Tongin taas roskiksia, vaikka lämpötila ei suoranaisesti ole pakkasen puolella. Toisen kaupan takaa löytyy vihanneksia ja toisen takaa leipää. En ymmärrä, miten täysin mallikelpoiset omenat tai limput ja piirakat päätyvät jätteeksi.
Oudointa ja tavallaan huvittavinta dyykkaamisessa on se, että pidän sitä oikeastaan yököttävänä (ja yöllisen hämäränä...) touhuna. Toisaalta koen löytämisen iloa, toisaalta minusta on järjetöntä kaivella hyvää tavaraa moskan seasta. Tietenkin roskislöydöissä on loogisesti selitettäviä ongelmakohtia. Ensinnäkin bakteerit ja homeitiöt pääsevät tehokkaammin jylläämään, jos ovat päässeet kosketukseen dyykatun aineksen kanssa ja lisäksi leivät imevät itseensä oitis roskiksen hajun. Toisekseen en tiedä ruoan alkuperää tai koostumusta. Kolmanneksi nurkkiini kertyy leipää eikä leivän päällyksiä (olisi pitänyt napata paprikakin matkaan), mikä saa minut syömään epätasapainoisesti. Sitten on vaan niin pirun masentavaa nähdä hyväkuntoisia kinkkuja tai puoli pöntöllistä leivänpaloja. Olen jotenkin nyreissäni ja alan pohtia tuhlausyhteiskuntaamme, ja itseäni suurkuluttajana. Miksi kuitenkin tunnen tekeväni väärin, samalla kun toimin periaatteitteni mukaan? (Ainakin joidenkin.)
Tänään kaappasin mentaalisen valokuvan bussipysäkistä. Katoksen sivulasin läpi näkyi sumeana penkillä jurottava tumma hahmo taustanaan hempeänsininen, suuri mainoshahmo. Äimistelin sitä ohi kiitäessäni: Vaalea neitsykäinen, tyttö vielä, poseerasi muka aistikkaasti Novelle-logo paidassaan ja pullonkorkki päässään tököttäen. Mitä tämä viesti minulle tai toiselle satunnaiselle ohikulkijalle? Että Novelle tekee käyttäjästään tuotteen itsensä veroisen "pakkauksen"? Mainostaja sai huomioni, muttei ehkä toivomallaan tavalla. Pidin asetelmaa kornina. Miten paljon kuvavirrassa syötetäänkään minulle tai kenelle tahansa kaunista pintaa, tuoteideologiaa, joka jää huomioimatta, joka hyväksytään ja päästetään muistoihin sellaisenaan?
Sekin on outoa, että ajattelemalla vallalla olevaa kulttuuria vastaan saa oudon leiman itseensä. On jollakin tapaa vieras. Sen kokee itsekin. Dyykkauksissani on jotain oudoksuttavaa, jollei sentään väärää. Mainosten katseleminen synkähkösti on "taas sitä samaa niuhottamista". On muistettava, että vastamainoksien tekijätkin ottaessaan mainostajien ja markkinoijien vaikutuskeinot käyttöön osallistuvat kuvien hyökkäävään kulttuuriin - eivät pääsekään siitä irti vaan pyristelevät itsensä yhä tiukemmin verkkoon. Yhteiseen ja yleiseen sosiaalistunut minäni tuomitsee samaan aikaan esittämänsä kritiikin ja mielettömyyden kokemuksensa.
Vaan a-hah! Eihän mikään liene mieletöntä? Kai sitä on nähtävä itsensäkin ristiriitojen kontekstissa, välttääkseen tuomitsemasta ja tulemasta tuomituksi.
Kirjoitin muuten hiljattain pienen runon Naaga-lehteemme (kerran vuodessa ilmaantuva kirjallisuusjulkaisu, jonka teemana on tänä keväänä "Pelko ja pelolla hallitseminen"). Siteeraan sen tässä, vain löyhästi edelliseen liittyen:
Taivaalta sataa horjuneita
lumikimpaleita
lupasin horteessa virua
Sinä särjet minua
linnunpeljätin sinua
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti