Pieni kettu metsässä

Metsässä kulki pieni kettu. Kun se asteli risuja rapistellen varjosta varjoon, melkein erehtyi pitämään sitä pienenä sutena. Sen kipittäessä aukealle huomasi ettei turkki ollut sittenkään sinervänharmaa vaan punainen, syksynpunainen. Ehkä se ei todella ollut pieni kettu, mutta silti sen hahmossa oli jotain joka selvästi muistutti pientä kettua.

Pieni kettu tepsutti pitkään ruohikolla ja oli onnellinen. Välillä se päätyi metsän reunamille (harveneviin koivikkoihin) ja katsoi taivaalle. Välillä se kipitti pitkin mustaa rakeista pintaa. Sen mielessä heräsi kysymyksiä.

"Miksi he nostavat ilmoihin valoja, jotka ovat himmeitä mutta sokeuttavat heidän silmänsä yölle (niin ettei se ole kuin usvaa)? Miksi he istuvat neliöiden sisällä kun aurinko valaisee jokaisen lehden sahalaitaisen reunan? Miksi he peittävät maan kovilla reiteillä, joilla en näe yhtäkään kulkijaa? Miksi he rakentavat koneita pyyhkimään pois putoilleet lehdet, jotka kuitenkin mätänevät hetken päästä? Miksi he rajaavat pienen kaistaleen maata, kasaavat sinne kiviröykkiöitä, tuovat outoja kasveja ja niittävät toiset maahan? Miksi he hääräävät palasella maata kun heidän vieressään kohoaa elävä metsä?" Kipristellessään varpaitaan pieni kettu naurahti. Se tuntui selkäpiissä, sillä pienet ketut eivät naura.

Kerran pieni kettu tapasi jäniksen, mutta jänis nyrpisti kuonoaan ja kivahti: "Minulla ei ole aikaa pienille ketuille!" Jänis pinkaisi pusikkoon, eikä pieni kettu ennättänyt kertoa, ettei välttämättä ole peto.

Kerran pieni kettu kohtasi kissan hietikolla, joka neuvoi: "Siisti täytyy aina olla".(Viita) "Mutta eihän moraali ole sitä?" ihmetteli pieni kettu, mutta kissan katse oli mykkä. "En taida olla kovin siisti", pieni kettu lisäsi surullisesti ja kiersi kuraisen hännänpäänsä ympärilleen. Kissa iski hitaasti silmää ja sulautui pehmeisiin varjoihin.

Pieni kettu muisti toisen kissan toisessa paikassa, joka sanoi: "En ratkaise arvoituksia, minä luon niitä." Se tuhisteli kuonoaan ja tajusi äkkiä, että toisin kuin lamput kissan katse ei ollutkaan mykkä - se kertoi, että jossain oli valoa.

Toisella rannalla pieni kettu tapasi suden. Susi louskautti leukojaan ja kysyi: "Oletko nähnyt jänistä?" Pieni kettu oli hetken hiljaa, sillä sitä epäilytti, ja kertoi nähneensä matkoillaan metsässä monia jäniksiä. "Miksi metsästät jänistä?" se kysyi sudelta vuorostaan. Susi ravisti turkkiaan ja vastasi villisti virnistäen: "Lauma juoksee yhdessä yön selässä niin kauan kuin laumalla on määränpää! Yötuulessa veren haju on todellista, yhdessä revimme ja juomme elämän iloksemme!" Susi läähätti kiihtyneenä. "Entä jäniksen elämä?" pieni kettu kysyi.

"Jäniksen? Jänis tietää, että sen on kuoltava", vastasi susi lyhyesti.

Metsän rajoilla köntysti myös karhu, jota pieni kettu lähestyi varovasti. Karhu käänsi siihen tyynet tummat silmänsä ja odotti, sillä se tiesi pienten kettujen uteliaisuuden. "Sinun sanotaan olevan kuningas", pieni kettu aloitti ja karhu murahti: "Todella haluaisin vain nukkua." Pieni kettu mietti ja jatkoi: "Kevään herätessä sinäkin heräät."

Karhu oli hetken vaiti, kuten susikin, ja vastasi: "Nyt ei ole kevät."

Pieni kettu kulki vielä kauan aikaa, kunnes se melkein unohti olevansa pieni kettu. Yö tuuditti sen mieltä niin, ettei se huomannutkaan laskevansa käpäliään metsän kamaralle vaan ennalta määrätylle reitille. Sen se huomasi vasta juostessaan yli elävän ruohikon, jota ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Virvatulet tanssivat ketun silmissä läpi yön mutta pysyivät paikoillaan, kun tuuli jatkoi pimeille maille. Pieni kettu ylitti kohisevan kosken ja nauroi. Se tuntui kylmältä, sillä pienet ketut eivät ylitä koskia. Se tanssi yli mustan rakeisen pinnan ja kuuli ilmassa suhahduksia, kuin tuuli olisi menettänyt järkensä. Se katsoi käpäliään ja näki kauhukseen, että niitä peittivät kengät.

Oli kuin kuun kolea ääni olisi puhunut taivaalta
- And she laughed like the cold light --
äkkiä pieni kettu ei enää ollutkaan pienen ketun hahmoinen

- -


Metsän kamaralla pieni kettu katseli käpäliään ja tuumi kohtaamiaan eläimiä. Silloin se ymmärsi, mitä merkitsi puhutella jänistä, kissaa, sutta ja karhua. Miksi jäniksellä on kiire? Miksi kissa peittää sielunsa silmän peilin taakse? Miksi susi elää julmuudesta? Miksi karhu kaipaa unohdusta?

Kuin kaikuja, se kuuli muistoja. Joskus käy niin, että pienillä ketuillakin on kiire kuolemaan. Joskus pienet ketutkin kammoavat muuttuvansa läpinäkyviksi, tai ettei elämä enää syki niille yksinäisyydessä. Joskus ne kasaavat nahkansa sisään paljon painoa tuudittautuakseen rauhassa unohdukseen (peläten riittämättömyyttä). Pienen ketun silmät sumenivat mietteliäksi ja se tiesi olevansa vähemmän sokea. Eläinten sanat olivat koskettaneet osasia sen pienessä sielussa, mutta se tiesi valinneensa ison osan, joka oli pieni kettu. Lopulta se kääntyi aukiolta ja kipitti siimekseen. Se antoi vaalean hännänpäänsä viuhtoa yössä, sillä nyt se ymmärsi paremmin mitä ovat pienet ketut.