Sadepäivän satoa

Lähdin syyssateeseen kävelemään. Vain kävelemään. Katse allapäin saapastelin pitkän aikaa toppahousuissa ja villatakissa, ja pian olin märkä mutta miltei kuumissani. Metsäautotiellä olin puinut ajatuksiani siihen vaiheeseen, että nostin katseeni ja tarkastelin ympäristöä. Turhaan pelkäämme kylmiä säitä ja epämukavuutta, joka värjää turhan helposti sen mitä koemme; sateessa maailma näyttäytyy erilaisena, ei välttämättä rumempana. Havupuiden harmaa vivahde, kellertävät mättäät, puhtaiksi huuhtoutuneet kivet, joiden koristeelliset kuvioinnit kertoivat maan vääntelehtineen ja virranneen, niitä katselin sateessa tuntematta erityistä ihastusta, mutta kiinnostuneena, alakuloni sulaessa sinnikkyydeksi ja tuumailuksi.

Luonnossa virikkeet ovat hienovaraisempia ja monipuolisempia kuin rakennetussa ympäristössä. Kun kävelen ja katselen, minusta tuntuu, ettei kaikkea tarvitsekaan selittää auki. Murehdin usein sitä, miten mitättömän vähän sanat ilmaisevat. Inhoan toistamiani kaavoja, jotka toisaalta helpottavat ymmärtämistä, mutta latistavat viestin. Hetkittäin tunnen tavoittavani tyylin, joka ilmaisee asiani ja olemukseni juuri siten kuin haluan, mutta ihmistä on yhtä vaikea sitoa kuvaukseen kuin muutosta naulata seinään. Jos tarkkaan pohtisin, mitä sanon, en voisi sanoa mitään, koska valheellisuus - tai riittämättömyys - kävisi sietämättömäksi. Pulma lienee osittain siinä, miten itsetietoisuus kahlitsee olemusta. "Sodan ja rauhan" eräässä tarkkanäköisessä kohtauksessa - jolla Tolstoi voitti minut puolelleen - ruma ruhtinatar Maria tarkastelee kasvojaan peilistä. Hänen silmänsä saavat oitis jäykistyneen, luonnottoman katseen, ja ruhtinatar huokaa toivottomana. Kuitenkin kun Maria puhuu rakkailleen ja läheisilleen, katse sädehtii lempeyttä ja hyvyyttä.

Ihminen ei näe kasvojaan. Ei koskaan kuten muut ne näkevät. Peilit ja naamiot kiehtovat - ehkä yritämme nähdä niiden taakse kuten yritämme ymmärtää toisiamme.

Toisten silmien ja vedenpinnan tummissa heijastuksissa olemme nähneet kasvomme jo ammoisista ajoista, mutta hopeakalvo ja camera obscuran jälkeläiset peilaavat pintamme piinallisen tarkasti. Kuten vaillinaiset sanat, koitamme muokata ulkonäkömme heijastamaan koko olemustamme. Surin jonkin aikaa hiusteni värjäämistä tummiksi, minkä tein pelatakseni intiaania. Vaalea kuontaloni oli leijonanharjani, tukkani pörhöttäminen tuuheaksi elätti ja ruokki kultaista energiaani, uskallusta ja voimaa - näin ilmeisesti mielsin. Lapsellisen hupsua? Ehkä, en ole koskaan kieltänyt etteikö se(kin) kuuluisi minuun. Kuitenkin mielikuva ja näkökuva yhdistyivät ja kuvastivat jotain todellista. Ei ihme, että Simson menetti voimansa hiustensa mukana. ...Toisaalta hän menetti miehuutensa symbolin, koska nainen petti hänet - mutta ei siitä sen enempää. Kun viimeksi olin tummahiuksinen, mieleni synkistyi ja haurastui helpommin. Silti tämän syksyn koittaessa olen tyytyväinen myös pikisiin suortuviini, jotka näyttävät kosteina oikein kivoilta.

Tässä tekstissä en ole pyrkinyt aivan niin suureen selkeyteen, että kuka tahansa ymmärtäisi, mutta metsästän mieluummin mielikuvia. Lähestyn näin kiertoteitse tulevaa aihettani, elämän (upeaa) traagisuutta.

