veijo Meren "Morsiamen sisar" -novellia tarkastellessa (ja tänään myös Kampa-novellin kohdalla). Epäröiden, katkonaisesti, kuten niin usein sanoessani jotain tärkeää, pohdin mielentilaa, joka asettaa objektit uuteen, oudon kirkkaaseen valoon. Niiden suhteita, muotoja tarkkailee miedolla kiinnostuksella, mutta ihmiset sisäisine maailmoineen tuntuvat selittämättömiltä, kummallisen liikkuvilta, epäselviltä. Muistan teini-iässä langenneeni tämän tapaiseen transsiin useimmiten matkalla, linja-autossa. Syvälle mieleen, jossa subjekti seisoo tyynesti näkemättä omaa objektiaan - omaa varjoaan.

Tänään kirjoittessani Ranskan kulutus- ja kaupankäyntimalleista huomasin itsessäni emootion. Ha! pääsinpä palaamaan ensimmäiseen merkintääni. Feeling = ulkoinen aistimus, Emotion = sisäinen liike. Yleensä oppiessani muodostan mielikuvia opettajan puheesta, mutta nyt en voinut estää ajatteluani siirtymästä toisaalle.

Näin ja tunsin talvisen metsän, lumen äänet vaimentavan peitteen, tummien havupuiden vihreyden - ihoni aisti ympäristön. Kaipasin miltei sietämättömän paljon pistelevään pakkaseen, auringonlaskun pimeää enteilevän loimuun, loputtoman siniseksi syvenevän taivaan alle, narskuvaan lumeen... kun taivallan kotiin, taivallan halki metsän jossa ei ole ketään, hiihdän hämärän sinen ja valkeuden yöhön, teen matkaa vieraissa metsissä ja palaan kotiin... Metsä on mielentila, ja se että se saa mielessäni lapsuuteni lähimetsien muodon, juontuu osittain siitä, että olen etsiytynyt iltaan ja luontoon, kun mieleni on suuressa liikkeessä, kun tarvitsen tilaa etsiä. Istuessani ranskanopiskelijoiden koulunomaisen pakerruksen keskellä kokemus tuntui erityisen ristiriitaiselta, koska kehoni oli kuin unessa, jähmettynyt - kun taas metsän mielentilan aikana olen yleensä kokonaan liikkuva, voimakas, hengästynyt, kiihkeä. (Huomasin senkin, että olen jo liiaksi mieltynyt akateemiseen vapauteen opiskellakseni kieliä muuten kuin harrastuksena - ammattimielessä se puurtaminen tuntuu liian kontrolloidulta.)

Tämä merkintä on nyt kovin jäsentymätön - huomaa, että olisi blogattava jok'ikinen päivä ja maltettava keskittyä yhteen teemaan kerrallaan. Kerron nyt vielä pari kuulumisasiaa, ettei tarvitse kovin monta kertaa toistella.

Tuo osittain filosofisesti, osittain tajunnanvirran omaisesti metsä-osuuden kannoin kai mukanani kotoa. Kipitin tuomiosunnuntaina ulkona; Täysikuu valaisi pilvien läpi ja oli niin valoisaa, että näki ympäristön, mutta niin hämärää, etteivät pinnanmuodot erottuneet. Nautin kuhmuraisen maan ja tien arvaamattomuudesta, ja siitä, ettei taivalla ollut ylimääräistä valosaastetta.

Tuomiosunnuntaista tuumin rippikouluani, ja sitä miten istuimme messuja lävitse. Oli naurettavaa vaipua ensin syvään masennukseen kirkkovuoden lopuksi ja aloittaa heti sen jälkeen adventtipäivien ja joulunodotuksen iloitseminen. Kristillinen kulttuuriperimämme on ihmeellistä. Nauroin joskus, miten evankelisluterilainen uskokäsitys (henkilökohtainen) minulla on, vaikka olenkin pakana. Aion ensi keväänä osallistua Prometheus-leirin ohjaajakoulutukseen ja nauttia leirielämästä. Olisin 15-vuotiaana halunnut jutella kaikesta maan ja taivaan väliltä - tahdon sitä edelleen.

Maanantaina oli Porina-pajan kahdeksas ja viimeinen kohtaaminen. Se oli kahden ihanan puheviestinnän opiskelijan fukseille järjestämä vuorovaikutuksen teemoja pohtiva keskusteluryhmä. Ikävä tulee sitä yhtä viikon kiinnekohtaa - henkilökohtaisesti huomasin viestinnän eri puolia ja sen ongelmakohtia yhdessä pohtiessa, miten olen hakenut ja haen edelleen keinoja, paikkoja ja tilanteita, joissa sitoutua. Rakastan ystäviäni - varsinkin kun huomasin, missä pienissä ja merkityksellisissä asioissa olin omaksunut jotain heistä. Eräs heistä käyttäytyy erityisen sydämellisesti - olen tavoitellut samaa. Eräs kiintyy tarinoihin ja tunnelmiin. Eräs kulkee sellaisella tarmokkaalla tahdilla, että siirryn samantapaiseen askellukseen ollessani hyvällä tuulella - kakkosluokkalaisetkaan eivät olisi valinneet minua vuoden persoonaksi, jollemme olisi lukiossa pinkoneet välitunneilla kilpaa ulkona talvipakkasessa.

Tiistaina katsoin Pedro Almodovarin Volver -elokuvan, josta olin näköjään aikoinaan, tavoistani poiketen, lukenut ja kuullut paljonkin. Se oli puhe-elokuva, naisten elokuva - eikä edes alleviivannut sitä, että naisethan ne pyörittävät maailmaa. Arvelen monen kyllästyneen siihen vääristyneeseen tasa-arvolässytykseen, että naiset ja miehet ovat samanlaisia. Tasa-arvo ei ole samanlaisuutta, vaan moniarvoisuutta.

Miksi kettu nauroi?

O, lo. Liityin Kauhukekkerien karmeaan seuraan muutama yö sitten. Pelasin yhden Vimmaiset Vampyyrit -pelin ( muistipelimuunnelma) ja yhtä parhaimmista seurapeleistä, joka ei olekaan samanlaista välineurheilua kuin lautapelit. Siinä keinoina ovat luottamus, perusyelut, logiikka, psykologia ja mutu-tieto. Kyseessä on tietenkin mafioso/ihmissusi.

Selitän konseptin lyhyesti: Eräs pelaajista on tarinankertoja, joka hallinnoi pelin vaiheita. Muut pelaajat ovat kyläläisiä, mutta joillakin onkin salattu rooli. Pelaamassani variaatiossa kylään on pesiytynyt kaksi katalaa mafiosoa (ihmissudessa yllättäen ihmissusia), mutta myös yksi lääkäri (hopeaseppä) ja kaksi poliisia tahi etsivää - olen mieltyneempi jälkimmäiseen nimitykseen, koska he kuitenkin toimivat salassa (tietäjät). Tarinankertoja kiertää silmänsä peittäneitä pelaajia ja jakaa nämä roolit koskettamalla heitä tai sitten ne jaetaan salaisesti arvalla.

Yö saapuu (pelaajat peittävät silmänsä ja rummuttelevat vaikkapa aikansa kuluksi, tai jännitystään lattiaa). Mafiosot heräävät, naureskelevat, lataavat aseensa ja lähtevät saaliinsa perään. (Kaksi pelaajaa nostaa katseensa, etsii toisensa ja päättää siitä, kenet lahdataan.
Tarinankertojalle tämä ilmaistaan sormella osoittamalla. Tämän jälkeen mafiosot peittävät jälleen silmänsä.) Seuraavaksi herää lääkäri pahaa aavistaen, nappaa laukkunsa ja juoksee summamutikassa pelastamaan jotakuta kyläläisistä. Jos se sattuu olemaan sama kuin mafiosojen valitsema, hienoa. Vielä lääkärin kömmittyä jälleen punkkaansa nousevat etsivät aikaisin rauhattomilta uniltaan, kulauttavat aamukahvinsa, käyvät todistusaineistonsa läpi ja lähtevät jäljittämään roistoja. (Etsivien pelaajat päättävät, kenestä haluavat tietää totuuden ja osoittavat kysyistä pelaajaa. Tarinankertoja nyökkää, mikäli kyseessä on mafioso.)

Ihmissusiversiossa hopeaseppä toimittaa kyläläisille lastin hopeaa öisin - tilauksen, jota he eivät tiedäkään halunneensa. Kiinnostaisi tuntea mokoman käsityöläisen markkinointistrategia. Lasti suojaa asiakasta sen yhden yön. Asioiden sotkemiseksi peliin voi myös ympätä rakastavaiset à Romea & Julia, jotka tuntevat toisensa - mutta haluavatko he paljastaa pahennusta herättävän suhteensa?

Päivällä hupi vasta alkaakin. Jos lääkäri ei arvannut oikein seuraavaa teurastettavaa, uhriksi valittu pelaaja poistuu pelistä - hänelle tuottaa suurta hupia seurata vaiti muiden yöllisiä puuhia ja spekulointeja. Eräs asukas löytyy julmasti hirtettynä lyhtypylvääseen, kylän aukiolle ammuttuna, vuoteeseensa tukahdettuna... Kyläläiset kyräilevät epäluuloisesti toisiaan. Kuka sen teki?

Pelaajat pääsevät tutkiskelemaan toistensa olemusta, pelistrategioita, perusteluja, suunnitelmallisuutta. Jutustella voi aikansa, mutta pelaajilta voi pyytää myös puolustuspuheenvuoroa. Silloin äänestetään, ja jos yksinkertainen enemmistö kannattaa, pelaajan on puhuttava henkensä edestä. Puheenvuoron jälkeen äänestetään samoin, lynkataanko. Jännittävää. Peliä jatketaan vaikka viimeiseen mieheen, kunnes yölliset kuolemat loppuvat. Tarinankertoja hymyilee, ja saamme kuulla viimeisen roiston heittäneen veivinsä - tai ettei yksikään rehellinen kansalainen pelastunut...

Tulin jakamaan tämän innostavan asian - ja monta muutakin! - iloksenne (kas, alan kuulostaa eräältä luennoitsijaltamme), koska en mennytkään ropesta palattuani suoraan nukkumaan, kämppis biletti porukalla. Ah, nuoret.

Mieleni tekee kettua piirtämään, koska edellinen satu ansaitsee kuvituksen.

Se jäsentyi mielessäni yöllä, yksin, kylmässä, väsyneenä, lenkillä jolla taisin vioittaa vasemman jalkani (sitä särkee koko pituudeltaan esim. rappusia kylmiltään laskeutuessa). Ketun nauru on tarinassa oleellista; Jos sanoisin asian kirjallisuudentutkimuksen termejä mukaillen, ilmoittaisin että jäsensin kokemusmaailmaani syntagmaattisella tasolla. Ketun elämänpiiri kuului toiseen paradigmajoukkoon kuin ihmisen nauru. Tavallisimmin sanoin ilmaistuna "nauru" ilmaisi minulle, milloin toiseen kokemukseen eläytymiseni kohtasi "kiinteän", tavanomaisen minuuteni.

Mielikuvitus jäsentää kokemuksia uudelleen, kun todellisuus käy käsittämättömäksi TAI tavanomaiseksi.

Ketun mieli on minulle eräs vertauskuvallinen taso, jolla liikkuessani ymmärrykseni laajenee. (Muistattehan leijonan ja korpin, joihin samastin itseäni aiemmin syksyllä?)

Kettu nauroi yön aikana monta kertaa, esimerkiksi nähdessään kadun varrelle hylättynä katuja jyräävän rakkineen, jonka nimi oli LEMMINKÄINEN.

Piti kertoilla, millaiseksi ressukaksi toisinaan tunnen itseni. Tarkoitukseni on ollut kirjata hyviä ja merkityksellisiä muistoja yhteen ja julkaista täällä. Projekti on kovin kesken, mutta kerronpa erään pienen tapahtuman: Etsin pinsettejä Prismasta. Kuljin pitkin käytäviä, haravaoiden, raapaisten silmillänin tavaroiden paljoutta. En löytänyt pinsettejä.

--

Pari asiaa vielä: Tänään tuntemattomat vaihtarit änkesivät puhumaan minulle, mitäköhän siitäkin pitäisi ajatella? Johtuiko se vain siitä että kopistelin ympäriinsä korkokengillä? Minusta on muuten tulossa kenkien rohmuaja hyvää vauhtia - tänä syksynä olen ostanut kolmet kengät ja tuonut tämänpäiväiset vihreät korkokengät kotoa. Ne ovat mummon vanhat, luultavasti viime vuosisadan alkupuolen tekoa. Erittäin kestävän oloiset, puinen pohja ja vahva vihreä nahka, ja vieläpä se naisellinen muoto. *huokaus*

Toiseksi rauhoittumisesta. Viime viikolla saavuin kuuden jälkeen illalla C:lle nappaamaan tavarani ja olin aikeissa kiirehtiä pois - mutta ovella minua tervehti pianomusiikki. Joku niistä ihanista musiikinopiskeliapojista soitteli ja lauleskeli tyhjässä aulassa. Hipsuttelin sivuun varjoisampaan, kävin makuulleni penkille ja rentouduin. Hän soitti hyvin, vapaasti. Muutamista riitasoinnuista hän eteni sulavasti seuraaviin säveliin, tanssittaen käsiään pianon koskettimilla. Olisin tahtonut kiittää häntä.

Ei mutta, nyt en ennätä tätä yhtään hiomaan! Kirottua! Tänään sai rauhoituttua Porina-pajassa hektisen elämämme ADHD-häiriöltä, mutta ongelmiini kuuluu se, etten tajua ilmeistä ennen kuin se on nenäsi edessä. Eli ylihuomista tenttiä. Aihe vaikea. Onneksi erittäin hauska. <3 Suomen kielen rakenteet. <3

Pieni kettu metsässä

Metsässä kulki pieni kettu. Kun se asteli risuja rapistellen varjosta varjoon, melkein erehtyi pitämään sitä pienenä sutena. Sen kipittäessä aukealle huomasi ettei turkki ollut sittenkään sinervänharmaa vaan punainen, syksynpunainen. Ehkä se ei todella ollut pieni kettu, mutta silti sen hahmossa oli jotain joka selvästi muistutti pientä kettua.

Pieni kettu tepsutti pitkään ruohikolla ja oli onnellinen. Välillä se päätyi metsän reunamille (harveneviin koivikkoihin) ja katsoi taivaalle. Välillä se kipitti pitkin mustaa rakeista pintaa. Sen mielessä heräsi kysymyksiä.

"Miksi he nostavat ilmoihin valoja, jotka ovat himmeitä mutta sokeuttavat heidän silmänsä yölle (niin ettei se ole kuin usvaa)? Miksi he istuvat neliöiden sisällä kun aurinko valaisee jokaisen lehden sahalaitaisen reunan? Miksi he peittävät maan kovilla reiteillä, joilla en näe yhtäkään kulkijaa? Miksi he rakentavat koneita pyyhkimään pois putoilleet lehdet, jotka kuitenkin mätänevät hetken päästä? Miksi he rajaavat pienen kaistaleen maata, kasaavat sinne kiviröykkiöitä, tuovat outoja kasveja ja niittävät toiset maahan? Miksi he hääräävät palasella maata kun heidän vieressään kohoaa elävä metsä?" Kipristellessään varpaitaan pieni kettu naurahti. Se tuntui selkäpiissä, sillä pienet ketut eivät naura.

Kerran pieni kettu tapasi jäniksen, mutta jänis nyrpisti kuonoaan ja kivahti: "Minulla ei ole aikaa pienille ketuille!" Jänis pinkaisi pusikkoon, eikä pieni kettu ennättänyt kertoa, ettei välttämättä ole peto.

Kerran pieni kettu kohtasi kissan hietikolla, joka neuvoi: "Siisti täytyy aina olla".(Viita) "Mutta eihän moraali ole sitä?" ihmetteli pieni kettu, mutta kissan katse oli mykkä. "En taida olla kovin siisti", pieni kettu lisäsi surullisesti ja kiersi kuraisen hännänpäänsä ympärilleen. Kissa iski hitaasti silmää ja sulautui pehmeisiin varjoihin.

Pieni kettu muisti toisen kissan toisessa paikassa, joka sanoi: "En ratkaise arvoituksia, minä luon niitä." Se tuhisteli kuonoaan ja tajusi äkkiä, että toisin kuin lamput kissan katse ei ollutkaan mykkä - se kertoi, että jossain oli valoa.

Toisella rannalla pieni kettu tapasi suden. Susi louskautti leukojaan ja kysyi: "Oletko nähnyt jänistä?" Pieni kettu oli hetken hiljaa, sillä sitä epäilytti, ja kertoi nähneensä matkoillaan metsässä monia jäniksiä. "Miksi metsästät jänistä?" se kysyi sudelta vuorostaan. Susi ravisti turkkiaan ja vastasi villisti virnistäen: "Lauma juoksee yhdessä yön selässä niin kauan kuin laumalla on määränpää! Yötuulessa veren haju on todellista, yhdessä revimme ja juomme elämän iloksemme!" Susi läähätti kiihtyneenä. "Entä jäniksen elämä?" pieni kettu kysyi.

"Jäniksen? Jänis tietää, että sen on kuoltava", vastasi susi lyhyesti.

Metsän rajoilla köntysti myös karhu, jota pieni kettu lähestyi varovasti. Karhu käänsi siihen tyynet tummat silmänsä ja odotti, sillä se tiesi pienten kettujen uteliaisuuden. "Sinun sanotaan olevan kuningas", pieni kettu aloitti ja karhu murahti: "Todella haluaisin vain nukkua." Pieni kettu mietti ja jatkoi: "Kevään herätessä sinäkin heräät."

Karhu oli hetken vaiti, kuten susikin, ja vastasi: "Nyt ei ole kevät."

Pieni kettu kulki vielä kauan aikaa, kunnes se melkein unohti olevansa pieni kettu. Yö tuuditti sen mieltä niin, ettei se huomannutkaan laskevansa käpäliään metsän kamaralle vaan ennalta määrätylle reitille. Sen se huomasi vasta juostessaan yli elävän ruohikon, jota ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Virvatulet tanssivat ketun silmissä läpi yön mutta pysyivät paikoillaan, kun tuuli jatkoi pimeille maille. Pieni kettu ylitti kohisevan kosken ja nauroi. Se tuntui kylmältä, sillä pienet ketut eivät ylitä koskia. Se tanssi yli mustan rakeisen pinnan ja kuuli ilmassa suhahduksia, kuin tuuli olisi menettänyt järkensä. Se katsoi käpäliään ja näki kauhukseen, että niitä peittivät kengät.

Oli kuin kuun kolea ääni olisi puhunut taivaalta
- And she laughed like the cold light --
äkkiä pieni kettu ei enää ollutkaan pienen ketun hahmoinen

- -


Metsän kamaralla pieni kettu katseli käpäliään ja tuumi kohtaamiaan eläimiä. Silloin se ymmärsi, mitä merkitsi puhutella jänistä, kissaa, sutta ja karhua. Miksi jäniksellä on kiire? Miksi kissa peittää sielunsa silmän peilin taakse? Miksi susi elää julmuudesta? Miksi karhu kaipaa unohdusta?

Kuin kaikuja, se kuuli muistoja. Joskus käy niin, että pienillä ketuillakin on kiire kuolemaan. Joskus pienet ketutkin kammoavat muuttuvansa läpinäkyviksi, tai ettei elämä enää syki niille yksinäisyydessä. Joskus ne kasaavat nahkansa sisään paljon painoa tuudittautuakseen rauhassa unohdukseen (peläten riittämättömyyttä). Pienen ketun silmät sumenivat mietteliäksi ja se tiesi olevansa vähemmän sokea. Eläinten sanat olivat koskettaneet osasia sen pienessä sielussa, mutta se tiesi valinneensa ison osan, joka oli pieni kettu. Lopulta se kääntyi aukiolta ja kipitti siimekseen. Se antoi vaalean hännänpäänsä viuhtoa yössä, sillä nyt se ymmärsi paremmin mitä ovat pienet ketut.

Rauhaa rauhan vuoksi

I don't know what's happening to people today/
When a child, child, child - a child, he was taken away

Cranberriesin kappaleesta The Icicle Melts. Nyt, kun koulusurmat ovat rantautuneet kotomaahani, minulla ei ole syytä paljastaa salattua totuutta poliittista tuumistani kuten suunnittelin (ja mitä olen pantannut kärsivällisesti edustajistovaalien ajan). Sen sanon, että yksinkertaisimmillaan hyvä poliittinen päätöksenteko kuulee ja ottaa kantaa ristiriitaisiin ääniin. Politiikan ydin on kollektiivisen hyvän rakentamisessa. Siksi ihmisiä pöyristyttää vaikuttimien itsekkyys ja sisäinen kihinä, jotka aika ajoin pesiytyvät yhteisöön kuin yhteisöön. Pahuutta on kaikissa, se vain pidetään yleensä aisoissa. Tarkemmin sanottuna inhimillinen "pahuus" voi olla (ymmärryksen) puutetta, lyhytnäköisyyttä, (minuuden) valheellisia rakennelmia - en ole koskaan pystynyt järjellisesti sitä muuten selittämään. Intuitiivisesti taas tiedän, että jotkut ihmiset toimivat itselle vieraan logiikan mukaan. Se on hieman pelottavaa. En ole vielä tutustunut niin syvällisesti kaikkein outoimpiin olentoihin, jotta tietäisin onko ymmärtäminen mahdollista. Psykopaateiltahan puuttuu kai aivojen kehityshäiriönkin takia kykyä empatiaan - joten heidän sosiaalistumisensa upeaan inhimilliseen verkostoon on yhtä vaikeaa kuin syntymästään asti sokean oppia näkemään. Toisaalta aivojen fysiologia voi horjahtaa väliaikaisestikin. Mutta kaikki nuoret miehet, jotka ihailevat ja samastuvat totalitaristiseen yli-ihmisen maailmankuvaan, eivät ole psykopaatteja.

En usko, että meidän kannattaa vain päivitellä, inhota, tai surra Tuusulan Jokelan koulutuskeskuksen uhreja, jotka Pekka-Eric Auvinen ampui. Tietysti voi pohtia yhteiskunnannan moraaliperustan rapistumista, miten maailman "keksinnöt" saavat jalansijaa tiedon maailmanlaajuisen ja vapaan (?) leviämisen myötä. Silti voivottelulla ei kulttuuria muuteta. Kuitenkin sinä ja minä annamme sisällön ympäristöllemme. Rakenteiden valta on sisälläsi, läheisesi sitovat, koska niin tahdot, suurin osa muiden saavuttamasta ymmärryksestä on omaksuttavissasi ja jo saatavillasi. Yhteisömme muuttuvat yhä minäkeskeisemmiksi, ja yksilöllä on valtaa valita, valita, valita... Mutta luomisen tähden, valitkaa niin että ihmiset lähellä ja jopa vierauden rajan tuolla puolen kasvavat, kypsyvät, saavat voimaa, mahdollisuuksia.

Se on niin vaikeaa. Miten voi tehdä yksilöllisiä ratkaisuja, joista joku saavuttaa välillisesti hitusen onnellisuutta jossain kaukana, ehkä. Well, nobody said it was easy.

Ei vaineskaan. On se helppoa. Aika nopeasti niiden valintojen vaikutukset huomaa ihan lähistöllä. Tarkkaile naapuriasi!

Harva meistä on tunteiltaan köyhä, harva turhaan onneton, ani harva "saa ansionsa mukaan".

Ça va.

Vaihdoin jälleen maisemaa, vaikka toisinaan se onkin vaikeaa (näköjään täällä kotikotona maltan kirjoittaa). "Elämä on peliä" -tapahtuman yökyöpelit istuvat vielä pelaamassa aamuun asti, mutta kaikkeen hauskaan ei voi revetä mukaan. Mahdollisuus kokoontua koko perheellä menee prioriteeteissa muiden rientojen edelle. "Big city nights" - there's always something tempting around the corner, but you'll just have to make your way home.

Onneksi aikataulu ei jatkuvasti puske mukavien puuhien parista. Vaikka välillä takaraivossa painostaa "toiminnan" tarve, hektisen rytmin peruja, hitaammin ecdetessä ehtii "ikuistaa hetket". Puhuin henkilökohtaisen kampaajani kanssa yön läpi ja seuraavan päivän metsälenkillä kehittelimme uusia ja jatkoimme jo esitettyjä ajatuksia englanniksi. Kielillähän on omat käsitteellistämisen keinonsa, joihin myös persoona mukautuu. Jutustelu rokkaa. Laajan mietintöjen kirjon levitimme esille. Ainakin graduaiheen keksin. Koskaanhan ei ole liian aikaista, hm?

Käsissä ovat taas pyörineet erilaiset kiinnostavat lehtiset kuten Suomen luonto, Tiede ja Kuukausiliite, äskettäin suomennettu Mézières & Christinin Valerianin ja Laurelinen seikkailut: Kivien järjestys ja Neil Gaimanin ja John Romita Jr:n Ikuiset.

Järkytyin tajutessani jo itsestäänselvyydeksi muuttuneen kuukuppini tärkeyden - unohdin sen Jyväskylään. Hirveän muovisen siteen liimaileminen paikalleen tuntui järjettömältä. Kuukautiskuppi on yksi niistä todella harvoista tuotteista, joiden käyttö tekee elämästä parempaa. En ole aiemmin tutustunut esineeseen, joka vastaa näin suorasti ja konkreettisesti kaikkiin arvoihini ja käsityyksiini - ympäristöystävällisyyteen, pienimuotoisuuteen ja läheisyyteen, itsetuntemukseen, luovuuteen ja siihen, että elämä on kivaa (ja siitä voi tehdä kivaa). Siksi paasaan kupistani edelleen. Naiset, vapauttakaa itsenne!

Kuuntelen yöllistä progea: Pink Floydin Sheep vielä ennen unta. Françoise Hardyn Tous les garçons et les filles kosketti uudemman kerran. Keskiviikkona kuulin professori-trubaduurin soittavan ja laulavan tutun melodian; sanoituksissa yksinäinen ja ulkopuoliseksi itsensä kokeva nuori puhuu rehellisesti ja tyynesti.

On a tous beaucoup des raisons d'être heureux, bien que le temps soit cruel.