Your life - it's not like ours
It doesn't last for hours
So smell the flowers
tiistai 29. heinäkuuta 2008
torstai 17. heinäkuuta 2008
Lady of the Lake
There's a lake of worlds at the end of my jogging-way. At certain time of the year, mainly for a moment in the spring, the lake (which is actually more of a pond) gets flooded with water. Blue waves cover the deeps, the stony bank descends suddenly. When the dam is lowered, those tons of water mysteriously diasappear, continue to join other streams far away.
The abyss of the bare, naked bottom, seen from the heights of the border, may strike one as something unfamiliar - or then again, as something small, huge and familiar.
I met it on a walk with a special friend of mine. I must have been either late autumn or quite early spring. In order to free and challenge our perception and thoughts we let our tongues gibber English. We had entered an animated discussion on words and semantics. Coming to a realization of the difference between landscape and scenery proved to be important for seeing the worlds open up. Consider the word landscape: it lines out a framed and two-dimensional view, while the word scenery depicts more of the smells, sounds and feel of the surroundings.
(You may, of course, disagree. That's OK. The seperation serves more as a tool for discovering the ways of seeing. Take the difference between the art of impressionists and expressionists for example.)
Remember the Lion King? How he sees his kingdom from a high mountain rock for the first time? Remember your little yellow boots carving rivers in the sand, your great castles of sand? You have never lost your ability to fly in great heights and see far, like a pure spirit.
My eyes rested on the scenery. With awe I watched how the bottom of the lake, the sparkling brook formed and morphed right there under my eyes. It was like the River Nile in the beginning of our era. The floods had nourished the plains beside it, which were flourishing with lush grass. The current calmed down to a lakeside surrounded by jungle. The slopes of the coast bended to give space to the undulating savanna, where I could almost make out the movement of antelope herds. At the distance, where the mist was already blurring the details, I met a shadow. The quiet and dangerous canyon, where the great beasts hide, leaving their dying flesh and bones for hyenas to rip apart. Those chasms of madness should one not enter until the gaining of one's full power.
My eyes moved further and gathered the diversity, the wideness, the wilderness. Something tells me now, that if I had not had the mind's barriers to keep me from walking in the bottom of the lake (because you don't do things like that), that world would have seemed more banal. A human gains control over the world by moving through it.
Would I enter my realm that I witnessed before me, if the silver-haired maiden rose from the Lake and threw a sword into my lifted hands? -- Well. What would I do with a sword. She'd only give the realization, that the world is at the same time too huge and too small for a human to conquer, to control. For it is too beautiful, too untouched to be owned.
I returned there. On the borders of the savanna had grown brilliant trees. Either they had white, white flowers midst their crown leaves, or thousands of white birds were resting on their highest branches. The river was warm now. The animals were hidden in the scenery. I remembered my special friend.
Would I inherit the Earth? Become the Mistress of the Realm? Perhaps I cannot. So let me remain merely the Lady - of the Lake.
The abyss of the bare, naked bottom, seen from the heights of the border, may strike one as something unfamiliar - or then again, as something small, huge and familiar.
I met it on a walk with a special friend of mine. I must have been either late autumn or quite early spring. In order to free and challenge our perception and thoughts we let our tongues gibber English. We had entered an animated discussion on words and semantics. Coming to a realization of the difference between landscape and scenery proved to be important for seeing the worlds open up. Consider the word landscape: it lines out a framed and two-dimensional view, while the word scenery depicts more of the smells, sounds and feel of the surroundings.
(You may, of course, disagree. That's OK. The seperation serves more as a tool for discovering the ways of seeing. Take the difference between the art of impressionists and expressionists for example.)
Remember the Lion King? How he sees his kingdom from a high mountain rock for the first time? Remember your little yellow boots carving rivers in the sand, your great castles of sand? You have never lost your ability to fly in great heights and see far, like a pure spirit.
My eyes rested on the scenery. With awe I watched how the bottom of the lake, the sparkling brook formed and morphed right there under my eyes. It was like the River Nile in the beginning of our era. The floods had nourished the plains beside it, which were flourishing with lush grass. The current calmed down to a lakeside surrounded by jungle. The slopes of the coast bended to give space to the undulating savanna, where I could almost make out the movement of antelope herds. At the distance, where the mist was already blurring the details, I met a shadow. The quiet and dangerous canyon, where the great beasts hide, leaving their dying flesh and bones for hyenas to rip apart. Those chasms of madness should one not enter until the gaining of one's full power.
My eyes moved further and gathered the diversity, the wideness, the wilderness. Something tells me now, that if I had not had the mind's barriers to keep me from walking in the bottom of the lake (because you don't do things like that), that world would have seemed more banal. A human gains control over the world by moving through it.
Would I enter my realm that I witnessed before me, if the silver-haired maiden rose from the Lake and threw a sword into my lifted hands? -- Well. What would I do with a sword. She'd only give the realization, that the world is at the same time too huge and too small for a human to conquer, to control. For it is too beautiful, too untouched to be owned.
I returned there. On the borders of the savanna had grown brilliant trees. Either they had white, white flowers midst their crown leaves, or thousands of white birds were resting on their highest branches. The river was warm now. The animals were hidden in the scenery. I remembered my special friend.
Would I inherit the Earth? Become the Mistress of the Realm? Perhaps I cannot. So let me remain merely the Lady - of the Lake.
Wanhassa wara parempi
Ihastukseni Mylène Farmerin Q.I.-kappaleeseen puhkesi kukkaan, kun luin sen suorapuheiset, hienostuneen eroottiset ja silti henkisyyttä... tai ainakin älykkyyttä ylistävät sanoitukset.
Virkeän ihmisen touhua.
Itse olen vaan liian täysi ollakseni tuottava. Täällä maatiaiskissana on kyllä aikaa herätellä hidasta, kekseliäämpää ja ennakkoluulotonta kiinnostusta. Miksi kanat munivat hedeltymättömiä munia? Tuli siis sekin päivä, jolloin tartuin hyllyssäni nököttävään Kananhoidon käsikirjaan (1951), jonka olen jo vuosikaudet ottanut esimerkiksi lasketellessani kuivaa huumoria perheemme kirjallisesta harrastuksesta. Jotain koomista ja samalla surullisen totta on tuossa maailmanlaajuiseen kriisiin ja elämäntavan syvälliseen muutokseen varautuvassa hamsterimentaliteetissa: "Sattaa tulla se aika, jolloin meidän tulee opetella kanoja kasvattamaan." M-hm. Kuulkaa profeetalliset sanat; Pian tulee aika, jolloin kirjoja on pakko lukea - jotta sivistyksemme olisi jälleen sitä mitä me olemme ja teemme, enemmän kuin myytti.
Leikin hieman Fahrenheit 451:n hengessä.
Joka tapauksessa, ottaessani selvää kanan yhteissuolesta eli kloakista ja munatiehyestä, katseeni pyyhkäisi Partiopojan kirjaa. Nyt yllättäen kiinnostuneena näistä vanhan ajan oppikirjoista otin sen vierustoverinsa, Herra Westonin hyvää viiniä kanssa alas. Tutkin ensin viinikirjaa, ja havaitsin sen englantilaisherra Theodore Francis Powysin romaaniksi, allegoriaksi siltä ajalta, kun modernisaatio eli jännittävää rinnakkaiseloa vuosisatojen kansanperinteen, maagisen todellisuuden kanssa (jos olisin Neil Gaiman, kirjoittaisin mielenkiintoisia juttuja noilta ajoilta). Teos on allegoria, ja pienet harmaat aivosoluni alkoivat toki väikkyä kiinnostuksesta, enhän ole lukenut kunnon allegorista romaania. Herra Weston on Jumala ja hänen yhtiökumppaninsa Michael arkkienkeli Michael. Folly Downin maalaiskylään he ajavat Fordilla kaupittelemaan hyvää viiniään. Vastassa on jos jonkinlaista ihmiskohtaloa. Kiva on lukea vain oman pakon alaisena, ja allegorinen rakenne on mukavaa ja viihdyttävää siirtymää tiedon tasolta toiselle.
Hirveän raskas tuntoni ja omatuntoni on hieman lievittynyt siitä tiedosta, että olen kerännyt lautaselleni kasvimaan antimia: Taittelin sipulinvarsia, tilliä ja riivin nokkosta, poimulehteä ja uutena tuttavuutena, eilispäivän kasvikirjojen lukemisista viisastuneena, jauhosavikkaa. Tuo villikasviksi odottamattoman mauton, lehdiltään pehmeä ja jauhoinen rikkaruoho on käsittääkseni varsin vitamiinipitoinen ja helppo riipiä mukaan kitkemisen lomassa.