Kun olen tänään jo kertaalleen kastunut vapaasta tahdostani, ulkoilma houkuttelee jälleen. Tuuli käy - ilma liikkuu. Samaistuisinkohan korppiin? Kuljenko yli maailman ja palaan kertomaan näkemästäni, kuten Odinin olkapäillä istuvat Muisto ja Ajatus? Myös variksella, haaskansyöjällä, on monia symbolisia merkityksiä. Eläinhahmot ovat nekin ihmisen peilejä tarinoissamme, kuten Edgar Allan Poen kuuluisassa runossa: "Quoth the raven: 'Nevermore.'" Kyseisiä säkeitä on muuten mahtavaa lukea ääneen.

Monologi, dialogi ja... trialogi?

Elokuun ensimmäiset aamusumut ovat hälvenneet ja mustikanvarvut pudottaneet lehtensä paljastaen pulleat marjat innokkaille kerääjille. Syksy saapuu ja pian alkavat työt, talven tasaiset rutiinit. Viljaa puidaan parhaillaan. Olen yrittänyt kerätä ajatusteni satoa, ja joitakin korsia olenkin niputtanut yhteen, mutta sopusuhtaisten, jyviä pursuavien lyhteiden kokoaminen vaatii kärsivällisyyttä - ja terävää sirppiä.

Jos ja kun ryhdyn kirjailijaksi, on kuitenkin opittava suoltamaan tekstiä mielentilasta riippumatta ja epäiltävä vasta myöhemmin. Mikään ei selvitä ajatuksia kuten hyvä juttutuokio - mutta huomasin että sen luonne muuttuu riippuen siitä, onko puhujia yksi, kaksi vai kolme.

Maaliskuussa seurasin useaa esitystä Pieksämäellä järjestetyssä valtakunnallisessa monologikilpailussa. Hyvä monologi sävähdyttää: Sukelletaan suoraan puhujan sisäiseen maailmaan. Hyvä monologi hätkähdyttää: Ihmisessä on monia tasoja, joista ulkomaailma heijastuu vaihtaen väriään, kuin kulkisi prisman kautta. Sisäinen puhe kehittyy ilmeisesti sosialisaation yhteydessä - minuuteen sisäistetään arvoja, omatunto, empatia, järkeily- ja päättelykyky kehittyvät. Lapsi luo mielikuvia läheisistään ja pitää niitä mielessään silloinkin, kun he eivät ole läsnä. Uskon, että myös arkipäiväisessä sisäisessä yksinpuhelussa ("menisinkö kauppaan, miksi minulla on näin huono olo" jne.) kaikuu henkilökohtainen historia ja kohtaamamme henkilöt. Ihmisen psyyke on ympäristön, perimän ja valintojen (so. tahdon) tulos. Siksi monologi on mielestäni kaikkien näiden tahojen vuoropuhelua - joskus riitelyä -
ja periaatteessa se voi syventyä loputtomiin, koska vain ihmisellä itsellään on käytössä työkalut oman minuutensa täydelliseen ymmärtämiseen.

Mikä on tietysti lopultakin mahdotonta. Rajat on asetettava kyetäkseen tekemään jotain.

Dialogi puolestaan ei tarkoita mitä tahansa kaksinpuhelua. Se vaatii aiheelle omistautumista ja puhekumppaniin syventymistä (kuten myös monologi ja mikä tahansa oikea keskustelu). Dialogi on kenties rentouttavin, helpoin ja nautinnollisin puheen laji - sekä se, jossa luottamus painaa eniten. Pitkä keskustelu ystävän kanssa eheyttää persoonan säröjä, tavallaan palauttaa status quon. Jo olemassa oleva - minä, maailma tapahtumineen - runsastuu ja saa lisää sävyjä. Tilanne on periaatteessa samanlainen myös tuntemattoman ja räikeästi eri mieltä olevan henkilön kanssa keskustellessa. Dialogin periaate antaa molemmille luonteille näiden tarvitseman tilan.

Eikö tilanne ole sama kolmenkin välillä, jos puhekumppaneita kunnioitetaan ja tilanteessa vallitsee luottamus? Ero syntyy mielestäni siitä, miten huomio jakaantuu. Kolmen tasapuolisen puhujan kesken ei ole enää selkeää "vuoron" vaihtelua, ja keskusteluun syntyy helpommin odottamattomia käännöksiä. Tosin kuin keskittyneessä dialogissa, ei viestitä kuin putken läpi, vaan huomiota on jaettava tasaisesti molemmille vastapuolille - välillä saa myös tarkkailijan roolin toisten huomion keskittyessä hetkellisesti kahdenväliseksi. Kolme muodostaa jo ryhmän, jolloin tilanne kysyy väistämättä tasapainoilua.

Olen kolmilapsisen perheen kuopus. Kun perhe oli vielä ainoa kehysryhmäni, mielsin itseni kokonaisuuden osaksi, jonka on voimistettava niitä ominaisuuksia, jotka muilta ovat jääneet heikommille. Myös myöhemmissä ihmissuhteissani olen pyrkinyt täyttämään kolmion - puolikas on liian suuri osa, neljän porukassa läsnäoloni tarkoitus on vaikeampi määrittää. Nelijalkainen jakkara seisoo vakaammin, mutta kolme on ryhmän kriittinen määrä, juuri riittävästi roolijakoa varten. Pyhä kolminaisuus, vanhat kunnon roolipelihahmoluokat (taistelija, varas ja maagi), kolme muskettisoturia... joita olikin neljä, toden totta.

Kolme ihmistä tekee tutkitusti viisaampia päätöksiä kuin kaksi, eikä viisaus kumma kyllä kasva joukon lisääntyessä. Ihanteellinen tiimi siis. Silti muskettisoturitkin saivat väriä, virikkeitä ja voimia seikkailuun D'Artagnanin liittyessä mukaan.

Leikkivä ihminen, homo ludens

Scifi-ihmiset ovat ihania. Samoin pelaajat. Miksiköhän?

Ok, ok, heinäkuussa kävin scifi- ja fantasiakirjallisuuteen keskittyvässä Finncon-tapahtumassa ja elokuussa Ropeconissa, jossa puolestaan kihisi kaikennäköisiä roolipelaajia. Ihmisten kokoontumisessa on oma vaikuttava humunsa, juhlava ja miltei yli-inhimillinen vire, josta Émile Durkheim arveli aikoinaan uskontojen kehittyneen (muistaakseni teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot).

On tietenkin aina hienoa löytää vertaisryhmiä. Kahdessa aiemmassakin Finnconissa on tullut ravattua, mutta tällä kertaa olin töissä. Vaikka ei näkisi ohjelmaa nimeksikään, ei voi tuntea pakertavansa ylitöitä hyvässä hengessä kiinnostavien ihmisten kanssa. Osallisena on mukavampaa kuin passiivisena kuuntelijana.

Entä ne scifi-ihmiset? Nyt on tarkennettava: spefi-ihmiset. Spekulatiivinen fiktio määrittelee paremmin science fictionin ja fantasian yhteisen ytimen: Kuvitellaan mitä voisi olla tai olisi voinut olla. Fantasia on tarjonnut minulle lämpöisimmät, runsaimmat, ihmeellisimmät ja rakastettavimmat lukuelämykset, mutta scifi (tai se, mikä yleensä lasketaan scifiin) on avannut maailman portteja. Se on koskettanut älyäni - todellakin "tunteellisella" tavalla herätellyt ajatuksia. Luulen, että lähestymistavassa on pieni ero. Fantasia pyrkii kertomaan hyvän, vaikuttavan tarinan. Scifi pyrkii käsitteelliselle tasolle; esittelemään hyvän, vaikuttavan idean. Spefiä lukevat ihmiset ovat mielestäni toiveikkaampia, virkeämpiä ja vahvempia persoonia. He kykenevät kuvittelemaan toisenlaisen maailman - tai näkemään omassamme viitteitä ja polkujen alkuja, jotka toisinaan vievät utopiaan, toisinaan dystopiaan. Ehkä he jopa kuvittelevat pystyvänsä muuttamaan todellisuuttamme! ... Siinäpä kaikki, mitä tarvitaan.

Minulla on pieni epäilys, että spefin lukijoiden ja pelaajien kategoriat - niin paljon kuin inhoankin tyypittelyä - menevät hieman enemmän päällekkäin kuin esimerkiksi dekkarien lukijoiden ja koirankasvattajien "luokat". Pelaajien erityisyys piilee aktiivisuudessa.

En ole itse alunperin varsinainen pelaajaluonne. Vanhempien sisarusten tahkotessa tietokoneella seikkailupelejä seurasin vierestä ja imin niiden visuaalista puolta ja ihmeellisiä tapahtumia, ymmärtämättä täysin, että pääosassa oli järjen leikki. Pelit ruokkivat minussa tarkkailijaa ja piirtäjää. Kun siirryin itse (vastentahtoisesti) pelaamaan strategiaa, seikkailua ja räiskintää, huomasin, mikä kynnys minulla oli tehdä päätöksiä, ainakin verrattuna sisaruksiini. Pelissä on pakko toimia, muuten ei etene. Pelkäsin häviämistä - mutta se on vain yksi kannustin. On keskityttävä tavoittelemaan voittoa ja sen tehdäkseen on sisäistettävä pelin luonne. Tämän vuoksi pelaaja voittaa aina. Pääpalkintona on ymmärrys.

