Pyöräily oli pitkään helppoa, mutta tajusin sen aina välillä, välähdyksenomaisesti: Lapsuudessani talvi kesti pitkään, herpaantumattomana. Se alkoi marraskuussa ja hellitti otteensa maaliskuussa. Nyt on jo liian monena vuonna eletty jonkinlaisessa välitilassa, liian pitkään. Olen epämääräisen huolestunut, maailmassa ei ole selkeää järjestystä.
Jokin ihmisestä jää elämään tilaan ja aikaan, jonka läpi hän kulkee. Nämä säät muuttavat minua - Pyöräilin pitkään sateessa, se kasteli kasvoni kosteiksi. Nyt kun tuuli tuiskuttaa jälleen vihvovaa lunta kasvoilleni ja poskeni lämpiävät, hehkuvat, suojaavat kylmältä ottamalla sen kanssa yhteen, nyt kun hiutaleet pysyvät koossa eivätkä sula iholleni, kosketan sitä talvea jonka olen tuntenut ennen. Olen aika onnellinen, ja hymyilen valoiselle päivälle joka ei tule mistään. En enää joudu - en jouda - katsomaan niin paljon maata, sillä pakkaslumen kitka on hyvä, vaan katson enemmän ohittamieni ihmisten kasvoja.
Toimittelen asioita, ja se on minusta elähdyttävää. Tiedän että otan liikaa vastuulleni, tiedän että tehtävää riittää - mutta jaksan sitä niin kauan kuin jaksan, ja kun riittää, lopetan.
...on vaikea vaeltaa aarnioissa.
Mutta vaikka pyöräily kinoksissa on hankalampaa, on se myös hauskaa. Kaunista ympärillä. Lumi pyörteilee. Asiat ottavat järjestyäkseen, niitä pitää tuuppia hellästi ja huolella.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti