Elämä on peliä. (?)

Hieman aiheeseen liittyen Yeah Yeah Yeahsin raivostuttavan arvoituksellinen video Turn Into.
Mitähän se tyttö yrittää sanoa?


Unet voivat herättää. Luin äskettäin läheisen koskettavan unikuvauksen. Siitä virikkeitä saaneena kerron yhden muistuman alle viikon takaa (edellisenä yönä oli jäänyt nukkuminen lautapelaamisen vuoksi). Ainoa tunnistettava henkilö itseni lisäksi oli eräs, joka oli hätkähdyttänyt tekemällä terävän huomion käytöksestäni silloin yön väsyneimpinä hetkinä; Ussein keskeytän itseni ja puheeni. Ehkä siinä on tosiaan enemmän kyse itsetarkkailusta - ja siten vähemmän puhekumppanin tarkkailusta - kuin sanojen hakemisesta. Ikään kuin estäisin itseäni sanomasta jotain merkittävää.

Unessani hän huomautti (sen jälkeen, kun oli briljeerannut pitkällä päättelyketjulla, jota en täysin tajunnut): "...Eli sä pelkäät ihmisiä." Mutristelin suutani ja olin tietoisen eleetön. (Onpa ovela strategia: näyttää pokerinaamaa, kun huomaa joutuneensa ison haasteen eteen.) Se oli haaste; Tartuin häntä kädestä, sormista, mutta jännittyneen tarmokkaasti, vailla hellyyttä. "Okei", hän jatkoi, "kosketus on merkki läheisyydestä, mutta..." Sanat ovat hälvenneet mielestäni, mutta sain sen epätyydyttävän vaikutelman, ettei hän uskonut minun vilpittömästi hakevan yhteyttä ihmisiin. Hän pudisteli päätään. Tiesin, että rehellinen välittäminen on spontaania. Tekoni oli ollut puolustautumista eikä kiintymystä.

Seuraavassa kohtauksessa tarkoitukseni oli ilmeisesti todistaa hänen olevan väärässä - että toimin vapaan tahtoni mukaan, en vain muiden kehotuksesta! Pelasin joukkuetta vastaan, ilmeisesti omani puolesta. Muut olivat jossain muualla, pudonneet pelistä tai mestattu jo. Pahisjoukkue, jota vastaan pelasin, jutteli huolettomasti, heitellen ilmaan pelistrategioita, vitsaillen ja nauraen. Tiesin, että kuolisin hävitessäni pelin, ja arvelin olevani huono pelaaja (tai olin päättänyt sen jo ennalta, etten pettyisi). Silti minulla oli toisenlainen mahdollisuus todistaa voimani. Voisin voittaa edes jollain tasolla muuttamalla muotoani ratkaisevalla hetkellä hiireksi ja pakenemalla, katoamalla.

Pahikset pelasivat hyväntuulisina enemmänkin keskenään, itse jökötin jännittyneenä ja vakavana paikallani. Oikeastaan olin vastapelaajilleni pelkkää ilmaa, hetken viihdykettä - samoin henkeni. Hiiren sielu jähmeänä, hiirulaisen sydän pamppaillen odotin oikeaa hetkeä. Vilkuilin suuntaa, johon voisin paeta ja piiloutua, ehkä tunkeutua vihollispesään ja pelastaa ystäväni (?). Peli lähestyi loppuaan - olin menettänyt ajantajuni. Hajamielisesti pelasin pesäpallo-kortin, jolla sain lyötyä kymmeniä pisteitä "joukkueelleni", ja sen vastapelaajani sentään panivat merkille. Itse huomioin sen vain lievän yllättyneenä, eikä se merkinnyt minulle mitään.

Sitten hetki koitti; Löin viimeisen kortin, punaisen Maisan. Nyt - mutta samalla huomasin leväyttäneeni pöytään keltaisen Jaska Jokusen, siis huonoimman mahdollisen kortin. Varsinkaan lopputilanteessa sitä ei koskaan kannata pelata. (Pelin sääntöihin kuului, että viimeinen pöytään lyöty kortti merkitsee eniten, mutta viimeistä kädessä ei enää pelata!) Äkkiä peli merkitsikin! Juuri kun minun piti muuttaa muotoani, jouduin moneen paineen alle - salamannopeasti vedin korttini ylös pöydältä ja läväytin pelkän Maisan näkyviin ja toivoin... toivoin ettei kukaan huomannut erehdystäni. Siinähän ne naureskelivat.

