Noli me tangere?

Minun ei pitäisi olla täällä. Syyttelevä ääni huomauttaa, että aikani on tiukalla, mutta toisaalta uskon sen samaiseksi ääneksi, joka johdattaa äärimmäisyyksiin ja vaatii niin paljon, että kuolema luisuu luokseni vinhempaa vauhtia. Toisaalta uskon, että unelmat, pysähdykset ja tien tiedustelut vievät vakaammin perille, joten tulin tänne antamaan itsestäni, koska kaikki todellinen minussa on lahjaa, ja kiristyvä aika varastaisi minusta kaiken leikin.

Analyysini kiepahti käyntiin tuon ensimmäisen kappaleen myötä ja sen puitteissa. Minulla on paljon tehtävää kasvottomille kursseille, ja kenties saan ne tehtyä, kun löydän niihin liittyvän ihmisen, joka tarvitsee panostani. Jostain syystä sivuutan itseni toimieni priorisoinnissa. Nämä pohdinnat ovat tuttuja minulle, samoin kuin katumuksen ja ylimenevän, kaaokseksi muuttuvan sallimuksen liukuvat rajat. Pohdin tätä maisemanvaihdoksellani eilen - ehkä haluan pysyä kurista niin erillään, että sallin jopa typeryyden ja pahuuden siitä ilosta, että saan sen sallia. Niin minä itseni kuin muutkaan eivät säästy yököttävältä vetäytymiseltäni, selkärangattomuudeltani, olankohautuksilta, välinpitämättömyydeltäni.

Nuorempana julistin: Välinpitämättömyyttä vihaan! Rakkautta rakastan! On suloista olla naiivi ja sinisilmäinen - mutta kuvittele, nuorena hiukseni olivat hauraat ja vaaleat kuin enkelillä, ja siniset silmäteräni tummat. Nyt silmäni ovat käyneet haaleiksi, ja hiuksiini tarttunut maan väri.

Täytynee selittää, lukija ei ymmärrä puhettani; Mutta missä vaiheessa selitykset ovat liikaa, missä vaiheessa ne typistävät liikaa todellisuutta? Joskus juoksin liikaa, nyttemmin syön liikaa. Mielihyvä ja nautinto, joiden moraaliset tai eettiset perustelut ovat heppoisia, johdattavat minua liikaa. Tiedänhän hyvin, että periaatteista on poikettava kohtuullisen järkevästi harva se päivä. Pelkään ja inhoan tuhlausta Milloin tietoni muuttuvat käytökseksi? Tarvitseeko käyttää kaikki loppuun - ehkäpä, mutta miten nopeasti? Miksi hätiköidä pikkuasioissa ja antaa isojen luiskahtaa unohduksen suohon?

Ja jälleen se sana - luiskahtaa, luisua - kuten kuolemaan alkukappaleessa. Tämä viittaa siihen, etten saa otetta. Lähinnä tajusin hiljattain sen, etten ole tottunut ajattelemaan tulevaisuuteen, en todella suunnittelemaan reittiäni niin, että selityksestäni ymmärtäisi polun mutkat ja alhot. Olen kiinnittänyt itseni liiaksi velvoitteisiin, muuttanut inhimillisyyttä itsessäni kalenterin juoksevaksi jatkeeksi. Minulla... minulla on silti luovuuden kyky, mielikuvituksen rajaton voima... Kuinka se nostikaan minun sieluani kävellessäni aivan tavallisena, harmajana maanantaiaamuna Jyväskylän keskustan läpi. Yksinkertainen ravintolan aukioloaika viritti minuuteni seikkailukertomukset - kun kysyin, missä tilanteessa istuisin hotellin ravintolassa aamuneljältä, näin meidät syventyneenä keskusteluun, liian innoissamme mennäksemme nukkumaan, meidät ihmisyyden seikkailussa, tutustumassa toisiimme. Tunnelma iski minuun miellyttävästi kuin olisin törmännyt kaksoisoliooni kadulla. Heti seuraavasta kyltistä - lohikeiton mainostuksesta - palasin tuskallisen onnellisena retkeilemään perheeni kanssa Porvooseen edellisenä kesänä. Vanhan merenrantaturun mukulakivet, historiallinen kirkko, joenrannan viheriöt, kesän lämpö, tuttuni ja vanhempani. Nikolainkulmassa ohjasin ajatusteni virtaa, ja näin majatalon oven, odottamassa ratsastajia yönselästä. Kykenin tahdollani manaamaan hyvän ja rakkaan esiin maisemasta.

Ja siitä, miten mielikuvitus puskee päälle - ei väkivaltaisesti, mutta vastustamattomana, tiesin, että olen taas hylännyt vallattomuuteni, keveyteni, ja käynyt raskaaksi kuin mukulakivi. Kyse on samasta ilmiöstä kuin yöunet jos toisetkin menettäneellä. Keho tarvitsee unta ja nappaa mikrounia päivän aikana huomaamattakin.

On järjestettävä todellisuus, on järjestettävä maailma, eikä se ole vain muiden tahdon seuraamista, tai mikä vielä pahempaa, sen arvailua. Ihmisen järkeen kuuluu unelmointi, hymyily olemattomalle, taide, musiikki, kirjallisuus. Haaveet ja (myös olemattomien) mahdollisuuksien näkeminen ja kokeileminen on ensi askel kestäviin suunnitelmiin A ja B. Tahdon lukea, piirtää uppoutuen, kunnianhimoisesti, kulkea monilla kengillä monilla elämänalueilla. Ennen kaikkea tarvitsen oppia kuin janoinen vettä, enkä tyydy sokeriliemeen tai huumaaviin piristeisiin, haluan elämäni perustan takaisin käsiini.

Ei minun tarvitse vain naurahtaa unille, joissa huomaan kadottaneeni selkärankani tai vetäneeni päänahkani sivuun, noukkineeni aivoni ulos ja kadottaneeni ne väistämättä seuranneessa avuttomuuden tilassa. Jumankekka, kukaan ei ole vielä päättänyt, mitä teen huomenna!

Vaan on myönnettävä, etten tiedä, mitä on vapaus. Tytöille se kuulemma merkitsee sitä, ettäkykenee valitsemaan ihmissuhteet, joihin kiinnittyy. Mielestäni se on mukavaa, se - mutta minulla on outo tunne, että ihmiset vaativat toisiltaan hämäriä asioita, jotka eivät ole yksinkertaisesti saati kaksinkertaisesti nähtävissä. Näinköhän tummansinisillä silmilläni tätä lainkaan, vai näinkö jotakin muuta? Taisin nähdä ihmissuhteet itsestäänselvyyksinä, sillä tuohon aikaan ihmissuhteet olivat verisiteiden ja paikkojen määräämiä, muuttumattomia (?). Tarkoitan, ettei niiden perustaa voi horjuttaa.

Joidenkin ihmisten kanssa minusta tuntuu, että perusta, jolle olen istahtanut heidän kanssaan, keinuukin arvaamattomilla vesillä.

Vaan hyvinvointivaistoni tiedottaa minulle, että on viisainta siirtyä pikapuoliin makuuasentoon. Minulla on tunne, että haluan kiittää. Itseäni siitä, että suon itsellni vapautta puhua suuni puhtaaksi, vaikka sitten nonsensea - onnekseni sekin voi olla suurta taidetta, mihin sitä nyt ihminen joutuisi, jollei voisi kunnioittaa itseään. (!?) Kiitän myös www-tekniikkaa ja blogien konseptia. Kiitän myös ihmisiä, joiden olemassaolo mahdollistaa minun tekstini. Sallikaa myös minun olla hyvälaatuista, sileää paperia, jolla kynänne luistaa sutjakasti.

Noli me tangere. Tuo päässäni pyörähdellyt lausahdus (Älä häiritse minua?) epäilemättä kertoo sekin jotain, jos saatan sitä kuunnella. Pyrin kyyhistymään nurkkaan, kiireessä minusta on irronnut palasia (kuten ne aivot) matkan varrelle, mutta puhuessani viimein nuo sanat ääneen, latinaksi, saan ne näkyviini, saan niistä otteen. - Saan nuo ainekset käyttööni, ja huomaan, ettei niitä tarvitsekaan ommella aivan siihen paikkaan, kuin mistä ne irtosivat. Hahaa, voin siis luoda itsestäni eräänlaisen Frankensteinin hirviön.

Tiedoksesi, lukija: Tässä kirjoituksessa *on* päätä sekä häntää. Se on innolla täyteen kirjoitettu paperinpalanen, minulta löytyy sellaisia laatikoistani. Hetken purkaus, jossa luon reippaasti ja rankalla kädellä yhdistellen, kuin kävisin vauhdikkaasti mutta valppaasti läpi materiaalilaatikkoja. This is how a person creates oneself.