Tongin taas roskiksia, vaikka lämpötila ei suoranaisesti ole pakkasen puolella. Toisen kaupan takaa löytyy vihanneksia ja toisen takaa leipää. En ymmärrä, miten täysin mallikelpoiset omenat tai limput ja piirakat päätyvät jätteeksi.
Oudointa ja tavallaan huvittavinta dyykkaamisessa on se, että pidän sitä oikeastaan yököttävänä (ja yöllisen hämäränä...) touhuna. Toisaalta koen löytämisen iloa, toisaalta minusta on järjetöntä kaivella hyvää tavaraa moskan seasta. Tietenkin roskislöydöissä on loogisesti selitettäviä ongelmakohtia. Ensinnäkin bakteerit ja homeitiöt pääsevät tehokkaammin jylläämään, jos ovat päässeet kosketukseen dyykatun aineksen kanssa ja lisäksi leivät imevät itseensä oitis roskiksen hajun. Toisekseen en tiedä ruoan alkuperää tai koostumusta. Kolmanneksi nurkkiini kertyy leipää eikä leivän päällyksiä (olisi pitänyt napata paprikakin matkaan), mikä saa minut syömään epätasapainoisesti. Sitten on vaan niin pirun masentavaa nähdä hyväkuntoisia kinkkuja tai puoli pöntöllistä leivänpaloja. Olen jotenkin nyreissäni ja alan pohtia tuhlausyhteiskuntaamme, ja itseäni suurkuluttajana. Miksi kuitenkin tunnen tekeväni väärin, samalla kun toimin periaatteitteni mukaan? (Ainakin joidenkin.)
Tänään kaappasin mentaalisen valokuvan bussipysäkistä. Katoksen sivulasin läpi näkyi sumeana penkillä jurottava tumma hahmo taustanaan hempeänsininen, suuri mainoshahmo. Äimistelin sitä ohi kiitäessäni: Vaalea neitsykäinen, tyttö vielä, poseerasi muka aistikkaasti Novelle-logo paidassaan ja pullonkorkki päässään tököttäen. Mitä tämä viesti minulle tai toiselle satunnaiselle ohikulkijalle? Että Novelle tekee käyttäjästään tuotteen itsensä veroisen "pakkauksen"? Mainostaja sai huomioni, muttei ehkä toivomallaan tavalla. Pidin asetelmaa kornina. Miten paljon kuvavirrassa syötetäänkään minulle tai kenelle tahansa kaunista pintaa, tuoteideologiaa, joka jää huomioimatta, joka hyväksytään ja päästetään muistoihin sellaisenaan?
Sekin on outoa, että ajattelemalla vallalla olevaa kulttuuria vastaan saa oudon leiman itseensä. On jollakin tapaa vieras. Sen kokee itsekin. Dyykkauksissani on jotain oudoksuttavaa, jollei sentään väärää. Mainosten katseleminen synkähkösti on "taas sitä samaa niuhottamista". On muistettava, että vastamainoksien tekijätkin ottaessaan mainostajien ja markkinoijien vaikutuskeinot käyttöön osallistuvat kuvien hyökkäävään kulttuuriin - eivät pääsekään siitä irti vaan pyristelevät itsensä yhä tiukemmin verkkoon. Yhteiseen ja yleiseen sosiaalistunut minäni tuomitsee samaan aikaan esittämänsä kritiikin ja mielettömyyden kokemuksensa.
Vaan a-hah! Eihän mikään liene mieletöntä? Kai sitä on nähtävä itsensäkin ristiriitojen kontekstissa, välttääkseen tuomitsemasta ja tulemasta tuomituksi.
Kirjoitin muuten hiljattain pienen runon Naaga-lehteemme (kerran vuodessa ilmaantuva kirjallisuusjulkaisu, jonka teemana on tänä keväänä "Pelko ja pelolla hallitseminen"). Siteeraan sen tässä, vain löyhästi edelliseen liittyen:
Taivaalta sataa horjuneita
lumikimpaleita
lupasin horteessa virua
Sinä särjet minua
linnunpeljätin sinua
tiistai 29. tammikuuta 2008
tiistai 22. tammikuuta 2008
Kun maas' on hanki ja riite joissa...