Suosittelen! Eräs opettavaisimmista ja hyödyllisimmistä lukemistani (=selailemistani) kirjoista: Toivo Rautavaaran Mihin kasvimme kelpaavat. Oma painokseni, alaotsikolla Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta on vuodelta 1976, mutta alunperin kirja on julkaistu WSOY:n kustantamana kahtena osana vuosina 1942 ja 1943. Sota-aika palautti mieliimme monia hyödyllisiä taitoja ja osaamista, joka perustuu täydellisyyteen pyrkivään ympäristön ymmärrykseen. Teosta löytää hyvin ainakin Keski-Suomen alueen kirjastoista. Vähintään vuoden 1976 esipuhe kannattaa lukea. Siteeraan Rautavaaraa:
Raskaan sodan päätyttyä ilmeni vastavaikutus: kuluttajat, kauppa ja teollisuus eivät halunneet kuulla puhuttavaankaan mistään, mikä tuntui "korvikkeelta". Osto- ja kulutustottumukset palautuivat entiselleen, hammasmätä, sokeritauti, sydän- ja sappitaudit, jotka sodan aikana olivat melkein hävinneet, ilmestyivät taas tuhoisina. - -
Teollistunut ja kaupallistunut ruokamme on käynyt yksitoikkoiseksi ja monet kyllästyvät tehdasruokien makuun. Monissa maissa on havaittavissa, että teollisuuden ja kaupan valmiiden "mukavuusruokien" ohessa tai sijasta etsitään vaihtelua ja uusia makunautintoja kotoisesta ruuanlaitosta.
Erityisesti mieltäni kiinnittää alkuperäisen esipuheen kysymyslitanian loppu, Rautavaaran pohtiessa, mitä hyötyä luonnonkasvien tuntemuksesta on itse kullekin ammatille ja asemalle:
[E]ikö kasvitieteen opiskelijain, niin hyvin koulussa kuin yliopistossa, pitäisi ennen kaikkea oppia tuntemaan luonnonkasviemme käyttöominaisuudet ja -mahdollisuudet?
Eikö jokainen pikku koululainen esitä varsin varteenotettavan kysmyksen "mitä hyötyä tästä on" jos hänen pitää päntätä kertotaulua, sijamuotoja tai - kas vain - luonnonkasveja? Minä ainakin olisin kiinnostunut kovasti, jos oltaisiin ympäntunnilla vaikka kerätty salaattiainekset luonnosta.
Seuraavaksi: The Lady of the Lake.
Virkeän ihmisen touhua.
Itse olen vaan liian täysi ollakseni tuottava. Täällä maatiaiskissana on kyllä aikaa herätellä hidasta, kekseliäämpää ja ennakkoluulotonta kiinnostusta. Miksi kanat munivat hedeltymättömiä munia? Tuli siis sekin päivä, jolloin tartuin hyllyssäni nököttävään Kananhoidon käsikirjaan (1951), jonka olen jo vuosikaudet ottanut esimerkiksi lasketellessani kuivaa huumoria perheemme kirjallisesta harrastuksesta. Jotain koomista ja samalla surullisen totta on tuossa maailmanlaajuiseen kriisiin ja elämäntavan syvälliseen muutokseen varautuvassa hamsterimentaliteetissa: "Sattaa tulla se aika, jolloin meidän tulee opetella kanoja kasvattamaan." M-hm. Kuulkaa profeetalliset sanat; Pian tulee aika, jolloin kirjoja on pakko lukea - jotta sivistyksemme olisi jälleen sitä mitä me olemme ja teemme, enemmän kuin myytti.
Leikin hieman Fahrenheit 451:n hengessä.
Joka tapauksessa, ottaessani selvää kanan yhteissuolesta eli kloakista ja munatiehyestä, katseeni pyyhkäisi Partiopojan kirjaa. Nyt yllättäen kiinnostuneena näistä vanhan ajan oppikirjoista otin sen vierustoverinsa, Herra Westonin hyvää viiniä kanssa alas. Tutkin ensin viinikirjaa, ja havaitsin sen englantilaisherra Theodore Francis Powysin romaaniksi, allegoriaksi siltä ajalta, kun modernisaatio eli jännittävää rinnakkaiseloa vuosisatojen kansanperinteen, maagisen todellisuuden kanssa (jos olisin Neil Gaiman, kirjoittaisin mielenkiintoisia juttuja noilta ajoilta). Teos on allegoria, ja pienet harmaat aivosoluni alkoivat toki väikkyä kiinnostuksesta, enhän ole lukenut kunnon allegorista romaania. Herra Weston on Jumala ja hänen yhtiökumppaninsa Michael arkkienkeli Michael. Folly Downin maalaiskylään he ajavat Fordilla kaupittelemaan hyvää viiniään. Vastassa on jos jonkinlaista ihmiskohtaloa. Kiva on lukea vain oman pakon alaisena, ja allegorinen rakenne on mukavaa ja viihdyttävää siirtymää tiedon tasolta toiselle.
Hirveän raskas tuntoni ja omatuntoni on hieman lievittynyt siitä tiedosta, että olen kerännyt lautaselleni kasvimaan antimia: Taittelin sipulinvarsia, tilliä ja riivin nokkosta, poimulehteä ja uutena tuttavuutena, eilispäivän kasvikirjojen lukemisista viisastuneena, jauhosavikkaa. Tuo villikasviksi odottamattoman mauton, lehdiltään pehmeä ja jauhoinen rikkaruoho on käsittääkseni varsin vitamiinipitoinen ja helppo riipiä mukaan kitkemisen lomassa.
Suosittelen! Eräs opettavaisimmista ja hyödyllisimmistä lukemistani (=selailemistani) kirjoista: Toivo Rautavaaran Mihin kasvimme kelpaavat. Oma painokseni, alaotsikolla Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta on vuodelta 1976, mutta alunperin kirja on julkaistu WSOY:n kustantamana kahtena osana vuosina 1942 ja 1943. Sota-aika palautti mieliimme monia hyödyllisiä taitoja ja osaamista, joka perustuu täydellisyyteen pyrkivään ympäristön ymmärrykseen. Teosta löytää hyvin ainakin Keski-Suomen alueen kirjastoista. Vähintään vuoden 1976 esipuhe kannattaa lukea. Siteeraan Rautavaaraa:
Raskaan sodan päätyttyä ilmeni vastavaikutus: kuluttajat, kauppa ja teollisuus eivät halunneet kuulla puhuttavaankaan mistään, mikä tuntui "korvikkeelta". Osto- ja kulutustottumukset palautuivat entiselleen, hammasmätä, sokeritauti, sydän- ja sappitaudit, jotka sodan aikana olivat melkein hävinneet, ilmestyivät taas tuhoisina. - -
Teollistunut ja kaupallistunut ruokamme on käynyt yksitoikkoiseksi ja monet kyllästyvät tehdasruokien makuun. Monissa maissa on havaittavissa, että teollisuuden ja kaupan valmiiden "mukavuusruokien" ohessa tai sijasta etsitään vaihtelua ja uusia makunautintoja kotoisesta ruuanlaitosta.
Erityisesti mieltäni kiinnittää alkuperäisen esipuheen kysymyslitanian loppu, Rautavaaran pohtiessa, mitä hyötyä luonnonkasvien tuntemuksesta on itse kullekin ammatille ja asemalle:
[E]ikö kasvitieteen opiskelijain, niin hyvin koulussa kuin yliopistossa, pitäisi ennen kaikkea oppia tuntemaan luonnonkasviemme käyttöominaisuudet ja -mahdollisuudet?
Eikö jokainen pikku koululainen esitä varsin varteenotettavan kysmyksen "mitä hyötyä tästä on" jos hänen pitää päntätä kertotaulua, sijamuotoja tai - kas vain - luonnonkasveja? Minä ainakin olisin kiinnostunut kovasti, jos oltaisiin ympäntunnilla vaikka kerätty salaattiainekset luonnosta.
Seuraavaksi: The Lady of the Lake.
tiistai 15. heinäkuuta 2008
Goals and needs
At first, this day felt like a waste. You eat and you sleep, sit still inside and read something unimportant. You're wasted. Well then, if you get yourself to stop and look up, even move through space, you begin to move in time and in the train of thought. You find out that you have once-in-a-lifetime experiences, catch a hint of self-realization.
I remember the morning now. I was waked up by my father, which helped me remember the latest fragment of my dream. I dreamed I built up a cathedral of paper, with a mortar of mud. At the same time the cathedral was a cloak carried by my mother. She was leaving for a pilgrimage of some sort. Still, it was raining outside and I worried that the water would soften and break the cloak-cathedral; besides, I was yet to add towers to it, and wondered if I'd build them around my mothers hands.
When I went cycling I was reminded by my happy discoveries of teenager's questions, by "my book". It gets me down to acknowledge how I've let down and scattered my personal project, the story-world where my problems would be metaphorically solved. I drew my hand this morning, and found out that I get easily frustrated. Where's my patience? Where is my time?
During my healing road trip I noticed myself singing out loud, questioning myself. Of course one is able to do the things one wants. Just if - there's a reason.
Why don't you take it as your goal? Why don't you claim it as your own?
I kept repeating that, and got a somewhat curious answer.
You have been tainted by your love, you've been ashamed of who you are.
Building on these simple thoughts I continued my singing, probably with the usual amount of nonsense, and the breath of nature got to heal me once again. Now, afterwards, I ponder on how love, commitment and shame are connected to each other.
So let there be light, peace, and responsability. So I need to get up in the morning, I need to brush my teeth with care, I promised myself to walk out and look for the plant called humala before going to sleep, just to see it it's time for harvesting. This is not a must, this is a need for being friends with yourself.
I remember the morning now. I was waked up by my father, which helped me remember the latest fragment of my dream. I dreamed I built up a cathedral of paper, with a mortar of mud. At the same time the cathedral was a cloak carried by my mother. She was leaving for a pilgrimage of some sort. Still, it was raining outside and I worried that the water would soften and break the cloak-cathedral; besides, I was yet to add towers to it, and wondered if I'd build them around my mothers hands.
When I went cycling I was reminded by my happy discoveries of teenager's questions, by "my book". It gets me down to acknowledge how I've let down and scattered my personal project, the story-world where my problems would be metaphorically solved. I drew my hand this morning, and found out that I get easily frustrated. Where's my patience? Where is my time?
During my healing road trip I noticed myself singing out loud, questioning myself. Of course one is able to do the things one wants. Just if - there's a reason.
Why don't you take it as your goal? Why don't you claim it as your own?
I kept repeating that, and got a somewhat curious answer.
You have been tainted by your love, you've been ashamed of who you are.
Building on these simple thoughts I continued my singing, probably with the usual amount of nonsense, and the breath of nature got to heal me once again. Now, afterwards, I ponder on how love, commitment and shame are connected to each other.
So let there be light, peace, and responsability. So I need to get up in the morning, I need to brush my teeth with care, I promised myself to walk out and look for the plant called humala before going to sleep, just to see it it's time for harvesting. This is not a must, this is a need for being friends with yourself.
Huomenta.
Tuntuu kuin palaisi sorvin ääreen. 7. päivän kirjallisuudentuntemuksen tentin jälkeen elämä on ollut taas Jyväskylän Kesän kyydissä. Tämän takia myös Camus'n Sivullinen ja Hessen Arosusi odottavat alustavaa naulaamista paikalleen - tentin jälkeen oli näet pettynyt fiilis. Syntetisointi- ja sävellyskykyni eivät toimineet odotetusti.
En nähtävästi osaa tai oikein halua keskittyä muihin, pitkäkestoisimpiin elämäprojekteihin, kun festivaali astuu päivieni rytmittäjäksi. Totesin Kesän työntekijöiden loppuillallisilla täten: "Päivä on työn yksikkö."
Sitä kokee päivän kerrallaan, ja saldo olisi haalitava kassasta aina päivän päätteeksi mukaan.
Kesässä olin järkkärinä, ja mikäs sen mukavampaa. Oikeastaan se oli vallan tylsää seisoskelua, sillä auktoriteetti menee ihmismassojen keskellä, jos rupeaa jumppaamaan kesken kaiken. Kyseisen lähes viikon kestävän festivaalin yleisö on perinteisesti über-rauhallista, mitä nyt katuohjelmassa eräs innostunut heppu kävi eteläafrikkalaisen Emmanuel Lutheran Church Choiriin käsiksi. "Kesän erikoismiehet" olivat traagisesti niitä ainoita, jotka eläytyivät ohjelmaan ja sallivat itsensä bilettää. Varsinkin toisen "hengellisen" ja myöskin fyysisen Cambell Brothersin keikalla olisi suonut porukan antautuvan musiikille. Onneksi viikon sai aloittaa Ismo Alanko Teholla -poppoon parissa. Tällä keikalla näes pääsin konsertin loppumetreillä eturiviin lavan ja yleisön väliin. On aivan erikoislaatuinen elämys silmäillä euforisia katseita, jäädä sen yleisöstä huokuvan rakkauden ja keskittymisen aallon alle - vaikka se ei olekaan itseen suunnattu. Ensimmäinen "lavajärkkäröintini" oli siis sangen kiva.
Talkoolaisena saimme myös kuuden päivän muonituksen ja työn sivussa seurattua esityksiä. Varsinaisena katsojana kävin vain ranskalais-saksalaisduo Bodecker & Neanderin miimisessä esityksessä Out of the Blue. Kauhuelementit ihmisen muuttuessa kontrabassoksi ja syvä kauneus meren pauhatessa kuvastivat mielestäni hienosti mimiikan olemuksessa piilevää syvällistä käsitystä todellisuuden vieraudesta ja illuusiosta.
Kerran kuulin tarinan. Hän kertoi kohdanneensa kadulla miimikon, joka aukoi suutaan, tempoili näkymättömän laatikon sisällä, hätääntyneenä paineli käsiään ympäröiviä seinämiä vasten ja etsi katseellaan auttajaa. Hetken mielijohteesta hän käveli miimikon luo. Hän ojensi kätensä ja tapasi näkymättömän seinän.
Muuten työskentelin lähinnä paljon väkeä vetävällä tapahtumateltalla, ja vaikka esityksiin ei syventynytkään, oli kiva huomata vieraiden haltioitumisen ja huvittumisen hetket. Ennen maaotteluhenkistä (Jyväskylä vs. muu Suomi) standup-keikkaa sain kunnia olla se järkkäri, joka ei tohtinut päästää portista sisään passinsa hukannutta esiintyjää. Eipä silti, leppoisa veikko se Leikolan Ismo ja oiva viihdyttäjä. Naureskelin mukana alkuosan.
Rankinta oli hoitaa viimeistä keikkaa, sunnuntain lasten Aarresaari-tapahtumaa. Teltta oli tappavan kuuma ja minulla meni sormi suuhun vanhempien reklamoidessa veden puutteesta, kyvyttömyydestä nähdä "isojen ihmisten" takaa, loppuunmyydyistä lipuista (oli matkan takaa saavuttu), kestosta jne. Tilanteen lipsuessa hyppysistä, tiedon ollessa kateissa alkaa harmittaa. Lisäksi ansiotyöt, joihin jouduin odottamattani edellisenä iltana ja samana aamuna rasittivat vähän. Viime yönä nukuinkin kaksinkertaiset unet.
Loppubileissä oli alkomahoolia, ravintolassa syötettiin ja juotettiin, mutta jätin konjakin kuitenkin pöytään juomatta. "Ei oo siistii olla kännissä", ajattelevat kuulemma nuoret nykyään. Jees. Kyllä ne sanomalehdessä tietävät nämä jutut.
Hiprakassa hölisemisen sijaan leikin parin roudarin kanssa Nikolainkulman käytävillä. Pyörittiin, loikittiin, laskeuduttiin portaita kissakävelyllä, harjoiteltiin balettihyppyjä ja nykytanssin jalkatreeniä, pelattiin läpsyä ja varvashippaa, ja sitten köllöteltiin päät toistemme vatsoilla. Ei hassumpi tapa viettää yö. Saimme osaksemme kummastelua ("onks tää sitä parcouria?") ja sekä kiitosta että paheksuntaa hellyydenosoituksistamme julkisella paikalla ilman alkoholin merkittävää vaikutusta.
Maanantaiaamuna oli mukavaa herätä toimistoaikaan, kuuma vaan tuli pian. Tällä hetkellä yritän kertoa itselleni, ettei jatkuvasti tarvii syödä. Jotain muutakin kivaa voi tehdä! Mutta voi - ehkä minun olisi käytävä enemmän fyysisissä riennoissa ja tanssimassa bileissä. Luulen, että se tekisi ihan todella hyvää, koska kun olen ihmisten kanssa, minulla pysyy järki päässä. Yksin ollessani sorrun kohtuuttomuuksiin herkästi. Aivan liian herkästi. Lopultakin sieluni on hento ja kasvaa liian usein varjossa.
"Can music save your mortal soul?" Kulttuuri on maailman voimakkain päihde. Ilman sitä ihmisellä on vaara suistua apatiaan, koska kulttuurin tripit vievät meidät siihen tilaan, jota kuvaava sana kajahtaa mielessäni vakavasti: self-realization. Kulttuuri tarvitsee yhteisön tai pienoisimmillaan ryhmän kasvualustakseen - ja yhteisön ja yksilön varjoleikki piilottaa kysymyksiä, joihin etsin vastauksia sosiologiasta ja taiteesta, mutta turhaudun, sillä vastaukset lymilevät helpommissa, pienemmissä tarkentavisa kysymyksissä.
Tajusin muuten juuri, että käsitän maailman jälkistrukturalistisella tavalla.
Siis että merkitykset pakoilevat, nojaavat toisiinsa, verkottuvat - ei ole lopullista jumaluutta, johon pysähtyä. Minä tiedän - tajusin tämän (taas) palatessani opiskelutoverini kanssa kotiin aamuyöllä - että merkitykset hahmottuvat tummina varjoina kielen taskulampun valopiirin ulkopuolella. Esimerkki: Koita määrittää, mikä on seksuaalisuus. Koita määrittää, mikä on sukupuoli (ota huomioon eräiden kulttuurien kolmannet sukupuolet, tutkimustieto aivojen erilaiseta kemiallisesta toiminnasta miesten ja naisten välillä sekä gender ja sex). Mieti hetki, eivätkö seksuaalisuus ja sukupuoli olekin eri asioita? Voit halkaista ne erilleen esim. yhteisöllinen/yksilöllinen-erottelulla. Mikä sitten on niiden varsinainen suhde? Mikä on todellisuus ihmisten erittäin paljon toisistaan poikkeavien käsitysten ja kokemusten takana tai välimaastossa? Mikä on se hiljainen ja syvä tietoisuus, joka sinulla on siitä vyyhdistä, jota yrität käsitteellisesti pätkiä?
Taidan lukea hieman lisää kirjallisuusteoriaa, etten alkaisi ladella itsestäänselvyyksiä.
En nähtävästi osaa tai oikein halua keskittyä muihin, pitkäkestoisimpiin elämäprojekteihin, kun festivaali astuu päivieni rytmittäjäksi. Totesin Kesän työntekijöiden loppuillallisilla täten: "Päivä on työn yksikkö."
Sitä kokee päivän kerrallaan, ja saldo olisi haalitava kassasta aina päivän päätteeksi mukaan.
Kesässä olin järkkärinä, ja mikäs sen mukavampaa. Oikeastaan se oli vallan tylsää seisoskelua, sillä auktoriteetti menee ihmismassojen keskellä, jos rupeaa jumppaamaan kesken kaiken. Kyseisen lähes viikon kestävän festivaalin yleisö on perinteisesti über-rauhallista, mitä nyt katuohjelmassa eräs innostunut heppu kävi eteläafrikkalaisen Emmanuel Lutheran Church Choiriin käsiksi. "Kesän erikoismiehet" olivat traagisesti niitä ainoita, jotka eläytyivät ohjelmaan ja sallivat itsensä bilettää. Varsinkin toisen "hengellisen" ja myöskin fyysisen Cambell Brothersin keikalla olisi suonut porukan antautuvan musiikille. Onneksi viikon sai aloittaa Ismo Alanko Teholla -poppoon parissa. Tällä keikalla näes pääsin konsertin loppumetreillä eturiviin lavan ja yleisön väliin. On aivan erikoislaatuinen elämys silmäillä euforisia katseita, jäädä sen yleisöstä huokuvan rakkauden ja keskittymisen aallon alle - vaikka se ei olekaan itseen suunnattu. Ensimmäinen "lavajärkkäröintini" oli siis sangen kiva.
Talkoolaisena saimme myös kuuden päivän muonituksen ja työn sivussa seurattua esityksiä. Varsinaisena katsojana kävin vain ranskalais-saksalaisduo Bodecker & Neanderin miimisessä esityksessä Out of the Blue. Kauhuelementit ihmisen muuttuessa kontrabassoksi ja syvä kauneus meren pauhatessa kuvastivat mielestäni hienosti mimiikan olemuksessa piilevää syvällistä käsitystä todellisuuden vieraudesta ja illuusiosta.
Kerran kuulin tarinan. Hän kertoi kohdanneensa kadulla miimikon, joka aukoi suutaan, tempoili näkymättömän laatikon sisällä, hätääntyneenä paineli käsiään ympäröiviä seinämiä vasten ja etsi katseellaan auttajaa. Hetken mielijohteesta hän käveli miimikon luo. Hän ojensi kätensä ja tapasi näkymättömän seinän.
Muuten työskentelin lähinnä paljon väkeä vetävällä tapahtumateltalla, ja vaikka esityksiin ei syventynytkään, oli kiva huomata vieraiden haltioitumisen ja huvittumisen hetket. Ennen maaotteluhenkistä (Jyväskylä vs. muu Suomi) standup-keikkaa sain kunnia olla se järkkäri, joka ei tohtinut päästää portista sisään passinsa hukannutta esiintyjää. Eipä silti, leppoisa veikko se Leikolan Ismo ja oiva viihdyttäjä. Naureskelin mukana alkuosan.
Rankinta oli hoitaa viimeistä keikkaa, sunnuntain lasten Aarresaari-tapahtumaa. Teltta oli tappavan kuuma ja minulla meni sormi suuhun vanhempien reklamoidessa veden puutteesta, kyvyttömyydestä nähdä "isojen ihmisten" takaa, loppuunmyydyistä lipuista (oli matkan takaa saavuttu), kestosta jne. Tilanteen lipsuessa hyppysistä, tiedon ollessa kateissa alkaa harmittaa. Lisäksi ansiotyöt, joihin jouduin odottamattani edellisenä iltana ja samana aamuna rasittivat vähän. Viime yönä nukuinkin kaksinkertaiset unet.
Loppubileissä oli alkomahoolia, ravintolassa syötettiin ja juotettiin, mutta jätin konjakin kuitenkin pöytään juomatta. "Ei oo siistii olla kännissä", ajattelevat kuulemma nuoret nykyään. Jees. Kyllä ne sanomalehdessä tietävät nämä jutut.
Hiprakassa hölisemisen sijaan leikin parin roudarin kanssa Nikolainkulman käytävillä. Pyörittiin, loikittiin, laskeuduttiin portaita kissakävelyllä, harjoiteltiin balettihyppyjä ja nykytanssin jalkatreeniä, pelattiin läpsyä ja varvashippaa, ja sitten köllöteltiin päät toistemme vatsoilla. Ei hassumpi tapa viettää yö. Saimme osaksemme kummastelua ("onks tää sitä parcouria?") ja sekä kiitosta että paheksuntaa hellyydenosoituksistamme julkisella paikalla ilman alkoholin merkittävää vaikutusta.
Maanantaiaamuna oli mukavaa herätä toimistoaikaan, kuuma vaan tuli pian. Tällä hetkellä yritän kertoa itselleni, ettei jatkuvasti tarvii syödä. Jotain muutakin kivaa voi tehdä! Mutta voi - ehkä minun olisi käytävä enemmän fyysisissä riennoissa ja tanssimassa bileissä. Luulen, että se tekisi ihan todella hyvää, koska kun olen ihmisten kanssa, minulla pysyy järki päässä. Yksin ollessani sorrun kohtuuttomuuksiin herkästi. Aivan liian herkästi. Lopultakin sieluni on hento ja kasvaa liian usein varjossa.
"Can music save your mortal soul?" Kulttuuri on maailman voimakkain päihde. Ilman sitä ihmisellä on vaara suistua apatiaan, koska kulttuurin tripit vievät meidät siihen tilaan, jota kuvaava sana kajahtaa mielessäni vakavasti: self-realization. Kulttuuri tarvitsee yhteisön tai pienoisimmillaan ryhmän kasvualustakseen - ja yhteisön ja yksilön varjoleikki piilottaa kysymyksiä, joihin etsin vastauksia sosiologiasta ja taiteesta, mutta turhaudun, sillä vastaukset lymilevät helpommissa, pienemmissä tarkentavisa kysymyksissä.