Ja peli loppui. Hävisin - olinhan jo tiennyt sen. Miksi edes yritin pelastaa viimeiset kunniani rippeet pelaajana? Kuvittelinko vastapelaajieni tosiaan välittävän? Miten kävi muodonmuutokseni? Jokin oli hämärtynyt, muuttanut olemustaan, mutta en todellakaan ollut pieni, vikisevä ja vikkelä hiirulainen - olin ihminen, mutta puutteellinen, valju. Minulla oli ollut se yksi hetki, jolloin saatoin onnistua - mutta olinko epävarmuudessani sittenkin niin mitätön, ettei minusta ollut edes hiireksi?

Vaelsin jotenkin siihen suuntaan, minne oli ollut tarkoitus paeta. Tapettaisiinko minut nyt? Olinko vapautunut? Ei tuntunut siltä. Olinko kahleissa? En. Ilmeisesti taholtani ei pelätty yhtään mitään. He tiesivät, ettei minulla ole voimaa. Kuljin toiseen suuntaan, alas luiskaa, johon oli pysäköity laastia raastava rakkine, enkä tiennyt minne oikeastaan menisin, olinhan vanki. Olin pettynyt - ja pettänyt itseni. Mitä se pahuksen peli muka merkitsi minulle? Pitikö se ottaa niin vakavasti? Olinko sittenkin vain harhauttanut itseni, ettei minun tarvitsisi kohdata sitä karmaisevaa totuuden hetkeä? Kun olisin kohottanut käteni suureellisesti, virnistänyt, kutistunut ja kasvattanut karvapeitteen ja vilistänyt tieheni - ja olisinkin tajunnut etten pysty - olisinko murtunut? Varjelinko itseäni suurelta valheelta (voima muodonmuutokseen) pienemmällä valheella (pelin tajuamisen, hyvin pelaamisen merkitys) - enkä oikeasti uskonut kumpaankaan?

En siis tiennyt, olinko voittanut vai hävinnyt, vapaa vaiko odottamassa vuoroani lynkkaukseen - jossain vaiheessa minut vain napattaisiin mukaan mestauspölkylle. En voinut puhua kenellekään, koska kukaan ei välittänyt. Hiirestä, joka ei ollut hiiri.

* * *

Tärkeimmiltä tässä unessa tuntuivat lause "sä pelkäät ihmisiä", hiireksi muuttumisen tärkeys ja voittaminen.

Joskus tuntemukset selviävät hyvin yksinkertaisilla määrittelyillä. Se miksi pelkään ihmisiä, on kimurantimpi kysymys. Varmaankin kammoan arvaamattomuutta, itsestä pois annettujen osien (luottamuksen, kiintymyksen) äkillistä pirstoutumista, kritiikkiä ja ehdottomuutta, joka vaatii muuttumaan mahdollisesti itselle vieraaseen suuntaan, halveksuntaa, lokaan polkemista, toivon muuttumista epätoivoksi, tuomioita, mahdollisuuksien sulkeutumista. Olemme sosiaalisesti määrittyviä persoonallisuuksia, eli myös toisten käsitykset suuntaavat "minäprojektejamme". (Yököttävää muuten, miten itsekeskeisiä jotkut meistä ovat, kuten minä.)

Ehkä ainoa tapa, millä voin "voittaa" (pelissä, elämässä?), on kiinnostua omien ehtojeni pohjalta ympäristöstäni ja läheisistäni. Ei siten, että todistaisin sillä jotain itsestäni muille, vaan koska ihminen on päämäärä. (Jos olen löytänyt itsessäni perille, sitä ei enää ole tarvis painottaa muille).

Kuolemantuomio odotti minua, jos en tekisi nyt jotain repäisevää. Se on kai peitetty rajallisen ajan ja elämän tajuaminen.

Ja hiireksi muuttuminen? Ainakin minulle tuli into lukea Ovidiuksen Metamorfooseja (siellä ne ovat kuulemma kaikki). Hiiri ei ole sankari, mutta se on vilkkaampi ja vikkelämpi kuin raskasmielinen ihmisparka. Ja sitten ei tarvitsisi kommunikoida kenenkään kanssa, mitä nyt joskus näykkäistä korvasta tai varpaasta...