Pyöräily oli pitkään helppoa, mutta tajusin sen aina välillä, välähdyksenomaisesti: Lapsuudessani talvi kesti pitkään, herpaantumattomana. Se alkoi marraskuussa ja hellitti otteensa maaliskuussa. Nyt on jo liian monena vuonna eletty jonkinlaisessa välitilassa, liian pitkään. Olen epämääräisen huolestunut, maailmassa ei ole selkeää järjestystä.
Jokin ihmisestä jää elämään tilaan ja aikaan, jonka läpi hän kulkee. Nämä säät muuttavat minua - Pyöräilin pitkään sateessa, se kasteli kasvoni kosteiksi. Nyt kun tuuli tuiskuttaa jälleen vihvovaa lunta kasvoilleni ja poskeni lämpiävät, hehkuvat, suojaavat kylmältä ottamalla sen kanssa yhteen, nyt kun hiutaleet pysyvät koossa eivätkä sula iholleni, kosketan sitä talvea jonka olen tuntenut ennen. Olen aika onnellinen, ja hymyilen valoiselle päivälle joka ei tule mistään. En enää joudu - en jouda - katsomaan niin paljon maata, sillä pakkaslumen kitka on hyvä, vaan katson enemmän ohittamieni ihmisten kasvoja.
Toimittelen asioita, ja se on minusta elähdyttävää. Tiedän että otan liikaa vastuulleni, tiedän että tehtävää riittää - mutta jaksan sitä niin kauan kuin jaksan, ja kun riittää, lopetan.
...on vaikea vaeltaa aarnioissa.
Mutta vaikka pyöräily kinoksissa on hankalampaa, on se myös hauskaa. Kaunista ympärillä. Lumi pyörteilee. Asiat ottavat järjestyäkseen, niitä pitää tuuppia hellästi ja huolella.
Jokin ihmisestä jää elämään tilaan ja aikaan, jonka läpi hän kulkee. Nämä säät muuttavat minua - Pyöräilin pitkään sateessa, se kasteli kasvoni kosteiksi. Nyt kun tuuli tuiskuttaa jälleen vihvovaa lunta kasvoilleni ja poskeni lämpiävät, hehkuvat, suojaavat kylmältä ottamalla sen kanssa yhteen, nyt kun hiutaleet pysyvät koossa eivätkä sula iholleni, kosketan sitä talvea jonka olen tuntenut ennen. Olen aika onnellinen, ja hymyilen valoiselle päivälle joka ei tule mistään. En enää joudu - en jouda - katsomaan niin paljon maata, sillä pakkaslumen kitka on hyvä, vaan katson enemmän ohittamieni ihmisten kasvoja.
Toimittelen asioita, ja se on minusta elähdyttävää. Tiedän että otan liikaa vastuulleni, tiedän että tehtävää riittää - mutta jaksan sitä niin kauan kuin jaksan, ja kun riittää, lopetan.
...on vaikea vaeltaa aarnioissa.
Mutta vaikka pyöräily kinoksissa on hankalampaa, on se myös hauskaa. Kaunista ympärillä. Lumi pyörteilee. Asiat ottavat järjestyäkseen, niitä pitää tuuppia hellästi ja huolella.
torstai 10. tammikuuta 2008
Elämä on peliä. (?)
Hieman aiheeseen liittyen Yeah Yeah Yeahsin raivostuttavan arvoituksellinen video Turn Into.
Mitähän se tyttö yrittää sanoa?
Unet voivat herättää. Luin äskettäin läheisen koskettavan unikuvauksen. Siitä virikkeitä saaneena kerron yhden muistuman alle viikon takaa (edellisenä yönä oli jäänyt nukkuminen lautapelaamisen vuoksi). Ainoa tunnistettava henkilö itseni lisäksi oli eräs, joka oli hätkähdyttänyt tekemällä terävän huomion käytöksestäni silloin yön väsyneimpinä hetkinä; Ussein keskeytän itseni ja puheeni. Ehkä siinä on tosiaan enemmän kyse itsetarkkailusta - ja siten vähemmän puhekumppanin tarkkailusta - kuin sanojen hakemisesta. Ikään kuin estäisin itseäni sanomasta jotain merkittävää.
Unessani hän huomautti (sen jälkeen, kun oli briljeerannut pitkällä päättelyketjulla, jota en täysin tajunnut): "...Eli sä pelkäät ihmisiä." Mutristelin suutani ja olin tietoisen eleetön. (Onpa ovela strategia: näyttää pokerinaamaa, kun huomaa joutuneensa ison haasteen eteen.) Se oli haaste; Tartuin häntä kädestä, sormista, mutta jännittyneen tarmokkaasti, vailla hellyyttä. "Okei", hän jatkoi, "kosketus on merkki läheisyydestä, mutta..." Sanat ovat hälvenneet mielestäni, mutta sain sen epätyydyttävän vaikutelman, ettei hän uskonut minun vilpittömästi hakevan yhteyttä ihmisiin. Hän pudisteli päätään. Tiesin, että rehellinen välittäminen on spontaania. Tekoni oli ollut puolustautumista eikä kiintymystä.
Seuraavassa kohtauksessa tarkoitukseni oli ilmeisesti todistaa hänen olevan väärässä - että toimin vapaan tahtoni mukaan, en vain muiden kehotuksesta! Pelasin joukkuetta vastaan, ilmeisesti omani puolesta. Muut olivat jossain muualla, pudonneet pelistä tai mestattu jo. Pahisjoukkue, jota vastaan pelasin, jutteli huolettomasti, heitellen ilmaan pelistrategioita, vitsaillen ja nauraen. Tiesin, että kuolisin hävitessäni pelin, ja arvelin olevani huono pelaaja (tai olin päättänyt sen jo ennalta, etten pettyisi). Silti minulla oli toisenlainen mahdollisuus todistaa voimani. Voisin voittaa edes jollain tasolla muuttamalla muotoani ratkaisevalla hetkellä hiireksi ja pakenemalla, katoamalla.
Pahikset pelasivat hyväntuulisina enemmänkin keskenään, itse jökötin jännittyneenä ja vakavana paikallani. Oikeastaan olin vastapelaajilleni pelkkää ilmaa, hetken viihdykettä - samoin henkeni. Hiiren sielu jähmeänä, hiirulaisen sydän pamppaillen odotin oikeaa hetkeä. Vilkuilin suuntaa, johon voisin paeta ja piiloutua, ehkä tunkeutua vihollispesään ja pelastaa ystäväni (?). Peli lähestyi loppuaan - olin menettänyt ajantajuni. Hajamielisesti pelasin pesäpallo-kortin, jolla sain lyötyä kymmeniä pisteitä "joukkueelleni", ja sen vastapelaajani sentään panivat merkille. Itse huomioin sen vain lievän yllättyneenä, eikä se merkinnyt minulle mitään.
Sitten hetki koitti; Löin viimeisen kortin, punaisen Maisan. Nyt - mutta samalla huomasin leväyttäneeni pöytään keltaisen Jaska Jokusen, siis huonoimman mahdollisen kortin. Varsinkaan lopputilanteessa sitä ei koskaan kannata pelata. (Pelin sääntöihin kuului, että viimeinen pöytään lyöty kortti merkitsee eniten, mutta viimeistä kädessä ei enää pelata!) Äkkiä peli merkitsikin! Juuri kun minun piti muuttaa muotoani, jouduin moneen paineen alle - salamannopeasti vedin korttini ylös pöydältä ja läväytin pelkän Maisan näkyviin ja toivoin... toivoin ettei kukaan huomannut erehdystäni. Siinähän ne naureskelivat.
Ja peli loppui. Hävisin - olinhan jo tiennyt sen. Miksi edes yritin pelastaa viimeiset kunniani rippeet pelaajana? Kuvittelinko vastapelaajieni tosiaan välittävän? Miten kävi muodonmuutokseni? Jokin oli hämärtynyt, muuttanut olemustaan, mutta en todellakaan ollut pieni, vikisevä ja vikkelä hiirulainen - olin ihminen, mutta puutteellinen, valju. Minulla oli ollut se yksi hetki, jolloin saatoin onnistua - mutta olinko epävarmuudessani sittenkin niin mitätön, ettei minusta ollut edes hiireksi?
