Vanha taivas katselee.
Riisuu vanhan maan kuorestaan.
Kello on jo myöhä.
Voisin siirtää itseni kesäaikaan
mutta ensin on kuurattava piha.
keskiviikko 14. maaliskuuta 2012
sunnuntai 26. helmikuuta 2012
Nimetön
768 syliä x 67 °N
Sanoja talveen
Yksityiskokoelma
Metsä valittaa kuin villikissan pentu
tai kuin pimeään aukeava ovi
Näillä revontulilla on lämmitelty lumen alla nukkuvia
ja suojattu yöhön kipinöiviä unelmia
Sanoja talveen
Yksityiskokoelma
Metsä valittaa kuin villikissan pentu
tai kuin pimeään aukeava ovi
Näillä revontulilla on lämmitelty lumen alla nukkuvia
ja suojattu yöhön kipinöiviä unelmia
Nimetön
3,2 cm x 8,4 cm
Pikseleitä ruudulle
Yksityiskokoelma
kun Elämä ui virtaa vastaan
istun pyykkinarulla ja itken
nuppineuloja ruohikkoon
Pikseleitä ruudulle
Yksityiskokoelma
kun Elämä ui virtaa vastaan
istun pyykkinarulla ja itken
nuppineuloja ruohikkoon
maanantai 20. helmikuuta 2012
Aamulla
Tämän aamun lämmin, maaliskuusta ja keväästä henkivä tunnelma.
Aamulla
ilmassa tuntuu kevät
painaa harteilla keveämmin
pilvet unelmoivat
niiden läpi hehkuva valo
pehmentää lumen
jota tuuli niin kovasti riepotti
Kevään ilma liikkuu leppeänä vaellellen
nostaen minut unesta
kohottaen kohti taivasta
Vasta kun kuulen lintujen taas laulavan
muistan miten niitä kaipasin
Aamulla
ilmassa tuntuu kevät
painaa harteilla keveämmin
pilvet unelmoivat
niiden läpi hehkuva valo
pehmentää lumen
jota tuuli niin kovasti riepotti
Kevään ilma liikkuu leppeänä vaellellen
nostaen minut unesta
kohottaen kohti taivasta
Vasta kun kuulen lintujen taas laulavan
muistan miten niitä kaipasin
Hänen olivat linnut
Minä omistan maailman
niin kuin katseella, tunteella ja tiedolla voi omistaa
Se on minun omani
silti alati, syvästi vieras
Minä vihaan maailmaa
niin kuin henkeään voi ahdistaa
Minä kuristan maailman
hengettömäksi — sillä käteni ovat tuhkaa
niin kuin katseella, tunteella ja tiedolla voi omistaa
Se on minun omani
silti alati, syvästi vieras
Minä vihaan maailmaa
niin kuin henkeään voi ahdistaa
Minä kuristan maailman
hengettömäksi — sillä käteni ovat tuhkaa
lauantai 7. tammikuuta 2012
Vestigia terrent
Luin tekstejäni vuodelta 2008 ja innostuin suuresti. Hieman samoin kuin lukiessani kotikotona siivotessa kouluaineitani 6. luokalta: vaikutelmien, oman ajattelun ja tunteiden nivomista iloiseksi tilkkutäkiksi. Ei turhaa kamaa!
Pidän merkinnöissäni kielikuvallisesti jäsentyneestä ajattelusta; miten tietyt kielelliset/taiteelliset ilmaisut johtavat minut merkitysten äärelle. Tärkeitä elämyksiä olenkin itselleni synnyttänyt pohtimalla sellaisia lauseita (lauseyhteyksineen) kuin Noli me tangere ja erityisesti Et in Arcadia ego. Latinalainen, klassinen kulttuuri ei ehkä palvele samoja tarkoituksia kuin keskiajalla - mutta se voi palvella ajatuksen selventäjänä - latinan kielihän kuulemma johdattaa loogiseen mielenkäyttöön.
Joululomalla minua mietitytti lause "Jäljet pelottavat" - Vestigia terrent. Se kaikuu mielessä. Mitä se tarkoittaa? Tai oikeammin: mihin merkityksiin se voisi johtaa?
Lainaus on roomalaiselta Horatiukselta, joka kertoi uudelleen kreikkalaisen Aisopoksen vanhempaa faabelia.
Läpi metsän levisi sanoma, että leijona oli sairastunut. Kaikki metsän eläimet lähtivät katsomaan sairasta kuningasta, niin kettukin. Mutta leijonan luolan suulla kettu seisahtui. Se näki monien jälkien johtavan luolan pimeään, mutta yhdetkään eivät tulleet ulos. Silloin kettu kääntyikin kannoillaan... ja luikki omille teilleen. "Jäljet pelottivat", Horatius totesi.
Ilman tarinaa lause kaikuu eri tavoin kuin kertomuksen pohjalta. Jäljet... ne, jotka piirtyvät elämäsi santaan. Pelkäätkö jättää jälkiä, pelkäätkö tahrata maailmaa?
Tarinan kanssa puhumme ennaltanäkemisen lahjasta, menneisyyden ja tulevaisuuden nivomisesta yhteen sen nykyhetken kanssa, jossa seisoo luolan suulla tekemässä päätöksiä. Astuako askel, toinen, epävarmaan? Aistiako intuitiivinen varmuus epävarmuuden keskellä? Kertomus kehottaa katsomaan toisten jälkiä - välttääksemme tekemästä toisten virheitä ja ehkä myös ymmärtääksemme heitä paremmin.
(Kettu sanoi myös aikoinaan karhulle: "Nahkurin orsilla tavataan." Eli vaikka elämme erilliset elämät, lopulta kohtalomme on sama.)
Kykenemmekö asettamaan jalkamme toisten jälkiin, peilaamaan kohtaloamme toisiin? Kuten loikkiessasi lumella, hiekalla, kun yritit tavoittaa isoveljen pitkät askeleet?
Miksi et astunut pienenä katukiveyksen reunojen päälle?
Koska jäljet pelottavat.
Kieli on jälki, painettu mieleen - kuten suudelma huulille.
Pidän merkinnöissäni kielikuvallisesti jäsentyneestä ajattelusta; miten tietyt kielelliset/taiteelliset ilmaisut johtavat minut merkitysten äärelle. Tärkeitä elämyksiä olenkin itselleni synnyttänyt pohtimalla sellaisia lauseita (lauseyhteyksineen) kuin Noli me tangere ja erityisesti Et in Arcadia ego. Latinalainen, klassinen kulttuuri ei ehkä palvele samoja tarkoituksia kuin keskiajalla - mutta se voi palvella ajatuksen selventäjänä - latinan kielihän kuulemma johdattaa loogiseen mielenkäyttöön.
Joululomalla minua mietitytti lause "Jäljet pelottavat" - Vestigia terrent. Se kaikuu mielessä. Mitä se tarkoittaa? Tai oikeammin: mihin merkityksiin se voisi johtaa?
Lainaus on roomalaiselta Horatiukselta, joka kertoi uudelleen kreikkalaisen Aisopoksen vanhempaa faabelia.
Läpi metsän levisi sanoma, että leijona oli sairastunut. Kaikki metsän eläimet lähtivät katsomaan sairasta kuningasta, niin kettukin. Mutta leijonan luolan suulla kettu seisahtui. Se näki monien jälkien johtavan luolan pimeään, mutta yhdetkään eivät tulleet ulos. Silloin kettu kääntyikin kannoillaan... ja luikki omille teilleen. "Jäljet pelottivat", Horatius totesi.
Ilman tarinaa lause kaikuu eri tavoin kuin kertomuksen pohjalta. Jäljet... ne, jotka piirtyvät elämäsi santaan. Pelkäätkö jättää jälkiä, pelkäätkö tahrata maailmaa?
Tarinan kanssa puhumme ennaltanäkemisen lahjasta, menneisyyden ja tulevaisuuden nivomisesta yhteen sen nykyhetken kanssa, jossa seisoo luolan suulla tekemässä päätöksiä. Astuako askel, toinen, epävarmaan? Aistiako intuitiivinen varmuus epävarmuuden keskellä? Kertomus kehottaa katsomaan toisten jälkiä - välttääksemme tekemästä toisten virheitä ja ehkä myös ymmärtääksemme heitä paremmin.
(Kettu sanoi myös aikoinaan karhulle: "Nahkurin orsilla tavataan." Eli vaikka elämme erilliset elämät, lopulta kohtalomme on sama.)
Kykenemmekö asettamaan jalkamme toisten jälkiin, peilaamaan kohtaloamme toisiin? Kuten loikkiessasi lumella, hiekalla, kun yritit tavoittaa isoveljen pitkät askeleet?
Miksi et astunut pienenä katukiveyksen reunojen päälle?
Koska jäljet pelottavat.
Kieli on jälki, painettu mieleen - kuten suudelma huulille.
tiistai 20. joulukuuta 2011
A black canvas
Jälleen vanhempaa, noin vuosi sitten kirjoitettu. Pieniä muutoksia.
"She's a black canvas", I muttered
and made my way through thorns
throat dry and hoarse
The very words I uttered
fell into those caves of eyes
white like lies
She poured the poison into my mouth
I clenched to her
tried to grasp her spine
but she broke my mind
and She gave in
as the velvet became dim
She's a black canvas
All stained with the kisses of other men
And I am not one of them
"She's a black canvas", I muttered
and made my way through thorns
throat dry and hoarse
The very words I uttered
fell into those caves of eyes
white like lies
She poured the poison into my mouth
I clenched to her
tried to grasp her spine
but she broke my mind
and She gave in
as the velvet became dim
She's a black canvas
All stained with the kisses of other men
And I am not one of them
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