Tajusin muuten juuri, että käsitän maailman jälkistrukturalistisella tavalla.
Siis että merkitykset pakoilevat, nojaavat toisiinsa, verkottuvat - ei ole lopullista jumaluutta, johon pysähtyä. Minä tiedän - tajusin tämän (taas) palatessani opiskelutoverini kanssa kotiin aamuyöllä - että merkitykset hahmottuvat tummina varjoina kielen taskulampun valopiirin ulkopuolella. Esimerkki: Koita määrittää, mikä on seksuaalisuus. Koita määrittää, mikä on sukupuoli (ota huomioon eräiden kulttuurien kolmannet sukupuolet, tutkimustieto aivojen erilaiseta kemiallisesta toiminnasta miesten ja naisten välillä sekä gender ja sex). Mieti hetki, eivätkö seksuaalisuus ja sukupuoli olekin eri asioita? Voit halkaista ne erilleen esim. yhteisöllinen/yksilöllinen-erottelulla. Mikä sitten on niiden varsinainen suhde? Mikä on todellisuus ihmisten erittäin paljon toisistaan poikkeavien käsitysten ja kokemusten takana tai välimaastossa? Mikä on se hiljainen ja syvä tietoisuus, joka sinulla on siitä vyyhdistä, jota yrität käsitteellisesti pätkiä?
Taidan lukea hieman lisää kirjallisuusteoriaa, etten alkaisi ladella itsestäänselvyyksiä.
perjantai 4. heinäkuuta 2008
Mais qu'est-ce que tu cherches, Madame?
Jokin sai minut vertaamaan Gustave Flaubert'n Rouva Bovarya (1857) muutamaan muuhun klassikkoon: Zolan Nana, Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, Brontën Kotiopettajattaren romaani eli Jane Eyre ja lopulta... eurooppalaisen romaanin vankka peruskivi, Cervantesin Don Quijote. Selitän vaikutelmani ja yritän kehitellä hieman ajatusta niiden ympärille.
Yhdennäköisyys murheellisen hahmon ritariin hahmottui Flaubert'n kertojan kuvatessa Emman kietoutumista haaveellisiin tunnelmiin ja tarinoihin, samaan tapaan kuin Don Quijoten pää pehmeni ritariromaanien parissa. Hulluutemme, voimamme ja pyrkimystemme alkusyy piilee uskossa: Että unelmamme ovat totta tai että voimme muuttaa ne todeksi. Donna Quijotemmme yrittää liian, noh, mielikuvituksettomasti, elää unelmiensa mukaan, osaamatta ujuttaa niiden vaikutusta arkiseen elämään. (- Kuten me onnelliset ihmiset teemme - * itsetyytyväistä, typerää myhäilyä*) Hän tenhoutuu valheiden verkkoon, uskoo sen kantavan viimeiseen saakka, uskoo pystyvänsä parempaan kuin nuo keskinkertaiset hölmöt. Osaltaan muistelen Raskolnikovin teoriaa (tosin tämän tapauksen ollessa kyseessä siihen ei sisälly toimia henkilökohtaista suuremman päämäärän hyväksi): Se vähälukuinen joukko, joilla on voimaa ja uskallusta, voi toimia tahtonsa mukaan - mutta ne, jotka ovat häikäilemättömiä ja silti epäonnistuvat himoissaan ja pyyteissään, joutuvat halveksittuun ja vihattuun asemaan.
Nuo kiukustuttavat ranskalaiset! Flaubert'in kiitelty teos tempoili minut harkitulla kielellään mukaansa alkupuolella, mutta tuon tolkuttoman naisparan rappion kuvaus toi kieltämättä mieleen kurttuotsaisen Emile Zolan Nanan (jota en kerinnyt lukea loppuun silloin kun oli tarkoitus). Nykynaista ranskalaisen miehen kirjoittama, kohtalonuskoinen naisen tuhonkuvaus loukkaa jokseenkin epämääräisesti. Olkoonkin, että tämä teos on toiminut naisten emansipaation voimannäytteenä. Olkoonkin, että vahvatahtoiset naiset ovat takuulla turhautuneet yhteiskunnallisen aseman, moraalin ja käytösnormien sietämättömän ahtaissa kahleissa. Voi vain iloita, etteivät tyhmät rakastumiset tai pienokaiset ole vielä "vieneet vapauttani" (en tykkää ajatella näin). Emman olisi pitänyt saada vähän maistaa elämää.
On se avioero hieno asia.
Naturalismi nostelee rumaa päätään ihmissielujen pikkumaisuuden paljastuessa ja suurten sielujen tukahtuessa ja vääristyessä heitä ahdistaviin rajoihin. Unelmat muuttuvat elähdyttävistä pakottaviksi, toiveet raa'oiksi haluiksi ja irstaaksi panetteluksi. Emman äärimmäisyydet leviävät hänen ympärilleen kuolemankin jälkeen, kuin veden väreet uponneen kiven jäljiltä. Emma vetää kuolemaan myös miehen, joka oli alati vilpitön, nöyrä, uskollinen, ahkera ja rakastava, ja josta päähenkilö ei välittänyt todella pätkääkään. Romaanin loppu on todella masentava. Katkera pikkumainen ilo jää toisille, toisista hyötyville.
Luin Rouva Bovaryn juuri loppuun, joten en ole vielä saanut siihen etäisyyttä.
Werther-poloinen tuli mieleen Emman kiihkosta ja itsekkäästä tarpeesta ajautua tunteiden vietäväksi. Neiti Eyren taas koen samalla lailla taipumattomaksi ja voimakkaaksi naiseksi, mutta - ja nyt, nyt pieni puukko-hampaiden-välissä-feministi nostaa minussa päätään - siinä missä Jane Eyre on naisen kirjoittama, naisen tumman voiman mahdollisuuksia kartoittava teos, Rouva Bovary kertoo miehen näkemyksen tuon saman mahdin mädättävästä ja rikollisesta vaikutuksesta. Janen suoraselkäisyys paransi Rochesteria, Emman turmelee joku Rudolphe-pösilö. Mutta Jane saikin tehdä jotain järkevää, Emmasta tuli materialisti paremman ilon puutteessa. Jos olisin fanaattisempi, nostaisin haloon miesten ja naisten valtataistelusta mallitarinoiden kautta. Aux armes, les femmes, aux barricades!
Kerronta palaa lopussa nykypäivään, kuin olisi ammentanut unelmat syvyydestä loppuun, ja tyytyy vain toteamaan tapahtuneen, häivenemään. Kertojan asema tarinassa onkin kiinnostava: Alun paikallaolosta voimme päätellä hänen kuuluneen Charles Bovaryn koulutovereihin, mutta henkilöiden sisäisten liikkeiden perusteellisen kuvauksen voimme olettaa huolelliseksi spekuloinniksi, tai sitten ekstradiegeettinen kertoja vähän huiputtaa meitä uskottelemalla kuuluvansa tavallisiin ihmisiin. Kertoja luo ykseyttä lukijoihinsa toteamalla, miltä jokin ääni, tilanne yms. meistä tuntuu. Välillä vaikuttaakin siltä, että suuri äänetön yhteisö tarkkailee juhlallisen passiivisena tuon paheellisen naisen turmiota.
Charles'in ensimmäinen avioliitto vanhemman naisen kanssa on teoksen loppuun mennessä miltei haipunut mielestä. Mikä on tuon ajan funktio? (Ajattelen teoksen juonirakennetta mieluummin tietoisena konstruktiona kuin "asioina, jotka tapahtuvat".) Näen ensimmäisen avioliiton teeman esittelynä ja vastapainona myöhempään. Eikö tuo naisrukka reagoinut omalla tavallaan elämänsä rajallisuuteen, mutta nalkuttamisestaan huolimatta tyytyi siihen? Emma ei valittanut. Jo ensimmäinen vaimo petti miestään raha-asioissa, ja siitä syntyi kohtaus. Emmaa Charles jumaloi niin, ettei millään suostunut uskomaan tästä pahaa tai ahdistamaan perimmäisten kysymysten äärelle. Huomaa kuitenkin seuraava ero! 2. luvun lopussa, vaimo nro 1. kuoleman jälkeen, Charles tai kertoja toteaa: "Vaimo oli kaikesta huolimatta rakastanut häntä."
Emma teki tahtonsa mukaan. Tällaisiako meistä tulee, jos toimimme omaa tahtoamme noudattaen? Kysymys on vaikea ja riippuu pitkälti ympäristömme kosketinpinnoista, joita vasten kimmahdamme tai jotka ottavat meidät höyhenenkevyesti vastaan. Meillä on siis painava vastuu ottaa läheisemme huomioon, ohjata toisiamme rajoittamatta kuitenkaan toistemme kulkua...
Arvostan Rouva Bovarya sen piirtokuvamaisen tarkkuuden ansiosta ja sen omituisen, väsähtäneen mutta velvollisuutensa täyttävän kerronnan vuoksi. Flaubertin verkkainen kirjoitustapa ilmenee täsmällisen mietityissä, loogisesti siirtyvissä kuvauksissa, vaikka elävä puhe säilyttää hyvin epämääräisyytensä. Hitautensa vuoksi tuskainen kirjoitustapa näkyy ehkä myös siinä, miten romantikko tarpeeksi kauan mietittyään huomaa katselevansa rumia asioita, rumia tavoitteita ja valheellisia tekoja. Ihminen on kuin sika: Jos se temmeltää liian kauan pienellä nurmikolla, se polkee liejuksi ruohon, jolla ennen kieriskeli tyytyväisenä.
Kylläpä olen ajatellut paljon vanhaa äidinkielenopettajaani, ja sitä, mitä hän sanoi näistä kirjoista (myös pian seuraavasta Hessestä). Odotin ahnaasti kuin kuuta nousevaa Charles'in hattua, arvattavasti symbolia hänen muodottomasta luonteestaan. Odotushorisonttini perusteella en arvannut näkeväni häntä nuorena, näkeväni hänen myös fyysillistä muutostaan, jotka Flaubert kuittaa lyhyesti reaktiona ympäristön vaatimuksiin. En osannut odottaa sääliväni niin Charles-raukkaa, jonka sammumaton uutteruus ja uskollisuus kertovat rakkaudesta, joka ei kysele, tappaa vain kantajansa muiden puolesta, muiden ihmisten vähäpätöisten projektien edestä. Näen itsessäni Charles'in hyväntahtoisen mielikuvituksettomuuden, lempeän viisaan maanläheisuuden - mutta luojan kiitos, vaikka meillä kummallakaan ei liiemmälti älyä tai hienostuneisuutta olisi, oma viisauteni ei aivan maadu, kun sitä silloin tällöin löyhyttää kartoittamattomien mahdollisuuksien tuuli.
Huomaatteko muuten, miten yllyn käyttämään vanhan tyyppisiä sanoja? "Fyysillinen", "irstas panettelu" ja "rikollinen"... I never said that, now did I? Ja mitenkähän näkyvää on ironiani? No, parasta siinä onkin, ettei koskaan voi tietää, luullaanko tekstiä tolkulliseksi, kun hieman huvittelee tai nauretaan silloin kun kirjoittaja on kuolemanvakavissaan. Seuraavaksi jotain jännittävää: Aropupu.
Yhdennäköisyys murheellisen hahmon ritariin hahmottui Flaubert'n kertojan kuvatessa Emman kietoutumista haaveellisiin tunnelmiin ja tarinoihin, samaan tapaan kuin Don Quijoten pää pehmeni ritariromaanien parissa. Hulluutemme, voimamme ja pyrkimystemme alkusyy piilee uskossa: Että unelmamme ovat totta tai että voimme muuttaa ne todeksi. Donna Quijotemmme yrittää liian, noh, mielikuvituksettomasti, elää unelmiensa mukaan, osaamatta ujuttaa niiden vaikutusta arkiseen elämään. (- Kuten me onnelliset ihmiset teemme - * itsetyytyväistä, typerää myhäilyä*) Hän tenhoutuu valheiden verkkoon, uskoo sen kantavan viimeiseen saakka, uskoo pystyvänsä parempaan kuin nuo keskinkertaiset hölmöt. Osaltaan muistelen Raskolnikovin teoriaa (tosin tämän tapauksen ollessa kyseessä siihen ei sisälly toimia henkilökohtaista suuremman päämäärän hyväksi): Se vähälukuinen joukko, joilla on voimaa ja uskallusta, voi toimia tahtonsa mukaan - mutta ne, jotka ovat häikäilemättömiä ja silti epäonnistuvat himoissaan ja pyyteissään, joutuvat halveksittuun ja vihattuun asemaan.
Nuo kiukustuttavat ranskalaiset! Flaubert'in kiitelty teos tempoili minut harkitulla kielellään mukaansa alkupuolella, mutta tuon tolkuttoman naisparan rappion kuvaus toi kieltämättä mieleen kurttuotsaisen Emile Zolan Nanan (jota en kerinnyt lukea loppuun silloin kun oli tarkoitus). Nykynaista ranskalaisen miehen kirjoittama, kohtalonuskoinen naisen tuhonkuvaus loukkaa jokseenkin epämääräisesti. Olkoonkin, että tämä teos on toiminut naisten emansipaation voimannäytteenä. Olkoonkin, että vahvatahtoiset naiset ovat takuulla turhautuneet yhteiskunnallisen aseman, moraalin ja käytösnormien sietämättömän ahtaissa kahleissa. Voi vain iloita, etteivät tyhmät rakastumiset tai pienokaiset ole vielä "vieneet vapauttani" (en tykkää ajatella näin). Emman olisi pitänyt saada vähän maistaa elämää.
On se avioero hieno asia.
Naturalismi nostelee rumaa päätään ihmissielujen pikkumaisuuden paljastuessa ja suurten sielujen tukahtuessa ja vääristyessä heitä ahdistaviin rajoihin. Unelmat muuttuvat elähdyttävistä pakottaviksi, toiveet raa'oiksi haluiksi ja irstaaksi panetteluksi. Emman äärimmäisyydet leviävät hänen ympärilleen kuolemankin jälkeen, kuin veden väreet uponneen kiven jäljiltä. Emma vetää kuolemaan myös miehen, joka oli alati vilpitön, nöyrä, uskollinen, ahkera ja rakastava, ja josta päähenkilö ei välittänyt todella pätkääkään. Romaanin loppu on todella masentava. Katkera pikkumainen ilo jää toisille, toisista hyötyville.
Luin Rouva Bovaryn juuri loppuun, joten en ole vielä saanut siihen etäisyyttä.
Werther-poloinen tuli mieleen Emman kiihkosta ja itsekkäästä tarpeesta ajautua tunteiden vietäväksi. Neiti Eyren taas koen samalla lailla taipumattomaksi ja voimakkaaksi naiseksi, mutta - ja nyt, nyt pieni puukko-hampaiden-välissä-feministi nostaa minussa päätään - siinä missä Jane Eyre on naisen kirjoittama, naisen tumman voiman mahdollisuuksia kartoittava teos, Rouva Bovary kertoo miehen näkemyksen tuon saman mahdin mädättävästä ja rikollisesta vaikutuksesta. Janen suoraselkäisyys paransi Rochesteria, Emman turmelee joku Rudolphe-pösilö. Mutta Jane saikin tehdä jotain järkevää, Emmasta tuli materialisti paremman ilon puutteessa. Jos olisin fanaattisempi, nostaisin haloon miesten ja naisten valtataistelusta mallitarinoiden kautta. Aux armes, les femmes, aux barricades!
Kerronta palaa lopussa nykypäivään, kuin olisi ammentanut unelmat syvyydestä loppuun, ja tyytyy vain toteamaan tapahtuneen, häivenemään. Kertojan asema tarinassa onkin kiinnostava: Alun paikallaolosta voimme päätellä hänen kuuluneen Charles Bovaryn koulutovereihin, mutta henkilöiden sisäisten liikkeiden perusteellisen kuvauksen voimme olettaa huolelliseksi spekuloinniksi, tai sitten ekstradiegeettinen kertoja vähän huiputtaa meitä uskottelemalla kuuluvansa tavallisiin ihmisiin. Kertoja luo ykseyttä lukijoihinsa toteamalla, miltä jokin ääni, tilanne yms. meistä tuntuu. Välillä vaikuttaakin siltä, että suuri äänetön yhteisö tarkkailee juhlallisen passiivisena tuon paheellisen naisen turmiota.