Vaelsin jotenkin siihen suuntaan, minne oli ollut tarkoitus paeta. Tapettaisiinko minut nyt? Olinko vapautunut? Ei tuntunut siltä. Olinko kahleissa? En. Ilmeisesti taholtani ei pelätty yhtään mitään. He tiesivät, ettei minulla ole voimaa. Kuljin toiseen suuntaan, alas luiskaa, johon oli pysäköity laastia raastava rakkine, enkä tiennyt minne oikeastaan menisin, olinhan vanki. Olin pettynyt - ja pettänyt itseni. Mitä se pahuksen peli muka merkitsi minulle? Pitikö se ottaa niin vakavasti? Olinko sittenkin vain harhauttanut itseni, ettei minun tarvitsisi kohdata sitä karmaisevaa totuuden hetkeä? Kun olisin kohottanut käteni suureellisesti, virnistänyt, kutistunut ja kasvattanut karvapeitteen ja vilistänyt tieheni - ja olisinkin tajunnut etten pysty - olisinko murtunut? Varjelinko itseäni suurelta valheelta (voima muodonmuutokseen) pienemmällä valheella (pelin tajuamisen, hyvin pelaamisen merkitys) - enkä oikeasti uskonut kumpaankaan?
En siis tiennyt, olinko voittanut vai hävinnyt, vapaa vaiko odottamassa vuoroani lynkkaukseen - jossain vaiheessa minut vain napattaisiin mukaan mestauspölkylle. En voinut puhua kenellekään, koska kukaan ei välittänyt. Hiirestä, joka ei ollut hiiri.
* * *
Tärkeimmiltä tässä unessa tuntuivat lause "sä pelkäät ihmisiä", hiireksi muuttumisen tärkeys ja voittaminen.
Joskus tuntemukset selviävät hyvin yksinkertaisilla määrittelyillä. Se miksi pelkään ihmisiä, on kimurantimpi kysymys. Varmaankin kammoan arvaamattomuutta, itsestä pois annettujen osien (luottamuksen, kiintymyksen) äkillistä pirstoutumista, kritiikkiä ja ehdottomuutta, joka vaatii muuttumaan mahdollisesti itselle vieraaseen suuntaan, halveksuntaa, lokaan polkemista, toivon muuttumista epätoivoksi, tuomioita, mahdollisuuksien sulkeutumista. Olemme sosiaalisesti määrittyviä persoonallisuuksia, eli myös toisten käsitykset suuntaavat "minäprojektejamme". (Yököttävää muuten, miten itsekeskeisiä jotkut meistä ovat, kuten minä.)
Ehkä ainoa tapa, millä voin "voittaa" (pelissä, elämässä?), on kiinnostua omien ehtojeni pohjalta ympäristöstäni ja läheisistäni. Ei siten, että todistaisin sillä jotain itsestäni muille, vaan koska ihminen on päämäärä. (Jos olen löytänyt itsessäni perille, sitä ei enää ole tarvis painottaa muille).
Kuolemantuomio odotti minua, jos en tekisi nyt jotain repäisevää. Se on kai peitetty rajallisen ajan ja elämän tajuaminen.
Ja hiireksi muuttuminen? Ainakin minulle tuli into lukea Ovidiuksen Metamorfooseja (siellä ne ovat kuulemma kaikki). Hiiri ei ole sankari, mutta se on vilkkaampi ja vikkelämpi kuin raskasmielinen ihmisparka. Ja sitten ei tarvitsisi kommunikoida kenenkään kanssa, mitä nyt joskus näykkäistä korvasta tai varpaasta...
Mitähän se tyttö yrittää sanoa?
Unet voivat herättää. Luin äskettäin läheisen koskettavan unikuvauksen. Siitä virikkeitä saaneena kerron yhden muistuman alle viikon takaa (edellisenä yönä oli jäänyt nukkuminen lautapelaamisen vuoksi). Ainoa tunnistettava henkilö itseni lisäksi oli eräs, joka oli hätkähdyttänyt tekemällä terävän huomion käytöksestäni silloin yön väsyneimpinä hetkinä; Ussein keskeytän itseni ja puheeni. Ehkä siinä on tosiaan enemmän kyse itsetarkkailusta - ja siten vähemmän puhekumppanin tarkkailusta - kuin sanojen hakemisesta. Ikään kuin estäisin itseäni sanomasta jotain merkittävää.
Unessani hän huomautti (sen jälkeen, kun oli briljeerannut pitkällä päättelyketjulla, jota en täysin tajunnut): "...Eli sä pelkäät ihmisiä." Mutristelin suutani ja olin tietoisen eleetön. (Onpa ovela strategia: näyttää pokerinaamaa, kun huomaa joutuneensa ison haasteen eteen.) Se oli haaste; Tartuin häntä kädestä, sormista, mutta jännittyneen tarmokkaasti, vailla hellyyttä. "Okei", hän jatkoi, "kosketus on merkki läheisyydestä, mutta..." Sanat ovat hälvenneet mielestäni, mutta sain sen epätyydyttävän vaikutelman, ettei hän uskonut minun vilpittömästi hakevan yhteyttä ihmisiin. Hän pudisteli päätään. Tiesin, että rehellinen välittäminen on spontaania. Tekoni oli ollut puolustautumista eikä kiintymystä.
Seuraavassa kohtauksessa tarkoitukseni oli ilmeisesti todistaa hänen olevan väärässä - että toimin vapaan tahtoni mukaan, en vain muiden kehotuksesta! Pelasin joukkuetta vastaan, ilmeisesti omani puolesta. Muut olivat jossain muualla, pudonneet pelistä tai mestattu jo. Pahisjoukkue, jota vastaan pelasin, jutteli huolettomasti, heitellen ilmaan pelistrategioita, vitsaillen ja nauraen. Tiesin, että kuolisin hävitessäni pelin, ja arvelin olevani huono pelaaja (tai olin päättänyt sen jo ennalta, etten pettyisi). Silti minulla oli toisenlainen mahdollisuus todistaa voimani. Voisin voittaa edes jollain tasolla muuttamalla muotoani ratkaisevalla hetkellä hiireksi ja pakenemalla, katoamalla.
Pahikset pelasivat hyväntuulisina enemmänkin keskenään, itse jökötin jännittyneenä ja vakavana paikallani.
Ja peli loppui. Hävisin - olinhan jo tiennyt sen. Miksi edes yritin pelastaa viimeiset kunniani rippeet pelaajana? Kuvittelinko vastapelaajieni tosiaan välittävän? Miten kävi muodonmuutokseni? Jokin oli hämärtynyt, muuttanut olemustaan, mutta en todellakaan ollut pieni, vikisevä ja vikkelä hiirulainen - olin ihminen, mutta puutteellinen, valju. Minulla oli ollut se yksi hetki, jolloin saatoin onnistua - mutta olinko epävarmuudessani sittenkin niin mitätön, ettei minusta ollut edes hiireksi?
Vaelsin jotenkin siihen suuntaan, minne oli ollut tarkoitus paeta. Tapettaisiinko minut nyt? Olinko vapautunut? Ei tuntunut siltä. Olinko kahleissa? En. Ilmeisesti taholtani ei pelätty yhtään mitään. He tiesivät, ettei minulla ole voimaa. Kuljin toiseen suuntaan, alas luiskaa, johon oli pysäköity laastia raastava rakkine, enkä tiennyt minne oikeastaan menisin, olinhan vanki. Olin pettynyt - ja pettänyt itseni. Mitä se pahuksen peli muka merkitsi minulle? Pitikö se ottaa niin vakavasti? Olinko sittenkin vain harhauttanut itseni, ettei minun tarvitsisi kohdata sitä karmaisevaa totuuden hetkeä? Kun olisin kohottanut käteni suureellisesti, virnistänyt, kutistunut ja kasvattanut karvapeitteen ja vilistänyt tieheni - ja olisinkin tajunnut etten pysty - olisinko murtunut? Varjelinko itseäni suurelta valheelta (voima muodonmuutokseen) pienemmällä valheella (pelin tajuamisen, hyvin pelaamisen merkitys) - enkä oikeasti uskonut kumpaankaan?
Joskus tuntemukset selviävät hyvin yksinkertaisilla määrittelyillä. Se miksi pelkään ihmisiä, on kimurantimpi kysymys. Varmaankin kammoan arvaamattomuutta, itsestä pois annettujen osien (luottamuksen, kiintymyksen) äkillistä pirstoutumista, kritiikkiä ja ehdottomuutta, joka vaatii muuttumaan mahdollisesti itselle vieraaseen suuntaan, halveksuntaa, lokaan polkemista, toivon muuttumista epätoivoksi, tuomioita, mahdollisuuksien sulkeutumista. Olemme sosiaalisesti määrittyviä persoonallisuuksia, eli myös toisten käsitykset suuntaavat "minäprojektejamme". (Yököttävää muuten, miten itsekeskeisiä jotkut meistä ovat, kuten minä.)
Ehkä ainoa tapa, millä voin "voittaa" (pelissä, elämässä?), on kiinnostua omien ehtojeni pohjalta ympäristöstäni ja läheisistäni. Ei siten, että todistaisin sillä jotain itsestäni muille, vaan koska ihminen on päämäärä. (Jos olen löytänyt itsessäni perille, sitä ei enää ole tarvis painottaa muille).
Kuolemantuomio odotti minua, jos en tekisi nyt jotain repäisevää. Se on kai peitetty rajallisen ajan ja elämän tajuaminen.
Ja hiireksi muuttuminen? Ainakin minulle tuli into lukea Ovidiuksen Metamorfooseja (siellä ne ovat kuulemma kaikki). Hiiri ei ole sankari, mutta se on vilkkaampi ja vikkelämpi kuin raskasmielinen ihmisparka. Ja sitten ei tarvitsisi kommunikoida kenenkään kanssa, mitä nyt joskus näykkäistä korvasta tai varpaasta...
tiistai 1. tammikuuta 2008
New Year's Day
And so we're told this is the golden age
And gold is the reason for the wars we wage
Though I want to be with you
Be with you night and day
Nothing changes on New Year's Day
Edellisyönä hoksasin, että tämä kappale koskettaa joitakin niistä kysymyksistä, joita pohdin "taitekohdissa", kulttuurisissa tai henkilökohtaisissa, ajallisissa tai semanttisissa. Harvoihin perinteisiini on muutaman vuoden ajan kuulunut U2:n NewYear's Dayn kuunteleminen uuden vuoden päivänä. Tunnelma lienee liittynyt yksinäiseen tarpomiseen milloin suojalumessa, milloin hytisyttävän häikäisevässä pakkasaamussa tai tasaisessa tihkussa. Vuoden vaihtuessa on hyvä seistä hetki veitsenterällä, joka on menneisyyden ja tulevaisuuden hetkellinen kohtaaminen tajunnassa (monesti elämme enemmän menneessä, joskus enemmän tulevassa, mutta tasapainottelu on kiikkerää). Nuorempana, kun musiikki oli tärkeämpää tunneilmaisulle, tuntui kuin mieleni koukkaisi tulevaan, melkein tavoittaen jotain - kuin katsoisi valohämyä. Ehkäpä New Year's Day muistutti - War-levyn yhdistetyin kirkasotsaisuuden, melankolian ja kriittisyyden voimin - siitäkin, ettei koskaan ole erillinen historiastaan ja valinnoistaan.
Niin, ne kävelyt... Joitakin vuosia luonnossa oli tilaisuus yksin olemiseen. Tänään tein uuden vuoden kävelyn ei laisinkaan murheellisissa tunnelmissa - kaipa minusta on tullut käytännöllisempi. Kävelin "maaomistajan" kanssa katsomaan vanhaa sahaa ja patoa noin sadan metrin päähän tiensuustamme. En ollut koskaan käynyt siinä nimenomaisessa notkossa, parin nyppylän juurella. Keväällä ja syksyllä sulamisvesien ja sateiden paisuttama virta oli pyörittänyt sahaa. Puro oli ruopattu joskus 1960-luvulla ja saha jäi käytöstä, mutta vankat peruskiveykset, patoallas ja rautaupotukset olivat paikallaan.
Käytin matkakumppanistani sanaa "maanomistaja" tarkoituksella, koska sain aavistuksen siitä merkityskokonaisuudesta, mihin juridinen termi yrittää viitata. Maan omistamiseen kuuluu sen ymmärtäminen, paikkojen ja ajan tunteminen, kyky tarkastella ympäristöään (monella tavalla suhtautuen: hyödyntäminen, esteettisyys, perintö, mahdollisuuksien huomaaminen ja sopeutuminen muutoksiin...)
