Luontokuvaajan muistumia

Aikoinaan tein kirjaa kuvikseen lapsuuden kuvastosta. Tiesin tarvitsevani menninkäisen - mutta nehän näyttäytyvät vain hämärän rajoilla, auringonlaskun aikaan.

Eipä siinä mitään. Oli vain tiedettävä, mistä etsiä. Oli kevät, heräämisen aikaa. Kun koitti kuulas ilta ja aurinko painui mailleen, ylitimme pellon ja astelimme sammaleen ja karikkeen keskelle. Ilta oli upea ja puhelimme innostuneina. Kun olimme molemmat perillä siitä, mitä tekisimme, puimme viitat yllemme. Minä, kuvaaja, pujahdin valokuva-apparaatin taakse, hän, eränkävijä, metsänvihreään.

Aikamme odoteltuamme meistä alkoi tuntua, että metsässä oli muitakin kulkijoita. Supatin ohjeita, välillä astelimme loivenevien säteiden valoon ja tarkastelimme korkeita hongikoita. Hupsu seikkailija rallatteli ohitse, tietämättömänä metsän asukeista ja hetkellisistä tarkkailijoista. Annoimme hänen mennä. Eränkävijäni tiesi minua opastaa puiden siimeksessä. Odotimme ja hiljenimme. Kyyristyin. Aivan kuin olisin auringon viime säteiden valossa nähnyt vilahduksen... -


Hiljenin. Siellä se oli! Kyyristelin itsekin puiden varjoon, käsittelin kameraani hätäisesti mutta varovasti - jokainen sen päästämä naksahdus ja risujen rasahdukset saivat minut hätkähtämään ja pelästymään, että tuo harvinainen otus kuulisi ja katoaisi sen siliän tien.

Mutta ei. Se etsi ruokaa. Pienillä kätösillään, jotka olivat sirommat kuin muistin, se käytteli näppärästi oksia, käänteli maanpintaa ja tutki vanhoja kantoja. Se näytti keskittyneen puuhaansa ja unohtaneen hetkeksi ympäristön tarkkailun. Hiipiessäni lähemmäs, runkoja vasten painautuen, kirosin vahingossa aiheuttamiani ääniä samalla kun kiittelin hyvää onneani; Mikä soi minulle tämän ilon tavoittaa tuo harvoin näkemäni olento, joka oli enemmän vaikutelma kuin muisto?


Jälkeenpäin olen tuuminut, että se varmaan halusikin näyttäytyä minulle, joistain omista selittämättömistä syistään.


Kun tavoitin sen suoraan näkymään - se oli varmaankin löytänyt hyönteisiä kannonnokasta - tajusin tuon olennon kauneuden. Olin ollut pitkään vaiti ja kuullut vain oman hengitykseni (tuskin uskalsin olla sitä pidättämättä) ja sen päästämät pienet äänet. Ihmiskieleni oli kankea. Toivoin, jospa se nostaisi katseensa ja näkisi minut... mutta miten saisin sen ymmärtämään tarkoitukseni? Ennen kuin ehdin muotoilla ajatukseni valmiiksi, se nosti päänsä ja loi minuun pitkän katseen.



Palasimme pellolle enemmän kuin tyytyväisinä, onnellisina pikemminkin. Ilta pimeni jo hyvää vauhtia - mutta oli kevät. Olimme leikkisällä päällä ja juoksimme hihkuen ympäri mantuja. Tiesin mistä etsiä.
Kiitos, ja hyvää syntymäpäivää. <3