Charles'in ensimmäinen avioliitto vanhemman naisen kanssa on teoksen loppuun mennessä miltei haipunut mielestä. Mikä on tuon ajan funktio? (Ajattelen teoksen juonirakennetta mieluummin tietoisena konstruktiona kuin "asioina, jotka tapahtuvat".) Näen ensimmäisen avioliiton teeman esittelynä ja vastapainona myöhempään. Eikö tuo naisrukka reagoinut omalla tavallaan elämänsä rajallisuuteen, mutta nalkuttamisestaan huolimatta tyytyi siihen? Emma ei valittanut. Jo ensimmäinen vaimo petti miestään raha-asioissa, ja siitä syntyi kohtaus. Emmaa Charles jumaloi niin, ettei millään suostunut uskomaan tästä pahaa tai ahdistamaan perimmäisten kysymysten äärelle. Huomaa kuitenkin seuraava ero! 2. luvun lopussa, vaimo nro 1. kuoleman jälkeen, Charles tai kertoja toteaa: "Vaimo oli kaikesta huolimatta rakastanut häntä."
Emma teki tahtonsa mukaan. Tällaisiako meistä tulee, jos toimimme omaa tahtoamme noudattaen? Kysymys on vaikea ja riippuu pitkälti ympäristömme kosketinpinnoista, joita vasten kimmahdamme tai jotka ottavat meidät höyhenenkevyesti vastaan. Meillä on siis painava vastuu ottaa läheisemme huomioon, ohjata toisiamme rajoittamatta kuitenkaan toistemme kulkua...
Arvostan Rouva Bovarya sen piirtokuvamaisen tarkkuuden ansiosta ja sen omituisen, väsähtäneen mutta velvollisuutensa täyttävän kerronnan vuoksi. Flaubertin verkkainen kirjoitustapa ilmenee täsmällisen mietityissä, loogisesti siirtyvissä kuvauksissa, vaikka elävä puhe säilyttää hyvin epämääräisyytensä. Hitautensa vuoksi tuskainen kirjoitustapa näkyy ehkä myös siinä, miten romantikko tarpeeksi kauan mietittyään huomaa katselevansa rumia asioita, rumia tavoitteita ja valheellisia tekoja. Ihminen on kuin sika: Jos se temmeltää liian kauan pienellä nurmikolla, se polkee liejuksi ruohon, jolla ennen kieriskeli tyytyväisenä.
Kylläpä olen ajatellut paljon vanhaa äidinkielenopettajaani, ja sitä, mitä hän sanoi näistä kirjoista (myös pian seuraavasta Hessestä). Odotin ahnaasti kuin kuuta nousevaa Charles'in hattua, arvattavasti symbolia hänen muodottomasta luonteestaan. Odotushorisonttini perusteella en arvannut näkeväni häntä nuorena, näkeväni hänen myös fyysillistä muutostaan, jotka Flaubert kuittaa lyhyesti reaktiona ympäristön vaatimuksiin. En osannut odottaa sääliväni niin Charles-raukkaa, jonka sammumaton uutteruus ja uskollisuus kertovat rakkaudesta, joka ei kysele, tappaa vain kantajansa muiden puolesta, muiden ihmisten vähäpätöisten projektien edestä. Näen itsessäni Charles'in hyväntahtoisen mielikuvituksettomuuden, lempeän viisaan maanläheisuuden - mutta luojan kiitos, vaikka meillä kummallakaan ei liiemmälti älyä tai hienostuneisuutta olisi, oma viisauteni ei aivan maadu, kun sitä silloin tällöin löyhyttää kartoittamattomien mahdollisuuksien tuuli.
Huomaatteko muuten, miten yllyn käyttämään vanhan tyyppisiä sanoja? "Fyysillinen", "irstas panettelu" ja "rikollinen"... I never said that, now did I? Ja mitenkähän näkyvää on ironiani? No, parasta siinä onkin, ettei koskaan voi tietää, luullaanko tekstiä tolkulliseksi, kun hieman huvittelee tai nauretaan silloin kun kirjoittaja on kuolemanvakavissaan. Seuraavaksi jotain jännittävää: Aropupu.
torstai 3. heinäkuuta 2008
Dublinin kaduilta
James Joycen nuoruudenteos Dublinilaisia (1914) herposi jo käsistäni, mutta ehkäpä siitä jotakin jäi jälkeen. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä on sitä aloittelijaystävällisintä Joycea. Klassinen sivistykseni ei ole kyllin riittävä, että väittäisin ymmärtäväni viime vuosisadan alun irlantilaispolitiikkaa, uskonnon kulttuuria leimaavaa merkitystä ja ajan henkeä huokuvaa ja samalla siihen kätkeytynyttä symboliikkaa - mutta ihmisten kokemukset pääsevät lopultakin pääosaan.
Mieleeni tuli, että perinteinen kirjallisuus (huom! postmoderniin asti) on yleensä hyvin järjestelevää, usein kaavan mukaan rakennettua ja siksi helppoa ja miellyttävää lukea - ajatellaanpa vaikka eepoksia, runomittoja, satuja, allegoriaa, historiallista teosta tai perinteistä kerronnan kaarta noudattavaa romaania. Näin ollen kirjallisuus järjellistää maailmaa. Jos jokin teos yllättää outoudellaan, sen pystyy yleensä selvittämään etsimällä ratkaisumallin, jonka mukaan lukea. Kafkan kohdalla teoksen voi yrittää tiivistää määreillä "unen logiikka", "byrokraattinen helvetti" tai "poikamiesfantasiointi" tai vaikkapa "analyysi tajunnasta". Silti mallit ja sanat, joilla kirjaa rajataan, siistitään, parturoidaan ja opetetaan pokkuroimaan esseetä varten, esittävät vain varjokuvan teoksesta ja jättävät todellisen lukukokemuksen valöörit piiloon.
Joyce on pyrkinyt ainakin omaelämäkerran tapaisessa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja erityisesti suomentamattomassa Finnegan's Wake -teoksessaan venyttämään kirjallisuuden esittämisen tapaa, kerrontaa tai narratiivia. Taiteilijan alku on lapsen häilyvää tajuntaa, aistikuvia ja loruja, joita järki ei voikaan ankkuroida kiinteästi paikalleen. Finnegan's Wake (jota en tosiaankaan ole lukenut!) alkaa äännemaalailulla, jonka sisältö on epäilemättä yhtä intertekstuaalinen kuin Don McLeanin American Pie -kappale - historiaa kaikkine tulkintoineen.
Dublinilaisten elämän näkyjä väläyttelevissä novelleissa tämä "todellisen" kokemuksen pyrkimys on toteutettu niin hienostuneesti ja kirjallisesti (tahtoo sanoa: taitavalla kielenkäytöllä), että pysyin minäkin mukana. Joyce pakottaa lukijan pitämään monia elementtejä kätösissään samaan aikaan: Varsinaisen dialogin jostain abstraktimmasta kysmyksestä, juonen liikkeen, henkilöiden mietteet, aikasiirtymät ja huolelliset ympäristön ja ihmisten kuvaukset. Kun useampi muu kirjailija jaksottaa tällaiset elementit tai antaa pidemmän päälle yhdelle etusijan, Joycella on toisinaan tapana kuljettaa kaikkia monen aukeaman ajan mukana, niin että lukija ennättää juuri parahiksi uppoutua kuvaukseen, kun seuraava repliikki töpsähtää eteen. Tässä voikin sitten ihmetellä kirjan tempoa ja kestoa. Rauhallinen teksti kertoo jo toisen maailmanajan ajantajusta. Missä hektisyys? Missä menneen hetken peruuttamattomuus? No, ei tässä missään syksilsessä ajankäsityksessä vielä olla, mutta kuitenkin.
Joyce kirjoittaa ehkä niin rationaalisesti, että minun piti henkisesti hakea asentoa jonkin aikaan, jotta saisin vedettyä ylleni sen tunteenomaisuuden märkäpuvun, jossa luovin teoksen kuin teoksen halki. Noh, ehkä Joycen kielikuvat kantavat pidemmälle kuin omani, ja ne ne minut hurmasivatkin. Mieleeni jäi erityisesti erään miehen kasvojen kuvaus; Hänen muuten valjuille kasvoilleen levisivät ilmeiden aallot (taisivat vielä murtuakin kasvojen reunoille ja nenän aallonharjaan). Mieleeni jäi myös tehokkaita kuvia, kuten isä novellissa Pieni pilvi. Hän tapaa menestyneen, maailmaa nähneen ystävänsä, alkaa haavella omista kyvyistään, menestyksestään ja kotona yrittää lukea runoa. Mutta lapsen itku vie hänen huomionsa ja särkee keskittyneisyyden. Hän huutaa lapselle: "Lopeta!" - pienokainen sävähtää ja alkaa kirkua pelästyneenä. Miehen ahdistus on kuin loukku, hätä on niin avutonta. Whan you feel you're a waste...