Pelejä on yhtä monta lajia kuin luonteitakin. Perheenäiti tapittaa kiiluvin silmin Carcassonnen pikku-ukkoja, figuuripelaajat omia huolella maalattuja armeijoitaan, liveroolipelaajat vetävät viitat niskaan ja rämpivät metsään "eläytymään", yksi pelaa shakkia ja toinen tahkoaa voittoja nettipokerissa, jotkut hierovat silmiään aamuyöllä Civilizationin rullatessa näytöllä, tuhannen "vielä yksi vuoro" -tuuman jälkeen, eräät WoWittavat, kiduttavat Sims-hahmojaan tai heittävät pennosensa rahapelien kitoihin baarin nurkassa. Joskus ollaan onnen armoilla, joskus ihmistuntemus tai strategia määrää. Pelaaminen on jatke ihmisen varhaiselle tarpeelle leikkiä - ja leikkihän on eräänlaista "elämän simulaatiota". Se voi jännittävyydessään ja vaihtelevuudessaan tuntua arkea ihmeellisemmältä. En saata millään uskoa, että pelit olisivat pelkkää ajanvietettä - yleensäkin, miksi kukaan "kuluttaisi" aikaansa? Mitä järkeä siinä on? Mitä iloa on kuluttaa, kun voi käyttää hyvin?

Harrastuksiin ihmiset antautuvat kokonaan. Liian usein työn luullaan kahlehtivan elämää, vievän siitä tehon ja vapauden. Toivoisin, että ihmiset heräisivät ja ottaisivat osaa päätöksiinsä. Esimerkiksi pelaamalla voi huomata, että kannattaa vain yrittää, hölmötkin kokeilut voivat onnistaa.

Pelaajat ja kuvittelevat lukijat - Nämä molemmat upeat vertaisryhmät viehättävät minua. He ovat valmiita huomaamaan oman merkityksellisen olemassaolonsa, yrittämään, tekemään mahdottoman mahdolliseksi ja mahdollisen todeksi. Hyödynnän häpeilemättömästi heidän läsnäoloaan, inspiroidun (lat. inspirare 'hengittää sisään') ja muistelen sitä ilolla myöhemmin.

Kypsyttelen sieluani ja toivon, että se kantaa aikanaan runsaan sadon.

Alkuselvityksiä: Kitka on suurin lähdössä

Liike on muutosta ajassa ja tilassa. Sen luonne vaihtelee liikkujan ja ympäristön mukaan. Voimme aistia liikettä vain itseemme nähden ja parhaiten tietenkin silloin, kun liikumme itse.

Ajattelen, tunnen ja koen parhaiten liikkuessani. Keho ja mieli ovat lomittuneet ja salautuneet samaksi kokonaisuudeksi, joiden yhteinen liike eli muutos on puhdasta iloa.

Liikkeen sävy ja tarkoitus kiinnostavat minua eniten. Säännöllinen kantapäiden rummutus asfaltilla eroaa suuresti sammalmättäillä pompahtelemisesta matalalla riippuvia oksia väistellen, sitä enemmän mitä nopeammaksi vauhti käy. Silloin kun tunteeni ovat olleet enemmän pinnassa, olen hankkinut äärimmäisiä kokemuksia juoksemalla ryteiköissä, koska se pakottaa mielen valpastumaan, askaroimaan nykyhetkessä ja karistamaan syrjään epäolennaisen.

Altis mieli on tietoinen lähipiiristään. Autolla ajaessa ihmisen katse tiivistyy putkimaiseksi, maisema ei ennätä saada syvyyttä, sillä metallikopissa vaihtelua ei aisti kuten pyörän selässä tai järven aalloilla. Kesäiltana mäkistä tietä polkeva tuntee ilmavirrassa ihollaan notkoissa tiivistyvän kosteuden, selänteillä viipyilevän auringon lämmittämän ilman ja lihaksissaan tien pinnan tärinän. Vauhti hurmaa mutta myös sen vaaran tuntee luissaan - miltä tuntuisi räsähtää ojanpohjan juurakkoon niin lujaa että hiekanmurut kaivautuvat lihan sisään. Mieli on alati töissä, hetken siivittämä.

