Ihastukseni Mylène Farmerin Q.I.-kappaleeseen puhkesi kukkaan, kun luin sen suorapuheiset, hienostuneen eroottiset ja silti henkisyyttä... tai ainakin älykkyyttä ylistävät sanoitukset.
Virkeän ihmisen touhua.
Itse olen vaan liian täysi ollakseni tuottava. Täällä maatiaiskissana on kyllä aikaa herätellä hidasta, kekseliäämpää ja ennakkoluulotonta kiinnostusta. Miksi kanat munivat hedeltymättömiä munia? Tuli siis sekin päivä, jolloin tartuin hyllyssäni nököttävään Kananhoidon käsikirjaan (1951), jonka olen jo vuosikaudet ottanut esimerkiksi lasketellessani kuivaa huumoria perheemme kirjallisesta harrastuksesta. Jotain koomista ja samalla surullisen totta on tuossa maailmanlaajuiseen kriisiin ja elämäntavan syvälliseen muutokseen varautuvassa hamsterimentaliteetissa: "Sattaa tulla se aika, jolloin meidän tulee opetella kanoja kasvattamaan." M-hm. Kuulkaa profeetalliset sanat; Pian tulee aika, jolloin kirjoja on pakko lukea - jotta sivistyksemme olisi jälleen sitä mitä me olemme ja teemme, enemmän kuin myytti.
Leikin hieman Fahrenheit 451:n hengessä.
Joka tapauksessa, ottaessani selvää kanan yhteissuolesta eli kloakista ja munatiehyestä, katseeni pyyhkäisi Partiopojan kirjaa. Nyt yllättäen kiinnostuneena näistä vanhan ajan oppikirjoista otin sen vierustoverinsa, Herra Westonin hyvää viiniä kanssa alas. Tutkin ensin viinikirjaa, ja havaitsin sen englantilaisherra Theodore Francis Powysin romaaniksi, allegoriaksi siltä ajalta, kun modernisaatio eli jännittävää rinnakkaiseloa vuosisatojen kansanperinteen, maagisen todellisuuden kanssa (jos olisin Neil Gaiman, kirjoittaisin mielenkiintoisia juttuja noilta ajoilta). Teos on allegoria, ja pienet harmaat aivosoluni alkoivat toki väikkyä kiinnostuksesta, enhän ole lukenut kunnon allegorista romaania. Herra Weston on Jumala ja hänen yhtiökumppaninsa Michael arkkienkeli Michael. Folly Downin maalaiskylään he ajavat Fordilla kaupittelemaan hyvää viiniään. Vastassa on jos jonkinlaista ihmiskohtaloa. Kiva on lukea vain oman pakon alaisena, ja allegorinen rakenne on mukavaa ja viihdyttävää siirtymää tiedon tasolta toiselle.
Hirveän raskas tuntoni ja omatuntoni on hieman lievittynyt siitä tiedosta, että olen kerännyt lautaselleni kasvimaan antimia: Taittelin sipulinvarsia, tilliä ja riivin nokkosta, poimulehteä ja uutena tuttavuutena, eilispäivän kasvikirjojen lukemisista viisastuneena, jauhosavikkaa. Tuo villikasviksi odottamattoman mauton, lehdiltään pehmeä ja jauhoinen rikkaruoho on käsittääkseni varsin vitamiinipitoinen ja helppo riipiä mukaan kitkemisen lomassa.
Suosittelen! Eräs opettavaisimmista ja hyödyllisimmistä lukemistani (=selailemistani) kirjoista: Toivo Rautavaaran Mihin kasvimme kelpaavat. Oma painokseni, alaotsikolla Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta on vuodelta 1976, mutta alunperin kirja on julkaistu WSOY:n kustantamana kahtena osana vuosina 1942 ja 1943. Sota-aika palautti mieliimme monia hyödyllisiä taitoja ja osaamista, joka perustuu täydellisyyteen pyrkivään ympäristön ymmärrykseen. Teosta löytää hyvin ainakin Keski-Suomen alueen kirjastoista. Vähintään vuoden 1976 esipuhe kannattaa lukea. Siteeraan Rautavaaraa:
Raskaan sodan päätyttyä ilmeni vastavaikutus: kuluttajat, kauppa ja teollisuus eivät halunneet kuulla puhuttavaankaan mistään, mikä tuntui "korvikkeelta". Osto- ja kulutustottumukset palautuivat entiselleen, hammasmätä, sokeritauti, sydän- ja sappitaudit, jotka sodan aikana olivat melkein hävinneet, ilmestyivät taas tuhoisina. - -
Teollistunut ja kaupallistunut ruokamme on käynyt yksitoikkoiseksi ja monet kyllästyvät tehdasruokien makuun. Monissa maissa on havaittavissa, että teollisuuden ja kaupan valmiiden "mukavuusruokien" ohessa tai sijasta etsitään vaihtelua ja uusia makunautintoja kotoisesta ruuanlaitosta.
Erityisesti mieltäni kiinnittää alkuperäisen esipuheen kysymyslitanian loppu, Rautavaaran pohtiessa, mitä hyötyä luonnonkasvien tuntemuksesta on itse kullekin ammatille ja asemalle:
[E]ikö kasvitieteen opiskelijain, niin hyvin koulussa kuin yliopistossa, pitäisi ennen kaikkea oppia tuntemaan luonnonkasviemme käyttöominaisuudet ja -mahdollisuudet?
Eikö jokainen pikku koululainen esitä varsin varteenotettavan kysmyksen "mitä hyötyä tästä on" jos hänen pitää päntätä kertotaulua, sijamuotoja tai - kas vain - luonnonkasveja? Minä ainakin olisin kiinnostunut kovasti, jos oltaisiin ympäntunnilla vaikka kerätty salaattiainekset luonnosta.
Seuraavaksi: The Lady of the Lake.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti