La nostalgie et la mélancholie

Moi, je suis un animal sauvage
J'habite une ancienne terre jeune
j'aime bouger mes jambes
sentir la force qui m'emmène vers ma proie
mais aussi
sentir la souffle de la vie
à l'extérieur, je suis votre golem
dans vos contes, les grands ouvrages
la culture, votre politesse
j'y entends des mots souffrants
des mots qui racontent des histoires.
Quand la souffle du vent me chante
Je reste fixée, mais je vole
Je vole un moment de répit, ma mémoire.

Everyday lyricism.

There are days that stand still - even though you're moving
and sometimes it gives you the sense of freedom.
you drift among the fixed faces, motionless grins
You think, but your thoughts have forgotten the smell of things.

Wouldn't touch a thing, unless like a moth's wing.

Just sweep your fleet feet, the street collapses under your feet until you get to sleep.

* * *

I thought I saw thy visage in the book, touched thy paper-like skin, felt thy breath in the winter... lift mine eyes up to the sky. The melodie of thy voice, this I do miss.

Longs jours, yours
long for everything
we ever shared
my love
my nature
my simple steps on the snow
the distant humming of the wind
the breath of fresh leaves
and the sighs
miss
for a long time
I lost you for so long
I couldn't say "so long" and leave
leaving for ever alone

Seul
dans le Minuit
La guirlande de la nuit

I think you need your daughter
of the day and of the longue nuit

Kaipaan lumiukkosia
ja metsän varjoisia
marjaisia
muistoja

Ego sum
Toujours, jusqu'à la fin de mon monde.

Katso käsiisi - lucid

Muistan jonkun kauan sitten kertoneen, että hän oli jostakin kuullut, miten unia hallitaan. Epämääräisyyden takaa. Kiehtovia viestejä. Tämä joku selitti, että unessa riitti, kun keskittyi ja katsoi käsiinsä; "Laske katseesi, sillä sinä olet siinä. Nosta kämmenesi kasvojesi eteen, ja tajuat. Et koskaan menettänyt hallintaa."

Vuosia myöhemmin lukaisin Carlos Castanedan "Matka Ixtlaniin" -teoksen, ja vaikka koko menestysromaani, "reportaasi" olisi suurta bluffia, uskon sen esittävän elämänfilosofiaa sellaisessa muodossa, että se on ravistellut ja ravistelee ihmisiä. Humpuuki ja rajatieto ei ole pahaksi, kun sen ottaa symboliselta kannalta. Siinä, kaiken muun ohella, mainittiin myös unessa katseen kääntäminen kämmeniin, muistaakseni yhtenä keinona, joka saattaisi toimia. Hallitsemaan unia. Minä koin valaistuksen: Tämä jonkun minulle jonakin määrittelemättömänä päivänä mainitsema huhutieto on oikeasti kirjattu johonkin yksityiskohtana; se on olemassa muunakin kuin hämäränä mieleni johteena. Vaikka nyt lukemisen muisto haalistuu, tarvitsisin taas fontin mustat railot paperissa muistaakseni, kokeakseni muiston totena..

Viime yönä katsoin unissani kämmeniin, ja siinä oli taas pelko. Hallinta? En tiedä. Olen saanut liiaksi aurinkoa. Ihoni kärvistyy, kupruilee,pelkään. Unessa katsoin sormiani ja ne olivat kuin ruskeiden pisamien kirjomia, aurinko oli nostanut iholleni pigmenttipilkkuja niin, että se alkoi värjäytyä pohjoisafrikkalaiseksi. Kävellessäni tänään katsoin käsiäni ajatellessani taas auringon voimaan, ja hämmästyin nähdessäni ne niin sileänvärisinä, muistin unen kuin kaikuna menneestä. Pelkäsin muutosta.

Ja ihmettelen, mitä minun käteni hallitsevat.

Auf Achse

1.8.2009. Saapuminen Frankfurt-Hahnille. Paljon kauppoja, kylttejä, ihmisiä kesähepeneissä. Koneesta astuesssa kohtasi kuuman päivän. Kiitoradalle jyrähtäminen oli aika menoa. Mielessäni pyörii englanti, ranska, jota olen lukenut sanakirjasta mekaanisesti ja saksanpalaset. Kelloni näyttää 19:56, Saksassa se on 18:54.

It's so easy to step on to plane,

much too easy to hop off the train

still on the way you won't stay to same

if you're still travelling with your name.

Astuminen ylös taivaalle on erilaista.

Les larmes ont traversé aux mes yeux quand j'ai quitté le sol de mon pays natal.

Je suis une femme dont les habitudes ne sont pas aventurieux. Ici, encore, j'ai les pieds sur une terrain étrange.

Il me faut un peu de sommeil.

Je vais decouvrir cette aventure toute proche à moi.

runo elämästä, jolle kuolema antaa merkityksen

Sanotaan, että kuolemassa
ne jotka uskovat paratiisiin, joutuvat paratiisiin
ja ne, jotka uskovat helvettiin, joutuvat helvettiin
mutta jos minä uskon ihmiseen
joudunko ihmiseen ?


Joudu jo !

Osa kaupunkia

Talsiessa tulee proosarunoja, rytmiltään tasaisen hitaita kuin askel toisen eteen.

En pidä kaupungeista
jotka nostavat ihmistä korkeampia aitoja naapureiden välille
ja ohjaavat kulkemaan päivittäin samaa, sitä samaa väylää
ja kun mietit, mitä aidan taakse kuuluu
se on sitä samaa, sitä samaa

Ja oliko jotakin valittavaa?

Valita reitti kotiin on kuin valitsisi elämänsuunnan.
Onko ajatusten leikki merkityksetöntä? missä välissä teeskentely ja hypoteesi muuttuu vakavaksi? Kuka näkee leikkini, kerrostuvatko niiden vaikutukset kuin rypyt leuassa, kun painaa päänsä alas...

Teen itselleni ehdotuksia:
Jos kuljet lyhyempää reittiä, olet tehokas... tehokkaampi. Ehkä hetken ehdotus roikkuu ilmassa sellaisenaan, todellinen, koherentin ajatuksen haamu. Sitten nappaan siitä, joku, jokin kahlitsija sisälläni nappaa siitä kiinni ja näpäyttää kolikon kääntöpuolen näkyviin:
Jos kuljet pidempää, hieman tuntemattomampaa reittiä, olet more familiar with different things
Ehdotukset sulautuvat yhteen, valintojen avaruus kahteen, enkä osaa kävellä takaperinkään. On mentävä kotiin kuin kirkkoon, se on rituaali ja velvollisuus. Ja ne ehdotukset: Valittuani yhden polun, en enää muista epäröintiä: Lähellä kotia tulkitsen ja tyydyn valintaani: "Joten tulen olemaan avarakatseisempi tehokkuuden kustannuksella." Aivan kuin ehdotukseni olisi koskenut suvaitsevaisuutta? Muistatko sen sävyn, muistatko miksi epäröit? (-- familiar with different things--)
Päätökset kirjoitetaan aina uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan mietit, mitä valitsit, valitsitko mitään. Niin hetken mietit, mutta useimmiten unohdat miettiä, ellet muistuta itsellesi; "kirjoita tästä!" Taas valintatilanteessa, mitättömässä, mielen kammion ehdotusten virroissa, unohdat takertua konkreettiseen, ja miksi takertuisit? Koska suhteellisuus kertoo, miten valita arvokkaasti ja todella.

Kestävyydestä

Ensin se kutsuu - ja kuuntelee.
Sitten se kysyy, sitten se kaikuu.
sitten se käskee, sitten se kestää.
Sitten se vaatii ja sitten se kärsii.

Sitten se karjuu, sitten se kiduttaa.
Sitten se kirkuu, sitten se kumahtaa
ja karaisee

Se on nälkä ja pelko, kylmyys ja jano,
väsymys
ja syvä uni

Sininen ja valkoinen

Aurinko nostaa pölyn sisällä ja valaisee ulkona pieneimmätkin sopet. Tallustin ensimmäistä kertaa talvikengät jalassani aamun koulutielle, ja linnut lauloivat, päivä päivältä kirkkaammin. Ilma täynnä kevään ääniä ja kuulasta valoa.

Päiväkirja kultaa kalliimpi

Luoja, kylläpä on hyvä kirjata itseään ylös. --
Lueskelen parhaillaan matskua verkkotekstikurssille, ja kiinnostuin selailemaan läpi vanhoja merkintöjäni. Vuosi, pari sitten näen kirjoittamisen luovan ja riitoja ratkaisevan voiman purkautuneen bittiavaruuteen väliin väkivaltaisesti, väliin seesteisemmin. Tulin tänne lueskeltuani vaihtoon lähteneiden blogeja, ja aluksi mielessäni oli, että hyvä, kun en vielä lähtenyt. Taidan saada tulevasta opiskelijavaihdosta enemmän irti, viime syksynä rauhoituttuani ja tasapainotuttuani ja mahdollisesti tänä keväänä saatuani jotain aikaan. Huomaan tosin, että kuria on pidettävä, ja huolehdittava itsestä, vaikka sitten kirjoittamalla - viimeistään pakon painaessa niskaa.

Niin. Olen nähdäkseni kehittynyt henkisesti aina kirjoittamalla, kanavoimalla kokemukseni ja niistä kumpuavat tunteet ja aivoitukset kirjoitukseksi, jossa on oltava rakennetta, jossa on oltava logiikkaa, jossa on oltava aikaa ja säännöllisyyttä.

Nykyaikana kirjoittajien on helppo noudattaa ohjetta "kirjoita jotakin joka päivä". Ehkei se ole kauppalista vaan pikemminkin sähköposti.

Huomaan itsestäni hyviä puolia aina paremmin ajan päästä. Lukioikäisen vilkasta ajatustoimintaa, tunnemyrskyjä, ponnisteluja ja kunnianhimoa, projekteja, ihmisläheistymistä - puhumattakaan lapsuuden ja murrosikäisen onnellisista koettelemuksista - osaa arvostaa saatuaan niihin etäisyyttä. Samoin yliopistossa aloittanut, nyt hiljalleen kokoutunut ja kotiutunut ihminen hymyilee miettiväisesti menneille tuskilleen ja iloilleen. Hyrräten aika kehrää elämän lankaa, väliin karheaa, väliin silkkisen hienoa. Se saattaa sotkeutua, mutta kierin sen kerälle. Se saattaa olla kaikkea muuta kuin tasalaatuista, mutta hyvät housut siitä neuloo! Sillä elämäänsä ei tarvitse käyttää iänikuisiin villahousuihin!

^Tämä tässä oli laajennettu metafora.

Matalan auringon runo

Minun siniset murheeni
ja minun punainen sydämeni
kuin jäätynyt huuli raudassa
kytevä lumi on
Aurora, nuolee varpaitani
Aurora, raapii sinisen ihonsa verille


ja minun silmieni reunat ovat punaiset
ja minun silmieni terät ovat siniset, siniset
ja minun silmieni aukot
mustat
kuin tahra, tai unohdus
muistissa

Uuden vuoden ilta

Uuden vuoden aamu. Uuden vuoden päivä. Uuden vuoden ilta. Sanoisitko, että ihmiselämä voi kestää päivän ja tuntua vuodelta?

Astelin eilen hyisessä viimassa takki korvillani, tänä aamuna hyisessä aamussa, jonka viima oli laajentunut - levinnyt kaikkialle kurottuvaksi pakkaseksi.