Välikommentti: Luulen että Pink Floydin Pigs (Three different ones) Animals-levyltä auttaisi minua hieman avaamaan näiden novellien ihmisiä. Nimensä mukaan ihmisistä Dublinilaisissa on kyse, ihmiskohtaloista, joista ei aina niin välittäisi tietää, mutta jotka täyttävät kaupungin - with their stench and their valour.
Novellien otsikot ovat hämmentäviä, ja osaltaan huomauttavat, että tekstissä on muutakin kuin pinnalta huomaa. Arabia henkii itämaista hurmaa, Kuolleet käsittelee menneiden jälkiä, mutta Savea? Miten se liittyy rauhanrakentajanaisen vierailuun? Kertokaapa minulle!
Hyvän Kirsi Suutarisen käännöskritiikin teoksesta voi lukea Kiiltomadon sivuilta.
Tämä riittää tällä erää. On verra les souffrances de jeune Madame Bovary un peu plus tard.
--
Kieli-ihmisen juttuja: Ajattelin lenkillä pikkusanojen merkitystä. En nyt puhu sellaisista kuin "kiitos" ja "päivää" ja "näkemiin" (ja "ei"), joita ilmanhan ei maailma pyörisi, vaan sellaisista kuin "niin", "paitsi" tai yksin esiintymään kykenemättömistä liitepartikkeleista kuten "-ko", "-kin" tai "-han". Esimerkkinä kysyn, mitä eroa on seuraavilla, sienimetsiltä palaavan äidin lausahduksilla:
"Puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."
Ja: "Vain puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."
Hyvä ihme! Nauru muuttuukin vakavuudeksi ja tragediaksi, hupsu emäntä myrkyttäjättäreksi! No. Kärjistin hieman. Mutta pienet sanat kunniaan. Löysin myös Rouva Bovarysta minulle tähän mennessä tuntemattoman kaksitavuisen vahvistuspartikkelin "paki-". À la "pakiparas" = parhaista parhain.
Mieleeni tuli, että perinteinen kirjallisuus (huom! postmoderniin asti) on yleensä hyvin järjestelevää, usein kaavan mukaan rakennettua ja siksi helppoa ja miellyttävää lukea - ajatellaanpa vaikka eepoksia, runomittoja, satuja, allegoriaa, historiallista teosta tai perinteistä kerronnan kaarta noudattavaa romaania. Näin ollen kirjallisuus järjellistää maailmaa. Jos jokin teos yllättää outoudellaan, sen pystyy yleensä selvittämään etsimällä ratkaisumallin, jonka mukaan lukea. Kafkan kohdalla teoksen voi yrittää tiivistää määreillä "unen logiikka", "byrokraattinen helvetti" tai "poikamiesfantasiointi" tai vaikkapa "analyysi tajunnasta". Silti mallit ja sanat, joilla kirjaa rajataan, siistitään, parturoidaan ja opetetaan pokkuroimaan esseetä varten, esittävät vain varjokuvan teoksesta ja jättävät todellisen lukukokemuksen valöörit piiloon.
Joyce on pyrkinyt ainakin omaelämäkerran tapaisessa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja erityisesti suomentamattomassa Finnegan's Wake -teoksessaan venyttämään kirjallisuuden esittämisen tapaa, kerrontaa tai narratiivia. Taiteilijan alku on lapsen häilyvää tajuntaa, aistikuvia ja loruja, joita järki ei voikaan ankkuroida kiinteästi paikalleen. Finnegan's Wake (jota en tosiaankaan ole lukenut!) alkaa äännemaalailulla, jonka sisältö on epäilemättä yhtä intertekstuaalinen kuin Don McLeanin American Pie -kappale - historiaa kaikkine tulkintoineen.
Dublinilaisten elämän näkyjä väläyttelevissä novelleissa tämä "todellisen" kokemuksen pyrkimys on toteutettu niin hienostuneesti ja kirjallisesti (tahtoo sanoa: taitavalla kielenkäytöllä), että pysyin minäkin mukana. Joyce pakottaa lukijan pitämään monia elementtejä kätösissään samaan aikaan: Varsinaisen dialogin jostain abstraktimmasta kysmyksestä, juonen liikkeen, henkilöiden mietteet, aikasiirtymät ja huolelliset ympäristön ja ihmisten kuvaukset. Kun useampi muu kirjailija jaksottaa tällaiset elementit tai antaa pidemmän päälle yhdelle etusijan, Joycella on toisinaan tapana kuljettaa kaikkia monen aukeaman ajan mukana, niin että lukija ennättää juuri parahiksi uppoutua kuvaukseen, kun seuraava repliikki töpsähtää eteen. Tässä voikin sitten ihmetellä kirjan tempoa ja kestoa. Rauhallinen teksti kertoo jo toisen maailmanajan ajantajusta. Missä hektisyys? Missä menneen hetken peruuttamattomuus? No, ei tässä missään syksilsessä ajankäsityksessä vielä olla, mutta kuitenkin.
Joyce kirjoittaa ehkä niin rationaalisesti, että minun piti henkisesti hakea asentoa jonkin aikaan, jotta saisin vedettyä ylleni sen tunteenomaisuuden märkäpuvun, jossa luovin teoksen kuin teoksen halki. Noh, ehkä Joycen kielikuvat kantavat pidemmälle kuin omani, ja ne ne minut hurmasivatkin. Mieleeni jäi erityisesti erään miehen kasvojen kuvaus; Hänen muuten valjuille kasvoilleen levisivät ilmeiden aallot (taisivat vielä murtuakin kasvojen reunoille ja nenän aallonharjaan). Mieleeni jäi myös tehokkaita kuvia, kuten isä novellissa Pieni pilvi. Hän tapaa menestyneen, maailmaa nähneen ystävänsä, alkaa haavella omista kyvyistään, menestyksestään ja kotona yrittää lukea runoa. Mutta lapsen itku vie hänen huomionsa ja särkee keskittyneisyyden. Hän huutaa lapselle: "Lopeta!" - pienokainen sävähtää ja alkaa kirkua pelästyneenä. Miehen ahdistus on kuin loukku, hätä on niin avutonta. Whan you feel you're a waste...
Välikommentti: Luulen että Pink Floydin Pigs (Three different ones) Animals-levyltä auttaisi minua hieman avaamaan näiden novellien ihmisiä. Nimensä mukaan ihmisistä Dublinilaisissa on kyse, ihmiskohtaloista, joista ei aina niin välittäisi tietää, mutta jotka täyttävät kaupungin - with their stench and their valour.
Novellien otsikot ovat hämmentäviä, ja osaltaan huomauttavat, että tekstissä on muutakin kuin pinnalta huomaa. Arabia henkii itämaista hurmaa, Kuolleet käsittelee menneiden jälkiä, mutta Savea? Miten se liittyy rauhanrakentajanaisen vierailuun? Kertokaapa minulle!
Hyvän Kirsi Suutarisen käännöskritiikin teoksesta voi lukea Kiiltomadon sivuilta.
Tämä riittää tällä erää. On verra les souffrances de jeune Madame Bovary un peu plus tard.
--
Kieli-ihmisen juttuja: Ajattelin lenkillä pikkusanojen merkitystä. En nyt puhu sellaisista kuin "kiitos" ja "päivää" ja "näkemiin" (ja "ei"), joita ilmanhan ei maailma pyörisi, vaan sellaisista kuin "niin", "paitsi" tai yksin esiintymään kykenemättömistä liitepartikkeleista kuten "-ko", "-kin" tai "-han". Esimerkkinä kysyn, mitä eroa on seuraavilla, sienimetsiltä palaavan äidin lausahduksilla:
"Puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."
Ja: "Vain puoliksi leikilläni harkitsin valkokärpässienten keräämistä soppaan."
Hyvä ihme! Nauru muuttuukin vakavuudeksi ja tragediaksi, hupsu emäntä myrkyttäjättäreksi! No. Kärjistin hieman. Mutta pienet sanat kunniaan. Löysin myös Rouva Bovarysta minulle tähän mennessä tuntemattoman kaksitavuisen vahvistuspartikkelin "paki-". À la "pakiparas" = parhaista parhain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
