Köyhää satoa?

Olen palannut, koska on anteeksiantamatonta jättää paikkaa, johon on jo kaivertanut jalansijansa. Tämä on tavallaan kuin ateljee, johon tulen ajoittain piirtämään maailmassa näkemiäni kuvia. Pukemaan tunteilleni tarinoiden kaapuja ja ystävien naamioita.

Voi, sääliksi käy nurkkakuntalaisuuttani. Irrottauduin lapsen huolettomuuteen palaamalla kotikotiin, tänne, missä voi kylmettää jalat kävelemällä märässä heinikossa, tänne, missä kissa astelee vastaan yli pellon ruskaisten puiden siimeksestä, missä lähistöllä on lopultakin vain yksi maantie, ei asfalttiristikkoa. Ajattelin siunatun tovin omia juttujani, joita toin mukanani, mutta joilla on koti kaikkialla: Proseminaaria ja ihania tietokonepelejä, ihania kirjoja, joita olen lukenut. Tahdon antautua tälle maailman tutkimisen projektille omassa tutkijannurkkauksessani. Silti maailman kaaos kysyy ja syö hermojani. Niille uhraan ajatuksiani. Neil Gaimanin American Godsissa ihmiset ovat kaikonneet Jumalista, jotka merkitisivät elämää ja kuolemaa, ja uhraavat aikansa viihteen julmille ja vauhdikkaille uusille jumalille. Tahdon pois siitä henkisen orjuuden tilasta, johon ajaudun kuvitellessani olevani avuksi. - Ja onhan minulla velvollisuuksia.

Koskaan ei voi lukea niin paljon ja sitä, mitä haluaisi - ja epäilemättä tämä on totta, koska olen joutunut elämään tämän uskomuksen mukaan. Minä olen aina luullut, että muut odottavat minun opiskelevan, suorittavan ja tekevän yleishyödyllisiä tekoja. Mutta en sittenkään tahdo kuolla jokapaikanhöylänä, jos se on ainoa muisto, jonka kaiverran aikaan.

Niin. Mistä tämä ajan / menetyksen / näkymättömien rajojen pohdinta, kun voisin vain pohtia pelejä ja narrtaologiaa tai syödä itseni ähkyyn, kuten kotikotona, tässä lapsellisen avuttomuuden tilassa, tulee tehtyä (ja jonka jo tein)? Lähdin toteuttamaan velvollisuuksiani, keräämään puolukoita. Silti syksy on pitkällä, ja samaan aikaan kovin nuori. Sillä korkealla aurinkoisella kunnaalla, josta oletin löytäväni punaisena lainehtivat varvikot, olikin valkoisia kukkia - kukkia, joihin mehiläinen ei ollut koskaan lennähtänyt. Sienet olivat vanhoja ja kostuneita. Tämä turha työ ja syksy, yksittäisten pienten marjojen noukkiminen sammalen uumenista, noukki myös mielestäni häpeän muistoja, syytöstä - sanoja jotka olisin voinut sanoa toisin, anteeksiantamatonta laiskuutta. Pieniä valintilanteita, jotka jätin hoitamatta tai hoidin huonosti. - Koska pitää järjestellä, olla avoin, ottaa yhteyttä, olla ajoissa. I can't say I have tried. It seems the spark has dimmed. I can't keep all the candles burning if I wish to hold merely one in the shade of my palms, close to my breast.

Niin. Koska tänä syksynä ei ollut humalluttavaa satoa ahnehdittavana, metsäretki tuntui enemmän ponnistelulta, etsimiseltä vailla löytämisen riemua, joten se myös toi vastaavia kokemuksia mieleen. Olin auttamatta myöhässä, muualla tai sairaana sadonkorjuuaikaan: Kylmyys ei ole kypsyttänyt, sade on vaivannut ja pudottanut marjat, linnut ovat ne syöneet suihinsa, eivätkä vanhat omenapuutkan jaksa kantaa hedelmää, sillä niiden kurottelevat oksat pitäisi säälittä katkoa ja ympätä nuoriin juurivesoihin, mikä taas vaatisi perehtymistä ja työtä. Jos olisin puutarhuri, ehkä oppisin lukemaan merkit ajoissa. Silloin kun olin nuori, kireä ja sinnikäs, näin turhaa ja yksinäistä vaivaa. Silti näin työni hedelmät parin viime vuoden aikana.


Onhan minulla velvollisuuksia. Kunnioittaa itseäni, esimerkiksi.