Maailman loppu

Kirjoitettu 21.12.2012

Tänään maailma ei loppunut
silti se häviää
väsytystaistelussa kanssamme
kulisseihin kätketyssä kamppailussa

Maailma loppuu kuin nuutuva ruusu
kuin hiiltyvä puu
jauhosäkki, jota hiiret nakertavat
varastosi hämärässä

Unelmissani maailma kasvaa
pituutta, vaan ei painoa
kuin lapsi, jota joskus odotit
kuin lapsi, joksi halusit tulla

Silti maailma uupuu
äärettömyys kiertyy solmuun
menetät alun ja syntymän
ja risukasaan haudatut haaveesi

Kuulethan, kuinka kuolema kulkee
kuin askeleet vetten päällä
Miksi et kuulisi maailman loppuvan
lepakonhuutoa pimeässä?

Maailma loppuu kuin sammuva tähti
kuin kuivuva sateenkaari
kuin uni, josta heräät kylmään aamuun
tai hikeen

Maailmani olisi loppunut jo eilen
ellen tänään uskoisi sinuun.

Anna

Anna, Anna!

Anna, juoksit luokse yli rannan
Anna, sinut käsilläni kannan
yli kynnyksen, yli laakerinlehtien,
liki portin pienan
Aina punaisine huulinesi, hehkuvine poskinesi
Anna
aina liehuvine hameinasi
sinä juokset läpi hallan

Anna, minun villikkoni
huorani ja neitsyeni
Anna mun
sinua polvillasi panna
Anna, oi anna
lihaasi purra, raastaa
anna raadella rintasi
mustaksi raapia häpysi
anna repiä hiuksesi
murskata sinut ylivallan
painolla, raivolla
riemulla ja kaiholla

Anna mun rakkaani
anna minun
leikata tuleentunut varsi
raivata erämaa
raiskata paljas maa

Anna, juoksit yli rannan
Anna, sut kuristan
sut hukutan alle sannan

Anna, painan päähäsi orjantappuraseppeleen
kruunuasi kanna
viillelty kuningattareni
oi anna mulle, ANNA!

 
-  -

Anna...
Anna anteeksi.



Tämä runo on omistettu naisille tehdylle väkivallalle 
 - ja sitä vastustavalle kampanjalle.

Oodeja kadotetuille

             * * *

Kasvosi ovat kauniit
vaikka et enää muista, millaiseksi olet tullut
          koska, ja kenen kanssa
Jalkasi liekehtivät
          suonia vai sointuja, ei käy kertominen
Tämän päivän raekuuron huomasit sinä
minä en
mahtanut sille mitään
vaikka tulit luokseni suurin punaisin silmin
olit etsinyt minua
etsinhän minäkin
seisten varjossa, verhon takana


              * * *

lankeaa sade metsässä - sademetsässä
pehmeästi tippuvat puut
hamuaa lehtiä koiran kuono - koirankuonolainen
auki ovat sananjalkojen suut
koskettaa jalka terää - jalkaterää
mullassa makaavat muut

Vastavaloon

kivillä on punainen varjo
eläimillä verinen jälki
pilvillä on puiset katveet
ja sateella siniset sormet

kuvaa kuva vastavaloon
kontrastien kohdatessa
selvemmät rajat elävään
tai epätodelliseen


vastaantulijalla on verinen varjo
et näe auringolta silmiä
vastaantulijalla on vähäinen arvo
näet auringon silmissä

Vastavaloon.
jokin minussa vastaa valoon
ja kuljen vastaan, valoon

Ikävän purot

Ikävä on ilon toinen puoli
Kaipuu kurjuuden kääntöpuoli

Kaipuu on kahta puroa
Ikävä yhtä murua

. ...

Kaiken, minkä olen tajunnut
olen tajunnut yksinkertaisesti
Kaiken, minkä olen pelännyt
olen pelännyt kolminkertaisesti
yksinäisyyttä on aina hoidettu pelolla

ja vaikka tiedän ettei tämä jää
kasaan hiekanjyvistä syliisi ikuisuuden

Virraten

Kun minä juoksen
tunteet heräävät minussa
virtaavat lävitseni
valuvat maahan
tai kohoavat taivaisiin

Kun uin vedessä
olen yhtä aikaa
nainen, ihminen ja elävä
Luonnossa

Suon meren suolaa

Tämä runo kumpusi aikoinaan suosta. Kun yleensä viljelyspellon moreenimaasta piti kerätä alati pintaan kohoavia kiviä, tuolta suopellolta nostin muinaiseen lampeen hukkuneita puunrunkoja. Se toi mieleeni hien suolaaman multaisen meren...

Helteen kostuttamina pitkinä päivinä
nousi suo aaltoilemaan
turpeen ja mullan aallot 
vyöryivät toistensa ylle

Kuumuus nosti maasta 
hiiltyneitä muistojen kuplia
kihisemään ruskeaan vaahtoon
hapattuneita laivojen kaaripuita

Kerran täällä lainehti meri
sen viheriä utu kahisi tuulessa
syövereistä tummat virrat ammensivat
voimaa kohtaamaan auringon

Enää ei syysmyrsky pirskota
paisteen ja pakkasen kultaamia 
pärskeitä hehkumaan maailmaan

Se on usvan takana
meri, menneisyys
vain usvaverhon takana

Kohtaamisia, osa 03

hei

hei sori

ei ollu tarkotus
sä olit vaan niin haavoittuvana mun edessä
mun oli pakko lyödä

hei sori
hei

kuuntele
uskot sä oikeesti totuuteen ja kauneuteen
tai jumalaan tai siihen et kukaan ei tiedä
sun tekojen tarkoitusperiä

hei sori hei

älä siihen se tahriintuu

anna mä kuivaan sun veren

vai itketkö sä
mitä
vastaa mulle huora

siis sori mut
uskotsä oikeesti et mä muutun

mä pyhitän tän laulun sulle

hei

hei sori hei

Pieni kettu pimeässä

Pieni kettu juoksi vinhaa vauhtia. Tuuli viuhui tasaisesti sen korvissa, välillä sitä uuvutti, kun se eteni yhä syvemmälle tukahduttavien hajujen keskellä. Silti se tiesi kulkevansa metsää kohti eikä antanut tassujen väsymyksen pysähdyttää kulkuaan.

Pieni kettu oli asunut pitkään kaupungissa. Sen anturat olivat kuluneet sileiksi, sen turkki kadottanut osan entisestä loistostaan.

se oli jo unohtanut, miten kosken kohina lauloi, miten puiden humina pehmensi maiseman, miten kevät nauroi juostessaan solisevan puron varrella

Pienen ketun silmät eivät nähneet enää pimeän läpi. Harvoin se pysähtyi tai tähyili sinne, mistä sen jäljet johtivat.

Eräänä päivänä pieni kettu oli havahtunut. Metsä kutsui sitä. Vaikka se oli unohtanut paljon siitä, mitä oli kerran, vaikkei se tunnistanut oliko kutsu varpushaukan huuto, kuonolle laskeutuva lehti vai juuri äänen alla jyrisevä ukkospilvi, se tiesi että rakasti sitä. Se seurasi kutsua. Vaikka sen piti tunkeutua läpi tahmeuden ja harmauden, se löytäisi kutsujansa.

Niinpä pieni kettu juoksi yhä. Sen käpälät iskeytyivät kovaan kamaraan, painoivat jäljet pölyyn. Metsä oli lähempänä, aavistuksen päässä.

Se oli nähnyt satimeen jääneen linnun, joka yritti lentää kohti taivasta. Sen siivet olivat katkenneet. Lintu jäi kyyhöttämään, säikeiden vangitsemana.

Mutta pienen ketun oli kuljettava, löydettävä metsänsä uudelleen. Kunnes jokin esti sen.

Se jatkui pimeän ääriin.
Pieni kettu kynsi sitä, koitti saada siitä otetta. Seinä oli sileä kuin musta jää. Se kohosi mustaan yöhön, ja se levisi äänen ja askeleen kantamattomiin. Pieni kettu ei tuntenut sitä, ja kuitenkin se esti sen. Juuri toisella puolella kutsui metsä. Mutta pieni kettu ei tiennyt miten vastata.

Pieni kettu nuuski, etsi rakoa pimeässä. Taivaalla ei ollut tähtien pilkettäkään. Se haparoi takaisin pitkin jälkiään, etsiäkseen toisen hajujäljen, löytääkseen sen paikan missä oli tuntenut metsän voimakkaimmin, mutta ei kohdannut ketään, tavannut mitään.

Sade kasteli pienen ketun turkin. Siitä valui tuhkanvaaleita noroja. Tyynen lammikon pinnassa se näki mustat ja valkeat, alas harmaata taivasta kohti kasvavat puut, ja toivoi astuvansa peilin läpi.

Hiljaisuus seisoi liikahtamatta seinän vierellä. Pieni kettu henkäisi. Sen huokaus jäi hetkeksi hehkumaan ilmaan, kuin muisto, ja himmeni.


Pieni kettu käpertyi kerälle mustan oksan ja harvojen havujen alle. Se kätki kylmän kuononsa sotkuisen häntänsä alle ja vaipui uneen. Unessa sen käpälät nytkähtelivät hetken, koittaen saada otetta.
Sitten se makasi hiljaa kuin kivi.


*


Tai...

pieni kettu alkoi kaivaa koloa; lyhyillä kynsillään se raapi sivuun kellastunutta ruohoa, roudan jähmettämää maata, hiekan hitusia, soran sirpaleita, työnsi kuononsa varovasti juurten lomitse ja ohi kevättä odottavien, mullassa uinuvien siementen. Se haistoi syvältä tihkuvan lähteen ja kaukaisen lämpimän tuoksun.

Pieni kettu kaivoi ketunkoloa, kaninkoloa, syvemmälle, hitaasti. Kuin odottaen.

Siirtymäpää

karvasmanteli, valokki, suojasää
kansankynttilä, meteli, savujää
kun eväät on syötetty, vyötetty
lapset
runoilija minussa herää
keskoihminen, keskonen, kihtinen
epäröi, epää
siirtyy lineaariradalta nurjalle
kerii kokoon kohtalon kiertyvää kerää

Kevätfiilis

Vanha taivas katselee.
Riisuu vanhan maan kuorestaan.

Kello on jo myöhä.
Voisin siirtää itseni kesäaikaan
mutta ensin on kuurattava piha.

Nimetön

768 syliä x 67 °N
Sanoja talveen
Yksityiskokoelma


Metsä valittaa kuin villikissan pentu
tai kuin pimeään aukeava ovi
Näillä revontulilla on lämmitelty lumen alla nukkuvia
ja suojattu yöhön kipinöiviä unelmia

Nimetön

3,2 cm x 8,4 cm
Pikseleitä ruudulle
Yksityiskokoelma

kun Elämä ui virtaa vastaan
istun pyykkinarulla ja itken
nuppineuloja ruohikkoon

Aamulla

Tämän aamun lämmin, maaliskuusta ja keväästä henkivä tunnelma.


Aamulla
ilmassa tuntuu kevät
painaa harteilla keveämmin
pilvet unelmoivat
niiden läpi hehkuva valo
pehmentää lumen
jota tuuli niin kovasti riepotti
Kevään ilma liikkuu leppeänä vaellellen
nostaen minut unesta
kohottaen kohti taivasta
Vasta kun kuulen lintujen taas laulavan
muistan miten niitä kaipasin

Hänen olivat linnut

Minä omistan maailman
niin kuin katseella, tunteella ja tiedolla voi omistaa
Se on minun omani
silti alati, syvästi vieras

Minä vihaan maailmaa
niin kuin henkeään voi ahdistaa

Minä kuristan maailman
hengettömäksi — sillä käteni ovat tuhkaa

Vestigia terrent

Luin tekstejäni vuodelta 2008 ja innostuin suuresti. Hieman samoin kuin lukiessani kotikotona siivotessa kouluaineitani 6. luokalta: vaikutelmien, oman ajattelun ja tunteiden nivomista iloiseksi tilkkutäkiksi. Ei turhaa kamaa!

Pidän merkinnöissäni kielikuvallisesti jäsentyneestä ajattelusta; miten tietyt kielelliset/taiteelliset ilmaisut johtavat minut merkitysten äärelle. Tärkeitä elämyksiä olenkin itselleni synnyttänyt pohtimalla sellaisia lauseita (lauseyhteyksineen) kuin Noli me tangere ja erityisesti Et in Arcadia ego. Latinalainen, klassinen kulttuuri ei ehkä palvele samoja tarkoituksia kuin keskiajalla - mutta se voi palvella ajatuksen selventäjänä - latinan kielihän kuulemma johdattaa loogiseen mielenkäyttöön.

Joululomalla minua mietitytti lause "Jäljet pelottavat" - Vestigia terrent. Se kaikuu mielessä. Mitä se tarkoittaa? Tai oikeammin: mihin merkityksiin se voisi johtaa?

Lainaus on roomalaiselta Horatiukselta, joka kertoi uudelleen kreikkalaisen Aisopoksen vanhempaa faabelia.

Läpi metsän levisi sanoma, että leijona oli sairastunut. Kaikki metsän eläimet lähtivät katsomaan sairasta kuningasta, niin kettukin. Mutta leijonan luolan suulla kettu seisahtui. Se näki monien jälkien johtavan luolan pimeään, mutta yhdetkään eivät tulleet ulos. Silloin kettu kääntyikin kannoillaan... ja luikki omille teilleen. "Jäljet pelottivat", Horatius totesi.

Ilman tarinaa lause kaikuu eri tavoin kuin kertomuksen pohjalta. Jäljet... ne, jotka piirtyvät elämäsi santaan. Pelkäätkö jättää jälkiä, pelkäätkö tahrata maailmaa?

Tarinan kanssa puhumme ennaltanäkemisen lahjasta, menneisyyden ja tulevaisuuden nivomisesta yhteen sen nykyhetken kanssa, jossa seisoo luolan suulla tekemässä päätöksiä. Astuako askel, toinen, epävarmaan? Aistiako intuitiivinen varmuus epävarmuuden keskellä? Kertomus kehottaa katsomaan toisten jälkiä - välttääksemme tekemästä toisten virheitä ja ehkä myös ymmärtääksemme heitä paremmin.
(Kettu sanoi myös aikoinaan karhulle: "Nahkurin orsilla tavataan." Eli vaikka elämme erilliset elämät, lopulta kohtalomme on sama.)

Kykenemmekö asettamaan jalkamme toisten jälkiin, peilaamaan kohtaloamme toisiin? Kuten loikkiessasi lumella, hiekalla, kun yritit tavoittaa isoveljen pitkät askeleet?

Miksi et astunut pienenä katukiveyksen reunojen päälle?

Koska jäljet pelottavat.

Kieli on jälki, painettu mieleen - kuten suudelma huulille.