Yöllä ohitin monta ihmispoloa, jotka kohmeisilla sormillaan söhersivät tulta ruutitikkujen päihin. Ja ulkona valmisteltiin sotaa, kun olisin vain voinut nukkua pois, pois, pois... Kutsu, kenties kevyesti lähetetty, sai kuitenkin astumaan kylmään maailmaan. Mitä löytämään...

Surutta poltettiin rahaa ja räjäytettiin ilmaan omaisuuksia, vaurauden kuolinräiskähdykset himmenivät taivaan mustuuteen. Matkallani ohitin monta varjomaista olentoa, painamassa kiireesti pieniä jälkiään lumeen, tulisten suihkahdusten sihistessä heidän kantapäillään. Ja kaikkein kauneinta oli nähdä noiden vastasyntyneiden lohikäärmeiden syöksyvän kauas korkeuteen, huojuttaen tulisia pyrstöjään - vain tavatakseen mustan yön lopun, ajan lopun, palamisen vääjäämättömän viimeisen liekin, jolloin ne luovuttaisivat riemullisesti elämänsä maahan kaivautuneelle maailmalle sinkoavina vasamina, kimmeltävinä kruunuina tai säihkyvinä tähtipilvinä.

Niin, ilotulitukset veivät katseeni yötaivaalle, ja noiden pian nousevien, pian sammuvien elämänvälähdysten takaa erotin tähtien iäisen valon, vakaan, rauhallisen, tuikkimattoman. Sinä yönä iloisen sodan pauke ympärilläni varasti niiden tuikkeen.

Kummallisen juhlan yö. Niin räiskyvä, toisaalta niin... - autio -. Kaikki nuo pienet varjomaiset ihmiset, jossakin seinien sisällä, joissakin pienissä porukoissaan, jossakin piilossa tai jossakin yksin. Mikä juhla tämä on? Miksemme kokoonnu edes hetkittäin, edes yhtenä yönä kunnolla yhteen, yhteen paikkaan, hartia toisessa kiinni hakemaan lämpöä ja puhumaan, laulamaan, katsomaan vuosien ja välimatkojen taakse perinteiden voimilla? Jokainen yksittäinen ilotulite, joka sinkoutui avaruuteen, symbolisoi minulle erillisiä, eri aikaan lähteviä, eri aikaan loistavia ihmisiä, jotka eivät kohdanneet kertaakaan täyttääkseen yhdessä yötaivaan valolla - loistavaksi hetkeksi.

Oikeastihan minusta ei ole järkevää, että yksityiset ihmiset kuluttavat varoja tuhansiin yksityisiin ilotulitepössyttelyihin, kun kaikki voisivat järjestyneesti katsoa sitä yhtä komeaa pamautusten sarjaa keskiyön tienoilla. That's it.

Juhlaperinteemme on pikkuporvarillinen, mikä juontuu osin Lutherin näkemyksistä. Joulukin on Suomessa perhejuhla, mutta ei kansanjuhla. Ihmiset eristyvät oman lähipiirin seuraan ilman yhteisiä lauluja torilla, kirkossa, käyntiä ystävien kanssa kahviloissa... Yhdistääkö mikään juhlatraditio kaikkia ihmisiä ilman ryhmärajoja? Vappu, työn juhla... näkyvimpinä tosin opiskelijat. Juhannus, keskikesän juhla... mahdollisuuksia siinäkin, mutta ihmiset lähinnä tuijottelevat kokkoja yhdessä, kukin kyläpiiri omalla tantereellaan; Onko kylähenkeä kaupungissa? Ehkä järjestetympää ohjelmaa, josta kaikki tietäisivät ja johon kaikilla olisi yhtäläinen into ja mahdollisuus osallistua, ei ole.

Kenties kuitenkin katselen ensin, millaisia ovat ne koko kansan juhlat toisaalla. Katselen sitten uudestaan tähtien jäistä kauneutta vaiteliaaseen suomalaiseen olkapäähän nojaten.