"Maanomistajan" kanssa on avartavaa liikuskella. Yllättäen näen hänen kauttaan metsät jotka on kaadettu aikaa sitten pois, taimikot, jotka ovat kasvaneet taas humisemaan korkeuksiin. Kuulen, että tiettömässä korvessa aivan lähistöllä on ollut paja, jossa taottiin tarvekaluja. Tienvarren heinikosta löytyvät lahonneet hirrenpätkät, sammaloituneet kivet ja ruostuneet aisat piirtävät äkkiä silmieni eteen käytännöllisesti suunnitellun heinäladon. Pyöräretkellä mutkittelevaa, syrjäistä metsäautotietä pitkin maanomistaja viittaa kallion harjanteelle ja kertoo ihmisistä, jotka aikoinaan asuivat talonpaikalla, jonka metsä on peittänyt. Kuulen, kuinka kylän väki kulki viisikymmentä vuotta sitten harva se päivä hyvin tallattuja polkuja pitkin mailla ja metsissä, joita olen omilla kävelyretkilläni tottunut pitämään autioina erämaina, joissa ei liiku kukaan eikä mikään. Matkan varrella poikettiin kylään, kaupunkiin käveltiin helposti se kymmenisen kilometriä - ja radanvarteen oli vielä lyhyempi matka. Kulttuuriympäristöni kutistui entisestään nauhakyläksi vielä lapsuuteni aikana - totta puhuen kaipaan niitä sunnuntai-iltana takaovesta kömpiviä punaisia ja hikisiä hiihtelijöitä. En ole tarkoituksella nostalginen, mutta tulisipa edes paljon lunta ja kunnon hankiaiset, niin taas etsittäisiin ladun paikka umpeen kasvaneen tilalle. Mutta ilmasto muuttuu, kuten kaikki ympärillämme. Kenties kasvatan eräänä päivänä viiniä kauniisti kumpuilevilla moreeninyppylöillämme.
Kohta palaan taas puoliurbaaniin ympäristöön (Suomessa ei olla "aitourbaaneja" kuin ehkä Helsingissä)... ja toivon ymmärtäväni paremmin. Tahdon... Imeä kokemuksia kuin sieni, mutta muovata minuuteni itse - olla muutakin kuin mitä uusi uljas maailma tarjoaa.
Soitettiin naapurit nostamaan hevosta pystyyn... Niitä piti vahtia laitumellakin, koska nehän tykkäävät piehtaroida. Mutta jos hevoset juuttuivat selälleen, kun kivi oli pysäyttänyt pyörähdyksen, suolet saattoivat painaa niin että eläimet tukehtuivat. * Huonosti suunniteltuja nuo märehtijät, me taas ollaan puussa keikkujia * - Monesti oli otettava jaloista kiinni ja kiepautettava ympäri.
Uuteen vuoteen kuuluu sekin, että menneen voi kuitata käsitellyksi, tulevaisuuden arvoituksellisuuden voi ottaa pelotta vastaan.
* * *
I... I will begin again
I... I will begin again
And gold is the reason for the wars we wage
Though I want to be with you
Be with you night and day
Nothing changes on New Year's Day
Edellisyönä hoksasin, että tämä kappale koskettaa joitakin niistä kysymyksistä, joita pohdin "taitekohdissa", kulttuurisissa tai henkilökohtaisissa, ajallisissa tai semanttisissa. Harvoihin perinteisiini on muutaman vuoden ajan kuulunut U2:n NewYear's Dayn kuunteleminen uuden vuoden päivänä. Tunnelma lienee liittynyt yksinäiseen tarpomiseen milloin suojalumessa, milloin hytisyttävän häikäisevässä pakkasaamussa tai tasaisessa tihkussa. Vuoden vaihtuessa on hyvä seistä hetki veitsenterällä, joka on menneisyyden ja tulevaisuuden hetkellinen kohtaaminen tajunnassa (monesti elämme enemmän menneessä, joskus enemmän tulevassa, mutta tasapainottelu on kiikkerää). Nuorempana, kun musiikki oli tärkeämpää tunneilmaisulle, tuntui kuin mieleni koukkaisi tulevaan, melkein tavoittaen jotain - kuin katsoisi valohämyä. Ehkäpä New Year's Day muistutti - War-levyn yhdistetyin kirkasotsaisuuden, melankolian ja kriittisyyden voimin - siitäkin, ettei koskaan ole erillinen historiastaan ja valinnoistaan.
Niin, ne kävelyt... Joitakin vuosia luonnossa oli tilaisuus yksin olemiseen. Tänään tein uuden vuoden kävelyn ei laisinkaan murheellisissa tunnelmissa - kaipa minusta on tullut käytännöllisempi. Kävelin "maaomistajan" kanssa katsomaan vanhaa sahaa ja patoa noin sadan metrin päähän tiensuustamme. En ollut koskaan käynyt siinä nimenomaisessa notkossa, parin nyppylän juurella. Keväällä ja syksyllä sulamisvesien ja sateiden paisuttama virta oli pyörittänyt sahaa. Puro oli ruopattu joskus 1960-luvulla ja saha jäi käytöstä, mutta vankat peruskiveykset, patoallas ja rautaupotukset olivat paikallaan.
Käytin matkakumppanistani sanaa "maanomistaja" tarkoituksella, koska sain aavistuksen siitä merkityskokonaisuudesta, mihin juridinen termi yrittää viitata. Maan omistamiseen kuuluu sen ymmärtäminen, paikkojen ja ajan tunteminen, kyky tarkastella ympäristöään (monella tavalla suhtautuen: hyödyntäminen, esteettisyys, perintö, mahdollisuuksien huomaaminen ja sopeutuminen muutoksiin...)
"Maanomistajan" kanssa on avartavaa liikuskella. Yllättäen näen hänen kauttaan metsät jotka on kaadettu aikaa sitten pois, taimikot, jotka ovat kasvaneet taas humisemaan korkeuksiin. Kuulen, että tiettömässä korvessa aivan lähistöllä on ollut paja, jossa taottiin tarvekaluja. Tienvarren heinikosta löytyvät lahonneet hirrenpätkät, sammaloituneet kivet ja ruostuneet aisat piirtävät äkkiä silmieni eteen käytännöllisesti suunnitellun heinäladon. Pyöräretkellä mutkittelevaa, syrjäistä metsäautotietä pitkin maanomistaja viittaa kallion harjanteelle ja kertoo ihmisistä, jotka aikoinaan asuivat talonpaikalla, jonka metsä on peittänyt. Kuulen, kuinka kylän väki kulki viisikymmentä vuotta sitten harva se päivä hyvin tallattuja polkuja pitkin mailla ja metsissä, joita olen omilla kävelyretkilläni tottunut pitämään autioina erämaina, joissa ei liiku kukaan eikä mikään. Matkan varrella poikettiin kylään, kaupunkiin käveltiin helposti se kymmenisen kilometriä - ja radanvarteen oli vielä lyhyempi matka. Kulttuuriympäristöni kutistui entisestään nauhakyläksi vielä lapsuuteni aikana - totta puhuen kaipaan niitä sunnuntai-iltana takaovesta kömpiviä punaisia ja hikisiä hiihtelijöitä. En ole tarkoituksella nostalginen, mutta tulisipa edes paljon lunta ja kunnon hankiaiset, niin taas etsittäisiin ladun paikka umpeen kasvaneen tilalle. Mutta ilmasto muuttuu, kuten kaikki ympärillämme. Kenties kasvatan eräänä päivänä viiniä kauniisti kumpuilevilla moreeninyppylöillämme.
Kohta palaan taas puoliurbaaniin ympäristöön (Suomessa ei olla "aitourbaaneja" kuin ehkä Helsingissä)... ja toivon ymmärtäväni paremmin. Tahdon... Imeä kokemuksia kuin sieni, mutta muovata minuuteni itse - olla muutakin kuin mitä uusi uljas maailma tarjoaa.
Soitettiin naapurit nostamaan hevosta pystyyn... Niitä piti vahtia laitumellakin, koska nehän tykkäävät piehtaroida. Mutta jos hevoset juuttuivat selälleen, kun kivi oli pysäyttänyt pyörähdyksen, suolet saattoivat painaa niin että eläimet tukehtuivat. * Huonosti suunniteltuja nuo märehtijät, me taas ollaan puussa keikkujia * - Monesti oli otettava jaloista kiinni ja kiepautettava ympäri.
Uuteen vuoteen kuuluu sekin, että menneen voi kuitata käsitellyksi, tulevaisuuden arvoituksellisuuden voi ottaa pelotta vastaan.
* * *
I... I will begin again
I... I will begin again
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