Uidessa olemus sulautuu veteen. Aallokko sekä kannattaa että vie mukanaan ja kehon on omaksuttava aivan toisenlainen suhde ympäristöön kuin jaloitellessa. Kävelyn rytmi sopii järkevään puntarointiin, juoksu ravistaa mielen avarammaksi, uinti tasapainottaa ja rentouttaa tunteet ja auttaa pääsemään sinuiksi voimiensa kanssa - kuten seksuaalisuuden. Pyöräilyn pyörivät, vähän energiaa vaativat polkaisut nielevät vaivattomasti kilometrejä - pulmat selviävät, mutta kokemuksessa on enemmän ihmeen elämystä kuin kävellessä. Parhaimmillaan liike eheyttää mielen ja sen voimavarat.

Antropologit arvelevat, että tanssi on ihmiskunnan vanhin taidemuoto. Intuitiivisesti käsitys vaikuttaa todelta - pyrkimys ilmaista itseä ei voi eikä ole koskaan voinutkaan välittyä muuten kuin kehon kautta, kehossa. Eikö ulkonäkö muka merkitse? Toisille epäilemättä enemmän. Toiset kiinnittävät huomionsa siihen, mitä keholla tehdään. Toisille merkitsevät hajut ja maut. Yhtä kaikki, ihminen on aistillinen olento. Olen loputtoman ihastunut aivoverkostomme toiminnasta, mutta komentokeskus ilman aisteja ei ole inhimillinen.

Tämän blogin tarkoitus:

Kuluneen vuoden aikana eräät suuret linjat elämässäni ovat kirkastuneet minulle, mikä on ollut työlästä ja nautinnolista, kuten toki ennenkin. Olen kypsynyt sille asteelle, että kykenen tarkastelemaan ympäristöäni kirkasotsaisesti ja suoraselkäisesti. Ymmärrän myös pidempää kehitystä ja tiedän pystyväni pitkäjänteisiin projekteihin. Tunnen yhä enemmän eläväni omaa elämääni. Nautin keskusteluista. Nautin kyetessäni olemaan avuksi. Nautin ihmisten luonteista, seurasta, arvaamattomuudesta ja tulkinnanvaraisuudesta. Olen tulkinnut tähänastiset kokemukseni tavalla, joka on tuonut minulle rauhan; Tärkeintä minulle ovat aina olleet ihmiset ja suhteeni heihin.

Tämä ei kuitenkaan vielä selitä, miksi tämä blogi? Syyni ovat itsekkäitä. Olen hyvin kiinnostunut itsestäni ja tahdon osallistua ja tarkastella elämääni kaikin mahdollisin tavoin. Elän - ainakin Erik H. Eriksonin psykososiaalisten kriisien teorian mukaan - aikaa, jolloin läheisyyden ja eristäytymisen ristiriita on akuutti. Sosiaalinen toimintakyky ei vielä takaa, että kokee toiset läheisikseen. Ennen kuin olen niin vahva, että pyyteetön rakkaus on sulautunut osaksi rakenteitani, en ole valmis esim. saamaan lapsia tai käskemään muita. Ikäisteni vahvuus on myös päättäväinen suunnitelmallisuus - striving, you might say. Haasteet kypsyttävät, joten otan tämänkin projektin sellaisena. Muistini on pettävä, tulkintani hetkellisiä ja erehtyviä, suunnitelmani hajanaisia, joten tilannetta on syytä kirjata aika ajoin muistiin ja eläytyä kriittisesti.

Olen esseetyyppinen kirjoittaja ja haluan pitää yllä kykyäni kirjoittaa loogisesti eteneviä, kielellisesti tasokkaita pohdintoja, joiden lähteenä käytän itseäni ja ympäristöäni. Pohdin kirjoittaisinko englanniksi - vierailla kielillä on aina ollut helpompaa ilmaista sitä, mikä mieltä kaivelee. Haluan kuitenkin parantaa ilmaisuani äidinkielelläni. Tahdon kertoa elämästäni niille, jotka kuuntelevat. Ainekset tulevat toki läheltä, mutta en aio repostella yksityiskohtaisesti tapahtumia, jotka muodostuvat minulle tai läheisilleni syystä tai toisesta tärkeiksi. Aion silti ottaa kantaa niihin, yleisellä tasolla. Internetissä jäljilläni pysyttely on meille kaikille helpompaa, vaikka naputtelu ei koskaan korvaakaan henkilökohtaisuudessaan kynänjälkeä. Käsialan ja piirrosten näkemisessä ja tekemisessä on oma vaivansa, liikkeensä ja ilonsa. Tarkoitukseni on keskittyä pohtimaan joitakin teemoja perusteellisemmin, kuin päiväkirjassa tekisin, ja kirjoittaa siten, että joku muukin kuin minä itse ymmärtää tuotoksiani.