Kylmä ja märkä

Koko pitkän päivän kuljin paikallani istuin, seisoin odotin
tienvarret kävivät minulle tutuiksi
tähyilin kauas seinien läpi

Kun kävelin kotiin, hymyilin
kuin hullu ilman syytä

sillä
sade tuli
ja kasteli minut

Taloja

Jotenkin tämä talo tietää, että siinä asutaan
Sen maalipinta rakoilee, mutta ei märänny
ei ota hometta
                        vielä
Jos sen lattia kastuu, se kuivuu
tai se kuivataan
Uuni hohkaa lämpöä sen rakenteisiin
Joskus sen ovi on lukossa, joskus raollaan
Saappaissa sen tuulikaapissa
on sukat

Talo metsän tuolla puolen on toisenlainen
Ohi kulkiessani se lepäsi aloillaan
Sen maali on kirkasta, räikeää
mutta jotenkin se tuntuu kylmältä sisältä
kylmää

Sen ovi ammottaa saranoillaan
Sen ikkunat tuijottavat kutsuvasti
                     Kuin joku, joka ei pidä huolta itsestään
                          Kuin joku, josta ei pidetä huolta

Näkymätön, osa 2

Kaksi miestä seisoo tyynellä järvellä
aurinko on kirkas
vesi virtaa kaiteiden läpi

Kaksi kipeää sormea
puukujaa pitkin
vaeltavat hyönteiset

Miekkaliljat kurottuvat korkeuksiin
maassa makaa lapsi
aistit pakenevat valoa

The Unheeded

Made a biketrip to Pispala today. One remarkable piece of built environment. With no straight edges, with no overtly easy accesses, ever shifting, unsteady, untouched by our present fervour to flatten things. Once again, I felt out of place, in a place that impresses you, makes an impression on you - of you. Yesterday, perhaps a bit ill, I wandered nearby there, seeking a way through hardly accessible raspberry bushes. Had to turn back, not to rip myself with prickles and stings. Someone had bit me - I studied the numbness spreading to my shins, the soft throbs in my body. I felt lost, the world caring little of where and how this being was going. On my own. Much in the same way as years ago when I first came to Belgium. The nature unpredictable, unreliable, vast and consuming.

Now, the wind of motion. A luminous aura of warm air in the sky, much the same hue as still waters; golden gray, varnished blue or misty white, I couldn't tell. The warm air told me once again, that somehow I had stepped out of my realm. The water, it felt cold to my skin, but not like a while ago; in the past few days, gray clouds had stormed across the sky, deepened the waters and the waves. Now, the fluid mirror let me slip through easily as a dream. Hot-air balloons drifting in the haze, sedate like dreams.

The nature, the uttermost otherness of nature.

Read some environmental philosophy today. Waking up, my throat a bit sore. Bought a Karelian pastry from a reserved fellow, ate it while walking. Had eaten in a different way, lately. Paying much attention. It's a considerable price to pay. Had slept wearily, drowsily drifted into sleep in the afternoon, in silence. Talked little with people. Sur la rue, les gens parlaient français.

Yesterday I had seen some photos of a beloved one... marveled how she wears many shapes and colours, an atmosphere of a bygone time. Yet she just gives it as it comes, rien est recherché. The easiness of presence unaffected, and yet those who her rationality, her casualness, know only slight of her, only a slight of her. I pondered on a human being. We are creatures of dreams and reflections as well as productive, pathological, preordained.

I saw admirable people today, people feeling weak, people singing in the street, sad, burdened people, people feeling separated. You could see that they were feeling. Can you see it if you deny it?

Not long ago, when someone asked my mission in life, I heard myself saying: "To preserve, to create and to destroy."

The otherness of nature. It all felt dear to me.

Katseen leikki

Löysin taas vanhan runon.


Ilta harjaa tapetteja harmaiksi
lastenhuoneen seinillä kukkineet orvokit
neilikat, leinikit
valuvat viemäriin
varjoina
kajastaa aurinko
lehvästön läpi
liikkeen leikki muovaa
katseen, minuuden
muistot mustaan multaan
siemennettyinä santaan
puro helähtää kerran
eikä sillä ole väriä

Kevääntuhkainen

Mieleni oli jo tuhkattu
sokeriin ja happamaan liemeen pullotettu henki
silti jalat jolkottivat läpi laitumen muhevan märän
takkuisen taimiston, homeen hellittämättömien 
hämähäkinseittien

pysähtyivät
kyyristyivät puron varteen
villisti valui vesi seisahtumatta
silti levollisena kuin korppi
joka lepatti taivaalla vastatuuleen
teki mieleni jälleen
valua vastaan virtaa

Henkäyksiä

Kaksi runoa: viime toukokuulta ja tältä päivältä.


Kesä kuiskii ikkunasi alla
Herää, päästä sisään jo!
Hymyilet, sillä olet unohtanut
avaimen ruohon alle

Jalo vieras!
Ei sinun tule istua sisällä talossa
En tahtoisi surra vuoksesi
Astun ulos luoksesi
Kuljen kanssasi yössä, sateessa, valossa



I woke up in the dark of fright - feeling
the inquietude of noiseless night
I had to listen for a long while
to hear my beloved one's breathing

Cool air in the breath of
Summer.